torstai 1. helmikuuta 2018

Yliopistot muuttuivat



Yliopistotkin muuttuivat

Yliopistolaitoksen kansainvälistyminen on muuan aikamme merkittävä trendi. Tämä saattaa kuulostaa omituiselta sikäli, että yliopistot olivat hyvin kansainvälisiä jo keskiajalla. Kukapa ei muistaisi vaikkapa Olavi Maununpojan roolia Sorbonnessa tai uskonpuhdistajamme opintoja Wittenbergissä.
Keskiajan kansainvälisyydelle oli omat perusteensa, joista vähäisin ei ollut oppineiden yhteinen kieli, latina.
Nykyaikainen yliopistolaitos on toki jotakin muuta kuin keskiaikaiset tai edes 1800-luvulla kukoistukseen nousseet edeltäjänsä.
Kun aikoinaan koulutettiin oppinutta eliittiä, joka käsitti kansasta ehkä vain prosentin verran tai vähemmän, koulutetaan nykyisin korkeakouluissa jopa puolet ikäluokasta.
Tämä on asia, jota ei vielä puoli vuosisataa sitten pidetty mahdollisena. Kysymys massojen koulutettavuudesta nousi voimakkaasti esille 1960-luvulla ja meillä asia heijastui muun muassa ns. Itälän komitean mietinnössä vuodelta 1971.
Ajatus melkein jokaisen koulutettavuudesta korkeakoulutasolle oli uusi ja mullistava. Se löi myös pahasti korvalle sitä meritokraattisesti sävyttynyttä elitismiä, joka mielellään erottautui jo perinnöllisistäkin syistä osaansa tuomitusta rahvaasta.
Kyseessä oli muuan aikakautemme tärkeimpiä vapautusliikkeitä ja kuten ennen pitkää havaittiin, korkeakoulutusta todella voitiin laajentaa paljon kauemmas kuin aikoinaan oli, Gaussin käyrään vedoten, voitu uskoa.
Tuo mainittu käyrähän on tilastomatematiikkaa ja sen lahjomattomiin tuloksiin kuuluu, että puolet populaatiosta on aina lahjattomampaa kuin se toinen puoli. Olennainen kysymys kuitenkin oli, mitä tämä merkitsee käytännön kannalta. Koulutettavuus ei myöskään ole samaa kuin älykkyys tai kyvykkyys jollakin osa-alueella, suurikin.
Käytännössä koulutettavuutta laajennettiin pudottamalla pois pakollisuuden piiristä sellaisia asioita, jotka olivat suurelle osalle populaatiota liian hankalia. Lisäksi muutettiin hyväksyttävyyden kriteerejä. Gaussin käyrä sai pahan maineen ja siitä periaatteesta, että osa -melko suurikin osa- suorituksista oli aina hylättävä, luovuttiin.
Luulen, että muutos oli oikeansuuntainen ja sitä paitsi se näyttää tapahtuneen lähes koko maailmassa. Miksi tiettyä määrää lapsia ja nuorisoa olisi kohdeltava hylkiöinä? Epäilemättä ns. taso kärsi joissakin suhteissa, mutta koulutus laajeni ja se oli varmaankin tärkeintä.
Uusi yhteiskunta nimittäin tarvitsi yhä enemmän koulutettua väkeä. Kansakoulu, jonka tuottamalla lukutaidolla meillä ylpeiltiin vielä minun nuoruudessani, oli epäilemättä erinomainen yleissivistävä koulu, mutta siinä oli tietty sisäänrakennettu vinoutuma.
Se nimittäin lähti siitä, että tietty osa ihmisiä ei kykene abstraktiin ajatteluun ja sen voi ja se pitääkin sen takia jättää vaille vieraiden kielten ja matematiikan opetusta, aritmetiikkaa lukuun ottamatta.
Toki ns. pitkä linja säilyi ja oli mahdollista päästä yliopistoon myös kansakoulupohjalta, mutta tämä oli hyvin vaikea ja harvinainen tie. Jako kahteen eli kansakoulun käyneisiin ja oppikoulun käyneisiin tehtiin hyvin nuorena, mikä oli ihmisten itsensä kannalta kohtuutonta, maan kannalta kannattamatonta ja tasa-arvon kannalta väärin.
Nimittäin suhteettoman suuri osa lahjakkaista maalla asuvista lapsista ei päässyt oppikouluun, kun niitä ei ollut. Muitakin häviölle jääneitä ryhmiä oli, mutta maalaiset olivat suurin siinä Suomessa, joka meillä oli ennen peruskoulun tuloa. Asia on tutkittu.
