Missä olisi Venäjän kunnia Ukrainassa?

Isänmaan kunnia ja patriotismin muunnelmat

VTsIOM- instituutin mukaan lähes puolet venäläisistä asettaa kotimaansa suurvalta-aseman hyvin korkealle sijalle arvostuksissaan. Näyttää siltä, että tämän asian arvostus on viime aikoina kasvanut sitä mukaa kun se on taas alkanut tuntua mahdolliselta. 

Bakunin piruili aikoinaan, että kun Euroopan eri valtakuntien edustajat joskus kerskailivat esivallallaan, väitti yksi maansa tuottavan ylivertaisia kulttuuriaarteita, toinen taas kehui sitä elintasoa, jonka maa tarjosi kansalaisilleen. Vain saksalainen kerskui siitä, että hänen hallitsijansa kykeni tappamaan ja orjuuttamaan kaikki ja saattaisi sen vielä tehdä myös kerskuville naapureilleen.

Tarina kuulostaa aika falskilta. Saksalaisilla oli kuin olikin esitettävään paljon kaikenlaista hyvää miltei joka alalta. Saksan yhdistymisestä lähtien ei maassa kukoistanut vain militarismi vaan myös tiede ja kulttuuri. Tuotanto ja tekniikka, elintaso ja kansalaisyhteiskunta edistyivät jättiaskelin ja näytti todella mahdolliselta, että kansallislaulun mahtipontinen über alles oli totisinta totta.

Mutta sitten saksalaiset todella munasivat kaikki mahdollisuutensa rientäessään mukaan suurvaltojen kilpavarusteluun ja arvovaltataisteluun. Kleiner Mann sai jonkin aikaa kokea suurta isänmaallista riemua lukiessaan kaikista niistä voitoista, joita hänen isänmaansa saavutti suurvaltojen joukossa. Mutta sitten se pantiin matalaksi. Aikanaan saksalaiset taas menestyivät, mutta siihen mennessä he olivat myös oppineet aimo annoksen nöyryyttä. Ehkä jälkimmäinen oli edellisen ehtona?

Mitä pahaa isänmaallisuudessa on, kysyy moni. Yhtä moni luulee tietävänsä, että se ilman muuta on ihmisvihamielinen, typerä ja joka suhteessa alhainen tunne ja että sen kaikinpuolinen rajoittaminen on jokaisen säädyllisenihmisen velvollisuus.

En mene vannomaan, että tietäisin asian paremmin kuin tuo toinen puolikas tai sitten tuo toinen. Uskoisin, että kyseessä on niin lavea käsite, ettei sen laadusta voi yksiselitteisesti sanoa sitä eikä tätä. Kuten kaikki nesteet eivät ole hyviä ja ravitsevia tai kaikki seksi hienoa ja nautittavaa, eivät isänmaahankaan kohdistuvat tunteet ole ilman muuta jaloja ja yleviä.

Ranskan vallankumouksen aikoihin sanalla patriootti oli ylevä kaiku. Se viittasi ihmiseen, joka oli solidaarinen koko kansakunnalle, ei tehnyt eroa sen köyhien ja rikkaiden välillä ja kannatti niitä aatteita laajemminkin. Ranskan vallankumousarmeijan mukana kulki myös Ranskan kunnia, hyve, joka ilmeni sankaruutena taistelussa pahan valtoja vastaan. Vihollisen likainen veri jäi sen askelten alle, kuten marseljeesi julisti.

On hetkiä, jolloin kansallinen hurmos valtaa laajat joukot, jolloin arki muuttuu pyhäksi ja sankarikuolema voi tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin mikään muu tarjolla oleva. Niitä ei tarvitse etsiä vain kaukaisesta muinaisuudesta. Talvisota oli monessa suhteessa juuri tuollainen suhteellisen lyhytaikainen hurmostila, jossa patriotismi oli keskeisessä roolissa.

Saksassa akuutin joukkohysterian sai aikaan Goebbels kysyessään retorisesti kansalta: ”Haluatteko totaalisen sodan?” Wollen sie den totalen Krieg? Ministeri oli itse yllättynyt mielipuolisen kysymyksensä herättämästä innostuksesta. Hysteerinen kansa karjui JA-AA!!!

Goebbels luonnehti hetkeä mielettömäksi ja tuumi, että jos hän olisi kehottanut kaikkia hyppäämään ulos ikkunasta, niin se olisi tapahtunut.

Talvisotaa ja natsihallituksen propagandatapahtumaa yhdistänevät asiatasolla kovin harvat seikat. Psykologisesti tilanteet kuitenkin muistuttanevat toisiaan. Kyseessä ei enää ollut isänmaan arvovalta tai sen edustama aate. Tunnettiin, että kansakunnalta halutaan väkivallalla ja vääryydellä viedä kaikki, mitä se pitää pyhänä. Suurvallan edustajan kannalta kyseessä oli aineellisten etujen ja henkisen elintilan ohella myös hänen valtionsa arvovalta. Pienen kansakunnan kannalta kyseessä oli hengen ja omaisuuden lisäksi valinta vapauden tai orjuuden välillä, pelissä olivat myös koko ihmiskuntaa koskevat ja velvoittavat totuus ja oikeudenmukaisuus.

Nämä olivat ääritilanteita ja sellaisiin joudutaan vasta sitten, kun verta on maistettu paljon ja täydellinen tuho on uhkaamassa. Sitä ei kannata sekoittaa normaaliin patriotismiin, joka edustaa kiintymystä oman maan ja kansan instituutioihin ja historiaan. Sellainen asenne ei suinkaan edellytä vihamielistä tai halveksivaa suhtautumista toisiin, päinvastoin kuin kansainvälisyydellään briljeeraavat pölkkypäät kuvittelevat yrittäen saattaa koko toiseuden ja samalla tietenkin myös koko oman kansallisuuden kokemisen ajatusrikokseksi.

