Olemassaolon ongelmia

 

Mitä oikein on?

 

Kun halutaan ymmärtää maailmaa pintaa syvemmälti, ei riitä sen kuvaileminen eikä itse asiassa edes fysiikan ja kemian lakien tunteminen, vaikka se joskus muinoin tuntui avaavan tien kaikki käsittävään oivallukseen: ”Let Newton be -and all was light!”

Itse asiassa saatamme tuntea Newtonin ja lukemattomien muiden tutkijoiden tulokset kohtuullisen hyvin ja silti olla niistä ja niiden merkityksestä mitään ymmärtämättä eli niitä ihmettelemättä. Tämä voikin tuntua erityisen ansiokkaalta.

Asiat voi nähdä toisinkin. Zen-mestareilta kuulemma saatetaan kysyä yksinkertainen ja samalla kaikkien vaikein ja laajin kysymys: ”Mestari, kuinka oikein on?”

Kun mestari vastaa siihen vaikkapa, että vesi kiehuu kattilassa, mutta puut ovat vähissä, saattaa oppilas saada valaistuksen eli satorin. Yleensä sen saamiseksi kai tarvitaan mestarin esittämä koan, lause, joka auttaa ylittämään diskursiivisen järjen rajat, mikä taas voi tapahtua kaikkein yksinkertaisimman asian kautta.

Näin olen ainakin zen-buddhismin ymmärtänyt. Ei kai tuota oppia ja sen merkitystä voikaan järkeilemällä ymmärtää, kyse on muuri järjen ja sen rajoitusten voittamisesta, mikä ei kaiketi merkitse sitä, että alettaisiin elää järjettömösti.

Joka tapauksessa koko zen-buddhismi mielestäni on muuan osoitus siitä, miten sidoksissa ihminen on yleensä käsitteisiinsä ja miten vähän looginen ajattelu auttaa hänen ymmärrystään monissa asioissa, samaan aikaan kun se taas toisissa on välttämätön ja hämmästyttävän tehokas väline.

Mutta välineet nyt ovat vain välineitä.

Tässä ei nyt ollut lainkaan tarkoitus ruveta pohtimaan maailman olemusta, ja lopetan sen tähän. Sen sijaan palautan mieleen hieman niitä ajatuksellisia pinttymiä, joita ihmisillä on esimerkiksi valtiollisissa asioissa.

Niitä tullaan puimaan Suomen ja Savon osalta oikein joukolla 5.6. Savonlinnassa pidettävässä Olavinlinnan 550-vuotisjuhlaseminaarissa. Uskallan ennustaa, että uusia näkökulmia ja hämmästymisiäkin tulee riittämään, vaikka uutta tietoa menneisyydestä on saatu vain kohtuullisessa määrin ja lähinnä 1700-luvun lopun asioita koskien.

Joka tapauksessa, kun totunnaisia ajatuskuvioita puretaan, saattaa syntyä näkymiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän yllättäviä.

Eihän tässä kyse mistään zen-budhismista ole, mutta voisin ajatella, että paralleeli on olemassa: me katsomme emmekä näe, kuuntelemme. emmekä kuule ja kaikki tämä johtuu siitä, että käytämme käsitteitä, jotka ovat lakanneet sanomasta meille mitään olennaista ja peittävät sen sijaan näkyvistä asioiden toisen puolen.

No, tässä joka tapauksessa muuan tähän liittyvä vanhempi blogi, näin kesän merkeissä:

 

maanantai 10. huhtikuuta 2023

Anakronismeja ja aivokummituksia

 

Olemassa olemisen kysymyksiä. Suomi ja Savo

 

Kysymys siitä, mitä olemassa oleminen on/tarkoittaa ja mitä ei, on aina ollut filosofeille läheinen. Keskiajalla puhuttiin realisteista ja nominalisteista, joiden kiistat koskivat yleiskäsitteiden olemassaoloa tai sen puuttumista. Eksistentialistit keksivät vuorollaan tuon tuoreen aihepiirin ja onhan niitä sen kaivelijoita ollut maailman sivu. Tärkeähän asia on.

