Kaksi katolista

 

Toisenlaisia tarkkailijoita

 

Johannes Salminen, Varjo Kiasman seinällä. Suom. Rauno Ekholm, WSOY 2004, 263 s. ; Kari Suomalainen, Ihmisen ääni. Toim. Maarit Niiniluoto, WSOY 1977, 234 s.

 

Johannes Salminen (2025-2015) katseli tätä maata ja maailmaa aika erikoisesta näkökulmasta sikäli, että hän oli suomenmielisen isän poika, joka omaksui ahvenanmaalaisen identiteetin. Sitä paitsi hän kääntyi katolisuuteen.

Toinen tunnettu katolinen oli Kari Suomalainen (1920-1999), sotaveteraani, joka oli jo kolmannessa polvessa taitelijasuvun vesa. Kari oli kuvataiteilija ja muusikko, jonka lapsuuskodissa vain taiteella tunnustettiin olevan jotakin merkitystä.

Molemmat olivat siis, etenkin 1950-60-lukujen monokulttuurisen Suomen keskimääräiseen poroporvariin verrattuna tietyssä määrin ulkopuolisia, mutta toisaalta niin hyvin sen elämänmenossa kiinni, että pystyivät puhumaan siitä asiantuntemuksella.

1970-luvun lopulla eli vuosikymmenen verran 1960-luvun kulttuurivallankumouksen jälkeen Karinkin nonkonformismi oli jo aika kesyä. Nyt, tänään hänen ajatusmaailmansa kai edustaa aikamme muodikkaimman älyllisen klovnerian kannalta äärimmäisyyttä. Salminen taas on tämänkin ajan mittapuilla mitaten näkemyksissään aika sovinnainen ja tuskin onnistuu nyt enää, parinkymmenen vuoden takaa, ketään järkyttämään.

Salminen puhuu, kuten arvata saattaa, taaskin silloin tällöin fix-ideoistaan, joiden kruununa on monikulttuurisuus siinä ideaalisessa muodossa, kuin se toteutui vanhassa Viipurissa.

Tosin siellä oli kysymys niin pienistä populaatioista, ettei kulttuurisia yhteentörmäyksiä tarvinnut syntyä. Kaupunkien kasvun mukana suomalaisuus valtasi luontevasti niin Viipurin kuin Helsingin. Suurina vähemmistöinä aikoinaan olleet venäläiset ja ruotsinkieliset hiipuivat marginaaliin. Viipurin saksalaiset olivat aina olleetkin pieni ja pittoreski ryhmä, joka ei ketään uhannut.

Salminen kyllä mainitsee myös sosiaalisen ulottuvuuden merkityksen, mutta ei lähde sitä pohtimaan. Tosiasiahan on, että suomalaisuus aluksi oli alaluokan identiteetti, joka muuttui vasta sosioekonomisen kehityksen mukana. Se idyllinen rinnakkaiselo, joka vallitsi, muistutti enemmän tai vähemmän kastiyhteiskuntaa.

Kummastelen aina myös sitä, ettei Salminen ohraa sen enempää ajatuksia vuodelle 1918. Siihenhän liittyi historiamme ainoa tunnettu genosiidiksi luokiteltava tapaus ja jostakin syystä nimenomaan Viipurissa.

Salmisen nostalgia monikulttuurisuutta kohtaan on kaiken kaikkiaan yhtä epämääräistä kuin outoa ja siitä tuntuu puuttuvan kaikki kriittisyys. Kyllähän Suomeen oli jo vuonna 2003 tulossa runsaasti ulkomaalaisia ja hän mainitsee venäläisten määräksi sanotun jo 33000.

Sehän ei ole paljon, mutta ulkomaalaisen aineksen lisääntymisvauhti oli hämmästyttävä. Venäläistenkin määrä oli kymmenkertaistunut noin vuosikymmenessä. Salminen pahoitteli sitä, että rajoituksia oli liikaa.

