Uraa!

Hurraa!

Niin sanottu hurraaisänmaallisuus on tässä maassa ollut suhteellisen harvinaista sielunsairautta.

Sen piiriin on joka tapauksessa kai laskettava muuan laulu, jonka kertosäkeessä lauletaan: ”Hurraa, hurraa, hurraa!”

Kyseessähän on tietenkin se Oolannin sota, jonka sanoja pohtiessa tulee pian siihen tulokseen, ettei niissä ole totta yhtään ainoata lausetta, ellei sellaiseksi lasketa ”Oolannin rannat ne raikuivat ja fästningin muurit ne kaikuivat”. Sen informaatioarvo on kuitenkin vähintäänkin vaatimaton.

Toisin kuin laulussa sanotaan tai annetaan ymmärtää, ei engelsmannilla ollut viittäsataa laivaa tai kolmeakaan sataa. Vihollisen meininki oli ampua se fästninki murskaksi ja sen he myös tekivät, ottaen asianmukaisesti sotaväen fangeiksi.

Suomen poikien kerrotaan kuitenkin ampuneen, mikä ei ole ihan valettakaan, mutta lähinnähän ne olivat noita Venäjän poikia, jotka ampuivat. Omaa väkeä toki.

Mutta mitäpä merkitseekään historiallisen todellisuuden banaalisuus silloin, kun päätarkoituksena on päästä laulamaan ”hurraa, hurraa, hurraa!”

Kyllä kai terve sielu aina välillä pientä hurrausta kaipaa. Sana lienee vanha janitsaarien sotahuuto, joka tarkoittaa ”tappakaa ne!”, mutta ei sitä kukaan enää kirjaimellisesti ymmärrä. Kukapa sitä paitsi ei olisi laulanut alle kaksikymppisenä juovuspäissään Kauhavan rumasta vallesmannista ja sen tappamisesta, vaikka ei olisi Kauhavalla edes käynyt, saati että oikeasti hautoisi jotakin kataluutta sillä suunnalla?

En ymmärrä lainkaan niitä, joiden mielestä isänmaallisuus olisi paha asia sinänsä. Toki se helposti saa vähintäänkin hölmöjä muotoja, mutta sellainenhan on epätäydellisessä maailmassamme väistämätöntä. Patriotismi on kuin onkin jo iät ja ajat ollut elämisen arvoisen elämän tukipylväs tässä maailmassa. Bertrand Russellin vaihtoehdoksi lanseeraaman matriotismin sisällöstä en tiedä mitään konkreettista ja se on tainnut jäädä vain luonnoksen asteelle.

Selvää joka tapauksessa on, tai on tähän mennessä ollut, että jokainen kansakunta tarvitsee oman historian ja myös sellaiset symbolit, joita voi käyttää, kun tekee mieli hurrata. Meille suomalaisille tämä oli polttavan ajankohtainen kysymys 1800-luvulla ja kun kiire oli, riensivät apuun ensimmäisinä kirjailijat ja onneksi jopa suuret kirjailijat.

Topeliuksen Välskärit ovat suurta kirjallisuutta ja aikoinaan hyvin ajan hermolla. Koko Eurooppa herätteli tuolloin kansallista menneisyyttään ja kirjailijat ja maalarit loivat kuvia sankariajoista.

Runeberg ei ollut sen huonompi ja mikä parasta, hänen parhaat runonsa eivät olleet onton pateettisia eivätkä edes hurraaisänmaallisia muutamaa merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta. Epäilemättä sodan todellisuus jäi Vänrikeistä puuttumaan ja enemmän tai vähemmän falskit yläluokkaiset kunniakäsitykset projisioitiin myös sinne, missä niitä tuskin oikeasti oli.

Mutta runouden tehtävänä ei olekaan varsinaisen banaalin todellisuuden kuvaaminen. Isänmaallisuus tarvitsi symbolinsa ja kansakunta historiansa. Siinä sitä nyt sitten oli.

Kaikella on aikansa ja niin Runeberg kuin Topelius ovat nyt jo jääneet varsin pienen piirin harrastukseksi. Väinö Linna antoi Runebergille hirmuisen iskun ja Topeliuksen hahmot kuuluvat nykyään jo sellaiseen todellisuuteen, jota suuri yleisö ei ymmärrä ja josta se ei viitsi kiinnostua.

Mutta toki meillä yhä on kansallinen kirjallisuutemme. Se, joka ei tunne Väinö Linnan teoksia, ei yksinkertaisesti ymmärrä suomalaista kulttuuria sellaisena kuin se oli 1950-luvulta 1990-luvulle. Luulenpa, että tuota porukkaa alkaakin jo olla enemmistö.

Kyllähän Tuntematonta tarjotaan katsottavaksi yhä joka itsenäisyyspäivä, mutta mahtaako se nykynuorisolle merkitä sen enempää kuin tuo läpeensä ontto ”Oolannin sota” sille, joka nousuhumalassa tarvitsee jotain tunnelmaan sopivaa laulua? Se jännite matalan katseen ja virallisen isänmaallisuuden välillä, joka kerran oli Tuntemattoman keskeinen elementti, tuskin siitä enää välittyy uusille sukupolville.