No, tässä mentiin nyt yliopistoista kouluun asti, mutta kouluthan ne opiskelijoita yliopistoihin syöttävät. Ilman niitä meillä olisi ollut korkeakouluopiskelijoista suuri pula, kotiopettajia kun oli kovin harvalla enää sodan jälkeen.
Nyt opiskelijoista oli koko ajan ylitarjontaa. Itse asiassa sitä oli ollut jo maailmansotien välisenä aikana, jolloin vanha yliopistolaitos ei kyennyt takaamaan kaikille kalliilla velkarahalla koulutetuille opiskelijoille koulutuksen mukaisia töitä eikä pian enää tuota vanhaa akateemista vapauttakaan, joka tarkoitti oikeutta opiskella kaikkia tarjolla olevia aineita.
Syntyi uusi peikko, opiskelijamäärän rajoittaminen eli numerus clausus. Sukupolveni muistaa vielä tuon uuden, joskin vanhalta kalskahtavan termin. Yliopisto ja latina kuuluivat silloin vielä tiiviisti yhteen.
Toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti ns. suurten ikäluokkien aikana lukion päästötutkinnon suorittaneiden määrä kasvoi huimasti.
Kun samaan aikaan vähitellen syntyi ideologia milteipä kaikkien korkeakoulutettavuudesta, laajeni myös korkeakoululaitos kuin pullataikina.
Kuinka ollakaan katastrofia ei seurannut. Uusi yhteiskunta edellytti yhä korkeampaa koulutusta ja työtä löytyi kaikille.
Sen sijaan ei tutkintonsa suorittaneelle enää löytynyt aiemman kaltaista ”herran” asemaa, mutta sepä olikin historian hämärään painuvan yhteiskunnan instituutio, se.
1960-luvun teatraaliset demonstraatiot elitismiä ja muuta herraskaisuutta vastaan olivat kai välttämättömiä. Siinä oltiin vanhan ja uuden välissä ja suunnat aika sekaisin.
Korkeakoulutuksesta on nyt tullut uusi normaali. Se on tarkoittanut yhä enemmän myös yliopisto-opiskelun luonteen muuttumista.
Vapaa harhailu tieteen tarhoissa oli aikoinaan nuorelle merkittävä privilegio, jonka tosin aina joku maksoi. Vielä 1960-luvulla kyseessä olivat enimmäkseen vanhemmat tai sitten nuori itse opintolainan muodossa. Usein sijoitusta pidettiin hintansa arvoisena ja moni uskoi sen olevan jopa erittäin kannattavan. Kaikki eivät pettyneetkään.
Nyt opiskelun filosofia on toinen. Kun käytännössä koko ikäluokkaa on opetettava tavalla tai toisella vielä vuosia peruskoulun jälkeen, ei kyseessä enää ole mikään eliitin harrastus ja joskus sitten nostalgisissa muistoissa kultaantuva vapauden ja henkisen kasvun aika, vaan yhteiskunnan rahoittama opetustoimi. Sitä paitsi koulutus kuuluu valtion kalleimpiin tehtäviin ja ohittaa reippaasti sotalaitoksen.
Ero menneisiin vuosisatoihin on dramaattinen ja antaa ajattelemisen aihetta. Ehkäpä sivistys tosiaan on nyt liian kallista ylellisyyttä? Vai onko se myös kulttuurimme puolustajana jopa armeijaa tärkeämpi? Mannerheim teki asiasta pilaa, mutta hän nyt oli vain ammattisotilas, ei enempää eikä vähempää.
Joka tapauksessa, ajatus nimenomaan kansallisesta kulttuurista ja sen merkityksestä ihmiskunnan kulttuurikehityksen osana oli vielä sata vuotta sitten maamme hengenhistoriassa hyvin tärkeällä sijalla. 1800-luvulta lähtien yliopiston haluttiin palvelevan ennen muuta sitä.
Vuosisatojen vieriessä opetus on yhä enemmän ruvettu kokemaan resurssina, jolla on merkityksensä ensi sijassa taloudellisessa mielessä. Oman maan, isänmaan, etuahan siinäkin ajettiin vielä ainakin taannoin.
Kansallinen kulttuuri, joka oli koko korkeamman opetuksen keskiössä, alkoi kuitenkin lakata innostamasta nuorisoa jo pian toisen maailmansodan jälkeen. 1960-luvulla sen pilkkaaminen olikin jo lähes opiskelijan kunnia-asia.