Ehkä olisi kannattanut sentään myös omistaa ajatus tai pari sille, miten paljon ulkomaalaisia maa oikeastaan tarvitsi ja missä tempossa oli järkevää niitä vastaanottaa. Salmisen mieleen juolahtaa, että olisi syytä välttää niitä ongelmia, joita Virolla ja Latvialla oli.

Niinpä tosiaan, mutta miten? Avaamalla portit selkoselälleen? Entä missä vaiheessa niitä alettaisiin sulkea? Miksi juuri silloin ja miten se olisi mahdollista? Miten vältettäisiin rinnakkaisyhteiskuntien ja uuden kastijaon synty inen?

Salmisen monikulttuuriromantiikka olisi suorastaan hellyttävää, ellei se olisi niin täydellisesti irrallaan realiteeteista. Venäjä oli tulossa maamme suurimmaksi kauppakummaniksi ja läheni yhä enemmän EU:ta. Sen johdosta tarvitsimme yhä enemmän ja enemmän venäläisiä, mutta kuinka paljon oikeastaan?

Entä kaikki ne muut? Syntyvyyden väheneminen uhkasi vaarantaa elintasomme, siispä oli hankittava lisää väestöä jostakin, mutta mistä? Sosiaalisia ongelmia ei ilmeisesti kannattanut lainkaan pelätä, koska tulijat olivat aina jo sinänsä tarpeellisia kovin monokulttuurin maassa. Etenkin islamin maiden yllä lepäsi kirjoittajan mielessä jonkinlainen romanttinen hohde.

No, jääköön tämä teema. Ei Salminen ainoa naiivi romantikko ollut ja oli hänellä ainakin kauniita unelmia.

Kari Suomalainen oli toinen taiteellinen sielu, joka uskoi ennen muuta omaan intuitioonsa. Pohjimmiltaan nämä haastattelut paljastavat hänet ihmisystäväksi, vaikka hän valittaakin olleensa joskus nuorena suorastaan naisvihaaja. Tämä roolihan kuului lähinnä katkerille vanhoille pojille, eksentrikoille, joilla oli vastineensa toisella puolella.

Joka tapauksessa Kari piti vaatimattomana ylellisyytenään ajatella omilla aivoillaan ja piirtää mitä halusi. Vapaamielinen hesari salli sen. Karin tyylilaji oli ennen muuta huumori, ei niinkään satiiri, saati invektiivi. Puolueita edustavat hahmotkin olivat kaikki, kommunistien puliukkoa myöten, kukin tavallaan sympaattisia ja sanoivat kohteestaan jotakin totta. Sama koski politiikan hahmoja Kekkosesta Sorsaan ja Koivistoon.

Epäilemättä Kari oli konservatiivi, mutta ei suinkaan änkyrä. Liberaalien ja jopa kommunistien kanssa hän seurusteli mielellään. Tuskinpa hän olisi voinut ymmärtää, että jonakin maailmanaikana tulee sivistystasollaan ylpeilevien intellektuellien keskuudessa muotiin vaatia toisten mielipiteitä kiellettäviksi.

Niin se maailma muuttuu. Kari nimitti homoutta kiusalliseksi sairaudeksi ja perusteli asiaa sillä, että seksin tarkoituksena oli jälkeläisten saaminen eikä mikään rakkaus. Näinhän se oli muillakin lajeilla. Ei homous ketään muita huonommaksi tehnyt, mutta samahan koski vaikkapa tuberkuloosia. Ei sairautta kannattanut yrittää terveydeksi selittää.

Karin oma sairaus oli ennen muuta luulosairautta, joka oli pohjimmiltaan pelkoneuroosia ja hän oli oppinut suhtautumaan siihen rauhallisesti.

Aikakauden ilmiöistä Kari pahoitteli niin sanottua suomettumista, vaikka suhtautui siihenkin ilman intohimoja. Sota-ajan perinnössä hän ei nähnyt paljon vaalimista. Rooman klubin ennustukset eivät hätkäyttäneet: akat olivat aina pelänneet maailman ja ukot metsän loppumista.

