Deutsche Bankin totuuden hetki

Deutsche Bankin ja tulevaisuuspuolueen totuuden hetki

Frankfurtissa käyneet muistavat varmasti sen rykelmän pilvenpiirtäjiä, joka jostakin syystä on kyhätty melko lähelle keskustaa. Syynä lienee pikemmin oman aseman korostaminen kuin tilan puute. Alhaalla niiden juurella sitten mahtuukin mukavasti pitämään vaikkapa viininkorjuumarkkinoita.

Joka tapauksessa, yhdessä tornissa on yksinkertainen logo, jossa neliön sisälle piirretty paksu viiva jököttää 45 asteen kulmassa oikealle. Vankkaa nousujohteista menoa siis. Lieneekö kyseessä itse pääoman rajatehokkuus- eli MEC-käyrä, tulee kysyneeksi.

Mutta ei, se käyrähän toki kaartuu ja kertoo juuri sen, ettei ole mahdollista jatkaa suoraa menoa stratosfääriin ja ylikin, loputtomasti. Toisin kuin Suomen maahanmuuttopolitiikassa, taloudessa oletetaan, että kaikella on väistämättä rajansa. Sitä paitsi mec-käyrä menee toiseen suuntaan, laskeutuu kaartaen oikealle.

Deutsche, saksalainen suurella alkukirjaimella, kuten sitä on nimitetty, on tehnyt turvallisen vaikutuksen. Etelän huithapeleista on aina voinut epäillä, etteivät ne tiukan tullen hoida asioitaan, mutta ei nyt koskaan saksalaisesta. Ahkeruus ja kunnollisuus, tüchtigkeit, ovat sentään aina olleet saksalaisen tavaramerkki.

Säästäväisyydellä ja työllä sekin maa on tullut sellaiseksi kuin se on. Niinpä mekin olemme mielellämme olleet saksalaisten viiteryhmässä, suuren luotettavuuden ja siis luottokelpoisuuden ryhmässä. Rahaa on saatu matalalla korolla ja aina on lainat maksettu.

Saksalta tosin taisivat jäädä sotakorvauksetkin maksamatta, mutta mepä maksoimme jopa Amerikan saatavat maailmansotien välillä, vaikka kukaan muu ei sitä tehnyt…

Emme siis ole saksalaisia huonompia ja suuri kiusaus oli sanoa, että olemme parempia, mutta sitten muistin 1980-luvun pankkihölmöilyt, joiden ansiosta koko maamme oli jo mennä kanttuvei. Nyt sitten joka tapauksessa myös saksalaisille on tullut pää vetävän käteen.

Der Spiegel on julkaissut laajan artikkelin tapaus Deutsche Bankista otsikolla Heimatlos -kotimaaton. ”Kun ahneus tuli muotiin”, halusi myös Deutsche ryhtyä globaaliksi toimijaksi tai paremminkin peluriksi. Irrotessaan kotimaansa ”provinsiaalisuudesta” pankki irrottautui myös sen kulttuurista ja muuttui irvikuvakseen. Nyt se on perikadon partaalla.

Meidän omat finanssisankarimme pääsivät valloilleen 1980-luvulla, jolloin myös Tom Wolfe julkaisi tässäkin artikkelissa mainitun satiirinsa Turhuuksien rovio. Miehet, jotka olivat vain pörssihuijareita, kuvittelivat olevansa maailman herroja -. Masters of the Universe

Spiegelin artikkeli kuvaa herkullisesti sitä, miten kunniallisesta, saksalaisuuteen ankkuroituneesta ja hieman provinsiaalisestakin pankista alettiin 1990-luvjun puolivälissä tehdä globaalia ja nopealiikkeistä investointipankkia.

Itse asiassa kyse ei suinkaan ollut investoinneista sanan perinteisessä merkityksessä, vaan pikavoittojen rahastamisesta arvona sinänsä.

Shareholder value- osakkeenomistajan etu- oli se taikasana, joka ratkaisi kaiken. Itse asiassa keskeisemmäksi taisi tulla niiden pelurien, vai pitäisi kai sanoa pörssihuijarien, henkilökohtainen etu, jotka tuota uudentyyppistä bisnestä vetivät eteenpäin.

