Häpeä ja sosiologinen intuitio
Georg Simmel, Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895-1917. Gaudeamus 2005, suomentanut Tiina Huuhtanen, esipuheen kirjoittanut Arto Noro. 217 s.
Georg Simmel kuuluu sosiologian ns. pienempiin profeettoihin, mutta on paljon käsitellyt asioita, jotka sen piirissä juuri nykyään ovat suosittuja: suurkaupunkia, muotia ja tunteita.
Simmelin tyyli on essee ja hänen metodinsa intuitio. Ehkä voisimme C.Wright Millsin tavoin puhua tässä sosiologisesta mielikuvituksesta. Empiirisiä aineistoja ja lähdeviitteitä on ainakin näistä esseistä turha hakea.
Kuitenkin Simmel tuntee empirian rajoitukset: hän reagoi hyvin herkästi myös ristiriitaisuuksiin ja poikkeuksiin käsitteistäessään elämää. Eihän se niin simppeliä ole, että noudattelisi kiltisti aivojemme siitä kyhäämiä käsitteitä. Tämä tekee hänen esseistään kiinnostavia.
Rahan merkitystä olivat jo aikanaan käsitelleet monet muutkin ajattelijat, Marx ja Engels merkittävinä edelläkävijöinä. Suurkaupungit jotka tuohon aikaan syntyivät ja kasvoivat tavattomalla vauhdilla, vetivät tietenkin puoleensa myös paljon selittäjiä ja aiheuttivat ihmisissä sekä suurta antipatiaa että innostusta.
Samoihin aikoihin Oswald Spengler vertasi kiintoisasti silloisen suurkaupungin elämää aiempiin paralleeleihin: hellenistiseen Aleksandriaan ja Roomaan. Jopa patsaiden kyllästynyt, blaseerautunut ilme osoittautui kaikissa samanlaiseksi, vaikka elettiin aivan eri vuosituhansilla.
Mainio on Simmelin essee aiheesta keimailu, siinähän näemme tavan sanoa ”kyllä” ja ”ei” samaan aikaan. Samanaikaiset kiellot ja myönnöt sallivat ihmisten nauttia etukäteen kahdesta toisensa poissulkevasta ratkaisusta. Siinä on kuitenkin kyseessä hienostunut peli, jollainen syntyy vain korkean kulttuurin piirissä vai pitäisikö sanoa, että kulttuurin tason kylliksi madaltuessa se tuhoutuu ja jää jäljelle vain typerä ”ei, ei” ja ”kyllä, kyllä”.
Essee häpeästä on kiinnostava. Sehän oli käsite, joka myös antiikin aikana oli merkittävässä asemassa yhteiskunnassa ja ajattelussa. Esimerkiksi Platon kirjoittaa siitä paljon teoksessaan Lait.
Platonilla häpeä liittyy ajatukseen hyveestä: sen puutteen paljastuminen synnyttää häpeän. Niinpä hyvän ihmisen ja kansalaisen kuuluu pelätä paljon, pelätä nimenomaan häpeää ja rakastaa hyvettä.
Hyve, arete, merkitsi kykyä ja halua toimia oikein. Antiikin kardinaalihyveitä ei tässä kannattane toistaa, todettakoon, että kyseessä olivat hyvän ihmisen ja hyvän elämän ainekset. Latinaksihan hyve oli virtus eli miehekkyys, mikä ei tietenkään tarkoittanut sitä, ettei nainen olisi voinut olla hyveellinen.
Joka tapauksessa tuon miehekkyyden tuli ilmetä kyvyssä ja halussa taistella vääryyttä ja kiusauksia vastaan: myös hyve liiallisena saattoi rappeutua paheeksi. Platon toteaa, että vaikka joku olisi urhea, voimakas, kaunis ja rikas ja saisi koko ikänsä tehdä mitä halusi, hänen elämänsä olisi pakostakin häpeällistä, jos hän olisi väärämielinen ja korskea.
Häpeä on Platonille ennen muuta sosiaalinen asia ja hänen valtiossaan (myös Lait-teoksen toiseksi parhaassa valtiossa) se on kansalaishyveiden tae ja vartija. Häpeämätön on Platonille ala-arvoisen ihmisen vihoviimeinen symboli.
Jo tästä huomaamme, että oma aikamme on nyt edennyt kovin kauas niistä arvoista, joita länsimaisen filosofian perustaja edusti. Mutta kukaties olemme tosiaan nyt sitten viho viimein edistyneet tällä alalla edes hiukkasen? Eivätkö myös nykyiset arvojohtajat ja idoleiksi korotetut ihmiset ole hengen jättiläisiä hekin…?
