keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Harmaata, harmaata, vuosisadasta toiseen



Trotski, Paasikivi ja harmaan vyöhykkeen sävyt. Pohdintoja Alakurtin varuskunnan johdosta

Syksyllä vuonna 1919 Lev Bronsteinilla alias Trotskilla oli syytä olla hermostunut. Kenraali Judenitš oli varustanut Virossa armeijan ja aikoi hyökätä Pietariin. Pietarin luoteispuolella taas kenraali Mannerheim oli uuden itsenäisen Suomen johdossa ja valmistautui hankkimaan maalleen Venäjän sympatiat lähtemällä Judenitšin avuksi. Koordinoitu kaksoisisku Englannin laivaston tuella voisi romahduttaa Pietarin puolustuksen, jonka runko perustui harvalukuisiin ja nälkiintyneisiin kommunisteihin. Niiden moraali ei enää ollut parhaasta päästä, kun bolševismin autuutta oli saatu nauttia jo pian kaksi vuotta.
 Puna-armeijalla oli tuossa vaiheessa kyllä melkoinen pääluku, mutta ongelmana oli sen heikko taistelukyky, mikä nähtiin vaikkapa Viron vapaussodassa. Puna-armeija koostui suuressa määrin talonpojista, entisistä tsaarin upseereista ja muista sellaisista aineksista, joilla ei ollut mitään syytä tuntea sympatiaa Leninin ja Trotskin hallintoa kohtaan. Suuri kysymysmerkki oli myös Pietarin väestön lojaalisuus bolševikeille, mikäli avautuisi mahdollisuus kapinaan. Trotski ja Lenin ymmärsivät hyvin, että suuri osa venäläisistä ei toivonut mitään sen hartaammin kuin saada nähdä heidät ja heidän hallituksensa lyhtypylväissä roikkumassa.
Hermostunut Trotski kirjoittikin hallituksensa äänenkannattajaan artikkelin, jossa varoitti Mannerheimia siitä, että nyt vaakalaudalla eivät olleet vain bolševikkihallinnon kohtalo Venäjällä ja Suomen suhteet siihen. Bolševikkihallitus saattaisi tuhoutua, mutta Suomi menettelisi joka tapauksessa typerästi, mikäli lähettäisi joukkonsa Pietaria vastaan. Mikään venäläinen hallitus ei nimittäin tulisi unohtamaan sitä, että Suomi saattoi muodostaa vaaran Venäjän pohjoiselle pääkaupungille. Siispä minkään värinen tulevaisuuden Venäjä ei tulisi sietämään itsenäisen Suomen olemassaoloa. ”Historia suorittaa nyt kokeen” Trotski luritteli, mikäli Suomi halusi vastakin elää itsenäisenä valtiona, se kieltäytyisi liittymästä Judenitšin hyökkäykseen.
Kuten tunnettua, Suomi ei todellakaan lähtenyt Pietaria vastaan. Ratsumestari Elfvengrenin pikku operaatio Kirjasalossa ei täyttänyt vielä hyökkäyksen tunnusmerkkejä. Se oli muuan noita lukemattomia pikku kahakoita, joita bolševikit luokittelivat banditismiksi ja joita tapahtui Neuvosto-Venäjän kaikilla rajaseuduilla. Ne loppuivat vasta vuoden 1923 paikkeilla.
Mannerheimilla oli syynsä tähän kirveltävään päätökseen. Trotskin lehtikirjoitus, jonka hän varmaankin tunsi, tuskin painoi mitään. Sen sijaan Suomen poliittisten piirien, jopa oman kokoomuspuolueen nuivuus olivat huono pohja operaatiolle, joka vaatisi tuhansien nuorten miesten hengen. Myöskään Englanti ei kannattanut yritystä.
Lopputulokseksi jäi, että Judenitš hyökkäsi yksinään ja lyötiin nopeasti Pulkovon tienoilla, josta käsin Pietarin tornit ja kupolit olivat jo auringossa kiillelleet. Lenin kirjoitti vähän myöhemmin, että mikäli eräät uudet pikkuvaltiot –kuten Suomi- olisivat liittyneet hyökkäykseen, olisi bolševismi kukistettu vähimmäisajassa ja vähimmäisuhreilla.
Leniniä ei välttämättä kannata uskoa. Hänellä oli oma lehmä ojassa ja hänen täytyi jotenkin puolustella sitä, että hän oli hyväksynyt porvarillisen Suomen itsenäisyyden ja Brest-Litovskissa sitoutunut olemaan enää auttamatta suomalaisten punaisten taistelua. Petoshan se oli, mutta jos se oli maanmainion bolševikkivallan säilymisen hinta, niin se oli tietenkin sen väärtti. Maailmanvallankumoushan joka tapauksessa muuttaisi koko tilanteen, selitti Lenin, yhtä röyhkeästi kuin typerästikin.