Historian populaaritulkinnoissa ja vähän muissakin törmää usein kysymykseen siitä, oliko Suomi jossakin tietyssä historian vaiheessa olemassa vai eikö ollut. Kiivaimmat nominalistit (vai realistit?) väittävät, ettei mitään Suomea ollut eikä voinut ollakaan ennen kuin sen virallisten paperien maailmassa voidaan todeta saaneen poliittisen olemassaolon.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että tunnettu venäläinen kirjallinen hahmo Kozma Prutkov (joka oli ja on kirjallisena olemassa, vaikka hänen kerrotaan päättäneen maallisen olemassaolonsa muuttumalla musteläiskäksi) on eräässä kuolemattomassa mietelmässään sanonut, että todellisuuden ytimeen voi päästä vain valtion palveluksessa.

Ehkäpä voimme siis viitata kintaalla puheille sellaisesta Suomesta, joka olisi ollut olemassa ennen vuotta 1809? Vai voimmeko itse asiassa ottaa viralliseksi syntymävuodeksi 1917? Eikös tässä hiljattain juuri kaikkialla kerrottu, että Suomi täytti sata vuotta? Vai eikö muka täyttänytkään?

Toki jo 1500-luvulla tuli Ruotsin kuninkaiden titulatuuriin Suomen suuriruhtinaskunta, joka ei rajoittunut Juhana-herttuan aikaiseen Suomen herttuakuntaan, vaan ulottui idässä aina Rajajoelle saakka ja pohjoisessakin kenties jopa Jäämerelle saakka.

Myös Suomen menneisyydestä kertovat Suomen kronikat1600-luvulla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomen+kronikka )puhuivat jo paljon suuremmasta Suomesta kuin varsinaisesti siitä läntisestä alueesta, josta maa oli saanut nimensä. Vastaava kehityshän tapahtui kaikkialla: Viron käsite tuli Virumaan pohjalta, Saksa Saksin ja niin edelleen. Britannian (Grande-Bretagne) nimitys lähti Bretagnesta (Brittany) ja niin edelleen.

Ainakin jo 1600-luvulla ymmärrettiin Suomella Ruotsin valtakunnan sitä aluekokonaisuutta, joka oli Pohjanlahden itäpuolella ja 1700-luvulla osattiin jo huolestua sen pysymisestä valtakunnan yhteydessä. Poliittinen heräily Suomessa oli tosiasia.

Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Ruotsin todettiin luovuttavan Venäjälle osan Suomen suuriruhtinaskunnasta. Myöhemminhän Venäjällä -ja Suomessa- otettiin sitten käyttöön käsite Vanha Suomi, johon tuokin alue kuului. Haminan rauhassa ei sen sijaan puhuttu Suomesta, vaan tiettyjen läänien luovuttamisesta, mikä oli tietenkin tarkempi juridinen ilmaus.

Sitä paitsi Suomi oli tuolloin jo kahtia jaettu, joten ei ollut edes korrektia puhua sen pilkkomisesta. Ne alueet, jotka vuosien 1721 ja 1743 rajanvedoissa jäivät Venäjän hallintaan, eivät yhtäkkiä muuttuneet pelkäksi Venäjäksi enempää kuin Ruotsin puolelle jäänyt osa Suomea olisi ollut pelkkää Ruotsia eikä Suomea lainkaan.

Toki ennen Haminan rauhaa Suomella ei ollut edes autonomista valtiollista olemassaoloa, oma keskushallinto muutti sitten tilannetta olennaisesti, mutta eihän se Suomen olemassaolon kaikinpuolista alkua merkinnyt.

Kysymystä siitä, mitä käsite Suomi merkitsi erityisesti 1700-luvulla, on aika paljon tutkittu, vaikka kysymys on viime vuosikymmeninä jäänyt melko epämuodikkaaksi. Puhuminen Ruotsi-Suomesta on toki  anakronismi, sillä mitään valtioliittoa ei ollut. Tanska-Norjakin on tässä suhteessa ilmeisesti asianmukaisempi käsite.

Mutta eihän se juridinen puoli kaikkea tässä maailmassa merkitse muille kuin Kozma Prutkoville ja hänen koulukunnalleen. Ei kaikki tässä maailmassa ole virallisiin papereihin kirjoitettu ja asianmukaisesti vahvistettu ja silti se saattaa olla ihan tärkeää.

Ajatelkaamme Savoa. Historiallisen pyrrhonismin edustaja voi todeta, että todella Savo ilmestyi aikoinaan virallisiin papereihin ja vieläpä sitten jakaantui eri yhteyksissä Suur-Savoon ja Vähä-Savoon eli Pien-Savoon. Sen jälkeen se niistä hävisi.

