Ilmiöpohjainen oppiminen

Ilmiön opiskelu ennen ja nyt

Tunnetun tarinan mukaan isä Stalin pyysi kerran tytärtään Svetlanaa kertomaan jotakin Katariina Suuresta.

”Hän oli yhteiskunnallinen ilmiö!” vastasi mallioppilas, kuten koulussa oli opetettu.

Tarina saattaa olla tosi tai sitten muuten vain hyvin keksitty. 1920-luvulta 1930-luvun lopulle Neuvostoliiton kouluissa oli historia korvattu yhteiskuntateorialla, jossa asiat selitettiin M.N. Pokrovskin ”luokkakantaisen” näkemyksen mukaisesti. Ihmisen ”yhteiskunnallinen oleminen” määräsi hänen tietoisuutensa eikä Katariina tietenkään mikään poikkeus ollut.

Järkyttynyt Stalin ryhtyi tämän jälkeen keskittymään kouluasioihin, sen minkä terrorilta ehti. Etenkin uusien historianoppikirjojen luominen koettiin keskeisenä tehtävänä ja sitä ohjasi tiukasti komitea, johon kuuluivat Stalin, Ždanov ja muistaakseni Vorošilov.

Työn tuloksena saatiin lapsille vuosikymmenen lopulla uudet oppikirjat ja yksin tein luotiin myös koko älymystön käsikirjaksi tarkoitettu Yleisvenäläisen kommunistisen puolueen (bolševikit) historian kuuluisa ”lyhyt kurssi”, jonka keskuskomitea hyväksyi vuonna 1938. Sitä väitettiin eri kielillä painetun peräti 50 miljoonaa kappaletta.

Tuota lukua ei tarvitse uskoa, mutta itse historiankirjoituksen ja opetuksen vallankumous oli tosiasia. Pokrovskin ”niin sanottu koulukunta”, joka oli yksinvaltiaasti hallinnut historiankirjoitusta, kirottiin alimpaan Haadekseen ja aloitettiin sen sijaan yksilöiden, sankarien merkitystä korostava suuntaus. Siitä tuli myös toisen viisivuotissuunnitelman tunnus: ”Kaaderit ratkaisevat kaiken!” Edellisellä viisivuotiskaudella oli vielä uskottu tekniikkaan, kunnes järki palaili, kun tosiasiat eivät käskyttämisestä huolimatta ottaneet totellakseen.

Kouluissa oli ollut vallalla systeemi, joka näyttää kovasti muistuttaneen sitä, mitä meillä nyt kutsutaan ”ilmiöpohjaiseksi opetukseksi”. Siellä oli luovuttu jaosta eri oppiaineisiin, koulukurista ja oliko peräti luokkajaostakin, en muista. Joka tapauksessa useissa muistelmakirjoissa ja ajan lehdissä on kuvattu tuon ajan koulua ja tuomio on ollut tyly: ei siellä opittu oikeastaan mitään. Oppilaat sen sijaan olivat siellä herroina ja opettajat, joita ilmeisesti pidettiin jonkinasteisina luokkavihollisina, olivat vailla auktoriteettia ja valtaa.

Svetlanan kertomuksista viisastuneena Stalin päätti palauttaa vanhan, perinteisen koulun, jossa opittiin tekemään työtä ja päntättiin päähän perusasiat. Opettaja oli jälleen herra talossa eikä oppitunneilla enää juoksenneltu sinne tänne, vaan tehtiin töitä.

Toki neuvostokoulun väitettiin yhä olevan ylivertainen kapitalististen maiden vastaaviin verrattuna, olihan siellä opetus ”polyteknistä” eli jokaiselle opetettiin usean ammatin perusvalmiudet. Kapitalistisissa maissahan yksi riiston keinoja oli opettaa ihmisille vain yksi ammatti, joten he eivät pystyneet vaihtamaan työpaikkaa ja olivat kapitalistin armoilla. Tai niin ainakin väitettiin ja lienee joku uskonutkin.

Oliko paluu vanhaan koulujärjestelmään Venäjällä askel taaksepäin vai estikö se peräti uhkaavan katastrofin? Historiassa tällaisten vaihtoehtojen punnitseminen ei ole helppoa. Joka tapauksessa asialla oli analogiansa esimerkiksi työpaikkademokratiassa. Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman alkuvuosina 1928-1931 työläiset oli julistettu herroiksi työpaikoilla eikä johtajilla ollut auktoriteettia. Kun lisäksi vielä pyrittiin tasapalkkaisuuteen, oli seurauksena pyrkimys hakeutua mahdollisimman helppoihin töihin ja kaikki karttoivat vastuuta ja itsensä kehittämistä.

Tästä Stalin teki lopun vuonna 1931. Jo edellisenä vuonna hän oli kieltänyt perustamasta maatalouskommuuneja, joissa tulot jaettiin syöjien lukumäärän mukaan ja kaikki oli yhteistä. Niitä talonpojat pelkäsivät kuin ruttoa ja teurastivat mieluummin karjansa ja hevosensa kuin antoivat niitä kommuunille. Kun Stalin keväällä 1930 julisti, ettei kommuuniin tule eikä edes saa pyrkiä eikä varsinkaan ketään sinne pakottaa, pelastui maa ilmeisesti nälänhädältä pariksi vuodeksi, kunnes se aikaansaatiin Ukrainassa liian kovilla luovutusvelvollisuuksilla.

Kaiken kaikkiaan Stalinin politiikassa voidaan havaita kyky oppia katastrofeista, kun niitä ensin oli saatu aikaan utopistisilla haihatteluilla. Ilmeisesti kouluopetus oli sellainen esimerkki. Oppiaineista, auktoriteeteista ja vastaavista vanhoista ja ikävistä asioista luopuminen oli paperilla nerokas idea, mutta näyttää tuottaneen aivan luokattomia tuloksia.

Nyt maamme rohkeat virkamiehet ovat päättäneet kokeilla, mitä Suomessa saadaan aikaan, kun siirrytään ”ilmiöpohjaiseen oppimiseen”. Kaksi alan asiantuntijaa, Jari ja Timo Salminen, kirjoittavat tämän päivän Helsingin Sanomissa, ettei tällaisen opetuksen tuloksista ole olemassa riittävää tutkimusnäyttöä. Kyseessä on siis kokeilu, teoreettinen malli, jota aiotaan testata oppilailla.

Toivottavasti koe onnistuu paremmin kuin Stalinilla aikoinaan ja ellei onnistu, täytyy ainakin toivoa, että alan päättäjillä on yhtä paljon kykyä itsekritiikkiin kuin tuolla vuosisataisnerolla, joka onnistui ainakin toisinaan korjaamaan itse aiheuttamiaan katastrofeja. Joskus ne kyllä paisuivat valtaviksi, kuten Ukrainan nälänhätä 1932-33.