Oli miten oli. Tosiasiaksi jää, että Suomi ei hyökännyt Pietariin. Se siis kesti sen ”historiallisen kokeen”, josta Trotski oli puhunut. Se, että Englannin laivasto Suomen alueelta käsin samaisena vuonna suoritti sotilaallisia operaatioita Kronstadtia vastaan, oli pieni tyylirikko, mutta ei merkinnyt vielä hyökkäystä.
Tämä ei toki myöhemmin estänyt bolševikkeja laatimasta Suomen syntiluetteloa, jossa sitä syytettiin nimenomaan Pietarin turvallisuuden vaarantamisesta ja hyökkäilystä sitä vastaan. Tällaista luetteloa tarvittiin talvisodan propagandassa ja myöhemmässä sitä koskevassa historiankirjoituksessa. Toki siihenkin jonkinlaista aineistoa rungoksi saatiin, kun oikein etsittiin. Loppu voitiin sitten runoilla.
Kuitenkin, kaikitenkin, Suomen haluttomuus asettaa sinänsä vähäiset voimansa Venäjän pohjoista pääkaupunkia vastaan on ollut ajasta aikaan pysyvä tosiasia. Edes jatkosodassa Suomi ei tunnetusti suostunut aktiivisiin toimiin piiritettyä kaupunkia vastaan, mikä oli erittäin merkittävä poikkeus tuon totaalisen sodan historiassa. Toki se ei voinut välttyä olemasta osa Leningradin saartorengasta ja kauneusvirheenä on tietenkin mainittava merioperaatio ns. elämäntietä vastaan Laatokalla. Siitä huolimatta Suomen poliittinen viisaus tässä asiassa ei voinut jäädä myöskään viholliselta huomaamatta. Samaan aikaan kun Neuvostoliitto kävi totaalista sotaa ja yritti pommittaa Helsingin maan tasalle, Suomi pidättäytyi käyttämästä sinänsä vähäisiä ilmavoimiaan Leningradia vastaan.
Sodan jälkeen suomalaiset saivat pelätä pahinta, kun Helsinkiin saapui liittoutuneiden valvontakomission päällikkönä kulttuurispesialisti ja entinen reservin vänrikki Andrei Ždanov, Leningradin puoluejohtaja, jolle oli pantu kenraalieverstin tähdet kaulukseen. Käyttäytyisikö Ždanov samoin kuin pari vuotta aiemmin Virossa? Kostaisiko kaupunkinsa puolesta? Yrittäisikö saada Suomessa kommunistit valtaan ja porvarit heidän ankaran kostopolitiikkansa kohteiksi, kuten Otto Wille Kuusinen oli rajan takaa lupaillut?
Näin ei tapahtunut. Suomea ei yritettykään liittää Neuvostoliittoon. Suomalaisen yhteiskunnan koossa pitävä, jo sodan rintamalla taottu aseveliakseli kesti myös rauhassa. Kommunistit saivat kansan enemmistöltä osakseen vain ylenkatsetta. Oli heillä kannatustakin, mutta ei läheskään tarpeeksi. Sitä paitsi kannattajien suuri enemmistö oli sekä aineellisesti että henkisesti vähäväkistä joukkoa.
Paasikivi ymmärsi Suomen aseman kurjuuden ja vaarallisuuden sodan jälkeen. Häntä kiusasi kysymys, oliko Venäjällä Suomessa muita kuin strategisia intressejä ja voitaisiinko jälkimmäiset hoitaa uhraamatta maan itsenäisyyttä ja muita elinetuja.
Huolimatta yleisestä pessimismistään Paasikivi oli tässä asiassa lopultakin optimisti. Muuhun ei oikein ollut varaakaan. Ja homma toimi, jopa yli odotusten.
Urho Kaleva Kekkosen kaudella ”idänsuhteista” tunnetusti tuli myös sisäpolitiikan tärkeä väline. Kekkosen ulkopolitiikka toimi hyvin ja jopa loistavasti, kaikkien hämmästykseksi. Sen kauneusvirhe oli sisäpolitiikan rämettyminen, mutta harvoinpa täällä maan päällä valmiita ollaan, kuten Jukolan Timo totesi, mahdollista äkkikuolemaa ajatellessaan.
