tiistai 14. helmikuuta 2017

Beatlesin syvempi merkitys



Musiikin jälkeen

Muistan, ettei Beatlesien musiikki koskaan temmannut minua mukaansa. Kuulin siinä lähinnä yhdentekevää määkimistä, jossa aina joskus näkyi olevan tavoiteltu jonkinlaista nokkeluutta tai herttaista kivan kokemusta.
En tietenkään voinut olla havaitsematta, että samaan aikaan miljoonat nuoret ympäri maailmaa alkoivat kiivaasti fanittaa beatlesien musiikkia ja habitusta. Tämä oli kuitenkin tuttua jo Elviksen ja muiden rokkarien touhuista, joissa hypetys saavutti uskomattomia muotoja ja mittasuhteita. Huonekalujen särkeminen ja tyttöjen pyörtyileminen kuului asiaan, koska se kuului asiaan. Tässä oli jotakin uutta.
Seurasin jonkin verran englantilaisia lehtiä ja ymmärsin, että kyseessä oli nuorison kahtiajako ryhmiin mods and rockers. Biitlemannit olivat noita edellisiä ja kunnostautuivat enempi tai vähempi feminiiniseen vivahtavalla pukeutumisella ja käytöksellä. Myöhemmät hipit olivat heille sukua.
Suomessa koko tämä kulttuuri tuntui aika keinotekoiselta ja tarpeettomalta ainakin niistä, joita tanssilavat kiinnostivat muusta syystä kuin musiikin kuuntelemisen ja sillä erottautumisen paikkana.
Mutta suuren maailman kulttuuri tai sen puute oli tuomittu leviämään myös meille. Agraarisen Suomen väistyessä ja koulutuksen lisääntyessä pop-kulttuuri kuului niihin valtaväyliin, joiden kautta kansainvälistyttiin.
Saattaahan myös jalkapallo olla objektiivisesti arvioiden vailla kaikkea rationaalista sisältöä, mutta siitä huolimatta se kuuluu tämän maailmanajan suurimpiin ja kalleimpiin huviteollisuuden ilmentymiin valtavine stadioneineen ja huligaanitureismeineen.
Pop-kulttuurin merkitystäkään ei kannata yrittää arvioida sen älyllisen, moraalisen tai taiteellisen sisällön perusteella. Sen ilmaantuminen sinänsä oli vallankumous. Voidaan sanoa, että siinä tyhmyys ja alkukantaisuus ottivat selkävoiton jalostuneesta ja ylevästä, mutta sehän ei kumoa asian merkittävyyttä, päinvastoin.
Espanjalainen filosofi José Luis Pardo on kirjoittanut kirjan Esto no es música. Introducción al malestar en la cultura de masas. Galaxia Gutenberg 2016. 492 s. Malestar tarkoittanee tässä levottomuutta. Kai se voisi myös pahoinvointia olla.
Postmodernismin innoittama kirjoittaja lähtee liikkeelle kollaasista, jossa esiintyy merkillinen kokoelma ihmisiä: Beatlesit madame Tussaudin nukkeina, Edgan Allan Poe, Aldous Huxley, Bernard Shaw, Oscar Wilde, Karl Marx, Mae West, Marilyn Monroe, Stan Laurel, Oliver Hardy ja Sonny Liston sekä eräitä muita.
 Itse asetelma kuin myös henkilöhahmojen kirjavuus tuo mieleen Ilja Glazunovin maalauksen XX vuosisadan mysteeri/Мистерия XX века. Kyseessä kuitenkin näyttää tällä kertaaolevan Sgt. Pepper’s Lonelyhearts’ Club. Kollaasista on erilaisia versioita, mutta yhteistä niille on korkea- ja matalakulttuurin sekoittuminen. Se oli aikansa vallankumous.
Pardo kehittelee teemasta mitä moninaisimpia polkuja, kuljettaen mukanaan Platonin, Nietzschen ja postmodernien filosofien työkaluja ja niitä välillä käytellenkin
Se maailmankuva, joka maalataan tuon kollaasin pohjalta ei ilmeisestikään ole tai edes pyri olemaan objektiivisen tai tieteellisen ajattelun piirissä sanan vanhassa merkityksessä. Sen sijaan se tuo mieleen Egon Friedellin metodin, jota hän kutsui diletantismiksi.