Onko meidän nyt mahdollisesti sitten ajateltava, että vaikka Savo joskus oli, ei sitä enää ole? Ja kuin Savo joskus oli, oliko sitäkään olemassa yhtenäisenä entiteettinä? Mikä, jos mikään, nyt lopultakin yhdisti Pien-Savoa ja Suur-Savoa?

Tuskin voimme tänäkään päivänä puhua yhtenäisestä Savosta. Kuopiolaisten kotkotukset eivät mikkeliläisiä hetkauta millään tavalla, paitsi yrittäessään syrjäyttää eteläsavolaisten edut vaikkapa soteasioissa. Puhuttu kielikin on molemmilla seuduilla kovin erilaista.

 Missä sitä paitsi olisivat Savon rajat? Sellaisia rajoja ei ole olemassa ja sikäli kuin on, ne ovat keinotekoisia eivätkä merkitse juridisesti mitään. Etnologisestikin erilaiset perinteet ja sanontatavat näyttävät vaihtelevan pitäjänrajoista riippumatta.

Ehkä meidän on siis otettava lusikka ns. kauniiseen käteen ja todettava: mitään Savoa ei ole olemassa. Mikäli pitäydymme kriittisessä asenteessa myös historiaan nähden, voimme lisätä tähän: eikä ole koskaan ollutkaan.

Siitä huolimatta puhumme kyllä Savosta aivan luontevasti jokapäiväisessä kielenkäytössämme ja näyttää siltä, että moni kuvittelee ainakin asuvansa Savossa ja olevansa savolainen tai sitten kieltäytyy ehdottomasti tästä kunniasta. Molemmissa tapauksissa hän olettaa Savon ja savolaisuuden todelliseksi.

Sama se oli tuon Suomenkin kanssa: sen rajat eivät olleet selkeät, saati ikuisesti samat, se ei ollut yhtenäinen alue eikä poliittisesti toimivaltainen yksikkö, vaikka sillä kyllä oli Ruotsin valtiopäivillä edustajansa, jotka vaalivat myös sen yhteisiä intressejä.

Silti kyseessä oli käsite, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki käyttivät. Se oli hyödyllinen ja jopa välttämätön ja siis olemassa, ei pelkkä aivokummitus, jota mikään reaalimaailman entiteetti ei olisi vastannut.

Tämän asian kieltäminen, jota nykyään näyttää paljonkin esiintyvän, kaipaa sen sijaan selitystä? Mistä tämä ajattelutapa oikein tulee ja mitä se palvelee. Jotakin olennaista aikamme suomalaisuudesta se ainakin näyttää kertovan.

 

Tähän lipsahti jatkoksi vielä toinenkin blogi, jonka voi lukea tai jättää lukematta. Suomen muotutumista sekin liippaa.

 

maanantai 28. tammikuuta 2019

Suomen voittomaat

 

Venäjän rajat ja Suomen valloitukset

 

Joskus maailmassa oli yleistä kuulla jonkun sanovan tai nähdä kirjoittavan, että kun venäläiset kerran jonnekin menevät, niin eivät he sieltä pois lähde, ilman sotaa ei nyt ainakaan.

Koska näin ei käynytkään toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Itävallassa, josta venäläiset lähtivät vasta vuonna 1955 tai Lapissa ja Pohjois-Norjassa, täytyi todeta, ettei asia nyt ihan varmasti ja jäännöksettömästi niinkään ollut.

Tosin piti paikkansa, että venäläisiä tai siis neuvostoliittolaisia joukkoja jäi Itä-Euroopan maihin ja niillä tietenkin oli ratkaiseva rooli siinä, että nuo maat omaksuivat ns. sosialistisen järjestelmän. Eipä silti, olihan aatteella kannatustakin. Kommunistit olivat aivan oikein ja vakain tuumin onnistuneet ottamaan johtoaseman vastarintaliikkeissä.

Näinhän se olisi pitänyt tehdä meilläkin, mutta ongelmana oli, ettei meillä ollut vastarintaliikettä kun ei ollut saksalaismiehitystäkään.

Niinpä kommunistit eivät saaneet vapaustaistelijan roolia, vaan ainoastaan maanpetturin. Taistolaisaikana yrittivät jotkut onnettomat jälkijättöisesti keksiä ”vastarintaryhmälle” vapaustaistelijan roolin, mutta se nyt oli vain surkea parodia.

