Kulttuurin katkokset ja Venäjä

Aito kulttuuri ja aikakausien yhteys

”Koko Eurooppa on parrakas akka” lausahti hiljattain eräässä venäläisessä TV-ohjelmassa Aleksandr Prohanov, jota ei enää tarvitse suomalaisillekaan esitellä.

Asenne on ymmärrettävä. Kulttuurin nimellä kulkevissa esityksissä tarjoillaan nykyään kaikenlaisia helppohintaisia tekeleitä, joiden ottaminen vakavasti osoittaisi vain huumorintajun puutetta. Paljoakaan liioittelematta voi sanoa, että tämän hetken länsimainen kulttuuri muistuttaa haisevaa ruumista ja suuri kiinnostus sitä kohtaan on todennäköisemmin osoitus perversseistä taipumuksista kuin korkeasta sivistystasosta.

Mutta kulttuurin kenttä on laaja. Parrakkaiden naisten ja ulosteilla maalaavien taiteilijoiden ohella siihen kuuluu yhä se korkeakulttuurinen perintö, jonka ovat tuottaneet suuret aikakaudet ja niiden jaloimmat henget. Omien lähtökohtiensa pohjalta länsimaat ovat tuottaneet maailmanhistorian hienoimmat saavutukset. Joidenkin muiden kulttuurien piirissä on luultavasti päästy yhtä pitkälle, joskin eri pohjalta. Kulttuureja, kuten uskontojakaan ei liene mahdollista asettaa ainakaan selkeään arvojärjestykseen vaikka mieli teksi. Olennaista on, että ne omassa piirissään täyttävät tehtävänsä, ihmisen hengen kohottamisen niihin korkeuksiin, jotka hänelle ovat mahdolliset.

Olisi rohkeata väittää, ettei kulttuuri voi rappeutua. Luultavasti se voi ja monessakin mielessä. Vain mikäli hyväksymme nihilistisen ajatuksen kulttuurin arvovapaudesta ja täydellisestä relativismista, saatamme kirkkain silmin päästää suustamme moisen sammakon. Mutta rappiosta erottautuminen, sen ulkopuolelle asettuminen tai peräti kehityksen kääntäminen uuteen nousuun onkin jo mutkikkaampi tehtävä. On pelättävissä, ettei se ole ihmisvoimin suoritettavissa. Kyse on niin suurista prosesseista, että ne tulevat jos ovat tullakseen, mutta eivät ole suurimmankaan neron, saati diktaattorin määrättävissä.

Pyrkimys rappion kääntämiseksi uudeksi nousuksi on tietenkin historiasta tuttu. Roomalaisajan jälkeen tunnetuimpia yrityksiä ovat natsien ja kommunistien suuret kampanjat, joissa kirjoja poltettiin ja tuotettiin mahtipontista sälää, jossa muka ilmeni jälleen aito ja terve elinvoima väsyneen ja kieroutuneen tuherruksen sijaan. Natsien kampanja lienee kaikkien muistissa, mutta harvemmat ehkä tuntevat Neuvostoliiton 1930-luvun kulttuurikampanjaa, johon värvättiin mukaan myös laajasti Euroopan ”edistyksellisiä” piirejä, jotka pitivät selviönä, että natsien vihollisen täytyi olla aidon kulttuurin asialla.

Itse kukin varmaan muistaa erään Herr Schlageterin suuhun pannun repliikin siitä, että kuullessaan sanan ”kulttuuri” hän poistaa pistoolistaan varmistimen. Saksassa tuo sana oli siinä määrin assosioitunut kulttuuribolsevikkeihin, juutalaisiin ja kaikenkarvaisiin pervoihin, että niitä vastaan sovinnaisesti ja autoritaarisesti ajattelevia kunnon kansalaisia oli hyvä mobilisoida.

Mutta myös Neuvostoliitossa taistelu ”aidon” kulttuurin puolesta suuntautui nimenomaisesti sitä hedonismia ja ”harhaviettisyyttä” vastaan, jota porvarillisen yhteiskunnan katsottiin mädätessään tuottavan. Maksim Gorki, kirjeissään läntiselle älymystölle puolusti kollektivisointia ja luki madonluvut porvarillisille perversioille, joita läntinen kulttuuri oli tulvillaan. Koko ”sosialistinen realismi” perusteli erinomaisuuttaan sillä ajatuksella, että se jatkaa eteenpäin läntisen kulttuurin suurta traditiota hyläten sen umpikujan, johon porvarillinen yhteiskunta sen oli saattanut. Neuvostokulttuuri lauloi oikeiden sankarien ylistystä, kun taas porvarillinen kertoi rosvoista ja huijareista, prostituoiduista, pornografiasta ja muusta ala-arvoisesta.

