Häpeä ja sosiologinen intuitio
Georg Simmel, Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895-1917. Gaudeamus 2005, suomentanut Tiina Huuhtanen, esipuheen kirjoittanut Arto Noro. 217 s.
Georg Simmel kuuluu sosiologian ns. pienempiin profeettoihin, mutta on paljon käsitellyt asioita, jotka sen piirissä juuri nykyään ovat suosittuja: suurkaupunkia, muotia ja tunteita.
Simmelin tyyli on essee ja hänen metodinsa intuitio. Ehkä voisimme C.Wright Millsin tavoin puhua tässä sosiologisesta mielikuvituksesta. Empiirisiä aineistoja ja lähdeviitteitä on ainakin näistä esseistä turha hakea.
Kuitenkin Simmel tuntee empirian rajoitukset: hän reagoi hyvin herkästi myös ristiriitaisuuksiin ja poikkeuksiin käsitteistäessään elämää. Eihän se niin simppeliä ole, että noudattelisi kiltisti aivojemme siitä kyhäämiä käsitteitä. Tämä tekee hänen esseistään kiinnostavia.
Rahan merkitystä olivat jo aikanaan käsitelleet monet muutkin ajattelijat, Marx ja Engels merkittävinä edelläkävijöinä. Suurkaupungit jotka tuohon aikaan syntyivät ja kasvoivat tavattomalla vauhdilla, vetivät tietenkin puoleensa myös paljon selittäjiä ja aiheuttivat ihmisissä sekä suurta antipatiaa että innostusta.
Samoihin aikoihin Oswald Spengler vertasi kiintoisasti silloisen suurkaupungin elämää aiempiin paralleeleihin: hellenistiseen Aleksandriaan ja Roomaan. Jopa patsaiden kyllästynyt, blaseerautunut ilme osoittautui kaikissa samanlaiseksi, vaikka elettiin aivan eri vuosituhansilla.
Mainio on Simmelin essee aiheesta keimailu, siinähän näemme tavan sanoa ”kyllä” ja ”ei” samaan aikaan. Samanaikaiset kiellot ja myönnöt sallivat ihmisten nauttia etukäteen kahdesta toisensa poissulkevasta ratkaisusta. Siinä on kuitenkin kyseessä hienostunut peli, jollainen syntyy vain korkean kulttuurin piirissä vai pitäisikö sanoa, että kulttuurin tason kylliksi madaltuessa se tuhoutuu ja jää jäljelle vain typerä ”ei, ei” ja ”kyllä, kyllä”.
Essee häpeästä on kiinnostava. Sehän oli käsite, joka myös antiikin aikana oli merkittävässä asemassa yhteiskunnassa ja ajattelussa. Esimerkiksi Platon kirjoittaa siitä paljon teoksessaan Lait.
Platonilla häpeä liittyy ajatukseen hyveestä: sen puutteen paljastuminen synnyttää häpeän. Niinpä hyvän ihmisen ja kansalaisen kuuluu pelätä paljon, pelätä nimenomaan häpeää ja rakastaa hyvettä.
Hyve, arete, merkitsi kykyä ja halua toimia oikein. Antiikin kardinaalihyveitä ei tässä kannattane toistaa, todettakoon, että kyseessä olivat hyvän ihmisen ja hyvän elämän ainekset. Latinaksihan hyve oli virtus eli miehekkyys, mikä ei tietenkään tarkoittanut sitä, ettei nainen olisi voinut olla hyveellinen.
Joka tapauksessa tuon miehekkyyden tuli ilmetä kyvyssä ja halussa taistella vääryyttä ja kiusauksia vastaan: myös hyve liiallisena saattoi rappeutua paheeksi. Platon toteaa, että vaikka joku olisi urhea, voimakas, kaunis ja rikas ja saisi koko ikänsä tehdä mitä halusi, hänen elämänsä olisi pakostakin häpeällistä, jos hän olisi väärämielinen ja korskea.
Häpeä on Platonille ennen muuta sosiaalinen asia ja hänen valtiossaan (myös Lait-teoksen toiseksi parhaassa valtiossa) se on kansalaishyveiden tae ja vartija. Häpeämätön on Platonille ala-arvoisen ihmisen vihoviimeinen symboli.
Jo tästä huomaamme, että oma aikamme on nyt edennyt kovin kauas niistä arvoista, joita länsimaisen filosofian perustaja edusti. Mutta kukaties olemme tosiaan nyt sitten viho viimein edistyneet tällä alalla edes hiukkasen? Eivätkö myös nykyiset arvojohtajat ja idoleiksi korotetut ihmiset ole hengen jättiläisiä hekin…?
