Mitä oli tehtävä?

Mitä oli tehtävä?

Venäjän älymystön pyhä kirja ennen surullisenkuuluisaa Lokakuun vallankaappausta oli Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä? On sanottu, että kirjasta tuli kokonaisen sukupolven ”lippu”, siitä keskusteltiin kaikkialla. Myös V.I. Lenin oli lukenut teoksen useita kertoja, muistaakseni hän sanoi alkaneensa ymmärtää sitä vasta kuudennella kerralla.

Kirjaa on moitittu tylsäksi ja muutenkin kehnoksi, mutta tätä ei kannata liioitella. Ollakseen poliittisen vangin kirjoittama Pietari-Paavalin linnoituksessa, se on huomattavan kepeä, luettava ja hauskakin, joskin pohjimmiltaan moralistinen, idealistinen ja naiivi.

Kirjassa vapautetaan nainen tai muutamakin, perustetaan osuuskunta ja noudatetaan uusia arvoja, ne keskittyvät aivan erityisesti naisen ja hänen tarpeidensa ympärille, kaikki muu on lähinnä avustavassa roolissa tai koristeena. Huipentumana nähdään unessa fourier’lainen falansteri, suuri kommuuni, jossa vallitsee yltäkylläisyys ja ihmiset ovat ryhtyneet elämään luonnollista elämää, joka on onnea tulvillaan, kuinkas muuten.

 Tärkeässä roolissa uudessa onnen ja ilon valtakunnassa ovat toki tekniikan saavutukset, sähkövalot,  alumiinista ja lasista rakennetut talot ja valtavien alueiden ilmastointi. Mutta ihmeellisintä ovat ihmiset, joissa yhdistyy älymystön siveellinen kehitystaso ja ruumiillista työtä tekevien luokkien ruumiillinen kunto, joka juuri antaa valmiuden todelliseen ilonpitoon. Nyt kaikki ilmeisesti tekevät myös ruumiillista työtä, vaikka todetaankin, että he ainoastaan käyttävät koneita.

Jo nyt –eli siis romaanin kirjoittamishetkellä 1860-luvun alussa, oli ilmaantunut uusia ihmisiä Heitä oli ehkä noin kymmenes kaikista ja he arvojensa puolesta kuuluivat jo tulevaisuuteen. Paljon harvinaisempi oli se vielä edistyneempi tyyppi, jota kirjassa edusti ”hirmuinen” Rahmetov, rigoristi, joka kasvatti niin ruumiinvoimiaan kuin tahdonvoimiaan johonkin tarkoitukseen, joka ei tule aivan selkeästi esille. Ilmeisesti  tarkoitus oli palvella tulevaa vallankumousta.

Rahvaasta, joka tuolloin käsitti yli yhdeksän kymmenesosaa venäläisistä, ei tuossa kirjassa puhuta oikeastaan mitään. Sen sijaan siinä kuvataan yhteiskunnan sivistyneen osan elämää. Siihen kuuluvat niin elostelevat aristokraatit kuin nousukkaat, joilla ei ole vielä varaa syödä lihakeittoa monena päivänä viikossa. Varsinainen rahvas ja sen elämä jää joka tapauksessa tässä kirjassa täysin pimentoon ja yhteiskunnan ongelmat esitetään sen ainakin jossakin määrin sivistyneiden piirien sisäisinä ongelmina, vanhan ja uuden moraalin yhteentörmäyksenä, jossa uusien ihmisten uudet tavat ja keskinäissuhteet syrjäyttävät vanhan pienessä piirissä, noin aluksi.

Monet konkreettiset seikat ovat kiinnostavia. Kirjoittaja sijoittaa tarinansa uskollisesti tuon ajan Pietarin osoitteisiin, kertoo ajan tavoista ja olosuhteista.

