Bysanttilaisuus ja yhteisöllisyys

Bysanttilaisuus, yhteisöllisyys ja Venäjä

“Its [Byzantium's] general aspect presents a disgusting picture of imbecility:

 wretched, nay, insane passions, stifles the growth of all that is noble in

 thoughts, deeds, and persons. Rebellion on the part of generals,

 depositions of the Emperors by means or through the intrigues of the courtiers,

 assassinations or poisoning of the Emperors by their own wives and sons,

 women surrendering themselves to lusts and abominations of all kinds.”

Tämä lainaus on Hegeliltä. Hän kuten monet muutkin aikakauden filosofit kirjoitti saksaksi eikä englanniksi, mikä saattaa hämmästyttää nykyistä sukupolvea. Wikipedian sitaattivarasto on kuitenkin usein käyttökelpoisempi englanniksi. Sen käyttäminen kyllä turmelee yhä pahemmin intellektuaalista kulttuuriamme, mutta minkäpä sille mahtaa, on hyvä että sitaatit myös ymmärretään ainakin jollakin tavalla.

Yhtä kaikki. Yhä useammin saa nähdä, miten Venäjän erikoisuuksia yritetään selittää bysanttilaisella perinnöllä ja siihen usein liitetään myös positiivinen lataus: onhan se toista olla tuhatvuotisen Bysantin perillinen kuin metsässä elää kituuttaneiden villien. Heinrich Heine kirjoitti aikoinaan:

”Lapin kansa on rähjäistä, pientä,

suu korviin ja litteä pää

poronpaistia nuotiolla

se kirkuin kärventää…”

Tähän verrattuna on suorastaan mahtavaa laskea ainakin valtiollinen polveutumisensa keisarin hovista, joka jatkoi Rooman valtakunnan traditiota, olkoonkin, että sen valta oli pitkään hyvin vähäinen ja sen historialliseksi erikoisuudeksi nähtiin myöhemmin nimenomaan pysähtyneisyys, korruptio ja kyvyttömyys kaikenlaiseen innovaatioon. Moraalista ylevyyttä tuosta tuhannen vuoden rappiokaudesta voi tietenkin etsiä, mutta kannattaa huomata, että sen perinteinen maine on ollut aivan toinen.

Mikäli olisin venäläinen, luulen että kuitenkin pitäisin ”bysanttilaisuutta” pikemmin herjauksena kuin kehuna. Viittaahan se adjektiivina juonitteluun ja petollisuuteen.

Myöskään monet niistä, jotka ovat yrittäneet selittää Venäjän historian erikoisuuksia jollakin suurella yleisellä käsitteellä, eivät ole ottaneet bysanttilaisuutta vakavasti. Toki se on ollut kyltti, jonka on katsottu antavan valtakunnalle aivan erityistä arvovaltaa, milteipä eräänlaisen successio apostolican kristityn maailman ja saman tein koko maailman keskukseksi. Perin vähän Venäjä kuitenkin on saanut suoraan Bysantista, ellei huomioon oteta ortodoksista uskontoa, joka toki kukoistaa myös Venäjän ulkopuolella ilmeisesti vielä aidommin bysanttilaisena.

Perinteiseksi on jo muodostunut käsitys, että Moskovan ruhtinaskunta omaksui tataareilta heidän hallitsemistapansa ja kun se sitten ”kokosi Venäjän maat” se siirsi sinne myös poliittisen kulttuurinsa. Sen perinteiden mukaista oli, että kaikki kilpaileva valta tuhottiin juuriaan myöten. Kaanien kanssa ei tehty sopimuksia, he tunsivat vain ehdottoman antautumisen. On turha sanoakaan, miten ajankohtaiselta tämä kuulosti silloin, kun NKP (nuoret eivät taida arvata mitä se tarkoittaa) suunnitteli tulevaa maailmanvaltiota.

No, kun pysytään hyvin korkealla abstraktiotasolla, on helppo väittää mitä tahansa. Käsitteitä sopivasti venyttelemällä ja tulkitsemalla päästään hankalista paikoista aina yli tai ympäri.

Jonkin verran vakavammin on syytä suhtautua niihin slavofiilisiin käsitteisiin, joita kehiteltiin 1800-luvulla ja jotka nyt ovat taas nousseet arvoon arvaamattomaan. Viittaan vain Stepan Sulakšinin ja hänen instituuttinsa (rusrand.ru) tutkimuksiin Venäjän arvoista, joita tälläkin palstalla on silloin tällöin käsitelty. Lisää tätä tavaraa löytyy esim. RISIN (riss.ru) ja probleemianalyysin ja valtiollis-hallinnollisten projektien instituutin (problemanalysis.ru) kotisivuilta. Näiden yhteydet valtaan ja presidenttiin ovat ilmeisen läheiset.

Nuo käsitteet ovat kauttaaltaan vanhaa 1800-luvun slavofiilistä tuotantoa ja romanttisen saksalaisen filosofian vaikutus on niissä yleensä läpitunkeva. Tämä ei tietenkään estä sitä, että ne projisioidaan Venäjän ja venäläisyyden ikiaikaisiksi ominaisuuksiksi. Hyvä esimerkki on venäläinen kyläyhteisö, jonka kuviteltiin olevan aidon, Pietaria edeltäneen venäläisyyden reservaatti modernisoituvassa yhteiskunnassa vähän samoin kuin Kalevalaa pidettiin suomalaisen sielun mystisenä ytimenä.

