Tattis

 

Kiitosta ny vaan

 

Ei ole ihmistä, jolla ei edes joskus olisi syytä kiitokseen. Toki jotkut saattavat olla kaameassa tilanteessa parantumattomasti sairaina ja alituisten tuskien kynsissä mutta on heilläkin varmasti joskus enemmän tuskia ja siis myös joskus vastaavasti vähemmän.

Tällainen kohtalo on, luojan kiitos, kai sentään harvempien osana, mutta ikäviä, pahoja, ei-toivottavia ja vastenmielisiä asioita sattuu kaikille. Ja sitten ne taas poistuvat tai ainakin helpottavat. Siitähän voi tuntea jopa kiitollisuutta. Miksipä ei?

Ihmisen hyvinvointi ei ole summa- vaan tulokäsite. Jos yksi tulon tekijöistä eli perustarpeista (vrt. on nolla, on sitä myös kokonaisuus, ks. Vihavainen: Haun tarvehierarkia tulokset). Ei se auta, vaikka olisi kaikkea maallista hyvää, jos vaikkapa varvas on äärimmäisen kipeä eikä suostu paranemaan.

Kroisoksen opettavaiseen tarinaan on tällä palstalla jo parikin kertaa paneuduttu (ks. Vihavainen: Haun kroisos tulokset). Se opettaa meille onnen oikullisuutta, mutta kiitos ja kiitollisuus kuuluvat vielä eri kategoriaan kuin onni ja onnellisuus.

On mahdollista ja todennäköistä, että Kroisos ymmärsi olla kiitollinen onnestaan niin kauan kuin se kesti. Sittemmin, polttoroviolla istuessaan hän oli jo toisessa tilanteessa ja kiitollisuuden tunteminen ei enää ollut ajankohtaista. Onni täällä vaihtelee, veisattiin ennen, aivan oikein.

Mennet sukupolvet joutuivat elämään suuressa aineellisessa niukkuudessa. Vuodentulo määräsi, oliko täällä pohjolassa niin sanottua selvää leipää syötäväksi koko vuodeksi, vai oliko sitä jatkettava petulla, vehkalla tai muilla korvikkeilla.

Nälkävuosien jälkeen oli syyt kiitollisuuteen, kun koitti kevät ja oli taas toivoa hyvästä sadosta, vaikka ei tietenkään varmuutta. Kaikki oli vielä edessä päin. Joka tapauksessa suvivirren veisaaminen tuntui varmasti monesta perustellulta, vaikka kiittäminen oli vielä hieman ennenaikaista ja siihen tunteeseen saattoi sekaantua myös pelkoa ja mielistelynhalua.

Yhtä kaikki, ilman sen kummempia todisteita esitän ajatuksen, että ennen maailmassa ihmiset pystyivät olemaan spontaanimmin kiitollisia silloin, kun edes perusasiat menivät hyvin. Siihen oli erityistä syytä siksi, että ne yhä uudelleen menivät taas huonosti.

Virsi 462 (Soi kunniaksi Luojan) kiittää siitä ”kun lahjas meille soit. Ja palkaks työn ja vaivan taas puhtaan (so. ”selvän” ilman sekoituksia) leivän soit”.

Siinä siis kiitetään ennen muuta Luojaa, kun hän suostui antamaan työstä palkan. Ei itse työ riittänyt satoa tuomaan, sen talonpoika ymmärsi hyvin.

Jostakin hyvin kummallista syystä tuo virsi muuten kuuluu nykymuodossaan näin:  ”Siis kiitos Herra taivaan, kun lahjas meille toit ja päivän työhön, vaivaan taas puhtaan leivän soit”.

Kaiketi virren modernisoija on yrittänyt laskeutua lapsenmielisen veisaajan tasolle, jotta tämäkin voisi ymmärtää virren sanat edes jollain tavalla ja puhuu vain lahjoista, jotka arvattavasti ovat rahanarvoisia ja ihan jotakin muuta kuin pelkkä leipä, jota toki myös saadaan ”päivän työhön ja vaivaan”, polttoaineeksi runsaine hiilihydraatteineen.