2000-luvulla maailma sitten on, kuten sanotaan, globalisoitunut. Pallo on siis kai entisestään pyöristynyt, tarkoittaen sillä sitä, että jokainen sen päällä sijaitseva paikka alkaa uuden sukupolven kannalta tuntua yhtä hyvältä ja luontevalta kuin mikä tahansa toinenkin. Ainakin vallitseva ideologia niin haluaisi.
Tavallaan olemme tässä(kin) asiassa palaamassa keskiaikaan, jonka saavutukset varmaankin myös ylitämme. Kun keskiajalla maailman keskipisteenä oli yhä, ainakin noin periaatteessa Rooman valtakunnan perintö ja sen edustajina paavi ja keisari, ei uusi universaaliajattelu tunnusta mitään kulttuurisia rajoja.
Uusi yhteinen kieli on englanti, halusipa sitä tai ei. Asialla on myös hyvät puolensa, sillä vielä 1960-luvulla esimerkiksi akateemisen väitöskirjan tiivistelmä saattoi yhtä hyvin olla niin saksaksi, ranskaksi kuin englanniksi, mikä käytännössä merkitsi esimerkiksi sitä, että kaikki lopputututkinnon suorittaneet eivät kyenneet sitä lukemaan.
Kielestä vait’. Sen merkitys vaatii oman käsittelynsä. Nyt joka tapauksessa olemme saman globaalisen talouden osia vai pitäisikö sano stakeholdereita kaikki tyynni ja osaksemme on jäänyt sopeutua mahdollisimman hyvin kansainväliseen työnjakoon.
Ei ole tässä enää juutalaista ja kreikkalaista, orjaa eikä vapaata (paitsi epävirallisesti eräillä seuduilla). Kaikki me alamme olla saman tasavallan kansalaisia ja käyttää yhteisiä käsitteitä eli samaa munkkilatinaa. Erään tunnetun kirjan otsikon mukaisesti voidaan myös sanoa, että maa on tullut tasaiseksi (World is Flat) siinäkin mielessä, että internet on tehnyt ihmiselle mahdolliseksi toimia kaikkialla omalta tuoliltaan käsin.
Tämä kaikki on edistystä, jota olisi ollut vaikea kuvitella 1960-luvulla, niin suuresti kuin edistykseen silloin uskottiin. Tämä on myös sellaisen kulttuurisen itsetyytyväisyyden aikaa, että sille on vaikea löytää vertailukohtaa.
Voltaire kirjoitti aikoinaan pikku teoksensa Candiden, jossa muuan tohtori Pangloss julisti nyt elettävän parhaassa mahdollisessa maailmassa. Samanlainen itsetyytyväisyys vallitsi myös 1800-luvun Englannissa, jossa tutkijat osoittivat, että vapaan markkinatalouden jalkoihin jääneen kansanosan auttaminen olisi aivan väärää ja vahingollista politiikkaa.
Mutta ajat muuttuvat. Meillä on nyt kulttuurissamme uusi normaali, joka on monessa suhteessa mennyttä parempi ja toisissa suhteissa taas sitä huonompi. Itsetyytyväisyyteen on paljon syytä, ainakin sillä sukupolvella, joka oikeasti muistaa sen puutteen, joka joskus vallitsi ja vaikkapa myös sen ahdingon, johon paisuva korkeakoululaitos kerran joutui.
Juuri nyt todistamme sitä kummallista ilmiötä, että opiskelijat ovat kouluihinsa tyytyväisiä. Ottaen huomioon heidän lokoisat olonsa, asia on ymmärrettävä. Ne esille kaivetut tasa-arvo-ongelmat, joista on kerrottu, kuuluvat historiallisessa perspektiivissä lähinnä huumoriosastoon.
Yhteiskunnallinen murros, joka liittyy etenkin tekoälyn kehitykseen, uhkaa kuitenkin idylliä. Näyttää siltä, että korkeakoululaitos yrittää jopa ennakoida tulevaa ja juosta kehityksen edellä. Se taitaa sentään olla vaikeaa. Ehkäpä tälläkin alalla tulee vielä tapahtumaan paljon ja dramaattista?
Toki muistan tuon Venäjällä suositun sanonnan, jossa muutosten aikoina eläminen leimataan onnettomuudeksi. Heillähän oli 1990-lukunsa.
Toivotaan nyt, ettei tämä edessä oleva muutosten aika olisi sen pahempi kuin 1960-luku, joka ainakin pinnallisesti katsoen muistuttaa enemmän komediaa kuin tragediaa.

