Juristeria ja demokratia

 

Demokratian hyötyjä ja haittoja

 

Alexis de Tocqueville, Demokratia Amerikassa. Suomentanut Sami Jansson. Gaudeamus 2006, 688 s.

 

Alexis de Tocquevillen merkkiteoksesta Demokratia Amerikassa (1835-1840) on tullut jo aikoinaan kirjoitettua (Vihavainen: Haun tocqueville tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Käytössäni oli silloin vain teoksen kakkososa. Huomaamattani Gaudeamus on tehnyt kulttuuriteon ja suomentanut myös koko kirjan. Mainitsivatkohan valtamediat mitään koko tapahtumasta?

Demokratia, kansanvalta, oli Tocquevillen kirjoittaessa jo päivän sana ja moni suhtautui siihen uskonnollisella hartaudella. Antiikin aikanahan se oli yksi mahdollinen valtiomuoto, josta saatettiin Perikleen tavoin olla ylpeitä, mutta jonka tuskin ajateltiin sopivan kaikkialle. Jokainen kriittisesti ajatteleva toki näki siinä myös puutteita ja tuon otsikon alla saattoi itse asiassa olla hyvinkin monenlaisia poliittisia järjestelmiä.

Tocqueville pyrkii ihanteellisen tutkijan tapaan arvioimaan kohdettaan kaikinpuolisesti, keskittymättä suinkaan van kaivelemaan sen vikoja tai ylistämään sen ansioita. Ranskan suuren vallankumouksen aikanahan poliittinen järjestelmä oli noussut uskonnollisen palvonnan kohteeksi, mutta sellaisen lähestymistavan kehnous oli jo osoittautunut liiankin ilmeiseksi.

Tocquevillen havainnoista varmaankin säpsähdyttävin oli hänen kuvauksensa demokraattisesta repressiosta. Tyrannit yrittivät voimakeinoistaan huolimatta turhaan hallita massojen mielipiteitä, mutta demokratiassa sosiaalinen paine oli sitäkin tehokkaampi mielipiteiden ilmaisemisen ja jopa ajattelun kahlitsija.

Muuan kiintoisa kohta kirjassa on ranskalaisen ja anglosaksisen oikeusjärjestelmän ja oikeudenkäytön vertailu. Ennakkotapauksiin perustuva Common Law oli toki käytössä paitsi Amerikassa, jossa sille oli kasvanut uudenlainen poliittinen rooli, myös Englannissa, jossa se oli syntynyt aateliston ja kuninkaan välisten suhteiden kehittyessä.

Suomalaiset, ainakin nuoret, tuntevat amerikkalaista oikeudenkäyttöä luultavasti paremmin kuin omaansa. Onhan se monissa viihdeteollisuuden tuotteissa keskeisesti esillä. Kukapa ei muistaisi vaikkapa niitä kuuluisia oikeudenkäyntejä, joissa ilmeinen syyllinen on vapautettu rotuominaisuuksiensa vuoksi, vaikka rotuja ei ole edes olemassa, kuten niin erinomaisesti tiedämme.

Myös tähtitieteelliset korvaukset aivan mitättömistäkin syistä kuuluvat amerikkalaiseen oikeudenkäyttöön, samoin kuin drakoniset rangaistukset mitättömistä rikoksista ja vankeinhoitolaitoksen pöyristyttävä tila.

Maineikas poliittinen ajattelija Zbigniew Brzezinski kirjotti taannoin, että yksi Yhdysvaltojen suurimmista kansallisista vaaroista on sen ahne lakimieskunta. Lakimiehet ovat liikkeellä aina, kun käsitellään suuria rahasummia ja tämä pätee niin Amerikassa kuin meilläkin.

Kiinnostavasti Tocqueville esittää, että lakimiehet toimivat Amerikassa paitsi demokratian tukena, myös sen vastapainona. Lakimieskunta muistuttaa aatelistoa, sillä se ei luonnostaan myötäile kansan haluja ja pyrkimyksiä, vaan ihailee säännöllistä ja johdonmukaista ajattelua ja siis luonnostaan vastustaa vallankumouksellista kiihkoa.

Lakimiesten asenteet ovat korostetun konservatiivisia ja epädemokraattisia, mikäli heille yhteiskunnassa suodaan heille kuuluva asema. Demokraattinen hallinto suosii lakimiesten poliittista valtaa. Lakimiehet pitävät siksi demokraattisesta hallituksesta, mutta heillä ei ole samoja motiiveja eikä heikkouksia kuin sillä. He pyrkivät koko ajan ohjaamaan demokratiaa sille vieraaseen suuntaan ja sille vierailla keinoilla.