Neuvostoliitto vei sitten meiltä sen Karjalan. Asiaa on toisaalla selostettu, joten ei siitä sen enempää. Sen menettämiseen oli omat syynsä, mutta korkeakaan hinta ei sittenkään ollut mahdoton siitä hyvästä, että tässä maassa saattoi, Sillanpään marssilaulun sanoin suorana seistä tai kaatua.

Totalitarismin pirullisuuteenhan kuului, että ihminen riisuttiin kunniastaan ja mikäli haluttiin, tapettiin kuin elukka. Sitäpä ei meille tultu tekemään. Ilman vastarintaa olisi tietenkin tultu.

Neuvostoliiton taktiikkaan kuului, että siihen tai sen vaikutuspiiriin liitettäville kansoille annettiin jonkinlaisia lahjoja, joilla oli kansallinen merkitys. Liettua esimerkiksi sai Vilnan alueen, jolla oli kansallisesti erittäin suuri symboliarvo. Se oli kuin Suomelle olisi annettu Viipuri.

Itse asiassa toki Suomelta otettiin Viipuri, mutta se tapahtui vasta verisen sodan jälkeen. Ennen sitä sille oli lahjoitettu Itä-Karjala eli siis muodostettu tuo Suur-Suomi, jota Moskovassa ilmeisesti pidettiin suomalaisten suurena kansallisena tavoitteena. Ei sitä huolittu.

Arvo ”Poika” Tuominen kyllä arveli, että se oli paha virhe, sillä Itä-Karjalaista olivat kiinnostuneet vain harvalukuiset opiskelijanuoret. Kansan syville riveille se oli aivan vieras ajatus ja herätti syviä epäluuloja.

Joka tapauksessa yritetty oli.

Se, ilmeisesti väliaikaiseksi ajateltu raja, jonka Suomi sitten, vastoin aikeita sai Moskovan rauhassa vuonna 1940, ei ollut vailla perinteitä. Sehän oli jokseenkin sama kuin tuo niin sanottu Pietari Suuren raja, joka vahvistettiin Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721.

Tehdäkseen uudesta rajasta sopuisan ja molempien osapuolten aidosti hyväksymän, Venäjä itse asiassa silloin osti nuo sodassa saamansa uudet alueet. Voittaja maksoi niistä hävinneelle kaksi miljoonaa riikintaalaria.

Se oli molemmille sodan raunioittamille osapuolille suuri summa, siis molemmille. Sotakorvauksia ei tosiaan vaadittu, vaikka sellaisetkaan eivät tuohon aikaan olleet suinkaan tuntemattomia.

Erona myöhempään, sinänsä poikkeukselliseen rajajärjestelyyn oli, että alueet luovutettiin vuonna 1721 asukkaiden kera.

Myöhemmin sitten sama alue luovutettiin vuonna 1940 ilman asukkaita. Itse asiassa tätä ei vaadittu, mutta Neuvostoliitolla oli tietty, hyvin ansaittu maine, minkä takia vain parisataa asukasta jäi rajan taakse. Arvattavasti joukossa oli yhteistoimintamiehiä, jotka pelkäsivät paluuta.

Joka tapauksessa se niin sanottu Vanha Suomi, joka aluksi käsitti suunnilleen nykyisen luovutetun Karjalan ja myöhemmin, vuodesta 1743 lähtien lisäksi Kymijokeen ja Savonlinnaan asti ulottuvan alueen, säilyi etnisesti suomalaisena.

Suomi oli väestön valtaosan kieli eikä asia siitä muuksi muuttunut, että sivistyneistö puhui paitsi ruotsia, kuten myös rajan länsipuolella, myös aika paljon saksaa. Sehän oli hallintokielenä myös Baltiassa ja sen käyttö esimerkiksi koululaitoksessa levisi aina Savonlinnaan asti.

Venäjä tuli alueelle pikkuhiljaa ja yllättävän vähäisessä määrin. Talonpoikaisväestön keskuudessa venäläisiä oli hyvin vähän ja he keskittyivät lähinnä Kyyrölään, jonne muuan kartanonherra oli heitä tuottanut. Lisäksi venäläisiä oli kauppiaskunnassa ja virkamiehistössä, etenkin Viipurissa.

