maanantai 11. toukokuuta 2015

Elävät kuolleet



Elävät kuolleet

Nykynuoriso tuntee hyvin nämä zombietarinat, joista en itse ole jostakin syytä koskaan viitsinyt edes närkästyä. Niin totaalisen tyhjänpäivästä lapsellisuuttahan se maailma edustaa.
Mutta aikuisilla on omat elävät kuolleensa. Niitä löydämme runsaasti sekä omasta runoudestamme että muilta kansoilta. Kyseessä ovat esi-isät, jotka nousevat kumpujen yöstä miekka tai karhukeihäs kourassaan tai sitten prenikka rinnassa noustaan haudasta, jossa jo onkin kärsimättömänä varrottu oikeata hetkeä:

Dann reitet mein Kaiser wohl über mein Grab,
Viel Schwerter klirren und blitzen;
Dann steig' ich gewaffnet hervor aus dem Grab-
Den Kaiser, den Kaiser zu schützen!

Heine, vanha irvileuka tosin on sellainen kettu, etten tiedä, mitä hän ihan oikeasti tarkoitti nuokin rivit sulkakynällä raapustaessaan.
Lordi Tennysonin Kevyt prikaati muuttui näemmä myös aaveiksi, kuten sankareilla on tapana:

Flash'd all their sabres bare,
Flash'd as they turn'd in air
Sabring the gunners there,
Charging an army while
All the world wonder'd:
Plunged in the battery-smoke
Right thro' the line they broke;
Cossack & Russian
Reel'd from the sabre-stroke,
Shatter'd & sunder'd.
Then they rode back, but not
Not the six hundred.