Eipä kai tästä suurtakaan vahinkoa koidu. Tulee kuitenkin miettineeksi, millaista isänmaallisuutta uusi polvi mielessään rakentaa ja mihin se sitä tarvitsee, jos tarvitsee.

Jo 1960-luvun radikaalit selittivät, etteivät he sellaista tarvitse yhtään mihinkään. Kansainvälisyys oli päivän sana, vaikka oli tuskin käyty Tukholmaa kauempana ja vaikka suurin osa ei esimerkiksi ollut koskaan nähnyt elävää neekeriä, kuten silloin sanottiin. Mutta olihan niitä elokuvia ja kirjojakin. Kuviteltu yhteisö se oli tuo kansainvälisyyskin ja se sitä vasta olikin.

Kuvitelmat nationalismin vanhanaikaistumisesta alkoivat kuitenkin näyttää ennenaikaisilta, kun seurasi urheiluyleisöä, jonka kiljunnassa oli helppo havaita psykopatologisia piirteitä. Asiaa kyllä mutkistaa se, että reaktiot ovat suunnilleen samanlaisia olipa kyseessä oman maan tai oman kaupungin joukkue ja kuuluipa tuhon joukkueeseen ketä tahansa. Kaiken takana on ilmeisesti jonkinlainen tarve päästä hurraamaan jostakin, vaikkapa sitten aivan kuvitellusta syystä.

Nykyään, kuten myös Rooman rappion aikana, sirkuksesta on tullut jonkinlainen omaa elämää suurempi asia joukoille, jotka elämystään varten jakaantuvat kannattajaryhmiin ja yhä useammin hyökkäävät myös toisiaan vastaan. Tämä on aivan ilmeistä paluuta primitiivisten kulttuurien kaikkein alkeellisimpiin muotoihin.

EU:n laajetessa pohdiskeltiin vielä taannoin, onko nyt käymässä niin, että kansallisvaltioihin kohdistuva patriotismi antaa tilaa eurooppalaisuudelle ja ihmiset alkavat sen sijaan etsiä ensisijaista identiteettiään eli pientä kotimaataan lähempää, maakunnista ja alueilta.

Ei tämä nyt enää oikein siltä näytä. Ensinnäkin Euroopan ulkopuolelle jäi Venäjä ja Lissabonista Vladivostokiin ulottuvan Euroopan sijasta olemme saaneet krooniseen vastakkainasetteluun perustuvan maantieteen, jonka suurempi ja mahtavampi osapuoli on osoittautunut niin läpeensä lahjattomaksi ja kyvyttömäksi, ettei siihen identifioituminen houkuttele edes tyhmimpiä.

Euroopan hymnissä puhutaan paljon sankaruudesta ja muusta komeasta. Se on kuitenkin läpeensä falski. Millaista olisi eurooppalainen patriotismi tai vaikkapa matriotismi? Mikä yhdistää EU:n kansalaisia lukuun ottamatta pakko noudattaa yhteisiä, vähä-älyisiä määräyksiä? Asiaa sitä paitsi pahentaa, ettei niiden merkitys ole kaikille läheskään sama eivätkä niitä kaikki edes noudata.

Euroopan yhteisö ei takaa eikä tietysti voikaan taata kaikille kansallisuuksille tasavertaista asemaa. Voisiko se sen sijaan tarjota edes hurraa-patriotismin korviketta sitä kaipaaville?

Tämä on kiinnostava kysymys. Ranskalaisissa kouluissa lienee yhä käytössä oppikirja, joka kertoo ranskalaisten esi-isien olleen muinaisia galleja. Tätä on ankarasti vastustettu sen perusteella, että yhä suuremman joukon juuret juontuvatkin nyt Afrikasta.

Tuon joukon kerrotaan myös urheilukilpailuissa säännöllisesti ”kannustavan” omien esi-isiensä jälkeläisiä eli hurraavan kotimaansa vastustajille. Vastaava ilmiö on havaittavissa muissakin Euroopan maissa.

Voidaanko tuota ilmiötä pitää merkityksettömänä, on kiinnostava kysymys. Itse asiassa näyttää siltä, että joukkueurheilu on sellainen mielettömyyden laji, johon valtiot sijoittavat yhä käsittämättömämpiä summia. Menneet aikakaudet rakensivat kuka pyramideja, kuka katedraaleja. Nyt rakennetaan stadioneja. Ilmeisesti siinä on asia, joka paremman puutteessa koetaan maailman tärkeimmäksi.

Ehkäpä avainkysymys ei kuulukaan: mikä on Euroopan yhteinen romaani tai runoelma? Ehkäpä myöskään ei kannata pitää ”Oodia ilolle” Euroopan yhteisenä tunnussävelenä ainakaan niin kauan kuin se ei ole voittanut euroviisuissa? Eurooppalaista patriotismia ei voine olla ennen kuin on olemassa yhteinen Euroopan potkupallojoukkue, jota kaikki kansat kannustavat.