Suuresta Baabelista

Pääkallon paikalta

René Nyberg, Patriarkkoja ja oligarkkeja. Siltala 2019, 275 s.

Moskova on Suomelle tärkein kaupunki ja sen mukainen on tärkeydeltään myös sikäläinen suurlähettilään posti. Poikkeuksena oli Kekkosen aika, jolloin asiat hoidettiin KGB- (ei siis ”puolue”-) linjaa pitkin.

Niinpä meidän on syytä lähettää Moskovaan ensi luokan kykyjä, joilla on edellytykset toimia ympäristössään. Niitä ei ole kaikilla.

Mahdollisuudet saada siellä aikaan sekä huonoa että hyvää ovat aivan omaa luokkaansa.

René Nybergin kirjassa myös presidentti Tarja Halonen korosti Moskovan tärkeyttä evästäessään tätä suurlähettilään postille: ”Aloitteiden suhteen laske kahteen. Toimi harkitusti, sillä Suomella ei ole Venäjää parempaa naapuria. Ole varovainen ja varaudu odottamattomaan. Pidä huoli itsestäsi ja isänmaasta”.

Nyberg lähti matkaan vanhana Venäjän tuntijana ja harrastajana ja muistelmakirja antaa käsityksen siitä, miten monipuolinen ja kiinnostava ympäristö tuo uusi Venäjä oli.

 Toki myös vanhalla Neuvostoliitolla oli ollut oma ”brutaali charminsa”, mutta nyt oli osattava toimia aivan uudessa ympäristössä, jossa ei ollut edes selvää, kuka missäkin oli merkittävässä valta-asemassa.

Ennen pitkää ilmeni, että uusi instituutio, oligarkit, oli hyvin tärkeä voima, vaikka Putin ennen pitkää kesyttikin heidät ja nosti silovikien roolin uusiin korkeuksiin.

Nybergin kirja on rakenteeltaan hieman erikoinen, sillä suuren osan tilasta ottaa kirkkopolitiikka. Tuossa osiossa selostetaan muun muassa Suomen ortodoksisen kirkon itsenäisyystaistelua.

Osittain kirjoittaja tuntee nämäkin asiat omasta kokemuksestaan, mutta itse asiassa kirjan tämä osuus muistuttaa lähinnä tutkielmaa lähdeviitteineen kaikkineen.

Eipä sikäli, aihe on varsin tärkeä ja luulen, että sitä tunnetaan meillä vain hyvin suppeissa piireissä.

Toinen suuri teema ovat sitten taloussuhteet, joiden hoitamiseen kirjoittaja osallistui myös suurlähettiläskautensa jälkeen, uuden East Officen johtajana.

Suomen teollisuudelle Venäjä on aina ollut suurten mahdollisuuksien maa ja ilman sitä meillä tuskin olisi enempää Nokiaa kuin Konettakaan, päättelee kirjoittaja aiheellisesti Markku Kuisman näkemyksiin yhtyen.

Mutta talous on kovaa peliä, jossa on syytä olla valveilla. Silläkin alalla onnetar on se takaa kalju jumalatar, jonka tukasta ei enää voi saada otetta, kun aikaikkuna on ohitettu.

Suomen ”paperivarjagit”, jotka joskus hallitsivat Venäjällä, menivät onnensa ohi ja niinpä vanha Enso, joka on näköetäisyydellä Imatralta, ei nyt enää kuulukaan suomalaisen kapitaalin valtaan, kuten luonnollista olisi.

Mutta onhan meillä sentään Fortum, suuri öljynjalostusteollisuus ja ydinvoimaloita.

Nuo viimeksi mainitut ovat toimineet erinomaisesti ja jatkoakin lienee tulossa. Sitä valmistelemaan venäläiset lähettivät meille ilmeisesti raskaimman sarjan miehensä koskaan, ydinfyysikko Aleksandr Rumjantsevin, joka oli alan suuri mies kotimaassaankin.

Rumjantsev, joka muuten on sukua Haminan rauhan neuvotelleelle kreivi Rumjantseville, on akateemikko ja toimi maassaan myös atomienergiaministerinä.

