Keskustan osa historiassa

 

 

Historian oppikirja kuvaelmana

 

Esa Leskinen (käsikirjoitus ja ohjaus), Ensimmäinen tasavalta. Kansallisteatterin suuri näyttämö

 

Kansallisteatteri oli katsojia täynnä, kun esitettiin maamme itsenäisen historian ensimmäisten vuosikymmenien kronikka K.J. Ståhlbergin näkökulmasta.

Historiakurssinsa lukeneelle tässä ei sinänsä mitään uutta ollut. Aika laajasti keskityttiin referoimaan uudempia julkaisuja kuten Ester Ståhlbergin päiväkirjaa ja hieman myös Santeri Alkion päiväkirjaa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alkio ). Myös Tekla Hultinin päiväkirja oli esillä ja paljon muuta kulloiseenkin ajankohtaan kuuluvaa.

Teksti on siis rakennettu paljolti olemassa olevien dokumenttien pohjalle. Toki niitä virtaviivaistetaan tarpeen mukaan ja yritetään tavalla tai toisella saada myös kontekstiin. Eihän tällainen sinänsä voi johtaa historian rekonstruointiin näyttämöllä, parin paikoitellen myrskyisänkin vuosikymmenen historia on aivan liian laaja asia kutistettavaksi pariin tuntiin.

Toki tulos on historiallisen totuuden kannalta kohtuullinen. Siinä ei juuri ole sitä tuskastuttavan pinnistettyä yhden osapuolen ja erityisesti äärivasemmiston toiminnan oikeuttamista, joka on vuosikymmenet ollut niin leimallista historiaa käsittelevälle kulttuurillemme. Muutama kömmähdys faktapuolella ei ole kovin vakava asia.

Ståhlberg oli liberaali, keskustalainen ja kuten näytelmässä todetaankin, hänen roolinsa on lyhyissä esityksissä usein sivuutettu aivan lyhyellä maininnalla, ikään kuin todella merkittävää olisivat saaneet aikaan vain ääriainekset.

Toki tällaisessa dramatisoinnissa dramatisoidaan myös menneisyyttä siirtymällä kriisistä kriisiin ja unohdetaan suvantopaikat. Poissaolollaan loistaa Väinö Tanner, joka sentään oli tuon ajan historian aivan keskeinen hahmo ja on saanut kunnian tulla peräti kolmen moniosaisen elämäkerran kohteeksi. Ei hän käsikirjoittajallekaan liene ihan tuntemattomaksi jäänyt.

Mutta kärjistykset ja asioiden yksinkertaistamiset ovat draaman omimpia keinoja. Merkittävää on, että nyt keskeisenä tarkastelupisteenä on liberaali laillisuusmies. Suomen palaaminen järjettömästä sisällissodasta normaaliksi demokratiaksi oli paljon hankalampi asia, kuin tulee ajatelleeksi. Siinä tarvittiin olennaisesti myös sosialidemokraateilta aivan uutta ajattelua. Länsivaltain roolikin oli asiassa aluksi aivan keskeinen.

Etenkin Risto Volanen on kirjoissaan korostanut poliittista keskustalaisuutta edustavien voimien merkitystä sille, että maastamme tuli pohjoismainen demokratia eikä minkään sortin ääriaineisten hallitsema maankolkka. Tannerin vähemmistöhallitus oli vallassa jo vuosina 1926-1927 eli vajaan kymmenen vuoden kuluttua verisestä kansalaissodasta. Se on suorastaan hätkähdyttävä asia.

Mitä Ståhlbergiin tulee, mainitsematta jää muuan seikka, joka sai jääkärit ja aktivistit vihaamaan ”plootuvuorta” niin intohimoisesti. Kyseessä oli suhde jääkäriliikkeeseen, jota laillisuusmies Ståhlberg vastusti. Olihan sitä paitsi odotettavissa, että tuo valtiopetoksellinen liike aiheuttaisi ankaria vastatoimia Venäjän taholta.

Sellaisia olikin odotettavissa. Sitä paitsi järkevät ihmiset ymmärsivät, että olipa Venäjä miten heikko tahansa, se aina olisi kyllin vahva Suomelle. Luojan ihme oli, ettei se sitten ollutkaan. Svinhufvudin usko siihen, että itsenäisyys saataisiin aikaan Jumalan ja Hindenburgin avulla, piti paikkansa, vaikka Hindenburg hävisi sodan.