Muistaakseni spartalaisilla oli jopa kuolematon osastonsa ja muutoinkin tietysti koko perinnerykmenttien idea liittyy siihen, miten kokonaisuus on osiaan suurempi. Itse kukin on vain vuorollaan sitä palvelemassa ja kuolee, kun aika on. Rykmentti ei kuole.
Meillähän tämä retoriikka on tykkänään unohdettu ja perinteillä luututaan lattiaa. Savon prikaati, yksi harvoja todella perinteikkäitä joukko-osastoja lakkautettiin tuosta vaan, ilman sen kummempia tunteiluja. Mitä vihollinen ei vuosisatoihin saanut aikaan, sen teki kuopiolainen puolustusministeri yhdellä kynänvedolla. Nåja, vackert så.
Gloorian, sotaisen kunnian paikka aivoissa lienee jossakin syvällä otsalohkon alla. Päättelen asian siitä, että sotilasmarssit alkavat tehota minuun, kun olen hankkinut otsalohkopuudutuksen väkijuomien avulla. Tämä tosin kuuluu menneisyyteen. En minä enää. Vaimokaan ei kestä niitä renkutuksia. Mutta luulen, että minulla on ensi käden tietoa siitä, miten ihminen lobotomian jälkeen tai muuten vastaavan tilan hankittuaan reagoi tietynlaisiin ärsykkeisiin.
Sodan psykologinen pohja lienee alun perin ja siis syvimmältään aika simppeli: uros tappaa toisen ja ottaa sitä naaraan, jonka panee tiineeksi. Siinä koko karu perusidea, johon runous ei varsinaisesti kuulu muuteoin kuin siinä mielessä, että prosessi varmastikin tuottaa alkuvoimaista riemua. Siis apinoille.
Ihminen pyrkii jalostamaan kaiken tai ainakin koristelemaan, jos se näyttää kovin irvokkaalta.
Apinoiden pikaruokailu oli joskus se alkupiste, jonka pohjalta on lajimme kerran kehittänyt aterioinnin eri muodoissaan, parittelusta on lähdetty, kun on luotu runouden, tanssin ja seurustelun maailmat. Sotakin oli joskus monien sääntöjen jalostamaa leikkiä, jossa ritarillisuus kilpaili sankarillisuuden kanssa pääosasta.
No, massojen aikakaudella on vulgaarisuus tietenkin kaikkialla vallannut alaa. Napolin kuningas Murat ei toisessa maailmansodassa enää karauttanut taistelukentälle, eikä Kulnev pelastanut ruotsalaisia upseereita kasakoiden peitsiltä. Sen sijaan pommitettiin näkymättömiä maaleja ja pruutattiin kuulaa niin maan perkeleesti ja aina välillä osuttiin.
Sotilaatkin olivat pystymetsästä kiskottuja amatöörejä, jotka olisivat oikeasti halunneet elää normaalia elämää, johon olivat valmistautuneet. Runebergilaisten sankarien ja Sturm-joukkojen sijasta meilläkin oli rintamalla enimmäkseen vain kiroilevia purnareita, jotka rienasivat kaikkia arvoja, kuten Väinö Linna todistaa.
Jo Napoleonin Venäjän retken aikana sota oli luultavasti juuri niin irvokasta mielettömyyttä kuin Tolstoi sen kuvittelee olleen. Oli hänellä ainakin sotakokemusta Krimiltä.
Asia on miljoona-armeijoiden aikana noussut jo toiseen potenssiin. Mutta jokunen perusasia on säilynyt ja se on viattomien tapattaminen, mihin tietenkin liittyy myös heidän tappamisensa.
Taistelu mies miestä vastaan on kuulemma nykysodassa jo harvinaista. Vihollinen on pikemmin vain kasvoton uhka, jonka uhmaaminen on sankarien velvollisuus. Nappi tulee, jos on tullakseen.
Viime sodan veteraanin puheista ymmärsin kuitenkin, että saattoi sillä vihollisella olla kasvotkin ja ihmiseltä sekin näytti.
Mutta eipä sekään mies halunnut kertoa enempää. ”Tapa tai tule tapetuksi” oli melkeinpä enin, mitä sai irti ja miksipä olisin kysellyt enempää asiasta, josta ei kuitenkaan mitään ymmärrä. Konekivääriampuja ei ”tilanteen aikana” voinut muuta tehdä, kuin yrittää pysyä hengissä tappamalla tunkeutujat.
Ymmärsin, että viisainta, mitä sotamuistojen kanssa voi tehdä, on unohtaa koko juttu ja keskittyä johonkin sellaiseen, joka on parempaa ja ihmisarvoisempaa. Apina meissä iloitsee, kun se selviää extreme-tilanteista ja toinen apina sen sijaan tuhoutuu. Mutta ihmiselle tämä ei oikein riitä ylentymisen aiheeksi ainakaan selvin päin.
Urhoja herätellään nyt kovasti kumpujen yöstä. Keski-ikäiset kantoivat Venäjän voiton päivän marsseissa miljoonittain kuolleiden kuvia. Olen nähnyt useita voiton päivän marsseja sekä Pietarissa että Moskovassa, mutta en niin suuria kuin nyt. Mukana oli tietenkin myös lapsia, jopa aivan pieniä. Joku oli keksinyt tehdä lastenvaunuista tankin, jossa oli jopa tykki. Kaksoset istuivat kyydissä nakkipipot päässä ja kaikkia nauratti.
Vielä pari vuotta sitten muistan noissa juhlissa vallinneen miellyttävän ilmapiirin. Enempi siellä hymyiltiin ja iloittiin kuin nyt. Ei Pietarissa nytkään mikään puoluepäivätunnelma ollut, mutta sekä valtava tungos että nuo loputtomat kuolleiden kuvat toivat kyllä tunnelmaan jotakin uutta. Rento lauleskelu tuntui hävinneen jonnekin tai sitten en sitä vain huomannut.
Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu, väitti neuvostopropaganda aikoinaan pohjattoman falskisti. Oikeampaa ja reilumpaa olisi ollut sanoa, ettei juuri mitään muisteta kokonaan, mutta yritetään muistaa sitä, mikä parhaiten palvelee nykyisyyden etuja ja lopusta ollaan hiljaa, jos se satutaan muistamaan.
On ymmärrettävää, että nyt vedetään tästä narusta, kun halutaan koota kansa väitetyn uhan torjumiseen. Tämähän toimi myös Brežnevin aikana ja se toimi miltei aina myös silloin kun mikään muu ei toiminut ainakaan politiikassa ja taloudessa. Nuo menetykset nimittäin ovat todellisia ja silloin ne vielä tuottivat kipua.
Toisaalta haavat ovat nyt arpeutuneet, kuten luonto on määrännyt. Ihminen osaa kuitenkin jalostaa myös niistä tarvitsemansa tuotteen. Mutta mitä hän oikein tarvitsee? Viime kädessä noiden haavojen auki repiminen ei palvele kenenkään muun etua kuin tuon edellä mainitun apinan.
Mutta ei tässä tarvitse vain venäläisistä puhua. Omassa maassamme on syntynyt varsin huomattava liike, jonka funktiona näyttää olevan verestää sotamuistoja tai oikeammin tuottaa ja luoda jonkinlaisia korvikemuistoja.
Onhan se ymmärrettävää, apinoitahan mekin olemme.
Mutta annettaisiin nyt niiden sankarhenkien jo olla ansaitsemassaan levossa. Muuten on pelättävissä, että herätämme myös hurmahenget ja rupeamme kuvittelemaan, että tämä on ja sen kuuluu olla apinoiden planeetta.

