Loveamisen vaikeuksista

Lovetaas mommia!

Näin äitienpäivän tietämissä sitä sai taas annoksen kielisaastetta korvilleen. K-Citymarket loves äiti!, julistaa joku vieraskielinen taho, joka ilmeisesti kuitenkin haluaa juuri tästä maasta itselleen asiakkaita. Siinäpähän loveaa, onhan se palstatilansa maksanut. Silti tämä ärsyttää muutaman rivin verran.

No, onhan sitä jo yhtä jos toista nähty. Veronmaksajien rahalla pyöritetty tyhmistyslaitos on jo iät ja ajat tarjonnut kaiken maailman talkeja ja muitakin niin hienoja tilaisuuksia, että jo niiden lajityypin nimeäminen suomeksi on intelligentillekin taholle ilmeinen mahdottomuus.

Puoli vuosisataa sitten tarttui mieleeni muuan harmistunut purkaus, jossa sanottiin, ettei Suomessa kohta varmaan ollenkaan järjestetä juhlia tai näytöksiä, vaan pannaan pystyyn festivaalit tai show.

Tämä on ollut todellisuutta jo kauan. Kansallisesta purismista tehtiin naurunalaista jo viimeistään 1960-luvulla ja sitten kun englannin ylivalta tietokoneiden ansiosta parissa vuosikymmenessä pyyhkäisi yli maailman kuin tsunami, totuttiin jo siihen, ettei skandimerkkien pisteitä enää lainkaan löytynyt monen ohjelman aarteistosta. Niinpä ne korvattiin sujuvasti kyrillisillä tai muilla merkeillä tai merkkiyhdistelmillä. Nöyrimmät kiiruhtivat jo oma-alotteisesti luopumaan niiden käytöstä ja lausumisestakin. Tutkijat huomasivat, että nuorison etummainen osa oli jo omaksunut skandineutraalin ääntämyksen, jossa oli muitakin anglosaksisia ja nimenomaan amerikanenglantilaisia ominaisuuksia, kuten loppukiekaisu.

En lainkaan halua snobbailla kun sanon, ettei tunne ääntämykseltään rumempaa kieltä kuin amerikanenglanti. Verrattuna kauniiseen oxfordilaiseen ääntämykseen se on kuin eri kieli. Kun keski-ikäinen nainen ilmaisee ajatuksiaan ja tuntemuksiaan kiljahtelemalla amerikanenglanniksi, on kuin posliinivadin pintaa naarmutettaisiin haarukalla. Tekee mieli pidellä mahaansa vastustaakseen pahoinvoinnin tunnetta, mutta samaan aikaan olisi pideltävä myös korviaan.

En varmaankaan ole tässä objektiivinen ja ymmärrän, että amerikanenglanti toimii ryhmien yhteisyyden välineenä myös meillä. Siksi se leviää joka paikkaan, siksi sen prestiisi vetää puoleensa murrosikäisiä ja heidän kaltaisiaan kaikista ikäluokista.

Aivan samoin toimi aikoinaan stadin slangi, jonka nykyinen olomuoto onkin englannin jatkamista toisin keinoin. Olennaista siinä on erottautuminen niistä, jotka käyttävät toista kieltä ja joille tuottaa vaikeuksia käyttää niitä äänneyhdistelmiä, jotka juuri ovat slangin ydin. Koska käyttäjien kielitaito valitettavasti on vielä heikko, he ovat tahallaan tekevinään virheitä ja sotkevat puheeseensa kaikenkarvaista moskaa, joka on mahdollisimman kaukana korrektista puheesta.

No, tätähän tehdään kaikkialla. Cockney perustuu sanaleikeille, joiden merkitys ei missään tapauksessa avaudu sivullisille. George Orwellin mukaan myöskään työväenluokkainen englantilainen ei koskaan suostu lausumaan oikein yhtään ranskan sanaa ettei kuulostaisi akkamaiselta. Erottautuminen oxbridge-porukasta onnistuu yksin tein.

Erilaiset marginaali- sun muut alaryhmät murrosikäisistä misseihin ja sellaisiksi pyrkiviin on helppo ymmärtää. Heillä yksinkertaisesti pitää olla jokin yhdistävä asia, joka vastaa heidän kehitystasoaan. Miksi taas television ajankohtaisohjelmiston tuottajat eivät viitsi asettaa itselleen korkeampia laatukriteereitä, on kummallisempi seikka.

Mutta entäs ne mainostajat? Tässä taitaa haista se nuorison mielistely, joka on tälle aikakaudelle ominaista. Reilu oman porukan kielenkäyttö vetoaa ja kutsuu sitä kansakunnan etujoukkoa, jonka käsiin kulttuurin kohtaloita koetetaan tyrkyttää jo ennen kuin rippikoulukaan on käyty. Mitäpä muuta voi odottaa sivilisaatiolta, jonka arvot on jo kauan laskettu rahassa ja jossa on nimenomaisesti kielletty ajatus siitä, että jokin inhimillinen kehitystaso voisi jotenkin olla toista korkeampi.

Niinpä siis mainostaja loveaa ja rulettaa, ylpeänä esittää ja pitkässä juoksussa fanittaa. Thanksejä vaan ja häpyjä birthiksiä mommit! Pannaan manit jonoon ja mennään bilettään sun päivää!