Karin analyysit eri kansojen huumorintajusta ovat hauskoja. Hänellä itsellään oli myös pisara ranskalaisverta isoäidin puolelta, vaikka ei hän ranskalaisuutta ylistänyt enempää kuin suomalaisuuttakaan.

Pilapiirtäjänä Kari oli ilmiö, joka vaistosi herkästi valheen koreiden kääreiden altakin ja paljasti sen kuvissaan, joita kansa rakasti ja teennäisimmät poliitikot vihasivat.

Hesarin päätös luopua Karista näyttää olleen alku sen alamäelle. Riippumaton foorumi, joka tarjosi moniäänistä journalismia, alkoi hitaasti, mutta varmasti muuttua simppelin agitpropin edustajaksi ja niin sanotun poliittisen korrektiuden linnakkeeksi.

On kummallista ajatella, että tässä kuvailtu kirja sangen ilmeisesti kuuluu aikamme oikeaoppisimpien änkyröiden näkökulmasta jo ääriajattelun piiriin…

 

 

Eilispäivän havaintoja

 

Sivullisen vilkuiluja

 

Johannes Salminen, Varjo Kiasman seinällä. Päiväkirja 2003. WSOY 2004, 264 s.

 

Johannes Salminen oli Suomesta muuttaneen, suomenkielisen ja suomenmielisen miehen ahvenanmaalainen poika, joka jo nuorena liittyi katoliseen kirkkoon.

Tästä asetelmasta lähtien olikin luontevaa etsiä vikoja niin suomalaisuudesta ja varsinkin sen snellmanilaisesta, valtiokeskeisestä tulkinnasta kuin myös luterilaisuudesta. Osittainen ulkopuolisuus on usein hedelmällinen tarkastelupiste.

Aikoinaan tämä asenne varmaankin saattoi olla kova juttu, mutta nykyäänhän se on valtavirtaa, mistä voi vakuuttua ns. laatulehtiä selaamalla. Tosin katolisuuskin nähdään niissä nykyään vain epäkohtana.

Salmisen kanssa oli sikäli toisin, että hän uskoi katoliseen kirkkoon, joskaan ei nyt oikein Jumalaan, joka on muutenkin turhan vaikea aihe ihmisaivoille. Onhan se katolisuus ainakin pittoreskimpaa ja mystisempää eivätkä siellä prelaatit ole niin toivottoman uskonnottomia kuin luterilaiset. Katolisuus on säilyttänyt jotakin uskonnosta.

Mitä suomalaisuuteen ja Snellmaniin tulee, kyseessä oli Salmisen silmin taas yksi nationalismin muoto, jossa pyrkimys yhtenäisvaltioon on tosiasiassa väkivaltaa ja ruotsinkielisyys oli kadotettu aarre, jota syrjimällä suomalaisuus oli menettänyt suuren osan mahdollisuuksistaan.

Kadotettu paratiisi oli sen sijaan monikielinen Viipuri, jossa kaikki olivat luontevasti tasa-arvoisia ja josta esimerkiksi Jac Ahrenberg on niin kauniisti todistanut.

Sattumoisin Ahrenberg ei kyllä suinkaan ollut sokea tuon monikielisyyden ongelmille eikä sille, että siinä miljöössä esimerkiksi juuri ruotsinkielisyys herätti närää kaikkien muiden kieliryhmien piirissä. Kymijoen takaista herrasväkeäkin saatettiin nimittää ruotsalaisiksi koiriksi.

Toki jokaiselle on sallittava hänen omat kuvitelmansa paratiisista. Salmisen päässä kummittelivat keskiajan muslimivaltiot suvaitsevaisuuden malliesimerkkinä eikä hän nähnyt aiheelliseksi syventyä dhimmien niissä mahdollisesti kokemiin ongelmiin. Omana aikanamme Ahvenanmaan autonomia nousee hänen teksteissään esille suvaitsevaisuuden malliesimerkkinä, mitä ei himmennä sikäläinen suhtautuminen suomalaisuuteen.

Epäilemättä Ahvenanmaan asema onkin kelvollinen esimerkki suurimmalle osalle ihmiskuntaa ja ettei totuus unohtuisi, se todistaa nimenomaan suomalaisten suvaitsevaisuudesta eikä ahvenanmaalaisten.

