Aatteettomuuden vallankumous ja Venäjä

Aatteettomuuden vallankumous

Moni on viime aikoina ihmetellyt, mitä aatteita nykyinen Venäjä oikein edustaa ellei sellaisiksi katsota kansallista uhoa ja imperialismia. Usein mainostettu kollektivismi ja huolenpito vähäosaisista eivät käytännön tasolla kestä tarkastelua.

Venäläisen älymystön näkyvimmän osan mielestä kysymys näyttää olevan siitä, että Venäjä on nyt rosvojen ja varkaiden panttivankina ja näitä kannattavan hallituksen hyökkäykset oppositiota vastaan naamioidaan läpinäkyvästi falskilla moralismilla ja obskurantismilla. Suomessa ja muuallakin moni on osoitellut erinäisiä fasismista muistuttavia ilmiöitä, joita löytyy ideologian ja jopa instituutioidenkin tasolla runsaasti.

Niin on, jos siltä näyttää, mutta sanaa ”fasismi” kannattaa käyttää säästeliäästi, koska siihen liittyy turhia assosiaatioita ja latauksia. ”Slavofiilisyydestä” on kyllä syytä puhua monessakin mielessä, sillä se aate ei koskaan ole ollut yhtä elävä kuin nyt, ainakaan julkaisujen määrällä mitaten. Varmasti maaliin osuu niinikään etiketti ”traditionalismi”, jonka myös Putin on ainakin puheissaan tunnustanut.

Tässä tapauksessa asia merkitsee myös venäläisen tradition voimakasta korostamista. Joskus siinä nousee keskeiseksi vallankumousta edeltävä Venäjä, joskus neuvostoaika. Toisinaan nämä nähdään keskenään täysin ristiriitaisina ja vihamielisinä, toisinaan saman jatkumon osina. Erikoista Venäjällä joka tapauksessa on, että sen valtavassa ”kulturologisessa” kirjallisuudessa 1800-luvun ja 1900-luvun alun keskustelut ja argumentit ovat tänä päivänä aivan tuoreina esillä ja voimissaan. Intellektuaalisesti aika merkittävä osa Venäjää elää toista aikakautta kuin Moskovan, Pietarin tai New Yorkin hipsterit.

Tsentr problemnogo analiza i gosudarstvenno-upravlentšeskogo projektirovanija (problemanalysis.ru) on yksi niistä think tankeista, jotka uurastavat venäläisen ideologian ja sen käytännön sovellusten parissa. Sen kantaviin voimiin kuuluu Sergei Kara-Murza, joka on julkaissut useita kirjoja ja kuuluu myös ns. Izborskin klubiin, joka näyttää tulevan yhä tärkeämmäksi venäläisen ideologian aivotrustiksi.

Viime vuonna julkaisemassaan kirjassa Krah SSSR Kara-Murza on pohdiskellut erästä venäläisen intelligentsijan historian keskeistä kysymystä, älymystön ja poroporvarillisuuden (meštšanstvo) suhdetta.

Teema on todella merkittävä ja siitä kiinnostuneita kehotan perehtymään kirjaani Vnutrennyi vrag (engl. The Inner Adversary). Kara-Murzaa ei teoksessaan kiinnosta niinkään asian yleinen merkittävyys kuin se rooli, jota meštšanstvo näytteli Neuvostoliiton kukistumisessa. Tämän tulkinnan mukaan se nimittäin oli pääosassa.

Venäläinen kulttuuri oli kirjoittajan mukaan ainutlaatuinen ja yhdisti universalismin, ortodoksian ja ja valistuksen unelmaan maasta ja vapaudesta, joka puolestaan synnytti 20. vuosisadan venäläisen työläisen kulttuurihistoriallisen tyypin (Nikolai Danilevskilta omittu käsite).

Tämän tyypin viholliseksi ja vastakohdaksi syntyi poroporvarillisuuden (käytän tässä tätä hieman ontuvaa käännöstä käsitteelle meštšanstvo) filosofia, jonka ydin oli ”omaisuuden itsevaltius”. Poroporvari on luovuuden, edistyksen ja korkeakulttuurin vastakohta. Hänen ideaalityyppinsä on Dostojevskin Smerdjakov, Karamazovin veljesten avioton velipuoli.

Älymystö ja nimenomaan venäläinen intelligentsija on aina perinteisesti ymmärretty ja määritellyt itsensä poroporvarillisuuden vastakohdaksi ja leppymättömäksi viholliseksi, mutta 1970-80-luvulla neuvostointelligentsija siirtyi vähitellen sen kannattajaksi.

Nimenomaan älymystö urbanisoituneessa yhteiskunnassa vahvistaa tai tuhoaa sosiaalisen ja poliittisen järjestelmän legitimiteetin, toteaa Kara-Murza. Mikä tahansa tyrannia, jolla on älymystön kannatus, voi katsoa luottavaisesti tulevaisuuteensa, hän arvioi. Kun se loppuu, valta vaihtuu…

Tämä ajatuksenjuoksu saattaisi siis kuulostaa kovin uhkaavalta Putinin hallinnon kannalta. Neuvostoliiton romahtaessa valtaan pääsi Kara-Murzan mukaan nimenomaan poroporvarillisuus ja Neuvostoliitossa kehittynyt kulttuurihistoriallinen tyyppi ajettiin tuolloin katakombeihin. Kirjoittajan mukaan se ei kuitenkaan ole hävinnyt, vaikka kärsiikin kulttuurisesta traumasta. Itse asiassa se muodostaa hiljaisen enemmistön.

Juuri tuo enemmistö on Kara-Murzan mielestä se potentiaali, jossa ovat säilyneet venäläisen sivilisaation ytimen arvot, työn, luomisen ja solidaarisuuden arvot…

Ilmeisesti tilanne ei siis ole toivoton eräänlaisen kulttuurisen vastavallankumouksen kannalta. Älymystö tosin näyttää olevan kovin kiusallinen palanen näissä kaavailuissa, mutta ehkäpä lännettyneen some-intelligentsijan tilalle voidaan vyöryttää jokin Izborskin klubia myötäilevä joukko?

Ja mikäpä onkaan käytännössä se venäläinen ideologia, joka elähdyttäisi noita uusia poroporvarillisuuden vihollisia? Onko se venäläisyyden kansallinen itseihailu, jota voidaan kannustaa tiukalla konfrontaatiolla länteen? Vai onko mahdollista todellakin kehittää Venäjälle esimerkiksi sellainen sosiaalipolitiikka, jonka puolesta aatteelliset ihmiset ovat valmiita uhraamaan henkilökohtaiset aineelliset etunsa?

Kysymyksiähän riittää. Kara-Murzalla, kuten Izborskin klubin edustajilla yleensä, on kyllä aatteita ja usein ne edustavat aivan nuhteettomasti venäläistä traditiota kuten väitetäänkin. Mutta kompastuskiveksi näyttää jäävän, millä tavalla Venäjän käytännöt voisivat muodostua elähdyttäväksi esikuvaksi ja ihanteeksi. Siellähän todella on vallassa lähes vertaansa vailla oleva meštšanstvo. Noita varkaita ja huijareitahan se poroporvarilliseksi arvioitu nykyinen intelligentsija vastustaa.

Tulevaisuuden kannalta lieneekin aika oleellista se, millaisia aatteita Venäjän intelligentsijan kärkijoukko omaksuu. Tuskin meillä on mitään takeita siitä, että se aivan varmasti pysyy täysin länsimielisenä. Suhtautuminen Krimin kaappaukseen saattaa olla esimakua tulevasta.