On vanha huomio, että natsien ja kommunistien aatteellinen taide muodostui niin samanlaiseksi, että niiden tuotteita olisi hyvin voitu vaihtaa. Kun nimilaput olisi myös vaihdettu ei kukaan olisi huomannut mitään omituista. Kuitenkin, kaiken tuon mahtipontisen poseerauksen ohella molemmat totalitaariset systeemit myös kunnioittivat sitä klassista kulttuuriperintöä, jonka todellisia jatkajia ne väittivät olevansa.

Natsien kulttuuripolitiikasta jäi historiaan tuskin muuta kuin alaviite. Neuvostoliitto sen sijaan sai nauttia sosialistisen realismin hedelmistä parin sukupolven ajan. Itse asiassa tuona aikana kyllä todella tuotettiin hyvin merkittävää korkeakulttuuria, jonka arvon voivat kiistää vain ne, joiden mielestä kulttuurilla ei oikeastaan ole sen kummempaa arvoa. Mielestäni tämä aidon kulttuurin tietynlainen suosiminen keinotekoisen ja mahtailevan puoluekantaisuuden rinnalla oli itse asiassa sellainen systeemin ristiriita, joka merkittävästi edisti sen hajoamista. Kommunismin barbaarisuuksia voitiin yrittää todistaa kulttuurin uusimmaksi ja korkeimmaksi kehitysvaiheeksi, mutta vain hölmöt pystyivät sitä uskomaan.

Hölmöjen merkitystä historiassa ei kyllä kannata vähätellä ja tunnettu lausahdus siitä, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan, on aivan uskottava. Mikäli joku vielä kannattaa postmodernismia, hän sitä paitsi arvostanee tuota mainittua joukkoa aivan erityisesti. Onhan se ainakin määrällisesti suuri eikä sen tasosta ole mahdollista esittää perusteltuja väittämiä.

Näin siis lännessä. Venäjällä ajatus aidosta kulttuurista ja sen piirissä vallitsevasta hierarkiasta sen sijaan on täysin voimissaan. Venäjän tiedeakatemian filosofian instituutin tieteellinen varajohtaja Sergei Nikolski ilmaisi hiljattain Nezavisimaja Gazetassa huolestumisensa siitä, että Venäjän kulttuuri on vaarassa menettää historiallisen perintönsä (svjaz vremjon). Irtautuminen edellisestä aikakaudesta, joka on tapahtumassa, hukkaa sen tuottamat hedelmät.

Hänen mielestään tällainen historiallinen katkos, razryv vremjon, tapahtui vuoden 1917 mullistuksessa, joka merkitsi kulttuurin romahdusta. Yhteiskunta jäi ilman henkisiä johtajia ja niiden sijasta valtaan tulivat fanaatikot ja politikoijat, joiden piirissä ei ollut juuri lainkaan todella sivistyneitä ihmisiä. Oikeuden ja kulttuurin tilalle tuli korvikkeita, oman ajan ja menneisyyden kriittisen pohdinnan tilalle tulivat fantasiat halutusta tulevaisuudesta.

Toinen vastaava historiallinen katkos tapahtui Neuvostoliiton romahtaessa. Mennyt pohja oli romahtanut eikä uutta ollut. Nytkin ollaan pattitilanteessa, kun pitäisi kehittyä eikä pystytä kehittymään. Maidan Ukrainassa on varoittava merkki siitä villi-ihmisyyden tilasta, jossa entisen Neuvostoliiton kansojen suuret joukot ovat.

Nikolski on erityisen huolestunut eliitistä ja ”eliittien eliitistä”, jonka olisi noustava maan henkiseen johtoon. Se ei nyt onnistu, sillä eliitti on sulkeutunut ja maho. Järjestelmä, jossa ei ole oikeusvaltiota eikä sosiaalisen nousun mekanismeja, ei pysty kehittymään ja on tapahtumassa kolmas ”historiallinen katkos”.

Kirjoittaja käyttää synkkiä värejä ja sanoo, että ”ruumis haisee jo”. Valta etsii nyt kannatusta kansan kaikkein valistumattomimman osan piiristä (людье). Suurten joukkojen sivistystaso on Nikolskin mielestä venäläisen yhteiskunnan suurin ongelma.