Sille hyvä paralleeli on Suomen suuriruhtinaskunnan asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä. Siinä sitä olisi ollut esimerkkiä niin Englannille, Ranskalle ja Saksalle Espanjasta ja Italiasta puhumatta. Mutta sen sijaan nousi otsikoihin suomalaisten kokema sorto. Ja koettinhan sitä, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Poimin Salmisen kirjan Yliopiston kirjaston poistohyllyistä, joissa taas oli suuri määrä hyvin tasokasta ja ainakin sivistyneeksi pyrkivän ihmisen kannalta tärkeää kirjallisuutta (miksi?).

Tällä kertaa minua kiinnosti siinä erityisesti tämä ajan riento: miten tuon niin lähellä olevan aijan näkökulma asioihin poikkesi nykyisyydestä?

Tekniikan alalla ei suuria muutoksia ole sen jälkeen tapahtunut: kännykät ja Nokia olivat silloin kova sana ja internet yhdisti ihmisiä ja mantereita. Öljykriisi kuului jo parinkymmenen vuoden takaiseen menneisyyteen ja ekologinen tietoisuus kuului arkipäivän taustatekijöihin. Hihhuleita tietenkin myös oli, mutta ainahan niitä on.

Ruotsinkielen asema pääkaupungissa huolestutti kirjoittajaa. Helsinkihän oli voittopuolisesi ruotsinkielinen aina 1800-luun loppuun saakka ja venäläisyydenkin osuus oli merkittävä silloin, kun kaupunki oli vielä pieni. Vuonna 1970 ruotsinkielisiä oli enää vähän yli kymmenen prosenttia ja vuonna 2003 vain kuutisen prosenttia.

Väestösuhteissa oli siis nopeasti tapahtunut täydellinen vallankumous ja ruotsi oli jäänyt vain pienen vähemmistön kotikieleksi. Muistan muuten hyvin itsekin, että ruotsin asema julkisessa tilassa oli paljon nykyistä merkittävämpi vielä vuonna 1965 kun tulin Helsinkiin opiskelemaan.

Mutta aivan uusi ilmiö oli vuonna 2003 kaupungin monikielistyminen, joka oli tapahtunut erittäin nopeasti. Kuudella prosentilla helsinkiläisistä oli nyt jokin muu äidinkieli kuin ruotsi tai suomi ja noita muita kieliä oli jo peräti 86 erilaista.

Kyseessä oli todellinen monikulttuurinen valllankumous, jonka jyrkkyys korostui kun muistaa, miten hiljattain venäjäkin oli Helsingissä ollut vain muutamien satojen ihmisen äidinkielenä. Nyt oli mainittu luku 33000, joista 80% oli Venäjän kansalaisia. Venäjälle vaadittiin jo virallisia oikeuksia ja mainittiin, että se oli jo vanhastaan syvästi juurtunut Suomeen…

Asia huolestutti kirjoittajaa ja hän varoitti, että ellemme huolehdi näistä uussuomalaisista, olemme pian samassa sairaassa umpikujassa kuin Viro ja Latvia. Niinpä niin, monikulttuurisuus saattaa olla onni ja rikkaus, mutta ei se ilmaista ole, havaitsi jo Salminen.

Orientalismiin taipuvana kirjoittaja kävi tunnelmoimassa Istanbulissa ja totesi Aasian lumon ja pelottavuuden. Kemalilainen maallisuus ja erdoganilainen islam olivat huterassa tasapainossa, mutta eikö Turkin tulo EU:hun voisi olla alku koko islamin maltillistumiselle…

Paljon oli toiveita tulevaisuudelle, jos oli pelkojakin. Vanhat, niin maanmainiot ja peräti tsaarinaikaiset makasiinit olivat uhattuina musiikkitalon tiellä. Guantánamo symbolisoi oikeusajattelun rappiota ja Irakin sota avointa mielivaltaa ja raakuutta. Ennätyskuivuus kiusasi Eurooppaa ja sen pelättiin olevan yhteydessä niin sanottuun kasvihuoneilmiöön.

