tiistai 6. toukokuuta 2014

Reaalipolitiikka ja veljesviha



Reaalipolitiikka ja veljesviha

Kuten viimeistään Thukydideen ajoista on tiedetty, on kansalaissota sodista katalin. Jostakin syystä juuri oman kansan jäsenistä tulee tietyissä olosuhteissa kaikkein vihattavimpia olioita. Psykologisena taustana asialle voisi ounastella, että tällöin vihollinen ei voi vetäytyä vieraan kulttuurin sumuverhon taa ja selittää, että meillä nyt on opittu tällaisiksi, en ymmärrä. Omasta kansasta noussut vihollinen on kuin onkin juudas, vakain tuumin petoksen tehnyt lurjus, jonka rikokselle ei ole armoa eikä sovitusta.
Naiivi näkemys kansallisuuksien ja kansanluokkien konfliktista on, että ne puhkeavat sodaksi sitten kun riittävä määrä painetta on syntynyt. Pakkohan sen on purkautua tavalla tai toisella ja niinpä sotien syitä etsitään otsa rypyssä yhteiskunnallisista epäkohdista ja kaikenkarvaisista vääryyksistä, joiden kasautuminen sitten vei väistämättömään räjähdykseen.
Tämä malli on helppotajuinen ja sitä opetetaan kaikissa kouluissa, mutta ei se homma näin mene. Sodat ja etenkin sisällissodat syttyvät vasta sitten, kun niille on luotu tarpeelliset edellytykset. Vanha renkutus valisti, ettei synny taistelua ilman yhteistä rintamaa ja oli oikeassa. On luotava kilpailevat organisaatiot ja solidaarisuudet, on luotava aseelliset voimat ja on aloitettava ihmisten tappaminen, vaikkapa vain pari malliksi noin ensi alkuun. Sen jälkeen kaikki on jo aika helppoa, sillä journalistit suoltavat kenenkään pyytämättä informaatiosaastettaan, jossa hekumoidaan jonkin osapuolen pahuudella ja vedotaan lukijoiden ihmisyyteen ja moraaliin.
Kun tätä tapahtuu molemmin puolin, onkin jo pian syntynyt kaksi petolaumaa, joiden oikeutettu suuttumus hakee hyvitystä. Verrattuna esimerkiksi potkupallon pelaamiseen tilanne on erittäin palkitseva niille, joilla nelijalkaisten esi-isien vaistot ovat lähellä pintaa. Nyt on lupa tappaa ja kuka tahansa voi nousta tähän ylevään rooliin, joka normaalioloissa oli varattu vain elokuvien supersankareille.
Balkanilta tunnemme kroonisten sisällissotien perinnön. Se erottaa kansoja, jotka enimmäkseen puhuvat samaa kieltä. Siitä huolimatta tai juuri siksi raakuuksien historia tuolla maailman kolkalla on kasvanut niin pöyristyttäväksi. Paitsi että lahtaaminen ylti kansanmurhan mittoihin, käytettiin siinä myös mahdollisimman epäinhimillisiä keinoja vihollisen kiduttamiseksi, esimerkiksi ihmisiä sahattiin keskeltä halki. Tässä puhun siis toisen maailmansodan ajasta ja uhrit olivat enimmäkseen serbejä. Tähän materiaaliin voivat halukkaat tutustua netissä. Runsaasti valokuviakin löytyy.
Ukrainassa tilanne on nyt sikäli kohtalokkaassa vaiheessa, että siellä sisällissota etnisin tunnuksin uhkaa kääntää venäläiset ja ukrainalaiset toistensa vihollisiksi tai peräti perivihollisiksi. Lavastukset ovat jo tätä varten valmiina ja verta on laskettu riittävästi, jotta alkuun päästäisiin.
Toki Ukrainassa on sisällissotaa käyty ennenkin. Vuosina 1917-1920 Kiova vaihtoi omistajaa jatkuvasti, milloin asialla oli Rada, milloin Skoropadski, milloin bolsevikit, milloin saksalaiset tai puolalaiset. Nestor Mahnon valta ei sentään koskaan ulottunut Kiovaan, mutta kyllä laajalle muuhun Ukrainaan, jossa myös vierailivat niin englantilaiset kuin ranskalaiset.
Tämä oli sitä säälimätöntä ja tolkutonta sotaa, jollaista jo Puškin tiesi kansaansa varoittaa, mutta se ei vielä merkinnyt ukrainalaisuuden ja venäläisyyden sotaa, niiden totaalista erottamista toisistaan.
Olen joskus verrannut ukrainalaisten ja venäläisten yhteyttä siamilaisiin kaksosiin. Ainakin tietyltä osaltaan kansat ovat kasvaneet yhteen eikä ukrainalainen identiteetti ole merkinnyt venäläisyyden vihaamista tai päinvastoin. Nyt on mahdollista, että syntyy historiallinen vastakohtaisuus, joka ruokkii itseään ja jatkuu vuosisadasta toiseen. Joskus puhuttiin balkanisaatiosta, kun haluttiin kuvata alueellista konfliktia, jolle ei näy alkua eikä loppua. Täytyy toivoa, ettei tämä ole vuosisatamme tie.
Mitä ulkopuolisten kannattaisi tässä tehdä? USA on viisaasti ilmoittanut, ettei osallistu peliin sotilaallisesti. Se voisikin näin saada aikaan suuren isänmaallisen hurmoksen Venäjällä. EU toimii hiljaa, mikäli se yleensä toimii, mitä myös sopii epäillä. Rauhanturvaajista ei ole havaintoja.