No, antaa olla. Joka tapauksessa elämme nyt aivan toisella aikakaudella. Platonin aikana elettiin vielä pikkukaupungeissa, joiden sosiaalinen maailma oli primitiivinen. Siellä vallitsi oman aikansa Janten laki ja tyhmimpien tyrannia. Vapautta ei ollut, vaan ostrakismos uhkasi luovia henkiä. Saatiinhan se nähdä monet kerrat.
Mutta Simmelin häpeästä piti puhumani. Hän sai jo elää suurkaupungissa ja perehtyi syvällisesti sen piirissä vallitseviin sosiaalisiin paineisiin.
Häpeä on tunne, joka kummallisesti valtaa meidät aivan erilaisissa tilanteissa: niin tehtyämme raskaan siveellisen hairahduksen kuin saadessamme kiitosta ja kunniaa tai todistaessamme täysin vieraan ihmisen tahditonta käytöstä, toteaa Simmel.
Asiaa oli selitetty monien ajattelijoiden toimesta, Darwinista Havelock Ellisiin. Niiden ongelmana oli kuitenkin, ettei koko asiaa kaikessa ristiriitaisuudessaan saatu mukaan samaan teoriaan. Ilmeisesti häpeään joka tapauksessa liittyi oman itsen nouseminen huomion kohteeksi ja samalla jonkin normin loukkaus.
Naisten taipumus tuntea häpeää, kun seksuaalisia asioita käsitellään, liittyi siihen, että hän tunsi itsestään tietyn osan nostettavan liian korostetusti esille. Prostituioitu taas ei tuntenut normaalisti työssään mitään häpeää, mutta mikäli hän sattui rakastumaan asiakkaaseensa, hän sai häpeäntunteensa takaisin.
Kiinnostavaa on, että soveliain henkilö saamaan aikaan häpeäntunteen on hän, joka ei ole aivan läheinen, mutta ei myöskään aivan ventovieras.
Häpeäntunteen varsinaisiin edellytyksiin kuului myös minän korostuminen, sen itsenäisyys. Mikäli ihminen kokee itsensä vain suuremman kokonaisuuden osaksi, ei hän tunne häpeää. Ajatelkaamme nyt näitä kaikenkarvaisia mellakoita, joissa yksilö on vain lauman tai parven osa, silakka tai varis muiden samanlaisten joukossa.
Tämä muuten näkyi myös sellaisessa asiassa kuin ylhäisen tai vauraan talon palveluskunnan ominaisuuksissa. He olivat häpeämättömiä ikään kuin ”virkansa puolesta”.
Erikoinen asia on myötähäpeä, mitä sanaa Simmel ei ainakaan käännöksen mukaan käytä. Sellainen saattaa syntyä esimerkiksi luennolla, kun paikalle saapuu odottamattoman vähän ihmisiä. Läsnä olevat ovat tuolloin noloja ja kiusaantuneita, ikään kuin he olisivat jotenkin syyllisiä asiaan: minä korostuu ja toisaalta samanaikaisesti alentuu, koska epätäydellisen todellisuuden ja ideaalisesti olemassaolevan, normittavan kokonaisuuden välillä vallitsee epäsuhta.
Onhan tuossa ilmiössä ja sen kulttuurihistoriassa paljon pohdittavaa. Myös eri kansojen käsitykset häpeällisyydestä ovat usein kaukana toisistaan. Joka tapauksessa ilmiö on muuan yhteiskuntaelämän nurkkapylväistä, jos se häviää, ollaan kovin kiinnostavan, uuden ilmiön edessä.
Toki se tietyissä tilanteissa häviää, kun ihmiset saadaan kollektiivisesti johonkin aiemmin häpeällisenä pidettyyn asiaan mukaan. Kuten Maksim Gorki vuoden 1917 hulinoista totesi, kansa seurasi Leniniä koska tämä antoi sille luvan tehdä häpeällisiä tekoja.
Oman häpeämättömyytensä lajit kehittivät sitten pian myös vallankumousten kukistajat. Joukkopsykoosissa ihmisen minä päästettiin vastuistaan lomalle ja jälki tuli sen mukaista. Myöhemmin sen johdosta toki on osattu tuntea ns. myötähäpeää.
