Reaalipolitiikka ja veljesviha
Kuten viimeistään Thukydideen
ajoista on tiedetty, on kansalaissota sodista katalin. Jostakin syystä juuri
oman kansan jäsenistä tulee tietyissä olosuhteissa kaikkein vihattavimpia olioita.
Psykologisena taustana asialle voisi ounastella, että tällöin vihollinen ei voi
vetäytyä vieraan kulttuurin sumuverhon taa ja selittää, että meillä nyt on
opittu tällaisiksi, en ymmärrä. Omasta kansasta noussut vihollinen on kuin
onkin juudas, vakain tuumin petoksen
tehnyt lurjus, jonka rikokselle ei ole armoa eikä sovitusta.
Naiivi näkemys kansallisuuksien ja
kansanluokkien konfliktista on, että ne puhkeavat sodaksi sitten kun riittävä
määrä painetta on syntynyt. Pakkohan sen on purkautua tavalla tai toisella ja
niinpä sotien syitä etsitään otsa rypyssä yhteiskunnallisista epäkohdista ja
kaikenkarvaisista vääryyksistä, joiden kasautuminen sitten vei väistämättömään
räjähdykseen.
Tämä malli on helppotajuinen ja
sitä opetetaan kaikissa kouluissa, mutta ei se homma näin mene. Sodat ja
etenkin sisällissodat syttyvät vasta sitten, kun niille on luotu tarpeelliset
edellytykset. Vanha renkutus valisti, ettei synny taistelua ilman yhteistä
rintamaa ja oli oikeassa. On luotava kilpailevat organisaatiot ja
solidaarisuudet, on luotava aseelliset voimat ja on aloitettava ihmisten
tappaminen, vaikkapa vain pari malliksi noin ensi alkuun. Sen jälkeen kaikki on
jo aika helppoa, sillä journalistit suoltavat kenenkään pyytämättä
informaatiosaastettaan, jossa hekumoidaan jonkin osapuolen pahuudella ja
vedotaan lukijoiden ihmisyyteen ja moraaliin.
Kun tätä tapahtuu molemmin puolin,
onkin jo pian syntynyt kaksi petolaumaa, joiden oikeutettu suuttumus hakee
hyvitystä. Verrattuna esimerkiksi potkupallon pelaamiseen tilanne on erittäin
palkitseva niille, joilla nelijalkaisten esi-isien vaistot ovat lähellä pintaa.
Nyt on lupa tappaa ja kuka tahansa voi nousta tähän ylevään rooliin, joka
normaalioloissa oli varattu vain elokuvien supersankareille.
Balkanilta tunnemme kroonisten
sisällissotien perinnön. Se erottaa kansoja, jotka enimmäkseen puhuvat samaa
kieltä. Siitä huolimatta tai juuri siksi raakuuksien historia tuolla maailman
kolkalla on kasvanut niin pöyristyttäväksi. Paitsi että lahtaaminen ylti
kansanmurhan mittoihin, käytettiin siinä myös mahdollisimman epäinhimillisiä
keinoja vihollisen kiduttamiseksi, esimerkiksi ihmisiä sahattiin keskeltä
halki. Tässä puhun siis toisen maailmansodan ajasta ja uhrit olivat enimmäkseen
serbejä. Tähän materiaaliin voivat halukkaat tutustua netissä. Runsaasti
valokuviakin löytyy.
Ukrainassa tilanne on nyt sikäli
kohtalokkaassa vaiheessa, että siellä sisällissota etnisin tunnuksin uhkaa
kääntää venäläiset ja ukrainalaiset toistensa vihollisiksi tai peräti
perivihollisiksi. Lavastukset ovat jo tätä varten valmiina ja verta on laskettu
riittävästi, jotta alkuun päästäisiin.
Toki Ukrainassa on sisällissotaa
käyty ennenkin. Vuosina 1917-1920 Kiova vaihtoi omistajaa jatkuvasti, milloin
asialla oli Rada, milloin Skoropadski, milloin bolsevikit, milloin saksalaiset
tai puolalaiset. Nestor Mahnon valta ei sentään koskaan ulottunut Kiovaan,
mutta kyllä laajalle muuhun Ukrainaan, jossa myös vierailivat niin
englantilaiset kuin ranskalaiset.
Tämä oli sitä säälimätöntä ja
tolkutonta sotaa, jollaista jo Puškin tiesi kansaansa varoittaa, mutta se ei
vielä merkinnyt ukrainalaisuuden ja venäläisyyden sotaa, niiden totaalista
erottamista toisistaan.
Olen joskus verrannut ukrainalaisten
ja venäläisten yhteyttä siamilaisiin kaksosiin. Ainakin tietyltä osaltaan
kansat ovat kasvaneet yhteen eikä ukrainalainen identiteetti ole merkinnyt
venäläisyyden vihaamista tai päinvastoin. Nyt on mahdollista, että syntyy
historiallinen vastakohtaisuus, joka ruokkii itseään ja jatkuu vuosisadasta
toiseen. Joskus puhuttiin balkanisaatiosta, kun haluttiin kuvata alueellista
konfliktia, jolle ei näy alkua eikä loppua. Täytyy toivoa, ettei tämä ole
vuosisatamme tie.