Vaarallista ja tuomittavaa on, mikäli toisen kansallisuuden edustajista pelkän kansallisen tunnusmerkkinsä takia tehdään vihattavia olentoja. Tämä ei todellakaan riipu esimerkiksi siitä, mitä nimityksiä käytetään. Venäläiset ovat kautta aikojen nimittäneet ukrainalaisia hoholeiksi ja nämä taas venäläisiä moskaleiksi.

Ymmärtääkseni asiaan on aina suhtauduttu hyvänahkaisen huvittuneesti, kuten perhepiirissä ainakin. Suomalaisista käytetyt sanat tšuhonets/ tšuhna ovat käsittääkseni hiukan tylympiä, mutta meikäläinen ryssä on vielä karumpi. En ole varma, mistä ero johtuu, mutta olisi loogista olettaa, että kyse on lempinimellä tarkoitetun ryhmän potentiaalisesta vaarallisuudesta omalle kansalle.

Entä ukrainalaiset? Eikö tämä kansa ole nimenomaan ollut venäläisten kuristama iät ja ajat? Näin ei asiaa kuitenkaan ole yleisesti koettu.

Ukrainalaisten nationalistien mielestä kyseessä on ollut jonkinlainen Tukholmasyndrooma. Moskalit ovat vietelleet ukrainalaiset kannattamaan omaa valtiollisuuttaan ja kulttuuriaan ja väheksymään omaansa, joka sivumennen sanottuna on tosiasiassa ylivertainen. Koska ukrainalaisilla ei oikeastaan koskaan ole ollut omaa valtiota sanan nykyaikaisessa mielessä, ei valtiollista vastakohtaisuutta ole edes voinut syntyä. Kylmän sodan aikanakaan ei lännessä tehty olennaista eroa isovenäläisten ja ukrainalaisten välille kun laskettiin, kenet missäkin liitontasavallassa laskettiin vallan kahvaan: toisaalla olivat kantakansallisuuden edustajat, toisella taas ”slaavit”, käytännössä isovenäläiset, ukrainalaiset ja valkovenäläiset yhtenä ryhmänä.

Tilanne on nyt muuttunut ja on jo mahdollista sanoa, että kyseessä on historiallinen muutos. Kaksi läheistä kansaa muuttuu keskenään vihollisiksi. Kain ja Abel olivat myös veljeksiä. Verta on jo vuodatettu niin paljon, että kansan hysteria tietyillä alueilla alkaa olla saavuttanut riittävän tason puhjetakseen veriseksi orgiaksi, jossa kansallisuus riittää syyksi.

Sinänsä ei tarvitse ihmetellä sitä, että kansallisuudesta voi saada syyn pahoinpitelyyn tai jopa murhaan. Riittäähän siihen pelkkä potkupallojoukkueen fanitus. Kaiken avain on joka tapauksessa järjestäytymisessä ja vastuu on aina sillä, jonka tehtävänä on huolehtia järjestyksestä, pitää väkivallan monopoli hallussaan.

Kun Kiovassa syksyllä alettiin hulinoida ja ryhmityttiin joukoksi, joka kiljui: кто не скачет, тот москаль! (joka ei keinu on ryssä), oli kyseessä aluksi protesti aivan tavallisen vapaakauppasopimuksen takia. Sitten tapettiin ihmisiä ja sitten laillinen esivalta luikki häntä koipien välissä karkuun. Nyt ollaan yhä vain edistytty. Ukraina on jo aivan ilmeisesti epäonnistunut valtio, joka parhaassa tapauksessa hajoaa ja huonoimmassa muuttuu uudeksi Somaliaksi tai Syyriaksi, josta pakenevat kaikki, jotka pystyvät.

Tekisi mieli sanoa, ettei tässä kannata mitään syyllisiä hakea, vaan ajatella, että kuten Tuntemattomassa Lahtinen ja konekivääri olivat ne tärkeät asiat, on Ukrainassakin tärkeää kansan eloonjääminen ja valtion nouseminen polviltaan. Kaikenkarvaiset pyssymiehet on yksinkertaisesti saatava kuriin, se on Ukrainan etu ennen muuta. Lujan järjestysvallan perustaminen on jokaisessa valtiossa välttämätöntä. Jotta se ei johtaisi kansalaissotaan, on naapurimaiden otettava vastuunsa, ettei kävisi kuin Suomessa vuonna 1918.

Jos Venäjä nyt haluaa kalastaa sameissa vesissä ja hiljaisesti tukee Ukrainan separatisteja, se saa maksaa tästä ehkä jopa satojen vuosien kaunalla, joka tulee entisen veljeskansan taholta. Jos Putin vastoin aiempia suunnitelmiaan haluaakin luoda etnisesti venäläisen kansallisvaltion, niin hän varmaan saa asialle oman kansansa kannatuksen. Mutta siihen sitten romahtaakin unelma Euraasian unionista ellei ole jo romahtanut.

Mutta nyt ei kaikki liene vielä menetetty. Venäjä voisi ehkä vielä toimia rauhan turvaajana yhdessä EU:n kanssa. Tämä vaatisi uutta asennetta ja uutta ymmärrystä isänmaan kunniasta. Pöyhistelemällä saa halpoja pisteitä ja rajoja muuttamalla saa ikuisia vihollisia. Se on se helppo tie, joka ei jatku pitkälle.