Sitä paitsi eurooppalaisuus hiipui: Saksalaisten määrä laskisi 80 miljoonasta 50:een vuosisadan loppuun mennessä, kertoi Deutsche Bankin ennuste, vaikka maahan tulisi 250000 emigranttia vuodessa…

Pelkään pahoin, että tässä oli nyt desimaalivirhe, mutta kirjoittaja oli joka tapauksessa sitä mieltä, ettei Euroopan olisi mahdollista elättää 75 eläkeläistä sataa työllistä kohden Nyt suhde oli 35:100. Ehkäpä eurooppalaiset pian saisivat murehtia sitä, ettei turkkilaisia tule riittävästi.

Ja sitten oli tämä ekologia: Miten saada miljardi kiinalaista luopumaan oman jääkaapin unelmasta? Mukavuuden vaatimuksemme kasvavat koko ajan, sanoipa Kioton sopimus mitä hyvänsä, toteasi kirjoittaja.

Noilla kiinalaisilla alkaa jo olla jääkaappi kullakin ja lisäksi vielä siellä päivittäin herkkuruokia, tallissa auto, kaapissa muotivaatteita ja niin edelleen. Nyt odotamme vain, että ne tulossa olevat neljä miljardia uutta afrikkalaista pääsevät samaan.

Kullakin ajalla on omat huolensa. Salmisella ne olivat paljolti samoja, jotka nytkin ovat edessämme. Perverssi tapa niihin reagoimiseksi olisi ottaa riski ja yrittää pelastaa maailma tuomalla ehdoin tahdoin kolmas maailma tänne pohjoiseen tapojamme oppimaan.

Kirjoittajalla oli taipumusta haksahdella tällaisiin utopistisiin ratkaisuihin, mutta ei hän ainoa ollut aikanaan. Kukapa ei muistaisi sitä Salmisenkin mainitsemaa lukua 1,8 miljoonaa. Se oli Suomeen tarvittavien emigranttien määrä, jos talouskasvu haluttiin pitää ennallaan.

Nykyään ei tuollaisia lukuja enää esitetä ja syynä lienee myös se, ettei sitä uskalleta tehdä. Ilmeisesti on myös aidosti herätty ymmärtämään, että asian kaikinpuoliset seuraukset eivät olisi missään suhteessa sillä saavutettavaan hyötyyn.

Mutta kirjoitus on yhä seinällä. Eivät pelkkä vihreys ja tuulentuvat vie nyt minnekään muualle kuin ojasta allikkoon. Tulevaisuus on tosiaankin vakava juttu eikä siitä kannata lyödä halpaa poliittista mynttiä.

Salmisen kaltaisia, hieman tuulella käyviä haihattelijoita on myös hyödyllistä muistaa. Hekin osaltaan osoittavat, että mielipideilmasto muuttuu hitaasti, mutta muuttuu kuitenkin. Siperia opettaa, kuten sanotaan.

 

What do you want to do ?

New mail

Keskustelua yli lahden

 

Erilaiset vanhat

 

Jaan Kaplinski, Johannes Salminen, Valkeat yöt ja mustat. Tammi 2002, 175 s.

 

Sekä Johannes Salminen että Jaan Kaplinski ovat nyt majan majoilla. Molemmat olivat melkoisia poikkeusihmisiä, ulkopuolisia omassa maassaan ja kaikkialla muuallakin.

Toisaalta tähän liittyi tietty kosmopolitismi. Kaplinski oli melkoinen polyglotti ja muun muassa kiinan harrastaja. Salminenkin näyttää osanneen useita kieliä, mutta parhaiten ruotsia. Tässä julkaistut kirjeet on Salmisen osalta kääntänyt Rauno Ekholm, Kaplinski on kirjoittanut suomeksi.