8 kommenttia:

  1. "Jako kahteen eli kansakoulun käyneisiin ja oppikoulun käyneisiin tehtiin hyvin nuorena"
    - Tällä asialla oli hyväkin puolensa: Valinta teoreettisten ja käytännöllisten taipumusten välillä ajoittui ikäkauteen ennen puberteettia. Siis ikään, jolloin oppilaat olivat henkisen tason huipulla verrattuna useisiin seuraaviin vuosiin murrosiän tyhmentäminä.

    Tosiasiallisesti valinta vain lykkäytyi lukioon nousemiseen. Jako kahteen tapahtuu nytkin: Tytöt vs. pojat. Tunnetusti tyttöjen murrosikä on aikaisempi kuin pojilla. Lukioon mennessä tytöt ovat enimmäkseen ohittaneet murrosiän pahimman "aallonpohjan" poikien rämpiessä vielä puberteetti-aivokääpiöinä.

    Kiivaimpienen feministien mielestä tytöt tietenkin "tarvitsevat" kyseisen edun. Yhteiskunnan kannalta poikien kapasiteetin hukkaanheittämisen viisaus huonosti ajoitetun valinnan takia on sitten toinen asia.

    Oppilaiden valmiuksia pitäisi arvioida pitemmältä ajalta ja nimenomaan murrosikä poissuljettuna.

    VastaaPoista
  2. Säätiöyliopistot tulevat. Johan niitä Amerikoissa olikin vuosisatoja. Uuden tulemisen ne kokivat sijoitusmaailman, rahantekomaailman lisätessä uusia ulottuvuuksia sosiaaliseen todellisuuteen. Muutoinkin kuin pakolla sodalla verottamisella tai privilegiosäädyillä voi näemmä maailmaa parantaa.

    Säätiöyliopistoksi rupeaminen tyhjästä taitaa olla hankalaa. Se nyt kuitenkin tehdään. Verotus kevenee. Kuka kauppa-apulainen suostuisi verotettavaksi paremman luokkatoverinsa hyväksi ?

    Tulokset Yalessa tai Harvardissa häikäisevät -nyt siis dollareissakin. Alternative investment käy yleisotsikosta ja alla olisikin etupäässä liikesalaisuutta. Vaikea aihe. Keinottelun muuttumien tieteeksi hakee juuriaan vaikka kuinka kaukaa ja välillä sitä on poisjuurittu esimerkiksi johdannaisia Amsterdamin pörssistä tai korkoja katedraalien lähitoreilta.