Paasikivi arvioi muistelmissaan, ettei Pietarissa eikä Moskovassa ollut ymmärretty Venäjän omaa etua Suomen suunnalla. Suomi oli hyvä naapuri, jonka kimppuun käytiin syyttä niin sortokausina kuin sodassakin. Tämähän lopulta vahingoitti enemmän itse Venäjää. Tuolloin, 1950-luvulla muistelmiaan kirjoittaessaan Paasikivi ei voinut välttää tiettyä katkeruutta, joka on rivien välistä havaittavissa. Ehkä Venäjä kuitenkin voisi oppia?
Kun jälkikäteen tarkastelemme Venäjän käytöstä itsenäisen Suomen naapurina, voimme tehdä sen johtopäätöksen, että kyse on myös rajan itäpuolella ollut oppimisprosessista. Talvisodassa Stalin koki elämänsä suurimman yllätyksen ja nolauksen. Hänen myöhempi käytöksensä osoittaa, että opetus jäi muistiin. Suomea ei kannattanut käsitellä väkivallan avulla vaan muilla keinoin.
Sosialististen kansojen veljesliitto, jota Moskova hallitsi, osoittautui aikanaan hiekalle rakennetuksi. Ohuesti verhottu väkivalta oli se vipusin, jolla suuri ystävyys oli siellä rakennettu. Sekin jäi kansalliseen muistiin. Niinpä entiset läheiset ystävät tilaisuuden tarjoutuessa näyttivät kukin vuorollaan nurjan puolensa ja niiden välit Venäjään kiristyivät. Ne turvaavat aseisiin suojellakseen itseään itäiseltä naapurilta. Niillä ei taida olla muutakaan pääomaa tässä asiassa.
Vain Suomi, joka on aina onnistunut pitämään Venäjään tiettyä välimatkaa, on pystynyt säilyttämään ystävälliset ja jopa luottamukselliset suhteet Venäjään. Mielestäni tässä kohtaa ei ole mitään syytä naureskella. Se, ettei Suomi koskaan joutunut osaksi neuvostoimperiumia ei ole johtunut kokonaan ja tuskin edes ensi sijassa sen vähäisestä, joskaan ei mitättömästä aseellisesta voimasta. Kyse on pikemminkin ollut pitkästä historiallisesta traditiosta. Moskova on ajan mittaan oppinut, että sillä voi olla myös aidosti lojaaleja naapureita, ainakin Suomen suunnalla, mikäli se itse vastaa samalla mitalla.
Venäjän sotilaallinen voima Suomen itärajan takana on vähäinen. Kenraali Makarov, joka pari vuotta sitten kävi Suomessa, vihjaili, että tilanne voitaisiin tällaisena pitääkin, mikä olisi molemminpuolisesti edullista. Hän kertoi siitä, miten Alakurtin varuskuntakin oli lakkautettu eikä rajalle aiottu sijoittaa lainkaan asevelvollisia. Kun kenraalilta kysyttiin, miten Venäjä suhtautuisi Suomen Nato-jäsenyyteen, hän vastasi, että siinä tapauksessa tilanne muuttuisi. Mitä muuta hän olisi voinut vastata?
Suomalaisessa mediassa tämä oli tietenkin ”uutispommi”, naapurihan yritti sotkeutua sisäisiin asioihimme näyttivät monet varsin epäloogisesti järkeilleen. Itse asiassa Makarovin viestinä näyttää olleen, että Suomen ja Venäjän rajalla voitaisiin vähentää, mikäli Suomi osaltaan olisi asiassa mukana. Sen sijaan arktisilla alueilla näytti olevan menossa militarisoituminen, missä myös Suomi oli mukana. Venäjä ei aikonut tällaista toimintaa omasta puolestaan harjoittaa.
Oli miten oli, nyt on sinänsä vaatimaton Alakurtin varuskunta joka tapauksessa taas perustettu uudelleen. Koko Suomen lehdistö on sattumoisin myös jo viikkoja spekuloinut sillä, milloin Natoon oikein voidaan liittyä ja voidaanko siihen enää lainkaan liittyä. Vain ajatus siitä, että Venäjä on meille sotilaallinen uhka, näyttää olleen lähes yksimielisesti kaikkialla tunnustettu ”tosiasia”. Journalistit näyttävät henkisesti olevan nyt kaikki ukrainalaisia, mikä ei ole sinänsä paha asia, mutta kummallinen kuitenkin.
Enemmistö suomalaisista on vuodesta vuoteen ollut itsepäisesti sitä mieltä, että Suomen ei ole liityttävä Natoon. Heitä on helppo ymmärtää. Suomi kokeili jo kerran erittäin lupaavalta vaikuttavaa sotilaallista yhteistyötä maailman mahtavimman liittoutuman puitteissa. Ei siinä hyvin käynyt.