Kirjasta löytyy vastaavanlaisia välähdyksiä ja anekdoottimaisia tiivistyksiä ja vertauksia. Asiat voisi nähdä toisinkin, mutta on jo sinänsä kiinnostavaa, että ne tulee nähneeksi ja että ne korotetaan merkitykseen, joka kenties on suhteeton, mutta ajatuskokeena usein hyvinkin kiinnostava.
Yksi syntyvän pop-kulttuurin ulottuvuuksista on koomisuus. Tämä elementti on säilynyt myös sarjakuvien nimessä. Sarjakuvatkin ovat itse asiassa parodiaa ja niillä on samanlainen funktio kuin ite-taiteilija Simon Rodian kyhäämällä pienoispilvenpiirtäjien kokoelmalla Nuestro pueblo -Meidän kaupunkimme.
Itse asiassa pilvenpiirtäjätkin ovat koomisia jääväthän ne pilvet sinne missä ovat, mutta toisaalta ne kuvastavat mahdollisuutta nousuun, jokaiselle. Ainakin nyt hississä, mikäli paikka herrahississä jäi arvonnassa saamatta.
Popkulttuurin saavutettavuus kaikille joka tapauksessa on olennainen osa sen merkittävyyttä. Rodia pystyi tekemään jotakin. Hänen rahansa riittivät sementtiin ja harjateräkseen, jota tarvittiin omituisen ja naurettavan häkkyrän aikaansaamiseen, mutta sepäs juuri oli jotakin.
Asian ydin oli siinä, että kuka tahansa saattoi nyt olla jotakin. Muuan italialainen maankiertäjä oli jo 1800-luvun lopulla tullut joksikin tappamalla keisarinna Sissin. Joku Mae West saattoi tulla miljoonien idoliksi ilman sen kummempia lahjoja.
Entä Beatlesit? Kirjoittaja tuntuu ottavan hyvin vakavasti heidän biisiensä sanat ja asettaa myös jonkun Bob Dylanin latteuden tyyppiä the times they are a-changin’ suorastaan apokalyptiseen merkitykseen.
Eikö ollutkin nerokasta sanoa, että ajat olivat muuttumassa? Jos näin oli asia, mikä arvo silloin jäi menneisyydelle ja mikä tuli tulevaisuudelle?
No niin. Suurimmassa yksinkertaisuudessa saattaa hyvinkin piillä suurin syvällisyys, kuten erityisesti japanilaisen kulttuurin piirissä on oivallettu. Ehkä sentään ensimmäisen pop-sukupolven merkitys ei ollut siinä, mitä he sanoivat, vaan siinä, että he sen sanoivat ja saivat sillä suosiota.
Ajatelkaamme nyt vaikka John Lennonia. Tämä liverpoolilainen pystymetsän kasvatti tuskin lienee koskaan ajatellut mitään erityisen omaperäistä eivätkä hänen teoksensa kulu oppineiden tai edes peruskurssia suorittavien käsissä.
Hän oli kuitenkin se, joka sanoi olevansa suoritumpi kuin Jeesus ja hän nimenomaan tarkoitti, sikäli kuin ymmärrän, että hän oli myös parempi ja nykyajalle sopivampi johtotähti.
Toki tämä herätti vastaväitteitä, jopa paheksuntaa. Asian ydin on kuitenkin siinä, ettei Lennonia tämän vuoksi haastettu oikeuteen tai vaikkapa kivitetty.
Sikäli kuin tiedän, hänet murhattiin hieman samasta syytä kuin keisarinna Sissi -siksi, että joku halusi tehdä jotakin. Onko herostraattinen kuuluisuus elinkautisen vankeuden väärtti, on jokaisen vallassa itse arvioida, mutta totuus on, että se on kaikille tarjolla.
Mutta ajatelkaapa sitä, että joku missä tahansa islamilaisessa valtiossa menisi ja sanoisi olevansa Muhammedia kuuluisampi. Siinä vaiheessa, kun tuo sanoma saisi samanlaisen vastaanoton kuin oli aikanaan Lennonilla, voisi sanoa tapahtuneen jotakin hyvin merkittävää.
Pardan kirja on sekä hauska että omituinen. Barcelonalaisen kirjakaupan myyjä ositti suosiotaan valinnalle, joten en ole ainoa, jota kirja ainakin kiehtoo, vaikka en tunnekaan löytäväni siitä kestävää viisautta. Kaiketi sellaista ei ole edes kuviteltu edes mahdolliseksi tässä postmodernien installaatioiden maailmassa.

