Moukkien ja rovastien parissa

Rovasti ja pula-ajan Nietzsche

Muuan eurovaaliehdokas päästeli hiljattain melkoisen latingin tolkuttomia ja ala-arvoisia herjauksia, vieläpä vakavia laittomia uhkauksia eräälle tunnetulle laulajattarelle siksi, että tämä oli omalla tavallaan protestoinut Putinin politiikkaa vastaan.

No, jokainen toimii järkensä ja sivistystasonsa mukaisesti ja mikäli käsitys mielipiteenvapaudesta demokratiassa on tuollainen, niin se sitten on. Ehkäpä laillisuusvalvonta puuttuu asian rikosoikeudelliseen puoleen, ellei asianomistaja ryhdy toimenpiteisiin. Se asia järjestynee omalla tavallaan.

 Miten paljon kannatusta edustamilleen aatteille joku arvelee tällä tavalla saavansa, on melko kiinnostava kysymys. Tosiasia on, että kaikkein hulluimmillekin purkauksille löytyy myös taputtajia ja olemme saaneet nähdä myös selvästi patologisten tapausten keränneen vaaleissa aina muutamia kymmeniä tai jopa satoja ääniä. Onhan äänen antaminen tällaisen saastan levittäjälle eräänlainen haiseva vastalause, jonka merkityksestä ei voi erehtyä.

Erityisen hullunkuriseksi juuri tämän tapauksen tekee kuitenkin se, että päähenkilö kehaisi seisovansa sanojensa takana ja ilmoitti käyttäneensä nietzscheläistä ilmaisutapaa, joka tunnetusti saattaa ajoittain olla hyvin voimakas.

Nietzscheä hiukankin tuntevilta tämä varmaankin vei aamukahvit väärään kurkkuun. Nietzsche saattaa toki käyttää erittäin vahvoja ilmauksia, mutta moukkamaisuutta hän karttaa kuin ruttoa, tämä on Nietzschelle aivan keskeinen asia. Mutta mitäpä sanoakaan: Le style, c’est l’homme même… Ehkäpä aikakautemme on nyt saanut arvoisensa Nietzschen, eräänlaisen pula-ajan korvikkeen hänelle, joka vielä tunsi Euroopan klassisen kulttuuriperinnön. Vassogo fan!

No, hauskuuttahan tässä maassa riittää muuallakin kuin politiikan lieveilmiöiden piirissä. Tässä juuri lehdet kertoivat, että Aalto-yliopisto, virallinen huippuyliopistomme, jossa opetuskieleksi jo puuhattiin englantia, on saanut uuden provostin. Mikäpä ettei, si, como no? sanoisi espanjalainen. On sanomattakin selvää, että tässä yliopistossa tittelin täytyy olla englanninkielinen.

Mutta englannissa noita titteleitä löytyy vanhoista yliopistoista kymmenittäin. Oxfordissa on joka collegella omat nimikkeensä niin laitoksen johtajalle kuin muille toimihenkilöille. Usein termit ovat alun perin kirkon piiristä otettuja, kuten dekaani tai juuri provost –rovasti. Myös meillä rehtorit, maisterit, tohtorit, professorit ja assistentit ovat tietenkin latinaa ja tässä maailmassa vanha terminologia säilyykin sitkeästi. Vain studiosus on muuttunut ylioppilaaksi tai nyt jo opiskelijaksi ja bakkalaureuskin taitaa englannin myötä taas palata kielemme aarteistoon.

Vanha oppineiden tasavalta oli hyvin kosmopoliittinen ja sen yhtenäistävä kieli oli latina. Nyt taitaa englanti olla saavuttamassa vastaavan aseman, mikä on epäilemättä monessa suhteessa erinomainen asia ja eräissä toisissa suhteissa taas katastrofi.

Vedän tämän hihasta, mutta englantilaisten termien apinointi saattaa toimia toisin kun oli ajateltu. Provost suomalaisessa yliopistossa kuulostaa yksinkertaisesti typerältä. Siinä haisee eklektismi ja puoliksi sulatettu ulkomaalaisuuden ihailu.  Ehkä on järkevää, ettei nimike ole suomeksikaan rovasti, joka minusta kyllä kuulostaisi hauskalta. Mutta mikä oikein on provostin etu verrattuna muihin mahdollisiin nimikkeisiin? Siitä kun tulee mieleen provocator, jollainen innovatiivisessa opinahjossa lienee sinänsä tärkeä virka, mutta sisältää rasitteita. Venäläisten mielestä se ehkä kuulostaa samalta kuin прохвост – kelmi, huijari, roisto…

 Jos me akateemiseen maailmaan lainaamme uusi käsitteitä, niin voisimme ainakin tehdä sen innovatiivisesti. Tämän uuden virkamiehen nimi voisi olla yksinkertaisesti provo. Äänneyhdistelmänä se on riittävän epäsuomalainen antaakseen tarpeellisen distinctionin rahvaan suuntaan ja siitä myös jotenkin huokuu nuorekas kevytmielisyys, joka vetää puoleensa tulevaa luovaa luokkaa.

Yliopiston tehtävähän ei nykyään ole eikä voi olla minkään sivistyneistön kasvattaminen, itse termistähän tuli naurunalainen jo kauan sitten. Sen sijaan kaikkinainen epäsovinnaisuus on nykyään arvo sinänsä. Uusnietzscheläinen tyylikin on omalla tavallaan nautittavaa siksi, että se on aitoa, joutavan hienostelun sijaan siinä on voimaa joka tulee syvältä. Mikä muu voisi olla tärkeämpää? Wau!