Ei onni ole lahja, Isabella

 

Kapisen koiran syndrooma

 

Useimmat muistanevat tarinan siitä, mitä Sokrates vastasi sofistille, joka väitti, että onnellisin on se, jolla on runsaimmin voimakkaita haluja, joita hänellä myös on vapaus tyydyttää.

”Silloinhan onnellisin on koira, jolla on syyhytauti eli kapi ja joka saa vapaasti itseään raapia” päätteli Sokrates, ja tiettävästi sai yleisen hyväksynnän ajatukselle, että oli taittanut sofistin argumentin johtamalla sen loogiseen päätökseensä. Siis klassinen reductio ad absurdum.

En kuitenkaan ole ihan varma siitä, että tämä argumentti nykyään riittäisi vakuuttamaan kovin monia. Itse asiassa yhteiskuntamme nykyinen perusfilosofia lähtee juuri tuosta voimakkaiden ja vähemmän voimakkaiden halujen korostamisesta ja mahdllisuudesta niiden tyydyttämiseen.

Bertrand Russell, jota loogikkona suuresti arvostetaan, edusti jo sukusakin puolesta utilitaristista perinnettä ja osallistui etenkin viime vuosisadan ensi puoliskolla innokkaasti myös yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Oma etu, ymmärrettynä pyrkimykseksi turvata omien halujen maksimaalinen tyydyttäminen oli myös Russellin suurena periaatteena, kuten se oli utilitaristisella traditiolla yleensäkin (ks. Vihavainen: Haun pushpin tulokset). Hän ei sitä yrittänyt kaunistella ja koristella, vaan pikemmin tahallaan komeili sillä

Joka tapauksessa vulgaari ja etenkin rationaalinen oman edun tavoittelu oli tässä maailmassa tuottanut paljon parempaa politiikkaa, kuin ylevien tunteiden nimiin vannoneet ideologiat, jotka käytännössä olivat vieneet sotiin ja terroriin, päätteli Russell.

Tässähän sitä nyt ollaan. Ihmisen halujen tyydytys on suurelle osalle maailman väestöä jo tehty niin suuressa määrin mahdolliseksi, etteivät muinaisen Kreikan oppineet olisi sellaista voineet edes kuvitella.

Totta kyllä, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän komeus olivat siihenkin aikaan pohjaltaan aivan samoja kuin nykyään. Niiden tyydyttämistä varten ei kuitenkaan vielä ollut olemassa koko sitä valtavaa koneistoa, joka nykyään palvelee niin aineellisten kuin henkistenkin tarpeiden ja halujen tyydytystä tai ainakin turruttamista.

Tarpeet ja halut on tässä erotettu toisistaan. Inhimilliset perustarpeet on usein asetettu hierarkioihin (vrt. Vihavainen: Haun tarvehierarkia tulokset), joissa nälän ja vilun torjumisen ohella tunnustetaan seksuaaliset ja sosiaaliset tarpeet, tarve saada mielekäs elämä ja lähimmöisten, kunnioitus (vrt. esim. Vihavainen: Haun dignity tulokset).

Kun muut asiat on turvattu, on huipulla itsetoteutus.

Nuo kaikki mainitut tarpeet ovat myös tärkeä ja jopa kriittinen osa ihmisen onnellisuutta eli todellista hyvinvointia. Nälkää ja vilu voi kärsiä jopa riemumielin, mikäli tuntee niiden olevan suuremman tyydytyksen ehtona. Aineellisen hyvinvoinnin keskellä sen sijaan voi iskeä masennus, joka johtaa itsemurhaan.

Ihmisen onnellisuutta on syytä pitää pikemmin tulo- kuin summakäsitteenä. Mikäli yksikin tulon tekijöistä on nolla, on koko hyvinvoinnin tulo nolla. Ihmisellä saattaa olla rikkautta ja mainetta, mutta mikäli hänellä ei ole terveyttä, saattaa onnellisuus olla nollassa.

Siinä tilanteessa ei auta, mikäli tulon muita tekijöitä suurennetaan miten paljon hyvänsä ja se on vain yksi esimerkki.

Runsas ruoka ei merkitse mitään, ellei juomaa ole saatavissa lainkaan, herkkujen loputon määrä ei voi korvata seksuaalisen tarpeen täydellistä tyydyttämättömyyttä ja niin edelleen. Kriittiseksi tekijäksi on viime vuosina usein nostettu tuo edellä mainittu inhimillinen arvokkuus, dignitas (engl. dignity).