Hän väittää, että Venäjällä on menossa täysimittainen kulttuurinen katastrofi. Kulttuurin todelliset arvot ja mieli on korvattu jäljitelmillä. Lisäksi sivistyneistön kerrostuma on taantunut, se on hajanainen, neuvoton ja arvovaltansa menettänyt. Sillä ei ole enää vaikutusvaltaa politiikkaan, talouteen eikä kulttuuripolitiikkaan eikä se enää oikein pysty uusiutumaankaan. Skeptisyys ja pessimismi ovat vallalla ja muuttoa ulkomaille tapahtuu.

Nikolskin mielestä tilanteen voisi pelastaa ennen muuta kaksi asiaa: oikeusvaltion palauttaminen ja massiivinen sivistystyö. Edellä mainittu on olennainen, sillä vain oikeus muodostaa kansalaisuuden perustan. Uskonto ja etnisyys ovat tärkeitä, mutta jos oikeus ja etnisyys työnnetään taka-alalle, nousevat etualalle klerikalismi ja nationalismi ja ”puhdas usko” ja ”puhdas veri”.

Nyt olisi Venäjällä saatava palautetuksi laaja kulttuurieliitin kerros ja voitettava ”historian katkos”. Tähän tarvittaisiin myös riittävää tukea valtion ja yhteiskunnan taholta, arvelee kirjoittaja.

Mielestäni Nikolskin näkemys on monessa suhteessa kiinnostava, ei vähiten siksi, että hän pitää kulttuurin tilaa Venäjällä huolestuttavampana kuin lännessä, mihin hän lyhyesti viittaa. Venäjällä ollaan kyllä suuriäänisesti kannattamassa ”todellista” kulttuuria ”partaisten akkojen” sijasta ja vannotaan hyvyyden, totuuden ja kauneuden nimiin. Mutta hedelmistään puu tunnetaan. Hyviä asioita on ennenkin kannatettu, vieläpä aivan erityisesti niiden toimesta, jotka käytännössä harrastivat jotakin aivan muuta.

Jostakin syystä en oikein osaa ottaa, että kansanjoukot entisessä Neuvostoliitossa olisivat erityisen villissä tilassa ja alttiita jonkinlaiselle fasismille, kuten Nikolski varsin avoimesti vihjaa. Luulen, että vaikka kulttuurin harrastus ja tuntemus siellä on massojen keskuudessa ilmeisen heiveröisellä pohjalla, on tilanne lännessä todennäköisesti vielä paljon huonompi. Molemmissa maissa barbaarisuuden puhkeamista kukoistukseen kuitenkin jarruttaa konsumerismi, joka riittää mainiosti sammuttamaan myös henkisen nälän ja janon niin kauan kuin tavaraa riittää.

Mutta sitten kun jaettavaa ei enää olekaan, kuten nyt Ukrainassa, voi tilanne muuttua rajusti. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että vanhan reaalisosialismin perintö, jossa sodalla ja patriotismilla oli erittäin vankka asema, tekee ihmiset siellä alttiiksi väkivaltaisille liikkeille, jos niitä tarvitaan täyttämään jotakin tarvetta. Ja johtajat tarvitsevat kannatusta kaikkialla. Näin on aivan erityisesti demokratioissa, jollainen Venäjäkin on. Koska sen piirissä normaali eliitin muodostuminen on estynyt, kuten Nikolski kuvaa, se saattaa olla varsin räjähdysherkkä, mikäli pahoja häiriöitä tulee tai kun niitä tulee.

En ymmärrä niitä, jotka uskovat, että suuret mullistukset Venäjällä olisivat meille, tai lännelle hyvä ja toivottava asia. Todellinen ja luotettava jatkuvuus hyvässä ja pahassa voi olla kaikkien etujen mukaista. Irrottautuminen historian jatkuvuudesta voidaan tehdä myös jatkuvuuden nimiin vannomalla ja juuri näin saattaa olla nyt tapahtumassa. Voiko Venäjästä tulla jälleen myös kulttuurinen suurvalta, ei liene mahtikäskyllä ratkaistavissa, se luultavasti on asia, joka kuuluisi pikemmin Nikolskin tarkoittaman kulttuurisen eliitin kuin vaikkapa Izborskin klubin tai Putinin hallinnon toimialaan.