17 kommenttia:

  1. The Beatles tuhosi rock-musiikin ja aikaansai populaarikulttuurissa segregaatiovaiheen vailla vertaansa. Juuri Beatlesin läpimurron aikoihin USA:ssa mustien ja valkoisten pitkään jatkunut integraatio heikkeni ja molemmat väestöryhmät alkoivat kulkea eri suuntaan. Ja vaikka naivit tyypit yrittävät yhä luoda illuusiota harmoniasta eivät esim. mustat noteeraa valkoista populaarimusiikkia juuri minään. Tämä on hämmästyttävä ja aika nolo tulos kuuskytlukulaisille jotka ovat ylläpitäneet valhetta että juuri heidän aikanaan segregaatio poistui USA:sta. Totuus on tietysti aivan toinen. Mustat ja valkoiset ovat nyt enemmän segregoituneet kuin konsanaan 1930- ja 1940-luvulla.

    Mitä taas tulee näihin ikoneihin yleensäkin ovat he - kuten Rolling Stonesin tapaus osoittaa - vallitsevan konservatiivisen hegemonian tukipylväitä. Rikkaita paskiaisia jotka naukuvat kovaa verotusta ja elävät palatseissaan. 1960-luvun kapinan loppupäätelmä: farssi.

    VastaaPoista
  2. "Tämä liverpoolilainen pystymetsän kasvatti tuskin lienee koskaan ajatellut mitään erityisen omaperäistä eivätkä hänen teoksensa kulu oppineiden tai edes peruskurssia suorittavien käsissä."

    Olisi korkea aika nauraa paskanaurut koko Lennonin "neroudelle". Nuorukaisena muistan katsoneeni filminpätkän myös Mick Jaggerin ja jonkin anglikaanikirkon kirkkoruhtinaan yhteiskunnallisesta debatista. Se oli molemmin puolin täysin mitäänsanomatonta soopaa. Kuka on luonut käsitteen rockmuusikoista muka intellektuelleina? Pitäisikö tuollaisia paskanjauhajia pitää jonain suunnannäyttäjinä joilla olisi jopa relevanttia sanottavaa sukupolvelle tai jopa koko kansalle?

    VastaaPoista
  3. On ihan kiva, että yletöntä hypetystä vähän niistetään, mutta vaikka oma pop ja rock-sivistykseni pysähtyi Elvikseen, niin annan kaikille lajissaan hyville arvon, jonka he ansaitsevat. Sitä paitsi moninaisuus on arvojen arvo. On kiva nauttia Tapio Rautavaaran kuoemattomista laulemmista, haikailla nuoruuttaan Olavi Virran kanssa ja muistella Elviksen ja Beatlesien kanssa kasvamista omien junttiympyröidensä ulkopuolelle. Tietysti tärkeintä on että pääsee ainakin kerran kuussa konserttiin Mozartin, Brahmsin ja sen semmoisten seuraan.

    VastaaPoista
  4. "Muistan, ettei Beatlesien musiikki koskaan temmannut minua mukaansa."

    Vihavainen siis väittää: "Muistan, ettei Beatlesien, Elviksen, Harmony siskosten, Mozartin, Brahmsin eikä edes Sibeliuksen musiikki koskaan temmannut minua mukaansa."

    Venäläisillä on mielenkiintoinen sanonta: "Медведь на ухо наступил" eli karhu on tallonnut musiikillisen korvan mäsäksi.

    Annettakoon se Vihavaiselle anteeksi, koska Vihavainen on ennen kaikkea historioitsija vailla vertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvostan sekä Lennonia että Vihavaista. Ehkä kaltaisiani friikkejä on enemmän kuin yksi? Vaikka ei olisikaan niin ajattelin maininnan arvoiseksi. -jussi n

      Poista
  5. Ehkä tulevaisuudessa kehitetään algotritmi, jolla tietokone määrittelee eri musiikkikappaleiden objektiivisen arvon. Siihen asti ollaan subjektiivisten tuntemusten varassa. Itseäni askarruttaa kevyenmusiikin mystinen romahdus viime vuosikymmeninä. Eurovision laulukilpailuista nousi 1960-70 luvuilla joukoittain ikivihreitä sävellyksiä. Nykyinen musiikki menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

    VastaaPoista
  6. Nuorisomusiikin osalta tyypillistä on, että henkilökohtaisen vastaanottavaisimman ikävaiheen jälkeen tulleet muusikot pitää lytätä. Kun tuota henkilökohtaista kehitystä ei tiedosta, tulkitsee oman kehityksen muovaamat subjektiiviset tulkinnat päteviksi myös ulkopuolisessa maailmassa. Uskoisin, että tämä ilmiö on merkittävä piilovaikuttaja monella muullakin alalla kuin nopealiikkeisessä nuorisomusiikissa, jossa se tulee kylläkin karrikoidusti esille.

    Beatles kehitti aikaisemmalta pohjalta uutta koko olemassaolonsa ajan. Muut, suuretkin nimet hiihtivät perässä, monesti kehtaamatta myöntää sitä. Bloggerikin todistaa Beatlesin merkitystä, kun yhtye kelpaa ”kiipeilykohteeksi” vielä lähes puolen vuosisadan kuluttua hajoamisesta.