19 kommenttia:

  1. "apinoiden planeetta"

    Jos naapurilla on televisio, niin totta kai meilläkin pitää olla semmonen. Eihän tämä ole apinoiden asiaa.

    VastaaPoista
  2. "Mutta annettaisiin nyt niiden sankarhenkien jo olla ansaitsemassaan levossa. Muuten on pelättävissä, että herätämme myös hurmahenget ja rupeamme kuvittelemaan, että tämä on ja sen kuuluu olla apinoiden planeetta."

    Tämä neuvo ja sen ymmärtävä omaksuminen olisi tarpeen myös Suuren Itänaapurin Isännälle. Mutta kuka sen kertoisi hänelle ymmärrettävästi? Osanneeko kukaan riittävän hyvin venäjää?

    Edellisellä kerralla ( reilut 75 vuotta sitten) myös Suomen valtaaminen kuului Suuren Itänaapurin Isännän suunnitelmiin. Se operaatio tuotti kymmenin tuhansin niitä sankarhenkiä täällä Suomessakin.

    Ensimmäinen maailmansota sai lähtölaukauksensa Sarajevossa.

    Toinen maailmansota sai lähtölaukauksensa Moskovassa (M-R -sopimus ja sen realisointi).

    VastaaPoista
  3. Juuri niin. Eiköhän tässä jo tätä tullutkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotakin epämääräisiä vihjailuja olin havaitsevinani. Selkokielinen teksti olisi toivottavampaa.

      Itänaapurin nykyinen toiminta vaikuttaa sellaiselta, että siellä ei haluta antaa sankarhenkien olla ansaitsemassaan levossa. Vaikuttaa siltä, että siellä on hurmahenget jo herätetty. Ehkä siellä tunnetaan kaipuuta nousta takaisin puuhun...(?)

      Poista
  4. Mitä mahtavat tehdä he, joiden omaiset katosivat merkityksettömissä pikku kahakoissa Mongoliassa, Suomessa, Afganistanissa tai Tshetsheniassa? Saavatko he osallistua samanveroisina sen oikean isänmaallisen sodan paraatiin kuvineen kaikkineen? Entä Ukrainan rajalla sotaharjoituksissa kuolleiden omaiset?

    Kremlin vakiokommentteja pikku kahakoista:
    - Ei siellä kukaan taistele; vapautamme ihmisiä.
    - Ei siellä kukaan kuole; rakas puolue huolehtii omistaan.
    - Ei siellä ketään ole; rakkaat maanmiehemme vain kokoavat rivejään.

    Tyhmät sankarit! Hankiuduitte mullan alle väärässä sodassa, eikä teitä edes ole! Marssiiko kukaan heidän puolestaan?

    Tuhannet "rauhanturvaoperaatioissa" kaatuneet venäläiset taitavat herättää yhtä paljon ihailua Venäjällä kuin invalidisoituneet suomalaiset rauhanturvaajat täällä?. Mielenkiintoinen suhteellisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voiton päivänä juhlitaan Neuvostoliiton saavuttamaa voittoa Suuressa Isänmaallisessa Sodassa.

      Tuo kyseinen sota alkoi 22.6.1941, kun Saksa hyökkäsi salakavalasti rahantahtoisen, puolueettoman Neuvostoliiton kimppuun. Sitä ennen Neuvostoliitossa ei ollut sotaa sitten Kansalaissodan jälkeen. Neuvostoliitossa elettiin "rauhan aikaa" - "sotaa edeltävää kautta" Näin Venäjän nykyinen virallinen sotahistoria selittää edelleen.

      Voiton päivänä, toukokuun 9., Venäjällä muistellaan Suuren Isänmaallisen Sodan sankareita.

      Poista
    2. "Voiton päivänä juhlitaan Neuvostoliiton saavuttamaa voittoa Suuressa Isänmaallisessa Sodassa."

      -- Miksi Venäjällä ei juhlita toisen maailmansodan päättymistä? Varmaankin siksi, että siellä ei tiedetä mitään toisen maailmansodan alkamisesta, Molotov-Ribbentrop -sopimuksesta, jne.