Mutta onkohan häpeän aika nyt sitten kokonaan ohi, kuten tietyissä edistyspiireissä on julistettu? Mitähän hyvää asiasta tällä kertaa mahtaa seurata?
"Erikoinen asia on myötähäpeä, mitä sanaa Simmel ei ainakaan käännöksen mukaan käytä. Sellainen saattaa syntyä esimerkiksi luennolla, kun paikalle saapuu odottamattoman vähän ihmisiä. Läsnä olevat ovat tuolloin noloja ja kiusaantuneita, ikään kuin he olisivat jotenkin syyllisiä asiaan: minä korostuu ja toisaalta samanaikaisesti alentuu, koska epätäydellisen todellisuuden ja ideaalisesti olemassaolevan, normittavan kokonaisuuden välillä vallitsee epäsuhta."
VastaaPoistaHäpeän tunne on sinänsä peräti kiintoisa psykologisen tarkastelun kohde. Joku viisas on määritellyt sen tunteeksi, joka seuraa itsensä esittämisessä epäonnistumisesta, esim. jokin nolo kömmähdys vaikkapa jossain sosiaalisessa tilanteessa. Inhimillisenä tuntemuksena se on kieltämättä yksi sietämättömimmistä, ei sitä turhaan sanota, että ei se kippee, vaan se häppee...
Ja kategoriaan toki mahtuu myös tuo myötähäpeän käsite, siis hetki, jolloin ikään kuin kokee menettävänsä kasvonsa jonkun toisen tekemän mokan takia, ja se se vasta sietämättömältä tuntuukin. Onhan tuonkin varmaan useammille joskus tapahtunut.
Toisaalta, häpeän tunne on kivun tai ahdistuksen tapaan myös peräti välttämätön varomekanismi, jota ilman myönteinenkin sosiaalinen vuorovaikutus voisi käydä mahdottomaksi. Ihmisessä, joka ei tunne häpeää koskaan eikä missään tilanteessa, ei liene muutenkaan paljoa kunnollista. Toisaalta tulisi osata myös käsitellä häpeäntunteita rakentavasti, sillä pahimmassa tapauksessa rikkinäiset häpeämekanismit (joko liikaa tai liian vähän) saattavat kieliä myös persoonallisuushäiriöstä. Lienee tuossa ihan vinha peräkin.
-J.Edgar-
Väitetään että muodostettu "uusi valtio" USAssa olisi ehkä suvainnut tai aiheuttanut tavallisesti epänormaalina pidettyjä asioita.
VastaaPoistaJos väitteet ovat totta, tämä on yksi esimerkki "lyhyestä" kaudesta jolloin jossakin yhteisössä häpeän puute aiheuttaa ongelmia.
Isoissa yhteisöissä näkyvä häpeämättömyys on yleensä lyhyempi ja osa toiminnasta jatkuu myöhemmin enemmän piilossa.
Pienemmässä yhteisössä kuten perheessä esimerkiksi henkinen ja/tai fyysinen väkivalta voi jatkua vuosia tai vuosikymmeniä.
Väkivallan johtohahmo - sukupuoli ei nyt tässä merkitse mitään - ei häpeä tekojaan tai häpeä on niin vähäistä, ettei se toimi varoittamaan väkivallan seurauksista.
Kohteeksi joutuneet kantavat häpeää mukanaan loppuelämänsä ajan.
Samoin kouluyhteisö saattaa olla tällainen väkivallan eri muotojen kokemisen paikka. Joskus opettajat ovat saattaneet kiusata oppilaita niin kuin toisiaankin, joten ei ole ihme että oppilaiden välinen toiminta on saanut jatkua hyvinkin pitkälle.
Jotkin koulut ovat olleet surullisen kuuluisia kiusaamisen eri muodoista.
Mikä tahansa yhteisö saattaa ajautua tilanteeseen jonka ehkä joku jäsen tuntee henkiseksi väkivallaksi.
Jos tätä väitetysti aiheuttanut henkilö ei osaa edes hieman hävetä asiaa, muutosta ei tapahdu. Tämä näyttää koskevan myös tilanteita jossa kiusaaja ei tajunnut kiusaavansa, että myös tilanteita jossa kiusaaja jotenkin tiesi jonkin olevan pielessä mutta silti jatkoi samaa toimintaa.
Eli jotkin häpeän muodot ovat hyödyllisiä.
Häpeän saattaa olla alku muutokselle mutta häpeän puute voi hyvin olla muutoksen este tai hidaste.