Anglosaksinen Common Law asettaa lakimiehen aivan erityiseen rooliin. Koska se perustuu ennakkotapauksille eikä pelkästään loogiselle päättelylle, on tuomarien oltava erikoismiehiä, jotka hallitsevat tuon viidakon, josta maallikoilla ei ole eikä voikaan olla selkeää käsitystä. Ranskassa asia on toisin, siellä tuomari nostaa esille oman mielipiteensä, kun taas anglosaksisessa järjestelmässä etsitään perusteluja menneiden sukupolvien mielipiteistä.

Englannissa ja Amerikassa lakimies on kuin muinaisen Egyptin pappi, kiteyttää Tocqueville, hänkin on salatieteen tulkki.

Anglosaksinen järjestelmä kiinnittää huomionsa pikemmin lain kirjaimeen kuin järkeen ja poikkeaa mieluummin inhimillisyydestä kuin niistä. Amerikassa ei ole kirjailijoita eikä aatelisia, mutta niiden roolin täyttävät lakimiehet. Lakimieskunta on tuon maan mahtavin ja oikeastaan ainoa vastapaino demokratialle, toteaa kirjoittaja.

Saattaa olla, että monesta nykyisen maailmanajan kasvateista koko ajatus siitä, että demokratialla kuuluisi olla jonkinlainen vastapaino, kuulostaa pyhäinhäväistykseltä. Mutta Tocquevillen aikana tällaisiakin asioita oli luontevaa analysoida rationaalisesti.

Lainkäyttö on osa politiikkaa. Amerikassa tuomarit sekaantuvat lakkaamatta politiikkaan julistaessaan tämän tai tuon lain perustuslain vastaiseksi. Kirjoittajan mielestä melkein jokainen poliittinen kysymys päätyi Amerikassa lopulta oikeudelliseksi kysymykseksi.

 Tämä näyttää pätevän tänäkin päivänä. Verratkaamme vain amerikkalaista politiikkaa vaikkapa omaamme tai Venäjän poliittiseen elämään. Toki jälkimmäisessä vallitsee tosiasiallisesti selvä tyrannia, mutta muodoltaan se on kuin onkin demokratia. Lakimiehet ovat liikkeellä kaikkialla, mutta niiden asema ja rooli vaihtelee suuresti.

Valamiehistön rooli oli -ja on- anglosaksisen järjestelmän tukipylväs ja Amerikassa se oli tärkeä osa politiikkaa ja nimenomaan demokratiaa, kansan valtaa.

Englannissa valamiehet olivat aatelisia, mutta Amerikassa ne edustivat massoja laajasti. Niillä oli roolinsa sekä rikosasioissa että myös siviiliasioissa. Edellisissä ne ratkaisivat asiat myös käytännössä, jälkimmäisissä ne yleensä toimivat asiantuntevan tuomarin johdateltavina.

Paradoksaalisesti valamiehistön olemassaolo on lisännyt tuomarien valtaa antaessaan sille ikään kuin maallikkojen siunauksen, arvelee kirjoittaja. Missään muualla eivät tuomarit ole yhtä mahtavia, kuin niissä, joissa kansa pääsee osalliseksi tuomiovallasta, arvelee kirjoittaja ja toteaa, että tuomarien arvovalta näkyy myös muualla, koko yhteiskunnassa.

Common Law-järjestelmän ansioita ja puutteita on arvosteltu monin tavoin. Merkittävä konservatiivinen filosofi Roger Scruton on korottanut sen vapauden symboliksi ja vastapainoksi sille tyrannialle, johon erilaiset radikaalit ovat aina yrittäneet yhteiskuntaa ajaa, jo Cromwellista lähtien.

Oma pohjoismainen järjestelmämme, jonka käytännöissä on usein paljon ikäviä puutteita, saattaa roolinsa puolesta muistuttaa tuota järjestelmää. Toisaalta meillä on harvemmin jouduttu näkemään tilanteita, joissa tuomioistuimet toimivat räikeästi vastoin lakikirjamme alkuun painettuja tuomarinohjeita, joiden mukaan se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei saata olla lakikaan.

Toki lakia on erityisesti aivan viime aikoina yritetty vääntää politiikan palkkapiiaksi nostamalla tikunnokkaan aivan normaaliin kielenkäyttöön kuuluvia tapauksia, jotka on haluttu tulkita tämän tai tuon pykälän vastaisiksi ja langettaa räikeän poliittisia tuomioita. Laki taipuu moneksi. Venäläisen sananlaskun mukaan se on kuin aisa, joka kääntyy sinne, minne käännetään: закон — что дышло: куда повернёшь — туда и вышло.

Mutta meidän lakimme eivät ole mitään salatiedettä. Ne ovat eduskunnan säätämiä ja niitä perustellaan järjellä, jota jokaisella on ainakin jonkin verran. Yritykset käyttää lakia kansanvaltaa vastaan voidaan ja tulee torjua päättävästi. Siitä riippuu paljolti se, millaista todellisuudessa on se poliittinen järjestelmä, jota  nimitämme demokratiaksi.