No, antaa olla. Joka tapauksessa elämme nyt aivan toisella aikakaudella. Platonin aikana elettiin vielä pikkukaupungeissa, joiden sosiaalinen maailma oli primitiivinen. Siellä vallitsi oman aikansa Janten laki ja tyhmimpien tyrannia. Vapautta ei ollut, vaan ostrakismos uhkasi luovia henkiä. Saatiinhan se nähdä monet kerrat.
Mutta Simmelin häpeästä piti puhumani. Hän sai jo elää suurkaupungissa ja perehtyi syvällisesti sen piirissä vallitseviin sosiaalisiin paineisiin.
Häpeä on tunne, joka kummallisesti valtaa meidät aivan erilaisissa tilanteissa: niin tehtyämme raskaan siveellisen hairahduksen kuin saadessamme kiitosta ja kunniaa tai todistaessamme täysin vieraan ihmisen tahditonta käytöstä, toteaa Simmel.
Asiaa oli selitetty monien ajattelijoiden toimesta, Darwinista Havelock Ellisiin. Niiden ongelmana oli kuitenkin, ettei koko asiaa kaikessa ristiriitaisuudessaan saatu mukaan samaan teoriaan. Ilmeisesti häpeään joka tapauksessa liittyi oman itsen nouseminen huomion kohteeksi ja samalla jonkin normin loukkaus.
Naisten taipumus tuntea häpeää, kun seksuaalisia asioita käsitellään, liittyi siihen, että hän tunsi itsestään tietyn osan nostettavan liian korostetusti esille. Prostituioitu taas ei tuntenut normaalisti työssään mitään häpeää, mutta mikäli hän sattui rakastumaan asiakkaaseensa, hän sai häpeäntunteensa takaisin.
Kiinnostavaa on, että soveliain henkilö saamaan aikaan häpeäntunteen on hän, joka ei ole aivan läheinen, mutta ei myöskään aivan ventovieras.
Häpeäntunteen varsinaisiin edellytyksiin kuului myös minän korostuminen, sen itsenäisyys. Mikäli ihminen kokee itsensä vain suuremman kokonaisuuden osaksi, ei hän tunne häpeää. Ajatelkaamme nyt näitä kaikenkarvaisia mellakoita, joissa yksilö on vain lauman tai parven osa, silakka tai varis muiden samanlaisten joukossa.
Tämä muuten näkyi myös sellaisessa asiassa kuin ylhäisen tai vauraan talon palveluskunnan ominaisuuksissa. He olivat häpeämättömiä ikään kuin ”virkansa puolesta”.
Erikoinen asia on myötähäpeä, mitä sanaa Simmel ei ainakaan käännöksen mukaan käytä. Sellainen saattaa syntyä esimerkiksi luennolla, kun paikalle saapuu odottamattoman vähän ihmisiä. Läsnä olevat ovat tuolloin noloja ja kiusaantuneita, ikään kuin he olisivat jotenkin syyllisiä asiaan: minä korostuu ja toisaalta samanaikaisesti alentuu, koska epätäydellisen todellisuuden ja ideaalisesti olemassaolevan, normittavan kokonaisuuden välillä vallitsee epäsuhta.
Onhan tuossa ilmiössä ja sen kulttuurihistoriassa paljon pohdittavaa. Myös eri kansojen käsitykset häpeällisyydestä ovat usein kaukana toisistaan. Joka tapauksessa ilmiö on muuan yhteiskuntaelämän nurkkapylväistä, jos se häviää, ollaan kovin kiinnostavan, uuden ilmiön edessä.
Toki se tietyissä tilanteissa häviää, kun ihmiset saadaan kollektiivisesti johonkin aiemmin häpeällisenä pidettyyn asiaan mukaan. Kuten Maksim Gorki vuoden 1917 hulinoista totesi, kansa seurasi Leniniä koska tämä antoi sille luvan tehdä häpeällisiä tekoja.
Oman häpeämättömyytensä lajit kehittivät sitten pian myös vallankumousten kukistajat. Joukkopsykoosissa ihmisen minä päästettiin vastuistaan lomalle ja jälki tuli sen mukaista. Myöhemmin sen johdosta toki on osattu tuntea ns. myötähäpeää.
Mutta onkohan häpeän aika nyt sitten kokonaan ohi, kuten tietyissä edistyspiireissä on julistettu? Mitähän hyvää asiasta tällä kertaa mahtaa seurata?