Toisaalta häpeästä on pakko jossakin vaiheessa päästä eroon tai sen voimaa on lievennettävä oman pään sisällä, koska se voi olla joissakin tilanteissa haitallista jatkuttuaan pitkään.
Tällainen tilanne voi olla esimerkiksi häpeä pyytää apua sairauteen tai taloudellisiin ongelmiin tai johonkin näiden seurauksiin.
Yhteiskunnan ongelma on ollut hyvin pitkään että se ei tunne häpeää instituutiona. Tällöin muutos on liian hidas sen tarpeeseen nähden.
Yhteiskunnallisesti tärkeässä tehtävässä voi tuntea jonkinlaista häpeää tai sen sukuista tunnetta koska näkee esimerkiksi virheellisen lainsäädännön seuraukset, mutta ei ehkä voi asialle juuri mitään tai ainakin voi liian vähän. Tämä saattaa olla juuri oire järjestelmän jäykkyydestä - laki ei ollutkaan "oikeus" juuri tässä tilanteessa.
Ikivanhoissa vallankumouksissa niiden osasyy oli jonkin ryhmän häpeämättömyys - toisten kustannuksella rikastuminen esimerkiksi.
Tousaalta aina vallankumousta tekevä ryhmä on ilman häpeän tunnetta luonut käsitystä jossa tämä ryhmä on puhdas ja aatteellinen ja valtaa pitävä osapuoli on ahdas ja puutteellinen.
Musta-valkoisuus on peittänyt harmaan sävyjen määrän ja laadun.
Yksilön tuntoja on vaikeaa tai mahdotontakin kuvata, koska se kieli jolla kuvailu tapahtuu on yksilötietoisuudessa -- minätoietoisuudessa -- syntynyttä ja kehittynyttä, mutta ihmisen "minä" ei ole mikään alkupiste johon tuntemuksia voitaisiin jäännöksettä palauttaa. Jäännös, se jäävuoren varsinainen massa, yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet, jäävät yksilötietoisuuden pinnan alle. Niistä voidaan saada vain epäsuoraa todistusta.
VastaaPoistaFromm sanoi, että jos jokin määre luonnehtisi parhaiten ihmistä, se olisi "kehitys". Emme koskaan pysty tarkastelemaan sen enempää lajia, yhteisöjä kuin yksilöäkään minkään arkhimedeen raamin puitteissa, vakaata taustaa vasten, sillä ihminen on olemassa vain liikkuvalla pinnalla.
Simmel on tyypillinen sub specie aeternitatis -filosofi, joka yrittää laatia käsitteellisiä "yleiskatsauksia" (Wittgenstein). Ei onnistu. Kehitys on otettava huomioon, ja se sekoittaa kaiken. Lapsi ei voi koskaan ymmärtää miten aikuinen ajattelee, eikä kehittymätön ihminen miten kehittynyt ihminen ajattelee. Relativismi johtaa käsiterealismiin.
Sanoisin että sosiologia autonomisena tiedonalana on ehkä maailman vaikein asia ymmärrettäväksi. Että siis alkulaumoja läpäisseestä ja organisoineesta "vallasta" on inhimillisen kehityksen ja yksilöllisen eriytymisen myötä syntynyt kokemuksellinen ilmiö, jota nimitämme "tahdoksi". Todella vaikeaa.
Moraali ja etiikka ovat avainsanoja. Antiikin hyveet, kuten myös Itämeren-kulttuurialueen hyveet ovat hyvä pohja hyville asioille ja niitä ei tarvitse hävetä.
VastaaPoistaJos häpeää käytetään toisten ihmisten alistamisen tarkoituksessa ja valheellisessa toiminnassa, so. vallankäytössä ilman moraalia ja etiikkaa ollaan pahoilla ja häpeällisillä teillä.
Poliittinen korrektius on luonteeltaan ainakin osittain valheellista häpeällistä häpeämättömyyttä, sitä uutta normaalia, josta puhuvat päät ovat innoissaan ja ylpeitä.
Aksel Sandemose, Janten lain kokoaja kirjassa Pakolainen ylittää jälkensä. totesi myöhemmin, että Jante on kaikkilla, myös New Yorkissa.
VastaaPoista"Platonilla häpeä liittyy ajatukseen hyveestä: sen puutteen paljastuminen synnyttää häpeän."