Mutta puolueettomuuskaan ei aikoinaan pystynyt suojelemaan meitä hyökkäykseltä, muistavat monet. Eipä pystynytkään. Ei suojellut sittenkään, vaikka meillä monien mielestä kai lienee ollut takataskussa jonkinlainen Saksa-optio, vaikka varoimme visusti kannattamasta Saksan röyhkeää ulkopolitiikkaa. Olisihan meillä voinut Neuvostoliiton hyökätessä olla yhteisiä etuja Saksan kanssa.
Talvisodan aikana Hitler suhtautui Suomeen vihamielisellä puolueettomuudella ja motivoi tätä suomalaisten saksalaisvastaisuudella, josta he nyt saivat maksaa asianmukaisen hinnan. Mutta tämä nyt lienee ollut samantasoista selittelyä kuin Leninin jorinat pari vuosikymmentä aiemmin. Diktaattorikin pyrkii aina selittämään toimivansa oikein ja johdonmukaisesti.
Miksi emme 1930-luvulla liittoutuneet Saksan kanssa? Eihän Hitler silloin ollut vielä mikään joukkomurhaaja, päinvastoin kuin Stalin. Olimmeko me sittenkin vanhasta muistista vielä suomettuneita ja tarkkailimme Moskovan reaktioita? Jatkoimme siis Snellmanin – Yrjö-Koskisen – Paasikiven linjalla? Siis samalla linjalla, jolla Mannerheimkin vuonna 1919 oli pakotettu pysymään? Neuvostoliittoa siis täältä käsin vain ärsytettiin ja herätettiin siellä epäluuloja (miten ne olisi voitu välttää on toinen asia). Sitten ei kuitenkaan tehty peliä selväksi ja haettu aseellista suojaa itäistä hirviötä vastaan. Ehkä se olisi meille voitu myöntää, jos olisimme edes pyytäneet? No, jälkikäteen on selvää, ettei kukaan olisi voinut haluta liittoutua rikollisen natsivaltion kanssa, mutta tuohon aikaan asia ei ollut läheskään yhtä selvä. Kun kutsu Moskovaan sitten tuli, oli katastrofi valmis, me olimme yksin.
Miten Suomen oikein olisi pitänyt tehdä, jotta se olisi tehnyt oikein? Kekkonen kertoi tämän meille jälkikäteen. Mikäli vuonna 1938 olisikin solmittu YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, ei sitä olisi tarvinnut tehdä enää kymmenen vuotta myöhemmin. Mitä kaikkea tämän sopimuksen puitteissa sitten olisikin tapahtunut, jäi Suomen presidentiltä kertomatta. Mutta juuri tuossa vaiheessa, vuonna 1978 sellainen sopimus ei jälkikäteen arvioiden olisi tuntunut häpeälliseltä.
Mutta menneisyyttä ei voi muuttaa. Maailmansotien välisenä aikana pysyimme ”harmaalla vyöhykkeellä” ja sellaisella olimme myös toisen maailmansodan jälkeen. Vastoin monia ennusteita tämä vyöhyke on Suomen tapauksessa osoittautunut kaikista huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoksi. Voimme toki spekuloida, millainen menneisyys olisi joka suhteessa voinut parhaiten vastata toiveitamme. Sellaisia ei historiassa kuitenkaan yleensä ole tarjolla.
Pysytteleminen harmaassa puolueettomuudessa, maailman sotilaallisten mahtien riemunkirjavan joukon ulkopuolella on epäilemättä hieman tylsä valinta. Se voi olla jopa masentavaa etenkin ammattisotilaille, joiden egolle tekisi hyvää istuminen erittäin tärkeiden henkilöiden pöydissä. Värittömyydellä on kuitenkin puolensa ja juuri Suomen tapauksessa se on jo kauan toiminut paremmin kuin muuta vaihtoehdot. Luulen, että meidän kannattaa pitää tästäkin perinnöstä kiinni ja pyrkiä, jos mahdollista, vieläkin vaaleampaan harmaan sävyyn. Samaa on edellytettävä myös naapurilta sikäli kuin asia koskee Suomen vastaista rajaa. Alakurtti ei maailmoja mullista, mutta nekin pojat olisi voinut pitää jossakin Petroskoin tienoilla, missä on myös kunnon bailauspaikkoja.