Mitä ulkopuolisten kannattaisi
tässä tehdä? USA on viisaasti ilmoittanut, ettei osallistu peliin
sotilaallisesti. Se voisikin näin saada aikaan suuren isänmaallisen hurmoksen
Venäjällä. EU toimii hiljaa, mikäli se yleensä toimii, mitä myös sopii epäillä.
Rauhanturvaajista ei ole havaintoja.
Venäjä sen sijaan näyttää pelaavan
kaksinaamaista peliä. Toisaalla se sopii sovittelusta, toisaalla käy
propagandasotaa ja aseistaa kapinallisia. Tämä kuva ainakin syntyy nykyisen
informaatiomyrskyn pintapuolisestakin tarkastelusta. Ainakaan Venäjä ei osoita
merkkejä siitä, että se olisi aidosti huolestunut Ukrainan mahdollisesta
jakautumisesta.
Venäjää ja sen tilannettakin kannattaa
yrittää ymmärtää. Nyt on olemassa ilmeinen tilaisuus liittää maahan ikiajoiksi
venäjänkieliset alueet (kuten toisessa maailmansodassa koottiin kaikki ukrainankieliset).
Oman kansan keskuudessa tämä luultavasti vain lisää presidentin kunniaa ja
arvostusta, joka muutenkin on jo huippulukemissa. Kiusaus on siis suuri.
Toisaalta tämä aiheuttaa lännessä
reaktion, jonka todellista merkitystä Venäjälle on vaikea arvioida. On
mahdollista ja jopa todennäköistä, että Venäjän kaasu ja muut luonnonvarat
tulevat jatkossakin kelpaamaan lännelle, kävipä Ukrainan miten tahansa.
Nykyistenkin puskurirahastojen avulla se pärjää jonkin aikaa ja pystyy kukaties
laajentamaan idänkauppaansa selvitäkseen pahimmasta kriisistä, joka tuskin
vuositolkulla jatkuu.
Noin puolet venäläisistä on sitä
paitsi ilmoittanut sietävänsä huonompaakin toimeentuloa, mikäli sen sijasta
isänmaan kansainvälinen kunnia ja arvovalta nousee. Se on aika paljon, mutta
toisaalta suunnilleen saman verran heistä oli toista mieltä. Tämä tutkimus tosin
tehtiin viime syksynä, jolloin isänmaallista innostusta ei vielä ollut. Nyt
näyttää ainakin siltä, että keskivertovenäläinen saattaisi arvostaa maansa ”kunniaa”
enemmän kuin sen kunniallisuutta.
Putinille tarjolla on joka
tapauksessa historiallinen rooli Venäjän yhdistäjänä samaan tapaan kuin
Bismarck saavutti kuolemattoman maineen Saksan yhdistäjänä, vaikka hänen maansa
sai siinä naapurien vihat niskoilleen. Tällä tiellä on myös Venäjälle riskinsä,
mutta epäilemättä kiusaus on suuri.
Toisaalta se varsinainen suuri
päämäärä ei Venäjällä ole ollut mikään venäläisen kansallisvaltion luominen.
Venäjähän julistaa olevansa monikansallinen imperiumi.
Kun Venäjä tammikuussa 1918 ryhtyi
aktiivisesti auttamaan aseistamaansa Suomen punakaartia eikä kunnioittanut
hetkeä aiemmin tunnustamaansa Suomen hallitusta, oli sen valinta helppo. Ne
kaikenkarvaiset lupaukset, joita Smolna oli syytänyt joka taholle bolsevikkien
vallankaappauksen jälkeen, olivat aivan sietämättömiä pidettäviksi. Niinpä
tehtiin sekä että: luvattiin ensin kaikille kansoille itsemääräämisoikeus ja
lähdettiin sitten likvidoimaan sitä aseellisesti.
Tämä on reaalipolitiikan vanha
konsti: sama kakku voidaan sekä syödä että säästää, jos tarpeeksi tyhmiä
fanaatikkoja on riittävästi käytettävissä. Julistukset eivät sinänsä maksa
mitään, selityksiä ja selittäjiä löytyy kyllä. Mutta kansalaissodan
irtipäästäminen on hirmuinen asia. Näyttää siltä, että sitä osattiin vaistomaisesti
hävetä jo antiikin aikoina, jolloin ihmisyksilöiden arvostus sinänsä oli hyvin
matalalla tasolla ja heidän julkista tappamistaan saatettiin pitää aivan
säädyllisenä huvitteluna. Kansalaissodan voittojen johdosta ei nimittäin
pidetty triumfia.
Mannerheim kyllä piti oman
triumfiparaatinsa 16.5.1918, mutta lieventävä asianhaara on, että hänellä oli
asiaan ulkopoliittinen tilaus Saksan suuntaan ja sotakin selitettiin Venäjän
vastaiseksi vapaussodaksi. Sitä paitsi
hän määräsi tavan lopetettavaksi vuonna 1940. Jokainen toki ymmärsi, että
kansalaissotahan se oli ollut, vaikka vapaus siinä turvattiinkin.