    Kiskonta laillistui kun pankkiluvat vapautuivat eikä kumpikaan suunniteltuina vaan inflaation alta purskahtaen. Se taas oli suunniteltu ja jos yhdellä sanalla taaskin, niin palkkakustannusten esiinpuristamana neoliberalismi syntyi. Talous oli tukehtua sosialismiksi sosiaalidemokraattisten pääluottamusmiespäättäjien johdettua yhteiskuntia muutaman vuosikymmenen WW II jälkeen.

    Hyvinvointiyhteiskunnat tulivat ja Joensuun yliopisto, jonka perustajaisä Heikki Kirkinen tammikuulla siirtyi tuonpuoleiseen. Johannes Virolainen kai oli veroministeri joka kampuksia sirotteli, jo tuolloin siis amerikkalainen termi.

    Nyt sekä kansanterveyslaki että yliopistolaki voivat hyvin mitä perusteluihinsa tulee, mutta rahoitus uusitaan verotuksen helpoudesta rahashamanismiksi. Pakon sijaan runo. Parempi katsoa tuoreesta Financial Timesistä, eilisestä 1.2.-18.
    jatk.

    VastaaPoista
  3. jatk.
    Wellcome Trust (lääkekehittäjä ja kroppakorjaaja, pitkän ijän edistäminen jms. toimialoinaan) ammentaa saavillisen rahaa rahajärjestelmästä. Puntaa 750m, lainaksi eli uudistettavaksi vasta sadan vuoden päästä ja korko per vuosi, mutta ei korkoa korolle 2,5 %. Tiedettä tähän saakka mutta taseeseen pantuna ja aikamme rahantekomaailmaan sovitettuna asia, ilmiö ilmaantuukin taiteen alaan kuuluvaksi. Tai sitten retoriikka ja sopimusvapaushilittömyys juridiikka ovat tiedettä ja ovathan ne -ilmiöt. Hämyä ja hymyä.

    Oxford university nosti sekin satavuotisen lainan viime joulukuussa samalla korolla 2,5 ja rahaansa lainaksi tarjoavia riitti. Paljon vaikeampaa on Aallossa ja muissa säätiöyliopistoissamme. Miksi aloittaakaan? olisi hyvä kysymys, mutta tabu kun ajanhenki ja ajanmiehet ovat ajassa ja asialla.

    Aluksi valtio antaa yliopistorakennukset ja maapohjat säätiölle ja Kone ja UPM ja Jorma Ollila panevat käteistä omistaan. Sitten pitää keksiä ansaintalogiikka. Ei enää riitä Aku Ankka raha, sisäisten siirtojen leikkiraha jolla kontrollöörien ammattikunta astui taloon reviisorien jälkeen. Nyt on tosi kysymyksessä ja meiningin pitäisi olla opetusministeriötä laajemminkin käypäistä eli ihan ostovoimaa ja palkanmaksuvoimaa markkinayhteiskunnassamme.
    jatk.

    VastaaPoista
  4. jatk.
    Alkuun pääsee kun sisäänpääsyvalmennuksen maksut otetaan säätiölle lopettamalla toimiala. Tilalle nousee oma avoin yliopisto osasto jonka tentit luetaan maisteripytinkiin ja diplomi "myydään" kun sitä avointa kyllin pitkään ja korkealla rahalla kipuaa. Rahaa ei saa opintotukena -sitä leikataan, veromörköä, mutta Nordea ja Aktia ja mitä näitä onkaan antavat auliisti opintolainaa joka tehdään väistämättömäksi. Ei ehkä Åbossa eikä Helsingforsissa perinnöiksi jätettävien omaisuusarvojen osakkeiden, sijoitusasuntojen jyrkästi lisätessä arvojaan.

    Kiinteistöt ovat varsinainen asia. Niihin pitää saada arvonkorotuksia ja sitähän saa, kun tiloja muutetaan ja laajennetaan toimistoksi ja luentosalit siirretään sivummalle. Maapohjista löytyy myös kaavatilaa asuntorakentamiseen jos vaikka kuinka. Siksi Pajunen hallituksessa.