9 kommenttia:

  1. Muistan lukeneeni, että neuvottelut sotilaallisesta yhteistyöstä Judenitsin ja Suomen välillä kaatuivat protokollakysymykseen: Judenits katsoi, että Mannerheimin olisi pitänyt pyytää tapaamista häneltä, koska hänen sotilasarvonsa oli korkeampi, Mannerheim taas katsoi, että hän oli arvossa ylempänä valtionhoitajana, siis valtion päämiehenä.

    Tiedä sitten miten totta tämä on, kun en muista edes mistä tämän joskus luin. Mutta jos näin oli, niin neuvottelujen olennainen kysymys tuli elegantisti käsiteltyä ilman että tarvitsi edes neuvotella. Suomi olisi varmaan lähtenyt hyökkäykseen mukaan, jos valkoinen Venäjä olisi tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Tämä kauppa olisi luultavasti saanut myös laajojen kansalaispiirien hyväksynnän, kun taistelu olisi käyty itsenäisyyden takia.

    Eli valtionhoitaja Mannerheim oli Judenitsin tavattavissa, ratsuväenkenraali Mannerheim ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän siinä oli sitä kursailu, mutta ei homma siihen kaatunut. Valkoiset kenraalit eivät voineet sitoutua "Yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän" paloitteluun edes Suomen antaman avun hinnalla. Olivat periaatteen miehiä ja tiesivät, että historia heidät siitä tuomitsisi.

      Poista
  2. Voiko tuhatvuotiseen Venäjään luottaa?