Venäjä sen sijaan näyttää pelaavan kaksinaamaista peliä. Toisaalla se sopii sovittelusta, toisaalla käy propagandasotaa ja aseistaa kapinallisia. Tämä kuva ainakin syntyy nykyisen informaatiomyrskyn pintapuolisestakin tarkastelusta. Ainakaan Venäjä ei osoita merkkejä siitä, että se olisi aidosti huolestunut Ukrainan mahdollisesta jakautumisesta.
Venäjää ja sen tilannettakin kannattaa yrittää ymmärtää. Nyt on olemassa ilmeinen tilaisuus liittää maahan ikiajoiksi venäjänkieliset alueet (kuten toisessa maailmansodassa koottiin kaikki ukrainankieliset). Oman kansan keskuudessa tämä luultavasti vain lisää presidentin kunniaa ja arvostusta, joka muutenkin on jo huippulukemissa. Kiusaus on siis suuri.
Toisaalta tämä aiheuttaa lännessä reaktion, jonka todellista merkitystä Venäjälle on vaikea arvioida. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että Venäjän kaasu ja muut luonnonvarat tulevat jatkossakin kelpaamaan lännelle, kävipä Ukrainan miten tahansa. Nykyistenkin puskurirahastojen avulla se pärjää jonkin aikaa ja pystyy kukaties laajentamaan idänkauppaansa selvitäkseen pahimmasta kriisistä, joka tuskin vuositolkulla jatkuu.
Noin puolet venäläisistä on sitä paitsi ilmoittanut sietävänsä huonompaakin toimeentuloa, mikäli sen sijasta isänmaan kansainvälinen kunnia ja arvovalta nousee. Se on aika paljon, mutta toisaalta suunnilleen saman verran heistä oli toista mieltä. Tämä tutkimus tosin tehtiin viime syksynä, jolloin isänmaallista innostusta ei vielä ollut. Nyt näyttää ainakin siltä, että keskivertovenäläinen saattaisi arvostaa maansa ”kunniaa” enemmän kuin sen kunniallisuutta.
Putinille tarjolla on joka tapauksessa historiallinen rooli Venäjän yhdistäjänä samaan tapaan kuin Bismarck saavutti kuolemattoman maineen Saksan yhdistäjänä, vaikka hänen maansa sai siinä naapurien vihat niskoilleen. Tällä tiellä on myös Venäjälle riskinsä, mutta epäilemättä kiusaus on suuri.
Toisaalta se varsinainen suuri päämäärä ei Venäjällä ole ollut mikään venäläisen kansallisvaltion luominen. Venäjähän julistaa olevansa monikansallinen imperiumi.
Kun Venäjä tammikuussa 1918 ryhtyi aktiivisesti auttamaan aseistamaansa Suomen punakaartia eikä kunnioittanut hetkeä aiemmin tunnustamaansa Suomen hallitusta, oli sen valinta helppo. Ne kaikenkarvaiset lupaukset, joita Smolna oli syytänyt joka taholle bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen, olivat aivan sietämättömiä pidettäviksi. Niinpä tehtiin sekä että: luvattiin ensin kaikille kansoille itsemääräämisoikeus ja lähdettiin sitten likvidoimaan sitä aseellisesti.
Tämä on reaalipolitiikan vanha konsti: sama kakku voidaan sekä syödä että säästää, jos tarpeeksi tyhmiä fanaatikkoja on riittävästi käytettävissä. Julistukset eivät sinänsä maksa mitään, selityksiä ja selittäjiä löytyy kyllä. Mutta kansalaissodan irtipäästäminen on hirmuinen asia. Näyttää siltä, että sitä osattiin vaistomaisesti hävetä jo antiikin aikoina, jolloin ihmisyksilöiden arvostus sinänsä oli hyvin matalalla tasolla ja heidän julkista tappamistaan saatettiin pitää aivan säädyllisenä huvitteluna. Kansalaissodan voittojen johdosta ei nimittäin pidetty triumfia.
Mannerheim kyllä piti oman triumfiparaatinsa 16.5.1918, mutta lieventävä asianhaara on, että hänellä oli asiaan ulkopoliittinen tilaus Saksan suuntaan ja sotakin selitettiin Venäjän vastaiseksi vapaussodaksi.  Sitä paitsi hän määräsi tavan lopetettavaksi vuonna 1940. Jokainen toki ymmärsi, että kansalaissotahan se oli ollut, vaikka vapaus siinä turvattiinkin.
Millaista riemujuhlaa Venäjällä mahdetaan tulevaisuudessa viettää sen kunniaksi, mikäli Ukraina pirstotaan ja mikäli ukrainalaiset ja venäläiset siellä juuttuvat loputtomaan veljesvihaan? Lavea tie voi olla lyhyt ja pikavoitot saattavat tulla ajan mittaan kalliiksi rasitteeksi.  ”Realismi” on aika helppohintainen sana, ellei sen nimissä tehtyjen ratkaisujen kaikkia seurauksia oteta huomioon.
Venäjän ja Puolan suhteissa voidaan puhua perivihollisuudesta ja sama koskee Balkanin kansojen suhteita. Mikäli tällainen suhde syntyy myös Venäjän ja Ukrainan välille, on se historiallinen uutuus, jonka hinta voi olla arvaamattoman suuri. Ehkäpä suurimmat vahingot voitaisiin vielä estää?