Tosiasiassa kyläyhteisö oli veronkantajan melko myöhäissyntyinen luomus, eikä sen piirissä suinkaan vallinnut laupias veljesrakkauden henki ja nöyrä hurskaus, kuten slavofiilit kuvittelivat. Asia oli pikemmin päinvastoin. Typeryyttä ja köyhyyttä teeskentelevät maaorjat pyrkivät perinteisesti huijaamaan herroja ja alentamaan verotaakkaansa. Romantikkoihin tämä meni täydestä kuin väärä raha.

Joka tapauksessa slavofiilien suosikkikäsitteisiin kuului yhteisöllisyys, sobornost. Tämä oli hyvin tärkeä avainkäsite, koska se vapautti hengen lennon ja teki tarpeettomaksi puuhailla sellaisten arkipäiväisten ja ikävien seikkojen kanssa kuin erilaiset eturyhmät, juridiset ristiriidat, vähemmistönsuoja ja niin edelleen. Lyhyesti sanoen sobornost oli ihanteellinen työkalu demokratian ja modernin hallintotavan vastustajille.

Käsitteen ytimessä oli ajatus, että totuus on jakamaton, eikä sitä voida saavuttaa äänestämällä. Samoin kuin Rousseaun yhteistahto, totuus ei välttämättä ole enemmistön tahdon mukainen. Siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi ihmisillä ei ole oikeutta erimielisyyteen: totuus on nöyrästi hyväksyttävä vaikka se loukkaisi omaa etua ja oikeutta.

Tunnustan ilman muuta sen, ettei demokratia ole mikään maaginen, pyhä asia, joka automaattisesti tuo kaikille kansoille onnen ja jota sen takia on levitettävä yhtä tarmokkaasti ja tinkimättömästi kuin NKP aikoinaan levitti kommunismin ideologiaa. Banaalin ja ikävän mutta silti paikkansa pitävän näkemyksen mukaan demokratia on enimmäkseen suorastaan huono hallintomuoto, mutta parempiakaan ei yleensä ole tarjolla ja mikäli sattuisi olemaan, niillä on taipumus rappeutua tyranniaksi. Demokratiassa hallitsijoiden vaihtaminen ainakin on normaali toimi, johon ei yleensä tarvita vallankumouksia eikä verenvuodatusta. Poikkeukset vahvistavat säännön.

Nyt kuulee täällä meidän demokraattisessa valtiossammekin yhä useammin sanottavan, että meidän olisi kunnioitettava Venäjän traditioita, kuten yhteisöllisyyttä tai suorastaan bysanttilaisuutta.

Mielestäni näin onkin asia. Mikä oikeus meillä olisi tyrkyttää toisille valtioille omia näkemyksiämme politiikasta ja oikeudesta? Eikö heillä omassa maassaan ole oikeus tulla autuaaksi omalla uskollaan? Jos uskomme, että maailmassa on vain yksi oikea kaikille sopiva poliittinen järjestelmä ja kulttuuri, olemme tietenkin toista mieltä.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä venäläinen sobornost on, paitsi Moskovan ruhtinaskunnassa aikoinaan vallinneen poliittisen kulttuurin jokseenkin arkaainen nimitys, ennen muuta 1800-luvun slavofiilien romanttisen mielikuvituksen tuote. Lähinnä A.S. Homjakov, jonka mielikuvitus antoi pontta valtaville spekulaatioille slaavien maailmanhistoriallisesta roolista, hieman S. Wettenhovi-Aspan tapaan, kehitteli opin siitä, miten yksimielisyys, väkivallattomuus ja vapaus ovat Venäjän historian erikoisuuksia ja sovittamattomassa ristiriidassa sitä väkivallan, mekaanisen pakon ja keskinäisen taistelun traditiota, jota edustaa länsi ja Venäjän valtakunnassa Puola. Puolassahan vallitsi eräänlainen aatelisdemokratia, jossa kaiken keskipisteessä oli yksilö ja hänen tarpeensa ja oikeutensa.

Slavofiilien taru siitä, että kaiken keskipisteenä pitää olla yhteisön, oikeuden ja totuuden eikä yksilön, lain ja mielipiteiden, on monessa suhteessa kaunis ja houkutteleva. Samantyyppinen myytti oli myös kommunisteilla aikoinaan Venäjän kansalle tarjottavana. Aika monelle se kerran kelpasi ja monelle nämä kelpaavat nytkin. Ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan, että kyseessä todella on yksimielinen Venäjän kansa, joka niin tahtoo. Kyllä niitä erimielisiä on siellä paljon. Pitäisikö heidät vallan ignoroida? Tai pitäisikö meidänkin ruveta uskomaan, että vapautta, oikeutta ja väkivallattomuutta löytyy nimenomaan Venäjän historiasta ja nykyisyydestä?