Kansalaissodan jälkeen Bertel Gripenberg kovisteli ”erästä ylhäisyyttä”, joka oli pysynyt poissa taistelukentältä silloin kun maan kohtalo ratkaistiin:

Till en excellens.

Ers excellens, som nu i ståt och glans
Vid maktens grytor frodas så belåten,
hur var det väl Ni vann Er äras krans,
Hur köpte Ni den kära, dyra ståten,
Ni som ej syntes till på kampens dag,
då landet blödde under hårda slag
och Finlands öde Stridens vågskål vägde?
Var fanns väl Ni, ers höga excellens,
när vår förnedring tycktes utan gräns,
och hopplös strid det enda hopp vi ägde?

 

Ståhlbergin sijasta maan päämieheksi olisi ollut ainakin valittava Mannerheim, jonka menneisyyttä keisarin seurueen upseerina ei juuri nyt enää kannattanut muistella. Miehethän olivat presidentinvaalissa vastakkain ja jostakin ihmeen syystä Ståhlberg voitti lähes kolminkertaisella enemmistöllä.

Ståhlberg tuli köyhästä pappissuvusta ja ilmeisestikin häneltä puuttui sellaista karismaa, jota valtion päämieheltä odotettiin. Kuningaspuuhailun aikanahan Paasikivi pohdiskeli, ettei Suomessa ollut yhtään sellaista miestä, jota kaikki voisivat katsoa ylöspäin -kaikkihan olivat ryypänneet yhdessä…

Ståhlberg kuitenkin omaksui julkisuudessa varsin majesteettisen roolin, kuten asiaa läheltä tarkkaillut Toivo T. Kaila muistelmissaan toteaa. Kailan mukaan oli Ståhlbergin koiraakin kohdeltava kunnioittavasti. Yksityiselämässään Kaarlo Juho kuitenkin oli aidosti vaatimaton eikä missään tapauksessa omaa etuaan ajava pyrkyri.

Entisen presidentin ja hänen puolisonsa kyyditys syksyllä 1930 oli ilmeisesti K.M. Walleniuksen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wallenius  ) humalapäissään antaman käskyn toteuttamista, vaikka sekin homma sitten jäi Walleniukselta kesken. Maan korkein sotilasviranomainen Wallenius ei sentään ollut, kuten näytelmässä väitetään.

Kyydityksen tarkoituksena lienee ollut häpäistä Ståhlbergin henkilö niin, että hänestä olisi tullut mahdoton valittavaksi uudelleen presidentiksi. Oliko ajatuksena jopa muiluttaa entinen presidentti Neuvostoliittoon tai peräti tappaa hänet, on tietymätöntä.

Monenlaistahan ”ensimmäisen tasavallan” kirjaviin vuosiin mahtui. Mannerheimin hinku päästä hyökkäämään Pietariin ja pelastaa Venäjä bolševismilta oli äärimmäistä uhkapeliä. Suomen armeijasta tuskin voitiin vakavasti edes puhua.

Toki Lenin, puolustellessaan Suomen-politiikkaansa väitti, että Suomen puuttuminen asiaan juuri ratkaisevalla hetkellä olisi nopeasti ratkaissut Pietarin ja koko vallankumouksen kohtalon.

Että niin ei käynyt, oli kiinni Suomen kokoomuspuolueen kannasta. Sen johto kammoksui seikkailua ja Mannerheim teki johtopäätöksensä ja meni allekirjoittamaan tasavaltaisen hallitusmuodon, joka toi pian Ståhlbergin valtaan. Rauha itärajallamme säilyi.

Onko Venäjän bolševikkivallan säilyminen sitten Suomen kokoomuspuolueen tai peräti henkilökohtaisesti Ståhlbergin ansiota/syytä, on kysymys, jota en pyri ratkaisemaan. Joka tapauksessa Mannerheim juonitteluistaan huolimatta aina lopulta siirtyi kannattamaan laillista järjestystä, josta hänelle on syytä antaa tunnustus, kuten näytelmän Ståhlbergit toteavatkin.

Mutta eihän se Suomen tie pohjoismaiseen kansanvaltaan niin sileä ja yksiselitteinen ollut, päinvastoin. On jo aikanakin, että sen todelliset sankarit, keskustapoliitikot nostetaan esille. Kunnia heille.