3 kommenttia:

  1. "Venäjää ja sen tilannettakin kannattaa yrittää ymmärtää."

    Venäjä on tuhatvuotinen valltio mikä asettaa Venäjän ymmärtämiselle omat ehdot, esimerkiksi näin: Ortodoksinen Venäjä on venäläinen vain muodoltaan, sisällöltaan taas se on Bysantilainen imperiumi, Entinen Itä Rooma).

    Sen (Itä-Rooman) rajat olivat 1000-luvulla jo pelkästään vain Konatantinopolin kaupungin rajoja. Venäjän Bysantin tutkijat havaitsivat, että jo 1000-luvulla Konstantinopolin imperaattorien katseet kääntyivät Venäjän suuntaan, joka omisti rikkaita luonnonvaroja, mm. turkiksia, jotka menivät hyvin kaupaksi Lännen yleellisyystavaroita janoavalle ylimystölle. Edessä oli Venäjän valloitus.

    "Anonyymi 5. toukokuuta 2014 19.15 väittää: Suurin synti politiikassa on häviäminen ja heikkous, ei röyhkeys ja voittaminen. Ei maailma ole mikään yhteinen perhe jossa tulee tavoitella lännen hyväksyntää toimilleen." Tässä lausessa puhuu varmastikin RISI:n äänitorvi Suomessa.

    Vastauksena RISI:n äänitorvelle voitaneen väittää, että "Venäjä on venäläinen vain muodoltaan, sisällöltaan taas se on Bysantilainen imperiumi, entinen Itä- Rooma), jonka rajat olivat lopulta jo 1000-luvulla jo pelkästään vain Konatantinopolin kaupungin rajoja, jota seurasivat monet merkittaävät tapahtumat ja mm. Konstatinopolin antautuminen turkkilaisille." Konstantinopolin kreikkalaisesta väestöstä kolmas osa pakeni sen seurauksena Rooman Paavin suojelukseen, kolmas osa siirtyi Venäjän luostareihin ja kolmas osa puolestaan sulautui turkkilaisiin, mene ties vaikka tulevien vuosisatojen manööveereitä varten.

    Asiasta, joka merkitsee väittämä, että "Venäjä on venäläinen vain muodoltaan, mutta sisällöltaan se on Bysantilainen imperiumi", siitä voidaan keskustella myöhemminkin, unohtamatta Bysantilainen imperiumin,entisen Itä- Rooman taloudellisia intresseja Venäjällä jo 1000-luvulta lähtien.

    VastaaPoista
  2. Yhtähyvin Suomi on suomalainen vain muodoltaan, mutta sisällöltään ruotsalaisluterilainen siirtomaa.

    VastaaPoista
  3. "Anonyymi 5. toukokuuta 2014 19.15 väittää: Suurin synti politiikassa on häviäminen ja heikkous, ei röyhkeys ja voittaminen. Ei maailma ole mikään yhteinen perhe jossa tulee tavoitella lännen hyväksyntää toimilleen." Tässä lausessa puhuu varmastikin RISI:n äänitorvi Suomessa.

    No ei puhu. Lännen asenne on että historian ja yhteiskunnan kehitys on saavuttanut huippunsa Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Maat jotka eivät halua alistua tähän yksinapaiseen maailmaan kuvataan änkyröiksi jotka eivät tajua omaa parastaan ja joita lännellä on oikeus ja velvollisuus ohjata oikeisiin arvoihin painostamalla taloudellisesti ja/tai sotilaallisesti rauhaan pakottamalla. Iso osa eurooppalaisista uskoo tähän vilpittömästi, koska meidät on aivopesty siihen.
    Tämä propaganda on niin voimakasta ettei täällä nähdä ettei tilanne eroa oikeastaa sitten Rooman imperiumin päivistä.
    Ja historia todella inhoaa heikkoja häviäjiä. Hyvinä esimerkkeinä Nikolai II ja Ludvig XVII. Joiden suurin synti oli olla heikkoja. Toisaalta Caesar nähdään suurmiehenä vaikka herran aikaansaannokset Galliassa inhottivat sen ajan raakoja roomalaisiakin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.