Millaista riemujuhlaa Venäjällä
mahdetaan tulevaisuudessa viettää sen kunniaksi, mikäli Ukraina pirstotaan ja
mikäli ukrainalaiset ja venäläiset siellä juuttuvat loputtomaan veljesvihaan?
Lavea tie voi olla lyhyt ja pikavoitot saattavat tulla ajan mittaan kalliiksi
rasitteeksi. ”Realismi” on aika
helppohintainen sana, ellei sen nimissä tehtyjen ratkaisujen kaikkia seurauksia
oteta huomioon.
Venäjän ja Puolan suhteissa voidaan
puhua perivihollisuudesta ja sama koskee Balkanin kansojen suhteita. Mikäli
tällainen suhde syntyy myös Venäjän ja Ukrainan välille, on se historiallinen
uutuus, jonka hinta voi olla arvaamattoman suuri. Ehkäpä suurimmat vahingot
voitaisiin vielä estää?
"Venäjää ja sen tilannettakin kannattaa yrittää ymmärtää."
VastaaPoistaVenäjä on tuhatvuotinen valltio mikä asettaa Venäjän ymmärtämiselle omat ehdot, esimerkiksi näin: Ortodoksinen Venäjä on venäläinen vain muodoltaan, sisällöltaan taas se on Bysantilainen imperiumi, Entinen Itä Rooma).
Sen (Itä-Rooman) rajat olivat 1000-luvulla jo pelkästään vain Konatantinopolin kaupungin rajoja. Venäjän Bysantin tutkijat havaitsivat, että jo 1000-luvulla Konstantinopolin imperaattorien katseet kääntyivät Venäjän suuntaan, joka omisti rikkaita luonnonvaroja, mm. turkiksia, jotka menivät hyvin kaupaksi Lännen yleellisyystavaroita janoavalle ylimystölle. Edessä oli Venäjän valloitus.
"Anonyymi 5. toukokuuta 2014 19.15 väittää: Suurin synti politiikassa on häviäminen ja heikkous, ei röyhkeys ja voittaminen. Ei maailma ole mikään yhteinen perhe jossa tulee tavoitella lännen hyväksyntää toimilleen." Tässä lausessa puhuu varmastikin RISI:n äänitorvi Suomessa.
Vastauksena RISI:n äänitorvelle voitaneen väittää, että "Venäjä on venäläinen vain muodoltaan, sisällöltaan taas se on Bysantilainen imperiumi, entinen Itä- Rooma), jonka rajat olivat lopulta jo 1000-luvulla jo pelkästään vain Konatantinopolin kaupungin rajoja, jota seurasivat monet merkittaävät tapahtumat ja mm. Konstatinopolin antautuminen turkkilaisille." Konstantinopolin kreikkalaisesta väestöstä kolmas osa pakeni sen seurauksena Rooman Paavin suojelukseen, kolmas osa siirtyi Venäjän luostareihin ja kolmas osa puolestaan sulautui turkkilaisiin, mene ties vaikka tulevien vuosisatojen manööveereitä varten.
Asiasta, joka merkitsee väittämä, että "Venäjä on venäläinen vain muodoltaan, mutta sisällöltaan se on Bysantilainen imperiumi", siitä voidaan keskustella myöhemminkin, unohtamatta Bysantilainen imperiumin,entisen Itä- Rooman taloudellisia intresseja Venäjällä jo 1000-luvulta lähtien.
Yhtähyvin Suomi on suomalainen vain muodoltaan, mutta sisällöltään ruotsalaisluterilainen siirtomaa.
VastaaPoista"Anonyymi 5. toukokuuta 2014 19.15 väittää: Suurin synti politiikassa on häviäminen ja heikkous, ei röyhkeys ja voittaminen. Ei maailma ole mikään yhteinen perhe jossa tulee tavoitella lännen hyväksyntää toimilleen." Tässä lausessa puhuu varmastikin RISI:n äänitorvi Suomessa.
VastaaPoistaNo ei puhu. Lännen asenne on että historian ja yhteiskunnan kehitys on saavuttanut huippunsa Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Maat jotka eivät halua alistua tähän yksinapaiseen maailmaan kuvataan änkyröiksi jotka eivät tajua omaa parastaan ja joita lännellä on oikeus ja velvollisuus ohjata oikeisiin arvoihin painostamalla taloudellisesti ja/tai sotilaallisesti rauhaan pakottamalla. Iso osa eurooppalaisista uskoo tähän vilpittömästi, koska meidät on aivopesty siihen.
Tämä propaganda on niin voimakasta ettei täällä nähdä ettei tilanne eroa oikeastaa sitten Rooman imperiumin päivistä.
Ja historia todella inhoaa heikkoja häviäjiä. Hyvinä esimerkkeinä Nikolai II ja Ludvig XVII. Joiden suurin synti oli olla heikkoja. Toisaalta Caesar nähdään suurmiehenä vaikka herran aikaansaannokset Galliassa inhottivat sen ajan raakoja roomalaisiakin.