Sotilaat tulivat sitten lisäksi, mutta he olivat väliaikaisia asukkaita vailla kansalaisoikeuksia.

Seudun venäläistämisestä ei ollut tietoakaan. Siinä suhteessa kaikki kävi toisin kuin esimerkiksi keskieurooppalaisilla valloituksilla yleensä. Elsass-Lothringen ranskalaistettiin aikoinaan tehokkaasti ja Skoone ruotsalaistettiin. Sleesia, Pommeri ja Preussi saksalaistuivat. Vanhassa Suomessa etnisyyden muutokset olivat sen sijaan hyvin vähäiset.

Toki Ruotsi oli menettänyt huomattavan, strategisesti Venäjälle tärkeän alueen omistamastaan Suomesta -tuo käsitehän oli olemassa toisin kuin joskus nykyään kuulee sanottavan. Suurvaltapolitiikan ansiosta Ruotsi kuitenkin pystyi pitämään tynkä-Suomen siihen saakka kunnes sen entinen suojelija Ranska käänsi kelkkansa.

Napoleonhan suorastaan kehotti Aleksanteria valloittamaan Suomen. Nuori keisari teki tämän ja herätti siinä samalla suurta paheksumista pietarilaisen ylimystön piirissä.

Vielä pahempaa kuitenkin seurasi, kun keisari vuonna 1812 määräsi Vanhan Suomen yhdistettäväksi vuonna 1809 valloitettuun Uuteen Suomeen.

Tämä oli erittäin huono uutinen Vanhassa Suomessa maatiloja omistavalle ylimystölle, mutta riemun päivä suomalaisille. Lukemattomat sukulaissiteet ja muutkin yhdistivät ihmisiä rajan molemmin puolin.

Siunatusta keisarista, Aleksanteri I:stä tuli muun muassa tästä syystä suoranainen palvonnan kohde maassamme. sen osoitti erinomaisesti hänen vuoden 1819 kiertomatkansa, joka ulottui aina Oulujärven syrjäseuduille.

Jo vuonna 1809 Suomen alue oli Aleksanterin ansiosta huomattavasti laajentunut myös länteen ja pohjoiseen, siis Länsipohjaan ja Lappiin. Voi täydellä syylä sanoa, että Aleksanteri oli myös alueellisesti luonut uudelleen Suomen, puhumattakaan siitä, että hän oli antanut sille poliittisen olemassaolon eli korottanut sen kansakuntien joukkoon, kuten hän itse asian ilmaisi.

Katkerat Venäjän kanssa käytyjen sotien menetykset oli nyt korvattu ja jopa korkojen kanssa. Yleensähän tällaista tapahtuu vain silloin, kun uusia alueita saava on sotilaallisesti voittanut sen, joka alueita luovuttaa. Normaalisti asiaan liittyvät myös suuret veriuhrit.

Nyt alueet oli saatu takaisin sanamukaisesti lahjoituksena. Suomi ei toki ollut riippumaton, suvereeni valtio, mutta kuitenkin autonominen eli omalakinen.

Siitä saattoi hyvinkin käyttää venäläistä ilmaisua samostojatelnyi, ”omilla jaloillaan seisova” joka suomeksi voidaan kääntää myös itsenäiseksi. Nezavisimyj eli riippumaton se ei tietenkään ollut. Eipä tainnut olla siihen aikaan mikään muukaan vastaava alue.

Idylli vai pitäisikö sanoa symbioosi Venäjän kanssa, joka alkoi euforisissa tunnelmissa, jatkui aina 1800-luvun loppuun saakka, eli lähes sata vuotta. Valtioidenkin elämässä se on pitkä aika.

Kuten tunnettua, Suomi irtautui sitten emämaasta vuonna 1917, kuten niin monet muutkin imperiumin rajamaat eli okrainat.

Tähän prosessiin liittyi sekä Venäjän hallituksen antama itsenäisyyden tunnustus että sen yritys palauttaa Suomi omaan valtioyhteyteensä. Jäähyväiset jättivät Suomessa jälkeensä vihan, vaikka itse asiassa valtioaluetta onnistuttiin vuonna 1920 laajentamaan. Petsamo oli sangen merkittävä saalis. Se oli erittäin hyvä hinta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta.