Leipäkin (puhdas, luomu?), joka monen vyötäröä kohtuuttomasti paksuntaa, kyllä tosiaan mainitaan nyt sekin tässä yksin tein, vaikka itse asiassa särpimet ja kasvikset ne ovat se kova ydin, joka nykykuluttajaa syystäkin eniten kiinnostaa. Näin ymmärrän tämän muutoksen idean.

Vanha voimalliesti veisaava seurakunta on varmaankin ollut merkittävä kokemus kaikille osallistujille. Siinä on ollut tilaisuus yhteisölliseen osallistumiseen, joka purkautuu esteettisenä suorituksena ja elämyksenä, kultakin kykynsä mukaan. Noissa vanhoissa virsissä oli vielä jotakin ytyä ja sanomaa.

Nykyinen virsikirja on jo suurelta osalta yhtä tyhjän kanssa ja veisaajat kirkoissa ovat myös kovin harvinaisia. Se ei ole ihme, sillä harva taitaa tuntea kutsumusta sen tyhjän jauhamiseen, mitä niiden sanoissa on, sikäli kun ne eivät ole siirappiset. Toki vielä löytyy joitakin asiallisia hautajaisvirsiä.

Mutta kun aiheena nyt oli kiittäminen, tulee mieleen, että kiitoslalulut ovat nykyään harvinaisia. Ainakin ne ovat harvinaisempia kuin iänikuisen (lähinnä seksuaalisen) puutteen ruikuttaminen tai vihan kähiseminen. Ehkä ennen asiat olivat tässäkin suhteessa ainakin jossakin määrin toisin?

Kevyestä musiikista ei äkkiseltään tule mieleen kovin paljon kiitoslauluja. Muutama vuosikymmen sitten ilmestyi kyllä ”Gracias a la vida”, mutta entäpä muuta?

Tästä tulee mieleen, että aikoinaan niin vaikutusvaltainen marxilaisuus piti tyytyväisyyttä erityisen vaarallisena ja vahingollisena asenteena, sillä se jarrutti vallankumouksen tuloa. Vallankumouksen jälkeen kyllä sopi riemuita ja oli vähän pakkokin.

Mieleen tulee Karjalan kansallisrunoilijan, Jalmari Virtasen ”Vaalilaulu”, joka julkaistiin vuonna 1937, kun runoilijan teloitukseen oli aikaa suunnilleen vuoden verran. Siitä en ole tainnutkaan vielä kirjoittaa, mutta perästä kuuluu.

Mutta se nyt siitä. Palautan mieleen vanhan blogin koskien kiitospäivää, jollaista meidänkin olisi hyvä viettää. Voisimme kiittää kaikkia jostakin. Ellei nyt muusta, niin edes siitä, etteivät he ole meille niin paljon pahaa tehneet, kuin olisivat voineet.

Tässä tämä vanha blogi:

 

tiistai 26. toukokuuta 2015

Yleinen katumuspäivä

 

Yleinen kiitos- ja katumuspäivä

 

Amerikassa vietetään kiitospäivää, joka liittyy heidän ainutkertaiseen historiaansa, mutta eipä olisi hullummaksi viettää sellaista myös yleisesti.

Harvoinkos sitä unohtaa kiittää niistä kaikista lukemattomista asioista, jotka voisivat olla paljon, paljon huonommin. Ketä sitten kiittää on vielä asia erikseen. Monia tuttavia ei ole tullut kiitettyä, vaikka he ansaitsisivat sen ja monista asioista ei oikein tiedä, ketä pitäisi kiittää. Luojan kiitos, aina voi kiittää onneaan siitä, ettei sentään sen pahemmin käynyt.

 Tällaisen päivän funktio voisi olla juuri se, että se panee ajattelemaan, miksi asiat sentään ovat, vaikka ehkä huonosti, aina sentään paremmin kuin ne voisivat olla. Myönteinen vaikutus voisi olla myös sillä, että ihmiset sanoisivat toisilleen myönteisiä asioita.