      "Sitä ennen (22.6.1941) Neuvostoliitossa ei ollut sotaa sitten Kansalaissodan jälkeen."

      -- Minkä suuruinen on se tyhmien joukko Suomessa, jolle edellä esitetty väite on tarkoitettu? Se taitaa käsittää ainoastaan erään dosentin.

      Poista
    3. Ei tuota historiankirjoitusta ole tarkoitettu suomalaisille. Se on Venäjän virallista sotahistoriaa. Venäläisille. Jos siellä (Venäjällä) kirjoitettaisiin Toisen maailmansodan historian alkuun Molotov-Ribbentrop-sopimus, niin myytti Suuresta Isänmaallisesta Sodasta osoittautuisi myytiksi, joka se onkin.

      Eivät läheskään kaikki Venäjälläkään usko viralliseen sotahistoriaansa, mutta aihe on tabu siellä päin. Ja vähän muuallakin. Näin isojen asioiden historiankirjoitukset (mitä ja miten saa kirjoittaa) päätetään korkealla poliittisella taholla - ainakin länsiliittoutuman maissa.

      Poista
    4. Aihe ei ole ihan tabu. Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen tutkija Aleksandr Nekritsh, joka myös ensimmäisenä kirjoitti kirjan ns. rangaistuista kansoista (tietenkin emigraatiossa), kirjoitti siitä jo 70-luvun lopulla varsin painavan analyysin. Neuvostoliiton romahdettua sitä on saanut lukea Venäjälläkin. Lisäksi tietenkin muistamme nimimerkki Viktor Suvorovin, joka on julkaissut liki kaksikymmentä kirjaa, enimmäkseen tuosta aiheesta. Näkyi Pietarin Nevskin Bukvojedissä olevan ainakin yli puolet saatavilla.
      Mutta mitä kansa haluaa uskoa on toinen juttu.

      Poista
    5. Minun käsitykseni mukaan aihe on Virallisella Venäjällä tabu.

      Toisinajatteleva Aleksanr Nekritsh kirjoitti "(tietenkin emigraatiossa)" kirjan, jota Neuvostoliiton romahdettua "on saanut lukea Venäjälläkin".

      "Lisäksi tietenkin muistamme nimimerkki Viktor Suvorovin, joka on julkaissut "(tietenkin emigraatiossa)" liki kaksikymmentä kirjaa, enimmäkseen tuosta aiheesta."

      "Nimimerkki" Viktor Suvorov EI OLE Venäjän Sotahistorian laitoksen tunnustama historioitsija. Päinvastoin. Sotahistorian laitos on kirjoitellut "antiteesejä" Suvorovin teesejä vastaan. Niitä Suvorovin "kaatoyrityksiä" on useampia hyllymetrejä kuin Suvorovin "enimmäkseen tuosta aiheesta" julkaisemat lähes kaksikymmentä kirjaa.

      Eihän tänä aikana ole ollut enää Venäjälläkään mahdollista estää sitä, että todellistakin historiantietoa pääsee julkisuuteen. Mutta Venäjällä sellaisten kirjojen julkaisijalla on kivinen tie. Suvorovin kirjojen ensimmäinen julkaisija ammuttiin Venäjällä. Luetteloa voisi jatkaa: Anna Politkovskaja, etc...

      Totta on, että Suvorovin kirjoja on Venäjällä saatavilla.

      ..."mitä kansa haluaa uskoa" - on todella toinen juttu. Niin kuin sekin on toinen juttu, "mitä professori haluaa uskoa", jota toinen professori ei puolestaan usko. Dosentista puhumattakaan.

      Poista
    6. Tämä typeryys alkaa jo nyt riittää tälla palstalla. Mene johonkin AA-ryhmään, jos julistamisen tarve on noin kova ja estää normaalin puheen ja ajattelun.
      Tämä on minun seinäni.

      Poista
  5. "Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu, väitti neuvostopropaganda aikoinaan pohjattoman falskisti. Oikeampaa ja reilumpaa olisi ollut sanoa, ettei juuri mitään muisteta kokonaan, mutta yritetään muistaa sitä, mikä parhaiten palvelee nykyisyyden etuja ja lopusta ollaan hiljaa, jos se satutaan muistamaan." (T.V., Elävät kuolleet)

    Nykyinen Venäjän sotahistorian laitos jatkaa edelleen historiankirjoituksessaan tuota samaa "pohjattoman falskiuden" perinnettä. Sankaruus muistetaan ja "lopusta ollaan hiljaan, jos se satutaan muistamaan".