Rumjantsevin kanssa jouduin itsekin useamman kerran tekemisiin ja hänestä voi tosiaan käyttää venäläisten suuresti arvostamaa intelligentin epiteettiä. Sen merkitys ei rajoitu älykkyyteen.

Käsittääkseni hän on myös suuri Suomen ystävä ja kertoi aina tutustuvansa siihen, mitä meine Wenigkeit kulloinkin kirjoitti.

On varsin kiinnostavaa havaita, että Halosen sanat Nybergille Venäjän merkityksestä Suomelle kaikuvat nykyään jo aika kumeasti aikamme yleistä taustaa vasten. Gromkie slova, sanoisi venäläinen.

Parissa kymmenessä vuodessa on pikkuhiljaa tapahtunut muutos, joka sangen selvästi erottaa ilmapiirimme tuon aikaisesta.

Taustalla tietenkin on Putinin aikainen aseiden kalisteluun keskittynyt itsetehostus ja myös sieltä käsin järjestetyt erinäiset ikävät in formaatiohyökkäykset, jotka eivät niin vain unohdu. Muuan dosentti on saanut varmasti enemmän aikaan, kun uskalsi toivoakaan…

Toiseksi tai kenties ensimmäiseksi kyse kuitenkin on maamme asemasta EU:n jäsenenä ja siitä juontuvasta pakosta olla tarvittaessa vastakkainasettelun osana, jopa sen eturintamassa.

Asiaa kuvaa se, miten Saksa aikoinaan väläytti Venäjälle viisumivapautta, kun taas Suomi samaan aikaan joutui esiintymään jarrumiehenä. Saksa oli se hyvä jepari ja meille jäi sen huonon rooli. Taidamme nykyäänkin joutua samanlaista roolia sovittelemaan.

Se, että joudumme esiintymään yhteisessä rintamassa EU:n kanssa ei tietenkään saisi eikä sen tarvitse pilata välejä Venäjään. Mutta asia on älyttävä tarjoilla asianmukaisessa muodossa.

Näyttää siltä, että meille on jo syntynyt laaja sellainen ryhmä, josta Paasikivi aikoinaan sai aiheen sanoa, että olemme ulkopoliittisesti hyvin lahjatonta kansaa.

Suomen viralliset edustajat, jotka esiintyisivät tiukkoina ja jopa mahtailevina suuren sotilasliiton eturivin edustajina jo ennen konflikteja, olisivat yksinkertaisesti tolvanoita, jotka jo etukäteen pilaisivat vaikutusmahdollisuutensa.

Päättelen, että diplomatiassa on yhäkin, kuten jo Bismarckin ja Paasikiven aikoina, oleellista Augenmass -silmämäärä. Inhimillisessä kanssakäymisessä, johon valtioiden välisetkin suhteet pitkälti perustuvat, on itsensä pelaaminen pussiin tyhmintä, mitä voi tehdä. Vielä tyhmempää lienee kuka ties vain katteettomien lupausten antaminen.

On masentavaa lukea somesta niitä suoranaisten älykääpiöiden vuodatuksia, joissa kaikki Suomen Venäjä-suhteet demonisoidaan ja ilmeisesti kaivataan sellaista maailmaa, jossa maatamme erottaisi Venäjästä jonkinlainen Kiinan muuri.

Epäilemättä Venäjä kuuluu vaikeimpiin toimintaympäristöihin ja siellä menestyminen edellyttää erityisiä valmiuksia. Se on kuitenkin myös resursseiltaan suuri ja maallemme ensisijaisen tärkeä. Naapurimme se tulee sitä paitsi olemaan aina.

Onko se itse asiassa paras naapurimme, voi varmaankin aiheesta kysyä. Mutta tuo Halosen luonnehdinta, jota varmasti ei tarkoitettu vitsiksi, kannattaa silti ottaa vakavasti.

Jos Venäjä edes jossakin vaiheessa oli tuollainen, mutta ei enää ole, mitä on oikein tapahtunut? Who lost Russia?