    Kun on alkuun päästy, kiinteistöjen tasearvoja aletaan korottaa kaupallisia vuokria vastaaviksi market to market reilun päiväarvon mukaan -koko kanta. Siitä tulee miljardeja -paperilla. Entä alepa kelpoista ? "pa" tulee Pajusen iskän ja äiskän kauppaketjusta (joka perittynä oli alkuun Teesi, ilotulitusraketti, suutariksi jäi mutta ranskankielentaito avasi kaupungintalon).

    Siis kuinka jalostaa tasenumerot rahaksi. Siihenkin säätiöhallituksessa on mittatilausmies, Seppo Hankipohja ph.d. oliko Cambridgestä. Säätiötasetta eli maapohjaa (ja virkiävää opintomaksuvirtaa) vastaan nostetaan pankista rahaa ei tosin Honkapohjan omasta Suomen Pankista, mutta vaikkapa Ilmarisesta.

    Ensimmäiset nostot lienee tehty. Asialle tuli kiire kun EKP rupesi tyhentämään ilmarisisia näiden velkasaamisista, se otti ne omalle kontolleen Frankfurtiin antamalla euroja sijalle. Tämä on sitä valtion velkojen osto-ohjelmaa QE. Se on laajentunut Suomessa jo ainakin Kojamon ent.VVO eli valtakunnallinen vuokra osuuskunta lainoihin. Tämä yksityistetty ja bonusjohdettu vuokrahirmu oli alkuaan siis aravaa. Nyt 2018 sen lainanannon kasvua tukee EKP.

    Oikeat verkostot, dereguloitu rahamaailma ja luova kirjanpito, PwC ja muut, tekevät ilveitä -ja ihmeitä mahdollisiksi. Entä sitten vuosisadan päästä, Wellcome ja Oxford tuolla alussa ? Jos vaikka korko nousee niin hauskahan se nyt lainanneelle, entä pankki ja Ilmarinen? Luovuutta ystäväni ja jäitä hattuun. Jos korko nousee niin ainahan pankki voi antolainata uutta lisää ja mikä parasta se voi tulkita oman rahoituksensa, lainanottonsa tukku- eli interbankista- menettäneen arvoaan eli velvoitekantansa keventyneen. Näin tulkittu asianlaita edelleen tulkitaan pankin velkavastuun alenemaksi ja kirjataan taseen velkapuolella alentuneeseen arvoonsa. Vastuun laskennallinen m to m silmänkääntötemppu, tilikirjojen keittäminen, pullauttaa esiin voittoa pankille ! Se taas on pankkijärjestelmässä uutta tilaa lainata eli loihtia tilirahaa lisää asiakkaille.

    Ihmettä on tehty ja pimitetty perimmäisiltä edunsaajilta yhteiseltä kansalta, työväeltä kohta 200 vuotta. Se vajaakatteinen, vain kultasilattu Pankkimessias tuli meidän kurjien keskelle kohta giljotiinikeksinnön jälkeen. Kuin demokratian lahjana ja insinööriekonomien piirustuslaudoilta se hyvinvointiyhteiskunta hahmottui. Oikeasti se tuli filosofikuninkaan viekkaudesta ja puijauksesta, hyväntahtoisessa kristikunnassa. Näin myös Trumpin hallitessa ja Niinistön ollessa käskynhaltijana etäisillä mailla. Ei paha, mutta miksi yhä salatiedettä?Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  5. "aikoinaan koulutettiin oppinutta eliittiä, joka käsitti kansasta ehkä vain prosentin verran tai vähemmän, koulutetaan nykyisin korkeakouluissa jopa puolet ikäluokasta"

    Jälkimmäisestä jo määrällisesti seuraa, että pelkkä korkeakoulututkinto ei vie ihmistä eliittiin.

    Asian huono puoli on siinä, että kun elitismi on välttämätöntä (ologarkian rautainen laki), eliittiin pääseminen edellyttää nykyisin sellaisia ominaisuuksia ("yhteistyötaidot", tapakulttuuri, verkostoituminen), joka käytännössä edellyttää oikeaa kotikasvatusta ts syntyperää. Työläisen poika, jolta nuo puuttuvat, jää korkeakoulututkinnosta huolimatta pois ns oikeista piireistä ja jää erilaisissa työhaastatteluissa häviölle. Se vähentää tasa-arvoa, joka vallitsi silloin kuin 1940-50 luvuilla syntyneille korkeakoulututkinto takasi hyvän elämän, etten sanoisi ainakin pikkuherran aseman.