USA on klassinen esimerkki. Useimmat ihmiset eivät siellä kärsi aineellisesta puutteesta ja siinä mielessä olot ovat paljon paremmat, kuin kukaan vielä joskus 150 vuotta sitten edes pystyi kuvittelemaan. Ruostevyöhykkeen turhautuneet työttömät kärsivät kuitenkin arvokkuusvajeesta. Heidän elämältään puuttuu tarkoitus.

Vaikka kansantulo per capita onUSA:ssa noussut koko ajan sitten 1950-luvun, ovat onnellisuutta kuvaavat luvut olleet laskussa.

Meillä Suomessa hyppäys köyhyydestä yltäkylläisyyteen tapahtui suurimmalle osalle kansaa yhden ainoan sukupolven aikana, suunnilleen 1960-1990-lukujen välisenä aikana. Hyvinvointi nousi tasolle, jota ei periodin alkaessa ollut pystytty edes kuvittelemaan. No, onnellisiahan meillä ollaankin, joten se siitä.

Pyrkimys halujen tyydyttämiseen on meilläkin joka tapauksessa tosiasiallisesti tunnustettu ainoaksi yhteiskunnallisen kehityksen ja politiikan päämääräksi. Poikkeavia käsityksiä ei suvaita, vaikka suvaitsevaisuus erilaisia onnellistuttamisen metodeja kohtaan onkin nostettu loukkaamattomaksi arvoksi.

Vielä hiljattain poliittiset ristiriidat koskivat ennen muuta aineellisen hyvän jakamista. Eihän tämä vieläkään ole sivuutettu vaihe, mutta nyt ovat sosiaalisiin ja etenkin seksuaalisiin tarpeisiin liittyvät asiat nostettu edistysväen ajattelun keskiöön.

Jokaisen oikeus saavuttaa maksimaalinen seksuaalinen tyydytys on ehdoton arvo, joka myös kuuluu keskeisiin yhteiskunnan vastuulla oleviin asioihin, kuten kaikki muukin onnen edellytysten turvaaminen. Myös lapset on mobilisoitava tähän mukaan ja tekninen opastus kaikkiin alan mahdollisuuksiin kuuluu kansalaistaitoihin.

Seksuaalisuus on toki myös rahallisessa mielessä potentiaalisesi bisnes vailla vertaa. Naisellinen kauneus edustaa jo oikein käytettynä miljoonien arvoista pääomaa. Kaunotar on avain sisällöntuotantoon, jossa panokset eivät maksa mitään ja tuotot saattavat olla päätähuimaavia.

Jo muuan Dostojevskin karikatyyrihahmo sanoi, että hänen morsiamensa kauneus on hänen pääomaansa, ja elleihän itse ymmärrä mennä kadulle sitä käyttämään, on sulhasen siihen suorastaan kehotettava.

Kauneuden epätasaisessa jakaantumisessa on epäilemättä jotakin syvästi epädemokraattista, eikä asia siitä muutu, että edistyspiirit julistavat kaikkien olevan itse asiassa yhtä kauniita. Ilmeisesti valtion velvollisuutena on ratkaista asia jollakin tavoin.

Kun tarkkailee aikamme ilmiöitä, saattaa joutua epäuskoisen hämmennyksen valtaan: mistä tällainen typeryyden syvyys? Miten tämä voi olla mahdollista ja miksi nuo luonnottomuudet lasten seksuaalistamisesta erilaisiin masturbaatiodemonstraatioihin saavat osakseen niin laajaa hyväksyntää ja tukea?

Kuten myöhempi venäläinen kirjallisuus tuli Gogolin päällystakin alta, tulee nykyinen onnen tavoittelun parodia sofistin kapiselta koiralta. Anglosaksinen utilitarismi oli perimmältään tervejärkinen ajattelutapa, jonka ääliöt ja bisnesmiehet yhteistoimin sitten pilasivat.

Näinhän se työväenaatekin oli tunnetusti hyvä aate, jonka jätkät sitten omaksuivat ja pilasivat.

Olisiko mahdollista siirtyä takasin alkuperäisasetuksiin ja palauttaa länsimaisen kulttuurin uskottavuus?

Näin ei välttämättä ole. Woke nykyisessä muodossaan ei varmastikaan ole pitkäikäinen, mutta se on vain yksi pitkälle perinteelle rakentuva radikaali muoti, radical chic.

Niitä tulemme saamaan yhä uusia. Tiedämme sen yhtä varmasti kuin sen, että nykyiset naisten vaatteet koetaan jo ensi vuonna vanhentuneiksi. Miljoonat ja jopa miljardit kokevat pian, että heidän on ehdottomasti saatava uudet ja ajanmukaiset kehdatakseen näyttäytyä julkisesti…