Kaplinskiin tutustuin joskus 1990-luvulla, jolloin kutsuin hänet esiintymään venäjäksi. Se sujui varsin mallikelpoisesti, vaikka kirjailijalla ei ollutkaan venäläisiä juuria, vaan puolalaiset. Toki Virossa siihen aikaan moni virolainen puhui hyvää venäjää. Tilaisuuksia harjoitteluun ei puuttunut.

Kaplinski oli mystikko, jonka ajattelun juuria löytyi muun muassa kabbalasta. Hänen mystiikassaan oli voimakkaan panteistinen juonne ja muistan hänen enemmän tai vähemmän tosissaan kirjoittaneen olevansa kanervien sukua.

Toki mystikot saattavat elämässään olla aivan tervejärkisiä, mielenkiinnon kohteet ja niille annettu merkitys vain luultavasti ovat keskivertoporoporvariin verrattuna erilaisia. Sellaistahan on kiinnostava lukea, miksipä jauhaa aina samaa ja samasta näkökulmasta.

Tässä kirjassa Kaplinski täräyttää heti muutamia loukkauksia yksioikoisille uuden vapauden apostoleille. Hän kirjoittaa, että neuvostoelämäänkin aikanaan totuttiin. Siinä oli paljon vastenmielistä, typerää, epäoikeudenmukaista ja julmaakin, mutta usein neuvostoelämä oli mukavaa. Se ei vaatinut ihmiseltä suurta ponnistusta, ajan tasalla olemista, kilpailukykyä eikä ajan vaihtamista rahaksi.

Tuossa viimemainitussa vaihtokaupassa, sitten kun se tuli mahdolliseksi, tuskin paljoa voitettiin. Kaplinski miettii, että on olemassa neljänlaisia yhteiskuntia: ne, joissa ihmisillä on paljon rahaa ja aikaa, ne, joissa heillä ei ole aikaa eikä rahaa, ne, joissa on aikaa, mutta ei rahaa ja ne, joissa on rahaa, mutta ei aikaa.

Neuvostoälymystöllä ei ollut rahaa, mutta sillä oli aikaa, jota käytettiin välillä hyvin. Kirjoittaja epäilee, olisivatko Juri Lotman ja hänen koulukuntansa voineet yhtä hyvin kehitellä näkemyksiään länsimaailmassa, kuin hiljaisessa ja eristetyssä Tartossa.

Luulen, että ymmärrän millaista ajan runsautta Kaplinski tarkoittaa. Neuvostoaikaan näytti monin paikoin työpaikoilla vallitsevan ikään kuin ikuinen sunnuntai tai peräti sunnuntaiaamu kasarmilla, jossa vain muutama virka-apuosaston varusmies vetelehtii ja katsoo mietteissään seinää tai ikkunaa. Luostareissa saattaa olla samanlaista, elleivät jumalanpalvelukset vie kohtuuttomasti aikaa.

Kyse ei ole vain työn puutteesta, saati nyt laiskuudesta. Kyse on siitä, että ihminen ymmärtää, ettei juuri nyt edes voi tehdä mitään muuta kuin ajatella. Niinpä ajatus juoksee pakottomasti, eikä tajunta kiirehdi tapahtumien edelle vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, joita ei vielä ole. Nykyisyys on läsnä suorastaan aistittavana.

Ehkäpä tällaisissa tilanteissa syntyvät suuret viisaudet. Auguste Rodinin Ajattelija on mielestäni ilmiselvästi kuvattu klassisessa ulostusasennossa. Asian raadollisuudesta huolimatta tilanteeseen sisältyy myös mietiskelylle otollisia elementtejä. Kysymyksessä on psykologinen kiireen eliminointi. Sen sijaan, että hössöttäisi jo tulevaisuudessa, jota ei vielä ole, on kuunneltava tavallaan sisintä itseään ja toimittava sen ehdoilla.

En ole varma, toimiiko Helsingin Kampissa sijaitseva Hiljaisuuden temppeli (?) samalla tavalla. kiireiselle ohikulkijalle sen sanoma saattaakin olla: pystymme tarjoamaan vain tyhjää.