    Olisi hyvinkin voinut luottaa, jos maailmassa olisi ollut käynnissä aktiivinen aseistariisumisprosessi. Mutta sellaista prosessia ei ole olemassa eikä näkyvissäkään. On olemassa päinvastaisia prosesseja. Joitakin vuosia sitten Venäjä yritti julistautua Pohjoisen jäämeren valtiaaksi tekaistulla vedolla, että Venäjä oli muka jalkautunut Pohjoisen jäämeren pohjaan Pohjoisnavan kohdalla. Suomalainen koulupoika paljasti valheen. Mutta Pohjoisen jäämeren pohjan rikkaat öljy- ja kaasuresurssit ovat käynnistäneet jo Arktisen alueen militarisoimisen.

    Putinin pääministerikaudella Venäjä myi polkuhintaan valtavat määrät aseita maailman kaikkiin kriisipesäkkeisiin ja asialla oli vangittu monitaituri Victor Bout.

    Venäjällä on oikeus rakentaa Euraasian liittoa, mutta ei ole oikeutta pakottaa ketään tähän liittoon. Ukrainalaisilla on monenlaista kokemusta Venäjän imperiumista, että syntyi käsite "москали", moskovalaiset. Hitler tuhosi kuusi miljoonaa juutalaista, Stalin sen sijaan näädytti nälkään neljä miljoonaa ukrainalaista ja myi heiltä takavarkoidun viljan polkuhintaan Länteen. Dmitri Shostakovitshin muistelmien mukaan 1930-luvun alkupouolella Ukrainan kaikki lirnikit, runonlaulajat, jotka olivat sokeita (yli 200 henkilöä), koottiin yhteen ja ammuttiin. Vanhoina aikoina sokeilla ihmisillä oli työnjakotehtävänä säilyttää kansanperinnettä ja viihdyttää kyläyhteisöä, kasvattaa nuorisoa säestettyjen laulujen muodossa. Eikö lirnikien tuhoaminen ollut kulturocidiä?

    Krimin tapaus on ihan asia erikseen. Venäjän laivastotukikohta Sevastopolissa ei olisi kadonnut mihinkään Ukrainan vallanvaihdoksen takia. Janukovitsh paljastui moskalien sätkynukeksi ja ukrainalainen demokratia taisteli hänet pois, kun selvisi, että Ukrainan asevoimien komentaja ja Kiovan pormestari erosivat. Mainitut erot kuvastavat sitä, että Janukovitsh oli antanut käskyjä mielenosoitusten tukahduttamiseksi, joita komentaja ja pormestari eivät totelleet ja Janukovitshin oli pakko lähteä näyttämöltä pois.

    Moskalit/Kreml eivät tietenkään voineet hyväksyä Ukrainan demokraattisen vallanvaihdon tuloksia ja seurauksena on raivokas poliittisen kaatumataudin kohtaus: Krimin sotilaallinen valtaus.

    Tuhatvuotinen Venäjä on tuhatvuotisen Bysantin perijä. Imperialistista rekvisiittaa on paljon (mm. Zhirinovskij), mutta Globalisaation ajanhammas kuluttaa irrationaalista Venäjää.

    Nykymaailmassa Suomen ja Venäjän välinen raja ei ole samanlainen kuin Talvisodan aikana, muusta maailmasta eristetty alue,

    Turvallisuusasioitakin pitää tutkia juuri globalisaation kannalta katsottuna, alkaen ensimmäisestä maailmansodasta.

