Ennen sotia

 

Älykköjen kerho

 

Yrjö Kivimies, Toisen asteen ihmisiä. Gummerus 1938, 246 s.

 

Yrjö Kivimies (1899-1980) oli ahkera pakinoitsija ja kääntäjä. Hän käänsi klassikoita etenkin englannista ja ranskasta. Saksa ei erityisesti näy hänen lyhyessä elämäkerrassaan, mutta sen sijaan hän ajoi yhdessä Tahko Pihkalan kanssa vuonna 1926 Pohjois-Amerikan mantereen halki autolla ja kirjoitti siitä kirjan.

Wikipedia lukee Kivimiehen ansioksi myös legendaarisen keskustelukirjan ”Pidot tornissa” (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset), jota se lapsekkaasti kuvailee Kivimies-artikkelissaan.

”Toisen asteen ihmiset” sijoittuvat siis hieman noiden kuuluisien pitojen jälkeen. Kirjan eetos on reippaan nietzscheläinen, kuten jo sen nimestäkin kuulee. Aikakauden laumaihmistä halveksitaan, ei mitenkään aktiivisesti saati intohimoisesti, vaan itsestäänselvyytenä. Omien näkemysten viitekehyksenä viitataan sen sijaan intialaiseen ajatteluun ja mytologiaan.

Kirjan kohteena on joukko miehiä, joiden ikärakenne vaihtelee nuoresta vanhaan. Kaikkia yhdistää älyllinen kunnianhimo ja harrastus humanistisiin teemoihin, erityisesti kieliin ja kulttuuriin, mutta myös historiaan ja filosofiaan liittyviin.

Aikakauden virtaukset freudilaisuudesta suhteellisuusteoriaan tunnetaan kyllä, mutta yleensäkään ajan muodit, saati poliittiset vertaukset eivät kiinnosta lainkaan.

Kaikki ovat vähintäänkin puoliboheemeja ja joukossa on myös yksi täysboheemi kuvataiteilija, joka on vailla vakituista asuntoakin ja ”kiinaa” sen sijaa milloin kenenkin asunnossa

Tämä joukko kokoontuu säännöllisesti tai ehkä pikemmin asustaa antikvaarisen kirjakaupan takahuoneessa, jota se nimittää ”kasematiksi”. Se on linnoitus, jonne tullaan turvaan nykyhetken maailman hyökkäävältä vulgaarisuudelta.

Sotavalmisteluihin ja diktaattoreihin ei juuri edes viitata, mutta sen sijaan kyllä välillä mietitään suomalaisen kulttuurin yhteisiä piirteitä suurten maailmankulttuurien kanssa. Kuten Tornin pidoissa, tässäkin Englanti kaikkine puutteineen pääsee voitolle. Ranska on monessa suhteessa etummainen, mutta liian kaukana Suomesta ja suomalaisuudesta.

Eipä sikäli, ei tässä ole ideana pohtia Suomen kulttuurista suuntausta, toisin kuin ”Pidoissa”. Tämä joukko tuntee olevansa ”toisen asteen ihmisiä” ja irrallaan massoista, paarioista, joilla ei ole toivoa.

Joku joukosta on huolissaan tai ainakin hieman masentunut siitäkin, miten lukutaito on maassa rappeutunut ja millaista roskaa nykyään luetaan. Aikoinaan suosikkeja oli esimerkiksi Anatole France, joka ei tietenkään voinut maailmansodan barbariaa estää: eiväthän massat häntä koskaan lukeneet, saati ymmärtäneet.

Myös kielitaidon rappio huolettaa. Ruotsin saaminen on yhä sellainen itsestäänselvyys, ettei sitä mainita, mutta uusi tilanne on nyt se, ettei nuori polvi osaa lainkaan venäjää. Kuitenkin vihollisen kielen osaaminen olisi kaikkein tärkeintä, huomautetaan, vaikka ei tuosta vihollisuudesta ja sen syistä sen enempää puhuta. Olisihan sitä jutun juurtakin löytynyt.

Mutta politiikka ei voisi tätä joukkoa vähempää kiinnostaa. Kannanotot tämän tai tuon diktaattorin puolesta olisivat sille olleet mahdoton asia. Sen ajattelu ja kiinnostuksen kohteet olivat toisella tasolla.

Tiettyä epikurolaisuutta mahtuu kyllä kasemattilaisten elämään. Erinomaista konjakkia nautitaan hyvin pieninä annoksina. Joskus toki menee vähän enemmänkin. Myös tuoksuva vesipiippu kuuluu kalustoon.

Tässä on siis puhtaasti miehinen piiri, jonka ulkojäsenenä toimii vielä kolmikymppinen eronnut rouva, johon joukon kaksikymppinen kuopus onnettomasti rakastuu.

”Nainen”, kuten häntä lyhyesti, kutsutaan, edustaa myös korkeaa älyllistä tasoa ja lukee Propertiuksen runoja alkukielellä. Häntä kyllä kunnioitetaan ja itse asiassa rakastuneitakin on kaksi kasematin miehistä, mutta keskusteluissa hän ei ole mukana.

Ilmeisesti koko joukko jakaa sen näkemyksen, että naisten osallistuminen keskusteluun laskee sen tasoa. Syynä ei ole naisten älyllisten kykyjen puute, vaan se vaikutus, joka heidän läsnäolollaan on miehiin. Näin ainakin tulkitsen tätä asiaa, joka toki on vain detalji koko kirjassa. Ei sellaisiin sen enempää energiaa tuhlattu.

Vanhojen kirjojen lukeminen on useimmiten avartavaa. Tässäkin kirjassa esiintyy aina silloin tällöin detaljeje, joita enää voisi edes kuvitella. Sellainen on vaikkapa radiossa luettu uutinen, jonka mukaan ”Tänään klo 16.20 hyppäsi Pasilassa junan alle eräs mies kuollen heti… vainaja, nimeltään Aulis Kallio on..” jne.

Kokonaan unhoon ja ansaitusti on jäänyt myös sellainen kirjassa mainittu kapine kuin koirapiiska. Mutta nämä ovat vain yksittäisiä kuriositeetteja. Kirjan anti on muualla, sen hengessä.

Tuo henki on ymmärrettävissä vain oman aikansa ilmauksena. Fiktiotahan koko opus on, mielikuvitusta puhtaimmillaan. Mutta se on oman aikansa pohjalta syntynyttä mielikuvitusta, joka sai kirjallisen asun, painettiin ja sai lukijoita.