    VastaaPoista
  6. "Mutta ei tässä tarvitse vain venäläisistä puhua. Omassa maassamme on syntynyt varsin huomattava liike, jonka funktiona näyttää olevan verestää sotamuistoja tai oikeammin tuottaa ja luoda jonkinlaisia korvikemuistoja.
    Onhan se ymmärrettävää, apinoitahan mekin olemme.



    Mutta annettaisiin nyt niiden sankarhenkien jo olla ansaitsemassaan levossa. Muuten on pelättävissä, että herätämme myös hurmahenget ja rupeamme kuvittelemaan, että tämä on ja sen kuuluu olla apinoiden planeetta."

    Eihän tämä nyt pidä paikkaansa ollenkaan. Prof. Vihavainen rinnastaa nyt täysin kaksi eri asiaa. Veli venäläinen, tuo vallanhimoinen ja kaihoisa suurvallan muistelija, joka ei koskaan ole käynyt kriittisesti läpi omaa historiaansa, käyttää sankareitansa oman ekspansiivisen poliitiikan keppihevosena ja isänmaallisena viittana.

    Suomessa sankareita muistellaan hiljaisesti tietäen ja tuntien idän pedon, jonka uhkaa vastaan Euroopassa soivat hätäkellot ja sen alta hiipii hiljaisuus ja kauhu. Suomessa sankareilla ei tehdä poliitiikkaa ja nostateta mitään natinonalistista uhoa niin kuin tuolla idän suunnassa, Mordorissa tehdään.

    Sankareita on syytä muistaa ja perinteitä kunnioittaa ja uhrauksia arvostaa. Uho ja isänmaallinen paatos on suomalaisille vierasta. Juuri tällainen hiljainen ja uhoamaton isänmaan rakkaus pysäytti Puna-armeijan Raatteen tiellä, Taipaleen joella ja varmisti sen, että tässä kirjoitellaan mielipiteitä melkoisen vapaasti.

    Amen.




    VastaaPoista
  7. Olen aina tuntenut hienoista ylepyttä juuri tuosta koruttomasta tavasta, jolla sodat meillä on noteerattu, ilman paisuttelua ja falskiutta, kaatuneita surren. Suoritus oli sitä luokkaa, ettei se kaipaa mitään kommentteja eikä koristeita.
    Juuri sen perinteen soisin jatkuvan. Nyt sen sijaan ovat asialla ihmiset, jotka eivät itse olleet mukana, mutta kuvittelevat muistavansa kaiken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Nyt sen sijaan ovat asialla ihmiset, jotka eivät itse olleet mukana, mutta kuvittelevat muistavansa kaiken."

      - Sanoo ihminen, jota luullaan historiantutkijaksi.

      Niitä, jotka ovat olleet mukana ja muistavat kaiken, ei ole enää elossa. Ollaan historian lähteiden varassa itse kukin - säätyyn katsomatta.

      Poista
  8. No herttinen sentään. Anonyymi ottaa nyt ja miettii, mitä se historia oikein on. Ja mitähän olikaan tarkoitus sanoa?

    VastaaPoista
  9. Tuli tuossa turha tölväys AA:n suuntaan. Tiedän, että se tekee hyvää työtä eikä ansaitse leimaamista. Sama koskee myös erinäisiä lahkolaisten heränneiden piirejä.
    Ymmärrän kyllä, tai ainakin luulen ymmärtäväni, mitä nuo kaiken maailman anonyymit haluavat sanoa, mutta kun sama ei toimi päinvastoin, loppukoon tämä tyhjänpäiväinen nimetön koemmentointi tähän. Olin joskus peruskoulun opettajana, mutta en halua palata siihen.
    Tervetuloa kommentoimaan kaikki, jotka haluavat aidosti keskustella asioista ja uskaltavat tehdä saen omalla nimellään!
    Muistutan, myös, että lukeminen on täysin vapaaehtoista ja jokainen voi halutessaan perustaa oman blogin, jossa voi vaikkapa toistaa samaa mantraa päivittäin tai useammin.
    Onnea sinulle siihen, Anonyymi!

    VastaaPoista
  10. Lahkolaisista : keskusta, kokoomus, "kommunistit". Timo Soini peri puolueen oppi-isä Vennamolta, tutkinut populismia; yksinkertaisten pelottelua ja palkitsemista näkymättömällä, joskin lapsenuskoisuus on suomenkielisyyden "rauhansanalainen" ominaisuus.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.