On selvästi asiakirjoista havaittavissa, että Neuvostoliiton vallanpitäjät olivat sangen tyytymättömiä uuteen geopoliittiseen asemaansa, joka jätti maalle vain kapean käytävän Suomenlahdelle ja edelleen Itämerelle Suursaaren ja muiden Suomenlahden saarten ja karikoiden välissä. Mutta rauhan solmiminen oli tärkeä lähiajan intressi.

Itse asiassa Neuvostoliiton avomerilaivasto oli lähinnä hullunkurinen ilmiö siinä lätäkössä, jossa se joutui toimimaan. Sitä paitsi Suomi ja Viro, uskollisina velvollisuuksilleen itsenäisinä valtoina, varmistautuivat tarvittaessa yhteisvoimin sulkemaan Suomenlahden, mikä ei ollut suinkaan mahdotonta niiden omistamien sukellusveneiden, miina-alusten ja rannikkotykistön avulla.

Kyseessä oli tietenkin niiden oma turvallisuus: selustan turvaaminen maihinnousulta. Neuvostoliiton näkökulmasta siinä kuitenkin piili myös nöyryyttävä mahdollisuus pitää suurvallan avomerilaivastoa vankina.

Tiedämme, miten Stalin halusi muuttaa sotilasmaantiedettä ja muuttikin. Mitään hyötyä hän ei siitä saanut vaan luultavasti suuren vahingon hankkiessaan puolueettomuuteen aiemmin sitoutuneen Suomen aktiiviseksi vihollisekseen.

 Kuitenkin hänen niin sanotusti geopoliittista näkemystään voi ymmärtää, ellei halua heittäytyä tyhmäksi. Moskovasta käsin asiat näyttivät toisenlaisilta kuin Helsingin näkökulmasta. Se nyt vain oli niin ja saattaapa olla vieläkin.

Sotien jälkeen olivat meillä aika suosittuja kartat, joista voi tarkastella Suomen alueen kehittymistä historian saatossa. Sellainen kuvasto löytyy esimerkiksi Pikkujättiläisestä.

Niistä oli havaittavissa se lohdullinen seikka, ettei Suomi nyt Pariisin rauhankaan jälkeen suinkaan ollut pienimmillään, edes Karjalan menetyksen jälkeen, niin kipeä kuin se olikin.

Sitä paitsi voitiin todeta, ettei Venäjä ollut edes saanut takaisin kaikkia niitä alueita, joita Ruotsin yhteydessä olleeseen Suomeen oli vuosien varrella liitetty.

Tämähän pitää yhä paikkansa. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Venäjältä vallitettu Käkisalmen lääni on enimmäkseen palautettu samoin kuin Inkerinmaa kokonaisuudessaan. Muistakaamme muuten, että Käkisalmi (venäjäksi Korela) ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, se oli tuota ortodoksista Karjalaa.

Mutta osaa siitä ei siis tosiaan ole tänäkään päivänä palautettu. Joensuun seudun ja Ilomantsin asukkaat, siis nuo suvut ovat 1600-luvun alun jälkeen osittain vaihtuneet, osittain suomalaistuneet. Ortodoksinen uskonto on säilynyt, mutta melko heiveröisenä.

Olisi varmasti väärin kuvitella, että alueen asukkaat haikailisivat vanhaan venäläiseen valtioyhteyteensä, niin valloitetulla maalla kuin asuvatkin. Ruptuurisodan aikoihinhan kaikki oli aivan toisin.

Tätä maamme Venäjältä valloitettujen alueiden hallussa pitämistä voi halutessaan pitää eksoottisena historian oikkuna, mutta totta se nyt vain on.

Venäjä hallitsee tiettyä perinteisesti suomalaista aluetta: Kannasta ja Laatokan-Karjalaa, joiden väestö tosin on vaihtunut, mutta niinpä hallitsee Suomikin erästä perinteisesti venäläistä aluetta, joka asein irrotettiin tsaarin valtakunnasta.

Valloittajan rooli on yleensä valloittajien mielestä ylpeä, mutta siihen sisältyy myös vastuu. Jos katsotte Tuntemattoman sotilaan loppusivua, huomaatte, että Linna toteaa helpottuneena, ettei Suomelle tullut vastuuta valloitettujen alueiden hallinnasta.

Jonkin aikaahan meillä se vastuu oli ja sen kantamisesta voi olla kahta mieltä. Mitä taas Pohjois-Karjalaan tulee, olemme varmaankin hoitaneet leiviskämme.