Kulttuurin dynaamisuuden ydin

Länsimaiden kulttuurinen dynaamisuus ja maailman tulevaisuus

Satakunta vuotta sitten länsimainen kulttuuri oli mahtinsa huipulla lähes joka suhteessa. Sen nopea kehitys oli ihme vailla vertaistaan ja eipä ollut kumma, jos se vähän pyrki myös nousemaan päähän.

Länsimaisen kulttuuri ylivoimaisuus ilmeni sen sekulaarilla puolella, joka oli valistuksesta alkaen saanut vapaasti nousta kukoistukseen.

Sama olisi varmaankin voinut tapahtua myös muualla, mutta eipä vain tapahtunut. Kuten Kolumbus aikoinaan sanoi, kuka tahansa olisi voinut tehdä saman kuin minä, mutta eipä nyt vain tehnyt. Oliko länsimaiseen kulttuuriin sisäänrakennettu jonkinlainen ohjelma, joka mahdollisti sen ikuisen pyrkimyksen yhä korkeammalle, jonka näemme jo goottilaisissa kirkoissa?

Kristinuskoa tulee aina nälvineeksi ja vähän rienanneeksikin, mikä on tässä valistuksen projektia toteuttavassa kulttuurissamme kai jopa väistämätöntä. Kritiikitön alistuminen uskonnollisten saarnamiesten valtaan tekisi koko sivilisaatiostamme pian lopun. Toki se on rajoittanut tiedollisia harrastuksia (sapere), mutta ei vain rajoittanut.

Asian toinen puoli on, että kristinuskolla on ollut ja on yhä myös konstruktiivinen merkityksensä, joka sangen mahdollisesti on näytellyt ratkaisevaa roolia siinä, että West on kulttuurisesti yhä ylivoimainen verrattuna muihin -the rest, kuten Niall Ferguson on asian kiteyttänyt.

Erityisen selvästi ero tulee esille, kun vertaamme kristinuskon ja islamin kulttuurista merkitystä. Vaikka jälkimmäiselläkin oli oma lyhytaikainen loistokautensa, on sen intellektuaalinen merkitys sittemmin pysynyt hyvin vähäisenä. Päiviö Latvus on mielestäni ansiokkaasti pohtinut asian syitä.

Venäjän kulttuurin ns. hopeakauden suuriin nimiin kuulunut Vladimir Solovjov pohti hänkin aikoinaan tätäkin asiaa ja esitti mielestäni kiintoisan näkökulman teoksessaan Магомет, его жизнь и религиозное учение (löytyy osoitteesta www.vehi.net/soloviev/magomet/index.html).

Solovjovin mielestä Muhammedin opista puuttui idea ihmisen täydellistämisestä. Hänen omassa ajattelussaan korostui ajatus jumalihmisestä (siis ei ihmisjumalasta!), jollainen Jeesus oli. Jälkimmäinenhän kehotti ihmisiä tulemaan täydellisiksi, mikä muuten on tainnut meiltä luterilaisilta unohtua.

Muhammedin oppi on Solovjovin mielestä vain vastine raamatun laille ja profeetoille, alkeisaste, jossa hengellisen kehityksen ideaalin sijaan on vain laki, joka on täytettävä. Kun se täytetään, ei olekaan enää mitään mahdollisuutta enää kehittyä, jäljelle jää vain alistuminen.

Tämänpuoliselle elämälle annetun lain täyttäminen ei itse asiassa edes ole kovin kummoinen tehtävä, vaan täysin mahdollinen inhimillisen normaalitason puitteissa.

Niinpä ihmisen sielunvoimat jäävät lopultakin vaille tehtävää, ainakin siis korkeampaa tehtävää ja ihannetta.

Solovjovin mielestä tämä perusasetelma selittää sen, ettei islamilainen maailma edes ole synnyttänyt neroja ja koko edistyksen idea on jäänyt islamilaiselle maailmalle vieraaksi.