    Historian mysteereihin kuuluu vuonna 1864 perustettu Kommunistinen Internationaali (globalisaation ensimmäinen systeemi). Vuonna 1868 Kommunistiseen Internationaaliin perustettiin Venäläinen sektio, jonka puheenjohtajaksi tuli Karl Marx, ja jonka sääntöihin kuului kohta, että venäläisellä sektiolla oli oikeus perustaa edustustojaan kaikkiin maihin, joissa oli Venäjän intressejä. Globalisaatiota sekin. Mitä muuta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa pitää kirkkaana mielessä, että on kaksi eri asiaa, miten arvioda Venäjän toiminta Ukrainassa ja Krimillä, mitä ajatella siitä, ja miten Suomen tulisi hoitaa ulkopolitiikkaansa Venäjän suhteen. Vaikka katsoisi, että Venäjä on syyllistynyt rikolliseen toimintaan , siitä ei mitenkään itsestään selvästi seuraa, että Suomen tulisi asettua Venäjää vastaan.

      Tietysti pienenä valtiona Suomen etu yleisesti on tukea kaikenlaisten agressioiden vastaisia toimia valtioiden välisissä suhteissa, sillä Suomi, pienenä valtiona, on väistämättäkin mieluummin agression kohde eikä agressori. Mutta siinä on rajansa, kuinka pitkälle Suomen kannattaa mennä, siinä voi kurki kuolla nälkään ennen kuin suo sulaa. Ehkäpä puolustusministerin kravattimielenosoitus oli sopiva? Muuten Suomi voi mennä EU:n taakse mahdollisissa vastatoimissa, jos tilanne kiristyy.

      Suomen perinteinen ulkopolitiikka muuten ei perustu sinisilmäiseen luottamukseen Venäjän suhteen, vaan huolelliseen arvioon, mitkä voisivat olla sellaisia Venäjän intressejä Suomen suhteen, jotka Venäjä näkee elintärkeiksi itselleen. (Ja tämä tietenkin muuttuu ajan mukana!) Tarkoitusena on sitten toimia näiden mukaan, mutta torjua kaikki pidemmälle menevät intressit, tukeutuen tässä myös vahvaan puolustukseen.

      Ajatus on, että ei-elintärkeiden intressien suhteen Venäjä toimii rationaalisesti: katsoo, onko niiden ajamisesta koituva kustannus missään suhteessa saatuun hyötyyn. Suomi voi sitten pitää vähinekin voimavaroineen hinnan Venäjän toisarvoisista eduista Venäjälle liian korkeana, esimerkiksi pitämällä armeija niin vahvana, että Venäjä ei pysty tekemään Krimin tapaan helppoa kaappausta, vaan että sen täytyisi aloittaa täysimittainen sota.

      Aikanaan selviää, mitä Venäjä on toimillaan nyt tavoitellut ja mihin kaikkeen se on valmis. Venäjä ei ole myöntänyt, että sen joukkoja olisi Krimillä: osin tämä on tietenkin propagandaa, mutta myös pitää takaporttia Venäjälle auki, se voi kasvojaan menettämättä lähteä Krimiltä ja jättää Quislinginsä pulaan. Jos käy selväksi, että Venäjä on siirtymässä seikkailupolitiikkaan, siis on valmis ottamaan isoja riskejä pientenkin voittojen tähden, niin sitten Suomenkin ulkopolitiikka on pakko arvioida uudelleen. Sen yksi perustahan on, että Venäjä arvioi rationaalisesti riskejä etujaan ajaessaan.

      Poista
    2. Tismalleen. Juuri tällaista analyyttisä ajattelua toivoisi näkevänsä laajalti tiedotusvälineissä. Turhaa on ollut toivo.

      Poista
  3. Pitäisi tietysti itse ottaa google tai tietosanakirja tai muita kirjojaan esille ja etsiä että solmivatko Lenin bolsevikki ja Keisari saksalainen aselevon 6.12.1917. Tällaisessa käsityksessä olen ja ellei unennäköä, niin jostakin isosta Eurooppa 20.vuosisadalla järkäleen sivulauseesta eli alaviitteestä olen sen päähäni saanut -ja sitä vaalinut.

    Asia jatkuisi siten että vuoden -18 puolella Saksa rauhanneuvotteluissa ulotti rajaviivaa niin syvälle sisälle Venäjää, että bolsevikit katkaisivat neuvonpidon ja kai yrittivät elää sillä 6.12.-17 aselevolla. No, Saksa aloitti uudelleen sotimisen ja etenemisen itään vastaanpanemattomalla voimalla.