Pankilla oli vielä vuonna 2015 noin 100 000 työntekijää, joista 756 sai palkkaa ja palkkioita yli miljoonan vuodessa. Isohan pankki oli muutenkin, vuonna 2007 sen taseen arvo oli 2,2 biljoonaa euroa. Tässä tapauksessa biljoona todella tarkoittaa biljoonaa eli miljoonaa miljoonaa eikä miljardia, kuten niissä maissa, joissa Ranskan suuri vallankumous ei vieläkään ole päässyt täysin vaikuttamaan.

Yhtä kaikki. Pankki oli perinteisesti menestynyt hyvin ja huolehtinut asiakkaistaan, asuivatpa ne sitten Karlsruhessa, Wismarissa tai Gelsenkirchenissä. Siellä puhuttiin saksaa ja oltiin juuri niin rehtejä kuin pankissa pitääkin. Karriere macht, wer gute Manieren hat, sanottiin.

Sitten kaikki muuttui. Johto vaihtui ja sinne palkattiin ulkomaalaisia, lähinnä anglosakseja. Työkieleksikin tuli englanti ja johtajia ajettiin yhä hurjempiin operaatioihin futuureilla ja kaiken maailman ”finanssituotteilla”, joiden arvo oli lähinnä fiktiivinen. ”Tulevaisuuspuolueella” oli nyt hetkensä, erästä suomalaista profeettaa lainatakseni. Postmodernissa hengessä tärkeää olivat mielikuvat ja kuvitelmat, ei reaalitalous.

Työ tai tässä tapauksessa keinottelu palkitsi tekijänsä. Muuan uusi johtaja sanoi pitävänsä luuserina jokaista, joka ei nelikymppisenä vielä ole saanut kokoon sataa miljoonaa. Sen verranhan jotkut saivat vuodessa.

Makea elämä kukoisti, kertoo Spiegelin kirjoittaja. Espanjassa pidettyihin juhliin hommattiin maailmantähtiä, joskus peräti Rolling Stones(!) ja jet set elämäntyyli vastasi ajan käsitystä ”onnesta”. Frankfurtin pääkonttoria nimitettiin omassa piirissä ”Kremliksi” ja oltiin niin globaaleja kuin voitiin.

Mitään ”sikamaisuuksia” ei kartettu, Spiegel jyrähtää. Omille asiakkaille myytiin osakkeita, joista hyvin tiedettiin, että ne olivat arvottomia. Pankin toiminta oli kuin poliisiraportista. Saksalainen kunnollisuus oli unohdettu, vaikka juuri se luultavasti sai ihmiset luottamaan Deutscheen, suurella alkukirjaimella.

Nyt on toinen ääni kellossa. Pankin arvo on kutistunut murto-osaan aiemmasta. Yhtiökokouksessa puhutaan saksaa.

Mitä tällaiselle tapaukselle enää voisi tehdä? Sellaisia investointipankkeja, kuin Deutsche oli, ei Euroopassa enää haluta eikä tarvita. Pankin pelastaminen veronmaksajien rahoilla olisi kovin epäsuosittu ratkaisu. Tavanomainen pankkibisnes taas ei nyt juuri ole kullan vuolemista, kun korot ovat nollan tuntumassa.

Tarina on surkea ja sen loppu on hämärän peitossa. Yli satakolmekymmenvuotias pankki, jota kerran rakennettiin työllä ja toimella, on tuhottu. Kontrolloijat eivät kontrolloineet, saalistajat saalistivat. Nyt kun pitäisi löytää syyllisiä, ei niitä näytä olevan missään.

Olisi kaiketi vallankumouksellista vaatia rahat takaisin niiltä, jotka saivat ansaitsematonta hyötyä ja määrätä korvaukset maksettavaksi niille, jotka sallivat sen tapahtua, mitä tapahtui. Joskus ennen muinoin kai jopa ajateltiin, että korkeat palkat saatiin suuresta vastuusta. Nyt olisi sen kantamisen paikka.

Kuinkahan käynee. Tästä voi tulla kiinnostava ennakkotapaus. Selvää on, että suomalainen veronmaksaja avaa kiltisti kukkaronsa, jos vaaditaan, mutta entä muut?

Tietääkseni Deutsche Bank itse asiassa onkin jo saanut veronmaksajilta suuria korvauksia Etelä-Euroopan roskalainoistaan, ehkäpä siis sitten jatketaan samaa rataa. Tämä onnistuu, mikäli ”tulevaisuuspuolue” vielä kerran onnistuu höynäyttämään ihmisiä. Ei tuo ilmeisesti vaikeaa ole ollut ennenkään.