    Oliko Bob Dylanin lausuma ‘the times they are a-changin’ latteus? Mielestäni todellakin oltiin siirtymässä uuteen maailmanaikaan. Yksin jo atomiaseistuksen äkillinen ilmaantuminen teki ihmisperäisen täystuhon mahdolliseksi. Tiedonvälityksen nopeus ja visuaalisuus on lisääntynyt noista ajoista valtavasti vaikeuttaen massojen hallintaa ja manipulointia. Ynnä muuta...

    VastaaPoista
  7. Dylan oli tietenkin oikeassa. Samaahan mini muukin sanoi, Saarikoskesta lähtien. Siksi se juuri oli latteus.
    MEG on tehnyt saman huomion kuin moni muukin. Kevyt musiikki on yksinkertaisesti mitäänsanomatonta eli yhtä tyhjän kanssa. Joskus se näköjään kortvataankin pelkällä jumputuksella. Ilmeisesti ollaan saavuttu tien päähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kevyt elämä on yksinkertaisesti mitäänsanomatonta eli yhtä tyhjän kanssa. Joskus se näköjään kortvataankin pelkällä torvensoitolla. Ilmeisesti ollaan saavuttu Venäjän suhteen tien päähän.

      Poista
    2. Näistä Dylanin latteuksista myönnettiin juuri kirjallisuuden Nobelin palkinto. Varmaan tiesitkin.

      Poista
    3. Sama kuvio sopii tietysti moneen muuhunkin 'kulttuurin' alaan. Kaikki tulee nopeasti, vilkkuen, välkkyen, aina huutaen ja poistuen ennen kuin kerkiät sitä tarkastelemaan. Se mitä jää on ontto olo: Missä olemme? hh

      Poista
    4. Luin joksu 20 vuotta sitten nobelisti Henryk Sienkiewitzin kuuluisan kirjan Quo vadis. Vetävä historallinen rmosku, mutta oliko se syvällisempää? Jätän kirjallisuuden tutkijoiden väiteltäväksi. Kyllä sekin ajatuksia herätti ja jätti miettimään.

      MafH

      Niin jätti myös nuorisoromaani Pompeijin viimeiset päivät. Tai Bob Moran -kirjat, jotka valistnut lukija tietenki tuntee.

      Poista
  8. Ja kyllä tuo "malestar" tässä ilmeisesti on lainattu Freudilta (Unbehagen im Kultur)

    VastaaPoista
  9. Espanjalaisesta kirjakaupasta on lyhyt hyppy roomalaiseen ruhtinashuvilaan Villa Farnesina. Upporikas pankkiiri Chigi rakennutti sen 1500-luvulla.

    Aivan sattumalta majapaikkani sijaitsee tuon huvilan nurkan takana. Niinpä pistäydyin siellä, enkä malta olla laittamatta linkkiä kuvaan omassa blogissani jossa kuvataan naisia kumartamassa Kaarle Kustaata ensi kesänä Suomessa. Löytyy siis myös Villa Farnesinasta 1500-luvun ruhtinashuvilasta Roomassa.

    VastaaPoista
  10. Kulttuuri-ihmiset arvostavat vuosikymmenestä toiseen omituisia mussuttajia kuten Jörn Donner, Bob Dylan ja Aki Kaurismäki. Mitään merkittävää sanottavaa ei heistä kenelläkään ole. Ei Lennonillakaan ollut mutta hän teki sentään kolahtavaa nuorisomusiikkia 1960-luvulla.

    VastaaPoista
  11. Lennon kyllä tuosta Jeesus-kommentistaan sanoi, että oli tarkoittanut sen yksinkertaiseksi totuudeksi. Beatles oli suositumpi kuin Jeesus. Hän erikseen mainitsi, ettei yrittänyt väittää olevansa parempi kuin Jeesus, vaikka tuolla seikalla ei minulle mitään merkitystä olekaan.

    Beatlesin musiikkia on tietenkin tutkittu laajalti ja sen ansiot myönnetään. Sinänsä musiikin tutkiminen ei vaikuta tässä mielessä järkevältä. Musiikki joko puhuttelee tai se ei puhuttele. Tässä suhteessa tuskin on löydettävissä objektiivista totuutta.

    Nuorisomusiikin suosio on tietenkin helppo selittää nuorison taipumuksella etsiä idoleita. Selittämättä kuitenkin jää minkä takia ihailun kohteeksi valikoitui niin suurella ihmisjoukolla juuri Beatles. Oliko kyse ainoastaan pitkistä hiuksista ja muoti-ilmiöstä. Jos näin, minkä takia musiikki edelleen löytää uusia ystäviä ikäryhmistä riippumatta?

    Kuten todettu, tämäkin pohdinta on turhaa, sillä musiikin arvo on siinä minkä reaktion se saa aikaan kuulijassaan. Niinpä se arvo on aina suhteellinen ja keskustelu jonkin musiikin paremmuudesta on turhaa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.