Yli sata vuotta sitten kirjoittanut Solovjov arvioi, että muhamettilaisuus voi kukoistaa vain omissa yhteisöissään ja kuihtuu nopeasti niiden ulkopuolella.

Sillä on kuitenkin vielä tulevaisuutensa Aasiassa ja Afrikassa, joissa se sopii ihmisten kehitystasolle, kuten vanha testamentti aikanaan sopi tuhansien vuosien takaisille juutalaisille. Näin siis Solovjov.

Minusta nämä ajatuksenjuoksut ovat kiehtovia, vaikka toki herättävät myös kysymyksiä.

Miksi juutalaisuuden piiristä -joka siis on jäänyt tuolle alkeelliselle lakiuskonnon asteelle- on kuin onkin tullut tähän maailmaan aivan uskomaton määrä neroja?

Mahdollinen vastaus tähän voisi olla perinnölliset tekijät, vaikka muhamettilaisuus olikin alun perin keskittynyt aivan samoille seuduille. Juutalaisuushan on tarkoin suojannut omaa geenipankkiaan säännöksillään. Toki kulttuuriset tekijät eli islamin suhtautuminen ajatuksenvapauteen tuntuu ainakin prima facie todennäköisemmältä tämän sinänsä kiistämättömän ilmiön selittäjältä.

Solovjovin oppi jumalhimisyydestä (bogotšelovetšestvo) tuo mieleen Dostojevskin Riivaajat. Kirjan lopussahan onneton ja naurettava liberaali Stepan Trofimovitš Verhovenski lopulta tajuaa sen ylimaallisen viisauden, jonka mukaan ihmisen elämällä on oltava määrättömän suuri (bezmerno veliki) ideaali, johon se suhteutetaan. Mikään maallinen, tämänpuolinen ja tavoitettavissa oleva ei sellaiseksi riitä, siitä sikiää vain barbaria.

No, tällaiset asiathan kirkkomme on niin sanoakseni autuaasti unohtanut ja venäläisittäin ilmaistuna tuijottaa suuhun (ihmeissään ja ihastuksissaan) muhamettilaisuuden julistajia. Mutta se siitä, murheellinen tarina.

Solovjovin tuomio tuo mieleen myöskin samoihin aikoihin kiinalaisuudesta kirjoittaneen (myös Solovjov kirjoitti siitä) Dmitri Merežkovskin.

Merežkovski nimittäin katsoi, että Kiina oli jo kulttuurisesti pysähtynyt ja niin maho, että kaikki mahdollinen edistys sen piirissä voisi olla mahdollista vain länsimaiden myötävaikutuksella.

Se oli sitä aikaa. Kukapa ei muistaisi mandarinismin käsitettä: itseriittoinen Keskuksen valtakunta ei enää pyrkinyt muuhun kuin oman kulttuurinsa täydellisten loistotuotteiden hallitsemiseen ja säilyttämiseen. Virkamiesten pätevyys todettiin sen mukaan, missä määrin he pystyivät käyttämään ja ymmärtämään vanhentuneita ja arkielämässä täysin tarpeettomia hieroglyfejä.

Se, joka on viime aikoina Kiinassa käynyt taitaa pakostakin vähän hymyillä Merežkovskin aikoinaan varmaankin varsin vakuuttavalta kuulostaneelle tekstille.

Jotakin on Kiinassa tapahtunut, mutta mitä? Islamilaisessa maailmassa, tarkoittaen siis sen kulttuuria on myös jotakin tapahtunut ja se jokin on suuri hyppäys takaisin menneisyyteen.

Aikoinaan niin valtavaa huomiota herättänyt Kemal Atatürkin vallankumous on nyt Turkissa peruttu ja arabikevään tuloksena islamilainen maailma alkaa taas myös Mahgrebin maissa painua iänikuiseen pysähtyneisyyteensä.

Vai olisiko sillä sentään voimia ponnistautua irti keskiaikaisista kahleistaan? Miten? Länsimaiden ystävällisellä avullako? Miten se toteutuu…? Suvaitsevaisuudella…?