Varhaishistorian loisto ja kurjuus

Varhaishistoriaa

Olaus Magnus Gothus, Pohjoisten kansojen historia. Suomea koskevat kuvaukset. Latinasta kääntänyt Kaarlo Hirvnen, Esipuheen ja selitykset laatinut Kustaa Vilkuna. (1555)1977, Otava, 165 s.

Johannes Messenius, Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita. Sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. SKS 1988. Latinan kielestä suomentaneet Martti Linna, Jorma Lagerstedt, Erkki Palmén, 222 s.

Jalmari Jaakkolaa aikoinaan kiitettiin muun muassa siitä, että hän oli kaivanut esiin kokonaisen Suomen historian aikakauden, varhaishistorian.

Mutta mainen kunnia on katoavaista. Pari vuosikymmentä myöhemmin koko valtava työ leimattiin spekulaatioksi, jonka arvo oli kyseenalainen, todennäköisimmin hyvin vähäinen.

Muodeistahan historiassakin on kysymys, joskus sanotaan, ettei se muuta olekaan. Mutta asian merkitys vaihtelee. Joskus halutaan tietää paljon sellaisestakin, josta ei voida paljoa tietää ja joskus taas halutaan viedä kritiikki äärimmäiseen pyrrhonismiin ja kieltää tai ainakin ignoroida sekin, mikä itse asiassa on todennäköistä, joskaan ei varmaa.

Jo Suomen historian isänä tunnettu H.G. Porthan raivosi sellaisia spekulaatioita vastaan, jotka hänen mielestään olivat liian kapealla pohjalla. Toki skandinaaviset saagat ja muukin perimätieto kertoi yhtä ja toista myös Suomesta ja sen varhaisista asukkaista ja jopa kuninkaista, mutta voiko siihen luottaa?

Voi ja voi. Mikäli kyseessä olivat itse nuo skandinaaviset kansat, annettiin sinänsä tarumaisiksi ymmärretyille saagoille suuri arvo, mutta mikäli kyseessä olikin Suomi, oli asia toinen. Miksi näin oli, kannattaa kysyä.

Noita Suomen varhaishistoriaan liittyviä kronikoita ja saagoja on myös suomennettu, joskin yllättävän myöhään.

Niissä Suomi joka tapauksessa esiintyy melko selvästi omana yksikkönään, joka tosin jakaantuu maakuntiin kuten muutkin maat. Puheet siitä että olisi ajateltu olevan olemassa vain erilaisia Ruotsin maakuntia, ovat kovin löyhiä. Yhtenäistä suomalaisuutta ei varhais- tai edes sydänkeskiajalla ollut, mutta eipä ollut myöskään yhtenäistä ruotsalaisuutta tai norjalaisuutta. Silti myös noita yläkäsitteitä käytettiin.

Suomalaisten omituisuus ja heidän etevyytensä noituuden alalla ovat tietenkin tähän päivään saakka tunnettuja. Kuitenkin tuohon aikaan myös hiihtäminen ja poroilla ajo olivat jotakin varsin poikkeuksellista ja niiden merkitystä myös liioiteltiin.

Lähinnä tarumainen oli käsitys Pohjanmaan sisältäneestä Kainuusta naisten maana (Qvenland), mutta useinhan fantastisimpaankin liioitteluun sisältyy jokin määrä totta.

Käsitystä Suomesta jättiläisten asuinsijana itse asiassa tukevat eräät arkeologiset löydöt: meillä oli pienikasvuisten seassa paljon myös hyvin pitkiä ihmisiä.

Suomalaisen oluen ylivertaisuus, minkä Olaus Magnus mainitsee, kannattaisi varmaankin noteerata myös mainonnassa. Sama koskee suomalaisten saman kertojan mukaan valmistamia valtavia, jopa tuhansien naulojen painoisia juustoja, jotka säilyvät vuosia ja ovat esimerkiksi piirityksissä hyödyllisiä.

Sitä paitsi tuo savustettu kutunjuusto on maultaan erinomaista ja vain paranee vanhetessaan. Sellaista taitaa saada nyt vain Pietarin halleista. Mikäli nyt on ihan mahdotonta kumota elintarvikkeiden tuontia Venäjältä koskevaa kieltoa, voisi kai ainakin taas yrittää valmistaa itse jotakin samanlaista.