Vähänkö sitä tulee urputettua joutavista ja unohdettua olennaiset asiat. Sellaisiahan ovat vaikkapa toimivat raajat, edes jotenkin pelaavat aistit ja muu perusrakenne, jota ilman tässä maailmassa voisi olla todella ikävä oleskella. Jos niistä pitäisi maksaa, ei mikään raha riittäisi. Ja paljonhan sitä jokainen pystyy löytämään myös bonusta, joka olisi voinut jäädä saamatta, mutta jotenkin tulla tupsahti ilman erityisiä ansioita tai ponnistelua tai sitten niiden kera.

Tässä vaiheessa tietenkin monella herää terve närkästys ja kauna, ehkä jopa kateus ja sielunvihollinen antaa hänelle suuhun valmiit sanat: ”Hyvähän se on…” ja niin edelleen. Monella nyt ei vaan mene hyvin ja tuntuu, että on niin väärin, kun jollakin toisella menee. Siksi kansamme onkin niin hyvin omaksunut runoilijan sanat: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön!” Jo Catullus muisti varoittaa siitä, että annettaisiin sivullisten saada liikaa selville rakastavaisten onnesta. Harmittaahan se sivullista vähempikin.

Ehkäpä tämä kiitospäivä kannattaakin unohtaa ja keskittyä sen sijaan asioihin, joita kukaan ei kadehdi. Tarkoitan katumusta. Sehän on näennäisesti turhaa työtä, kun ei tehtyä kuitenkaan saa tekemättömäksi eikä mennyttä voi siepata ja palauttaa takaisin.

Quod semel emissum est, volat irrevocabile verbum, sanomme me latinistit snobbaillaksemme nyt silläkin tavalla monien kelpo ihmisten harmiksi. Mutta itse asia on vakavampi ja oikeasti miettimisen arvoinen.

Katsellessani Pietarissa kuolemattoman rykmentin iskulauseita, minuun vaikutti erityisesti tämä: Я помню. Я горжусь. Muistan ja olen ylpeä!

Koska noista kuvien kantajista heti näki, etteivät he mitenkään voineet muistaa itse sotaa ja niitä sotatoimia, joissa heidän sukulaisensa olivat olleet mukana, oli selvää, että ylpeys kohdistui tiettyyn myyttiin, valtion määrätietoisesti konstruoimaan viralliseen rakennelmaan. Sitä stalinistinen Neuvostoliitto oli alkanut luoda jo sodan kestäessä.

Itse asiassa kyse siis oli historiasta eikä muistamisesta. Jotkut asian harrastajat, kuten Pierre Nora, ovat panneet paljon painoa sille, että muisti sanan varsinaisessa merkityksessä on aina jotakin muuta kuin historia.

Jokainen kansakunta ylpeilee historiallaan ja yleensä asialle löytyy aina myös pätevä syy, ainakin mikäli pysytään noin niinkuin kohtuullisissa rajoissa. Ne rajat voi tietenkin myös ylittää ja näin tapahtuu ilmeisesti aina totalitaarisissa valtioissa, olipa kyseessä Neuvostoliitto, Saksa tai Pohjois-Korea. Se kuuluu tuollaisten pyhien valtioiden luonteeseen.

Mutta saattaapa niilläkin olla oikeus ylpeillä joistakin saavutuksistaan. Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että puna-armeija löi Hitlerin armeijat. Ei se merkinnyt onnea valloitetuille maille, kuten valheellisesti julistettiin, mutta on syytä katsoa, että Hitlerin voitto olisi ollut kaikille suurempi onnettomuus. Voittoa on siis syytä juhlia ja voihan siitä ylpeilläkin, jos tuntee asialle tarvetta. Erityinen ylpeilypäivä onkin jo olemassa.

Mutta tässä ei ole kaikki, mitä tuohon asiaan eli siis sotaan liittyy. Ihmisen psykologialle on ominaista, ettei se oikein kykene kohdistamaan samaan asiaan monenlaisia tunteita samanaikaisesti. Kaikilla ei järkikään tähän riitä ja siksi historian tosiasioiden moninaisuudesta rationalisoidaan selkeä ja yksiselitteinen kuva, jossa hyvä (oma puoli) on hyvä ja paha (vihollinen) on paha ja siinä kaikki.