VastaaPoistaMielenkiintoista, että tämä muistuttaa itä-asialaista häpeäkulttuuria ts sosiaalista pelkoa kasvojen menettämisestä. Myöhemmin on analysoitu, että tuo poikkeaa läntisestä syyllisyyskulttuurista ts yksilön sisäisestä tietoisuudesta ja syyllisyydestä normin rikkomisestä. Näinköhän juuri kristinusko toi läntiseen kulttuuriin tuon yksilön sisäisen syyllisyyden ajatuksen.
"Mutta onkohan häpeän aika nyt sitten kokonaan ohi, kuten tietyissä edistyspiireissä on julistettu? Mitähän hyvää asiasta tällä kertaa mahtaa seurata?"
VastaaPoistaEn tuollaisten ja syyllisyyttä tuntemattomien paikka oli suljetuilla osastoilla tms paikoissa, nyttemmin kulttuuri-idoleina. Mitä tuosta seuraa: hullujen johtama hullujenhuone. Kun noin ajattelee alkaa ymmärtää nykymenoa.
"Platonin aikana elettiin vielä pikkukaupungeissa, joiden sosiaalinen maailma oli primitiivinen. Siellä vallitsi oman aikansa Janten laki ja tyhmimpien tyrannia. Vapautta ei ollut, vaan ostrakismos uhkasi luovia henkiä. Saatiinhan se nähdä monet kerrat."
VastaaPoistaTuo on tietenkin vain yksi puoli. Toisinaan juuri hyveiden korostus sai ihmiset ja erityisesti johtajiksi pyrkivät kilvoittelemaan loistavista ideoista ja neuvostot ja kansankokoukset antamaan tuollaisille johtajille (esim Themistokles ja Perikles) valtaa. Ostrakismia käytettiin vallantavoittelijoiden - liian korkealle kanssakansalaisiinsa nähden - kukistamiseen. Tietenkin järjestelmässä oli myös blogissa mainitut heikot hetkensä, mutta enemmän se oli omiaan nostamaan loistavia henkiä ja ajatuksia; mainitkaa joku antiikin ajan suuri persialainen ajattelija.
”Mutta onkohan häpeän aika nyt sitten kokonaan ohi”
VastaaPoistaEipä taida olla.
Esimerkiksi Putin häpeää Venäjän historiaa. Putinin mielestä Äiti-Venäjä on antanut kaikenlaisille valloitetuille paskaperseille ihan liian paljon maita (Ukraina ym.). Kaikki maat, johon venäläinen sotasaapas on astunut ja tallonut, aina Los-Angelesia myöten, kuuluvat ryssille. Ja siinä kaikki!
Kaikki tämä merkinnee sitä, että Putin lyö nyt Venäjän historian häpeällisen kehityksen takia nyrkeillä rintaansa kuin mikäkin alfaorangutangi. Täältä tullaan! Kaikki on saatava takaisin ja koroilla!
Nyt eräs kenttäpiispa saa tuntea häpeää kun kirjoitti kovin tahdittomasti - ainakin monet kuuluvat ajattelevan että oltiin tahdittomia.
VastaaPoistaPahaksi onneksi sukupuolineutraalien pingviinien suomi-kuva on saanut säröjä tahdittomien logojen käytöstä.
"Mikäli ihminen kokee itsensä vain suuremman kokonaisuuden osaksi, ei hän tunne häpeää. Ajatelkaamme nyt näitä kaikenkarvaisia mellakoita, joissa yksilö on vain lauman tai parven osa, silakka tai varis muiden samanlaisten joukossa."
VastaaPoistaHäpeä tulee vasta siitä, että poiketaan lauman normeista tai rikotaan sen tabuja. Vrt. kunniamurhat, joilla häpeää koetetaan poistaa tai korjata.
Mutta entä jos on yksilöksi eriytynyt eikä siis ole osana kiinteää kontrolloivaa yhteisöä, jonka vuoksi häpeää tuntisi. Häpeäntunnetta ei ole. Onko häpeä silloin jotenkin korvautunut syyllisyyden tunteella? Ehkä kaikesta irrallinen ja ulkopuolinen voi lopulta laajentaa syyllisyyden tunnettaan koskemaan "kaikkea" ad absurdum, tuntee syyllisyyttä paitsi yleensä toisten ahdingosta myös toisten väärien elämänvalintojen seurauksista, joidenkin kulttuurien surkeista puolista, luonnonmullistuksista (ilmasto), ihmisen luonnollisista biologisista ja psyykkiskognitiivisista variaatioista tai etsii hyväksyttäviä selityksiä mellakkakäyttäytymiselle, jonka syynä voi kuitenkin olla vain huvittelu ja tietysti se laumaan kuuluminen.