Lukemattomat detaljit Suomen varhaishistoriasta ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa ja samalla lukijalle hahmottuu myös kertojan käsitys siitä asemasta, mikä Suomella on muiden kansojen keskuudessa.

Eihän se yleensä hullumpi ollut ja suomalaisilla, kuten muillakin kansoilla oli omat erityiset paheensa ja hyveensä. Niin taitaa olla tänäkin päivänä. Toki on syytä, kriittisen arvion pohjaksi, muistaa, mikä asema ja tarkoitus kullakin kirjoittajalla on ollut.

Olaus Magnuksella tuskin oli mitään syytä kohdella suomalaisia erityisen hyvin, kuten ei ollut Messeniuksellakaan. Tosin hänen surkea kohtalonsa ja vankeutensa Kajaanin linnassa ei ollut mitenkään erityisesti suomalaisten syytä. Kiitosta hän joka tapauksessa odottaa niiltä kansoilta, joiden historiaa on kuvannut.

Varsinainen suomalaisten puolustaja on Daniel Juslenius, josta ei tällä erää enempää. Hänen agendansa taas liittyy siihen moitteeseen, jota emämaasta käsin kehdattiin esittää suomalaisille, jotka muka eivät riittävästi vastustaneet Pietari I:n joukkoja… Enemmän siitä myöhemmin.

Messeniuksen ja Olaus Magnuksen teksteissä on joka tapauksessa suomalaisille sekä ruusuja että risuja ja sehän on vakavasti otettavan ja reilun tutkijan tunnusmerkki. Messeniuksen kirjaan liitteenä lisätty tuntemattoman tekijän Suomen kronikka on taas selvä suomalaisten puolustus ja pieni omakehu  ja sellaisethan ovat jokaisen terveen kansakunnan tunnus.

Tuntematon tekijä, jota muuten Porthan ilmeisen kohtuuttomasti moitti on ollut erityisen kiinnostunut suomalaisten varhaisimmista kuninkaista, joista myös Messenius kertoo, perustaen tietonsa lähinnä saagoihin.

Näitä kuninkaitahan mainitaan peräti viisitoista kappaletta ja kaikki ovat yhtä paljon eli siis vähän historiallisia kuin useimmat Ruotsin valtakunnan Erikit. Myös Messenius tuntee nuo kuninkaat.

Itse kunnioitan erityisesti Ukkoa, Suomen kahdeksatta kuningasta, jolla kerrotaan olleen Akka-niminen vaimo. Sen mukaan, vakuuttaa kronikka, kaikkia erityisen arvostettuja naisia kutsuttiin Suomessa lisänimellä Akka. Siitä, mitä Ukko tai Akka saivat aikaan ja miten heidän elämänsä päättyi, ei ole säilynyt tietoa, kirjoittaja harmittelee.

Sama, luoja nähköön, pätee tänäkin päivänä kovin moneen asiaa, jonka haluaisimme tietää. Ikävä totuus vain usein on, että kun tietoa ei ole, niin sitä ei ole.

Kuitenkin historian ystävän avuksi on tullut yllättävä apulainen. Nyt käytettävissä on metodeja luonnontieteistä. Radiohiiliajoitus, joka korvasi ja täydensi kallonmittauksia ja vertailevaa metodia, on saanut seurakseen DNA-tutkimuksen, joka pystyy antamaan hämmästyttäviä uusia tuloksia.

Eivät uudet metodit vanhoja kumoa, saati korvaa. Silti ne tuntuvat antavan suuren psykologisen sysäyksen varhaishistorian harrastukselle. Ei se ollut aikaa, josta ei ole mitään vakavasti otettavaa tietoa. Suomalaiset eivät enää katoa peruuttamattomasti historian hämärään, vaan nousevat sieltä taas esiin.

Ei ole pelkästään todennäköistä, vaan myös varmaa, että meidän kaikkien esi-isät ovat muodostavat tuhansia ja taas tuhansia vuosia pitkän sarjan ilman ainoatakaan katkosta…

Mutta mitä nuo ihmiset tekivät? Saagat ja kronikat eivät varmastikaan ole lähteistä luotettavimpia, mutta ovatko ne epäluotettavuutensa takia vain ja ainoastaan epäkiinnostavia? Miksi olisivat?

Luulenpa, että uusi Jalmari Jaakkola on vasta tulossa. Samalla nousevat taas esille vanhat spekuloijat, Jusleniuksesta Wettenhovi-Aspaan…

Tämähän on luonnollista ja välttämätöntä.