No, tämä saattoi jo mennä turhankin korkealentoiseksi tai sitten päin vastoin. Joka tapauksessa minusta tämän kirjan kiinnostava puoli on nimenomaan kirjoittajien tapa pysähtyä hyvin arkipäiväisten asioiden edessä. Niistähän ne mystikot ovat aina innoituksensa löytäneet.

Linnut, lumisade, luonto yleensä tuovat jonkinlaisen kosketuksen pyhyyteen. Pyhyys taas on jotakin aivan muuta kuin kirkkojen vaalimat muodot, joilla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa. Hurskas suufilainenkaan ei voinut muuta todeta, kuin että ajatollah Khomeini oli menettänyt ymmärryksen pyhyydestä. Sen sijaan hän panosti kaiken tyhjiin muotoihin.

Aikakauden -nyt jo taakse jääneen- tukipylväisiin kuului Pax Americana. Amerikkalaisuudelle ei ollut vastusta löydettävissä. Sitä varten olisi Euroopan, Kiinan, Venäjän ja Intian pitänyt yhdistää voimansa, mutta turhapa sellaista oli kuvitella.

Kiinan tavattoman talouskasvun koko merkitystä oli tässä vaiheessa vielä vaikea käsittää. 1960-luvullahan kauhisteltiin ajatusta, että kaikilla kiinalaisilla olisi joskus oma jääkaappi, autosta nyt puhumattakaan. Maolainen asketismi oli vielä hyvässä muistissa, mutta nyt alkoi kyllä jo näkyä myös sikäläistä kerskakulutusta ja hedonismia.

Kiinan tie ei kai sitten ollut sellainen, joka johtaisi Titanicimme jäävuoret sivuuttavalle reitille. Sen sijaan talibanin hallinto voisi olla parempi. Mutta se taisi jo olla tuhoon tuomittu. Mitäpä nuo talonpojat mahtaisivat USA:lle ja sen ihmeaseille? Afganistan oli maahan lyöty ja siellä pysyisi.

Juutalaisten historiasta kirjoittajat sanovat paljonkin. Kiinnostavasti Kaplinski nostaa esille Jakob Frankin, joka jopa hallitsi pientä ruhtinaskuntaa Saksassa. Kaiken kaikkiaan hänen ristiriitainen uransa taitaa aueta vain kabbalan ymmärtäjille.

Juutalaisten ohella kansojen suureksi kärsijäksi nostetaan virolaiset, jotka toisessa maailmansodassa menettivät jopa neljänneksen väestöstään. Neuvostoaikana yhteinen virolaisuus sitten todella yhdisti kaikkia, maan keskuskomiteasta toisinajatteleviin, vakuuttaa Kaplinski. Sen jälkeen yhteisyyden tunnot ovat haalistuneet.

Kuitenkin Viro näytti jo kehittyvän hämmästyttävää vauhtia ja sen tulo EU-kelpoiseksi oli vain ajan kysymys.

Kun kansallisuudet ja niiden suhteet olivat kirjoittajien lempiaiheita, olisi voinut odottaa saavansa tässä lukea jotakin myös venäjänkielisten/venäläisten asemasta maassa ja vertailu saksalaisten aiempaan rooliin ja Suomen kansallisuuspolitiikkaan olisi voinut olla kiinnostavaa.

Salmista taisivat tällaiset asiat kuitenkin kiinnostaa vain silloin, kun niillä pääsi potkaisemaan Suomea, vaikka eiväthän asiat meilläkään perin juurin huonosti olleet edes hänen mielestään.

On outoa lukea yhä uudelleen Salmisen vakuutuksia siitä, että Snellman oli kovin paha mies ja että suomenkielen omaksuminen oli ruotsinkieliselle yläluokalle tehty suuri vääryys.

Tuo asiahan oli vapaaehtoinen ja sen teki vain osa koko ryhmästä. Niille, jotka sen tekivät kysymys varmastikin oli jossakin määrin uhrauksesta, mutta sitä on syytä pitää huomattavan epäitsekkäänä ja koko kansakunnan kannalta siunauksellisena tekona. Tätä puolta asiasta on muisteltu kummallisen vähän.