    Bolsulle tuli kiire Brest Litosvskiin ja rauha solmittiin maaliskuun 3. päivänä. Se ratkaisi kansalaissodan Suomessakin, jonka kapinapuoli oli alusta saakka luottanut bolsevikkien apuun -ja sen mukaista oli ollut sotimisensakin. Tampereella sitten pantiin kova kovaa vastaan. Akseli Koskelakin jo rupesi komentamaan ratsun selästä ! Moni ratsasti junaili risteili punaVenäjälle puuhaamaan pakolaishallitusta ja paluuta.

    Jätän asiani eli epätietoisuuteni muiden vastattavaksi kun se ei ole edes polttava ja kun tässä käsityksessäni -oikein eli väärin- on mukava elää. Sitä paitsi herra Anonyymi 12.3. klo 18.46 kirjoitti jostakin mittaamattomasti tärkeämmästä ja sydäntäliikauttavasta ihmisyhteisön ihanuudesta. Näistä, en edes sanaa tuntenut, lirnikeistä ! Että sokeita runonlaulajia jatkamassa ja ylläpitämässä kylien traditioita ja arvokkaiksi koettuja elämäntapoja ja velvollisuuden omatuntoja. Ja varmasti iloa surua ja riehakkuuden vaihteluita. Jotain minkä kommunismiakin jyystävämmin on kapitalismi pois pyyhkinyt. Jotain arvokasta voi mielenkouristuksena sielukurjassa häivähtää elokuvissa, jos osuu oikeaan saliin. Yksi oikea on Nebraska nyt ohjelmistossa.

    VastaaPoista
  4. Toki aselepo solmittiin ja Saksan vaatimukset olivat niin kovat, että Trotski julisti "Ei sotaa eikä rauhaa". Toisin sanoen bolshevikkien luonto ei vielä kestänyt allekirjoittaa niin kovaa sopimusta, mutta taistelua he eivät aikoneet jatkaa vaan kotiuttivat vielä olemassaolevia armeijansa rippeitä. Ei siis kyllä ollutkaan millä sotia, kuten pian selivsi, kun saksalaiset lähtivät etenemään. Tämä oli hetki, jolloin bolshevikit olivat aivan avuttomia: vanha armeija oli hajonnut, puna-armeijaa ei ollut vielä luotu. Tässä muuten avain siihen, miksi Suomen karkaaminen "sallittiin". Brest-Litovskissa asia vain tunniustettiin.

    VastaaPoista
  5. Jos Suomi olisi tenyt YYA:n jo esim. 1938, se olisi joutunut Saksan ja Neuvostoliiton taistelukentäksi. Tuho olisi ollut likimain totaalinen, kuten Puolassa. Todennäköisesti Ruotsikin olisi vedetty sotaan. Kovin harvoin tuodaan esiin, että Molotov-Ribbentrop -sopimuksen myötä NL ja Saksa olivat sotilasliitossa operaatio Barbarossaan asti. Maat pitivät esim. yhteisen voitonparaatin Brest-Litovskissa vain muutama viikko ennen kuin NL hyökkäsi Suomeen.

    VastaaPoista
  6. Jos Suomi olisi tenyt YYA:n jo esim. 1938, se olisi joutunut Saksan ja Neuvostoliiton taistelukentäksi. Tuho olisi ollut likimain totaalinen, kuten Puolassa. Todennäköisesti Ruotsikin olisi vedetty sotaan. Kovin harvoin tuodaan esiin, että Molotov-Ribbentrop -sopimuksen myötä NL ja Saksa olivat sotilasliitossa operaatio Barbarossaan asti. Maat pitivät esim. yhteisen voitonparaatin Brest-Litovskissa vain muutama viikko ennen kuin NL hyökkäsi Suomeen.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.