Rahmetov syö jatkuvasti pihvejä tullakseen vahvaksi, mutta hän ei halua syödä mitään sellaista mitä työtätekevä kansa ei syö. Hän syö appelsiineja Pietarissa, missä niitä syövät myös työläiset, mutta ei maalla, jossa asia on toisin. Pasteijoita hän syö, koska voitaikinan tuntee myös kansa, mutta sardiineja hän ei syö lainkaan. Tämä ruokalista herätti neuvostoaikana hieman kummastusta, kun nuo niin tavattoman sorretut tsaarinajan työläiset ilmeisesti siis ahmivat pihvejäkin. Sardiinit toki olivat kalliin erikoisherkun maineessa ja Suomessakin vielä vuonna 1918 herätti erityistä paheksuntaa se, kun punakaartilaisten tiloista löydettiin kokonaisia vuoria tyhjiä sardiinipurkkeja. Tällaiset holtittomuuden osoitukset tekivät valkoisen terrorin osaltaan ymmärrettäväksi.

Toinen pikku yksityiskohta, joka herättää huomiota on ompeluosuuskunnan kyltti Nevskillä. Sen täytyy tietenkin olla ranskankielinen, koska venäjänkielisenä se tuottaisi omistajille tappiota, sen ymmärtää kirjan mukaan jopa vallitsevan systeemin ”valistunut valtiomies”. Kyltin teksti Au bon travail kuulostaa kuitenkin vaaralliselta. Eikö siinä vihjaista, että kaikki vastaavat liikkeet pitäisi järjestää osuustoiminnallisiksi? Vaihtoehtona voisi olla A la bonne foi, koska omistaja (tai johtaja) Vera eli usko on ranskaksi foi. A la bonne foi voitaisiin kääntää ”tunnollinen liike”

Niinpä liikkeen kyltti saa muodon, jossa puhutaan hyvästä uskosta. Ranskankielinen sen piti ehdottomasti olla, sillä kukapa säädyllinen ihminen olisi viitsinyt mennä liikkeeseen, jonka kyltti oli venäjäksi. Tästä aiheesta löytyy muuan toinenkin tarina venäläisessä kirjallisuudessa. Sen sankari on muuan Laputin, jonka kylttiin kirjoitetaan jokseenkin hullunkurisesti Lapoutine, maitre-tailleur, vaikka hän on pesunkestävä venäläinen.

Salaviisas kirjoittaja pitää hauskaa sen kustannuksella, ettei Vera Pavlovna muka halunnut esiintyä niin radikaalina, että olisi peräti kirjoittanut liikkeensä kyltin venäjäksi. Nevskin nykyisiä kylttejä katsoessa tuo vanha ulkomaalaisuudella ratsastaminen palautuu mieleen. Meillähän sitä ei enää huomaakaan.

Miksi tämä kirja järkytti kokonaista sukupolvea? Todellisen viestin on pakko olla rivien välissä. Kirjan suuri moralistinen kauhistelu naisen siveyttä väärinkäyttävän yhteiskunnan tapojen johdosta nousee siinä hyvin keskeisesti esille, mutta sehän olikin ajan suuria kysymyksiä ja jo muuan Kommunistisen manifestin suuria teesejä.

 Merkille pantavaa on, että kirjoittaja uskoo naisten itse asiassa olevan ihmiskunnan jaloin aines ja tuleva yhteiskunta näyttäisi olevan rakennettu nimenomaan naisten ehdoilla. Samalla se ilmeisestikin on vapauttanut seksuaalisuuden, joka kuuluu uusien ihmisten tärkeimpiin harrastuksiin. Tätä ei kuitenkaan sanota selvästi, mikä on ymmärrettävää, koska silloin kirja olisi heti kielletty. Ne, joilla oli tietoa Fourierin ajattelusta ymmärsivät vähemmälläkin. Uusilla ihmisillä taisi olla melkoiset orgiat menossa.

Tšernyševskin teos ilmestyi tunnetusti sensuurin sallimana ja kiellettiin vasta kun sen sanoma ymmärrettiin. Silloin oli jo myöhäistä.