    Nykyisin korostetaan, että mikään koulutus ei takaa pysyvää työ- tai virkapaikkaa vaan pitäisi vaihtaa alaa monta kertaa elämässä.

    Mutta vielä pahempaa on tulossa: Hararin uuden kirjan Homo Deusin mukaan massayhteiskunnan - joka tarvitsi massa-armeijan sotilaita sekä talouselämän työläisiä ja kuluttajia - aika on ohi ja olemme siirtymässä takaisin eliittiyhteiskuntaan. Myös Thomas Piketyn taloustutkimukset viittaavat saamaan. Hararin lopulliset johtopäätökset ovat kammottavia: ihmiskunnan asioita hoitavat jatkossa tätä älykkäämmät algoritmit, jotka lopulta syrjäyttävät koko ihmisrodun.

    VastaaPoista
  6. Onneksi Suomessa on nyt herätty siihen että lapsille voitaisiin englannin sijasta opettaa A1-kielenä jotain muuta kieltä. Toisen kielenä luonnollisesti tulee sitten ruotsi. Kolmanteen kieleen eivät resurssit enää useimmilla riitä ja näin englannin ylivalta hiljalleen murtuu.

    VastaaPoista
  7. Hararin kirja on uskottava profetia. Luen tuotantoansa väärässä järjestyksessä, eli "Sapiens" on vasta nyt menossa. Perusteellinen kirjoittaja, välillä ehkä liiankin rautalangasta väännettyä, mutta niinpä minäkin ymmärrän.
    Näkökulma ihmiskunnan kehitykseen on tasavertainen kaikkien lajien suhteen, niinpä hän esittää evoluution suurina voittajina esim. vehnän, joka lajina on levinnyt koko maapallolle ihmisen avulla.
    Suosittelen lukemaan. Ensin Sapiens ja perään Homo Deus.

    VastaaPoista
  8. Tulee mieleen, että yliopistolaitos on jo kerran ehtinyt romahtaa, ainakin luonnontieteiden tutkimuksen ja opetuksen kehtona. Humanistisissa tieteissä asiat ehkä ovat hieman toisin, mutta epäilen, että vain hieman. Luonnotieteiden ja matematiikan historiaa kuitenkin hieman tunnen.

    1600-luvulla yliopistot päättivät panostaa uusien metodien ja luonnonfilosofian, kuten tuolloin sanottiin, sijaan skolastiikkaan. Ja yliopistolaitoksen parissa tämä onnistui, mutta tieteen kehitystä tämä valinta ei voinut muuttaa. Tutkimus yksinkertaisesti siirtyi tutkijoiden keskinäiseen kirjeenvaihtoon, mistä löytyy kaikki tuon ajan keskeiset tieteelliset ideat. Varsinkin Leibniz oli kirjeenvaihdossa melkeinpä kaikkien tärkeiden tiedemiesten kanssa, kaikkien muiden kirjeenvaihtokumppaniensa ohella. 1700-luvulla tämä toiminta järjestäytyi tiedeseuroiksi, ja tämän syntyhistorian myötä kait on syntynyt sellainenkin termi, kuin akatemian kirjeenvaihtajajäsen. 1800-luvulla luonnontiede ja tieteilijät löysivät taas paikkansa yliopistolaitoksesta, sopivasti samoihin aikoihin, kun viimeinen astrologian professuuri lakkautettiin sen haltijan kuoltua. Tämä tapahtui jossain saksalaisessa yliopistossa, jonka nimeä en ikävä kyllä muista.

    Tämä historia herättää toivoa. Ehkäpä siinäkin tapauksessa, että yliopistolaitos onnistuu hankkiutumaan taas eroon tieteellisestä toiminnasta, se löytää sinne kuitenkin takaisin muutaman sadan vuoden jälkeen.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.