Miten laulettiinkaan laulussa Pyhä sota (Священная война):

 

Как два различных полюса,
Во всем враждебны мы.
За свет и мир мы боремся,
Они - за царство тьмы.

 

Yksi osa omaa puolta kumoaa yhden osan toista puolta. Taidatkos sen selkeämmin sanoa! Se kuulostaa jo liki tieteelliseltä.

Sodan aikana tällainen propaganda tietenkin kuuluu jokaisen valtion toimenkuvaan, mutta on kovin valitettavaa, mikäli sama psykologia jatkuu vielä sodan jälkeen.

Silloin se merkitsee sodan psykologista jatkamista rauhan aikana ja siinä tosiasiallisesti säilyy sellainen periaatteellinen väkivallan hyväksyntä, joka ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Se merkitsee myös suurella todennäköisyydellä menneisyyden valikoivaa muistamista eli sen vääristämistä unohtamalla asioita, jotka eivät ole ylpeilemisen arvoisia. Sellaisiahan jokaiseen sotaan kuuluu ja sellaisia on tiettävästi jokaisella totaaliseen sotaan osallistuneella kansakunnalla tilillään.

Miksipä ei siis vietettäisi yleistä katumuspäivää? Silloin voitaisiin keskittyä muistamaan sodan syyttömiä ja kohtuuttomasti rangaistuja uhreja, niin omia kuin vieraita. Ihmiset voisivat kantaa kylttejä, joissa lukee: ”Muistamme, emmekä ylpeile!” Silloin voisivat sodissa vastakkain olleiden kansakuntien edustajat yhdessä keskittyä kiroamaan sitä, että heidän esi-isänsä oli pantu tappamaan ja hävittämään toisen osapuolen ihmisiä ja omaisuutta.

Suuriin voittoihin ja urotöihin liittyvät ikävät puolet voitaisiin nostaa esille ja pyytää anteeksi niiltä, jotka voidaan jotenkin mieltää asianmukaisiksi vastaanottajiksi. Maittain järjestäytyneinä kaikki pyytäisivät siis anteeksi toisiltaan. Mukava päivä, eikö totta? Tämä siitä huolimatta, että itse kukin vetää esille toinen toistaan ikävämpiä asioita.

Tämäkö ei ole realistinen idea? Kukapa sen koskaan tiennee. Kulttuurimme synnyttää jatkuvasti asioita, joita olisi vielä hiljattain pidetty epärealistisina, jopa pöyristyttävinä. Nyt ne ovat arkipäivää eivätkä enää hätkäytä ketään. Ajatelkaamme nyt vaikka pride-kulkueita, vammaisten osallistumista euroviisuihin, maahanmuuttajien positiivista syrjintää ja niin edelleen.

Katumuspäivän varsinaisena ongelmana tuskin onkaan itse asian vähäpätöisyys tai outous sinänsä. Se poikkeaisi kuitenkin merkittävällä tavalla olemassa olevista juhlista yhdessä merkittävässä suhteessa. Se nimittäin olisi juhla, jossa ei lainkaan ylpeiltäisi yhtään millään, vaan päinvastoin kaduttaisiin.

Vastaavia kulkueita oli Mustan surman aikana, jolloin itseruoskijat eli flagellantit pyysivät anteeksi syntejään ja anoivat anteeksiantoa Jumalalta. Tässä osoite kuitenkin olisi ainakin jossakin määrin toinen. Kaiken keskiössä kuitenkin olisi itse subjekti, joka kerrankin saisi virallisen aiheen vapautua tunnustamaan, että vikaa on itsessäkin eikä aina vain muissa. Ehkä sillä voisi sentään olla oma funktionsa tässä ylpeilyn maailmassa.

Uhkus ajab upakile, kangus kahekäpakile sanotaan eteläisessä naapurissamme. Se kannattaisi heidänkin muistaa.