Vaikea tapaus

Väärän henkilön muistelmia

Göran Schildt, Lainasiivin. Nuoruuden muistelmia. Otava 1995, 256 s.

Maineikas Venäjän tutkija Richard Pipes otsikoi kiinnostavat muistelmansa Vixi. Memoirs of a Non-Belonger. Tuo viimemainittu sana oli jäänyt hänen mieleensä jostakin kyltistä, jossa eroteltiin paikallisen väestön ja vieraiden oikeudet.

Amerikkaan emigroitunut Puolan juutalainen Pipes oli koko ikänsä tuntenut ulkopuolisuutta elinympäristöissään ja omaksui ilahtuneena tuon epiteetin. Häntä oli yhä uudelleen yritetty lokeroida erilaisilla nimikkeillä, mutta hän tiesi olevansa yksin ja piti kunnianaan ajatella omilla aivoillaan.

Göran Schildtissä on samoja piirteitä. Hän kertoo aina kammoksuneensa me-elämyksiä ja -henkeä. Vaikka itsenäisyys ja koko itsen käsite on kovin problemaattinen asia, on se sentään ollut hänelle aina läheinen, päinvastoin kuin laumaelämykset.

Poikkeus säännöstä oli talvisota. Sitähän on sanottu suureksi kollektiiviseksi psykoosiksi ja sellaisena voimana se tempasi mukaansa myös Schildtin, joka todella muistaa omaksuneensa ne arvot ja asenteet, jotka myöhemmän ulkopuolisen silmin vaikuttavat falskeilta ja banaaleilta.

Kun tieto rauhasta tuli, Göran itki, mutta ei itsensä tähden, vaan Suomen takia.

Murehtimista olisi kyllä löytynyt omastakin kohtalosta. Viipurinlahden rannalla räjähtävä luoti oli murskannut nuoren miehen alapään pahasti. Toinen kives ja puolet toisestakin oli poistettava ja kirurgi joutui tekemään ihmeitä, jotta virtsa ja ulosteet saataisiin taas kulkemaan normaalia reittiä.

Onnistuminen oli joka tapauksessa hämmästyttävä.

Jälkeläisiä ei tullut, mutta ahkerointi kauniimman sukupuolen viinamäessä jatkui entiseen tapaan eli erittäin ahkerana. Vielä vanhana ukkona päähenkilö hurmaantui nuoresta tyttösestä, joka oli kiinnostunut tekemään gradunsa hänen muistelmistaan. Tosin tällä kertaa ei enää tuntunut tarvetta yrittää päästä seksisuhteeseen, mutta ilmeistä erotiikkaahan tämäkin suhde tihkui.

Tyttönen opiskeli New Yorkin Columbia-yliopistossa, jonne hänen piti mennä syventymään kirjallisuuden mysteereihin, mutta jossa hän saikin sen sijaan perehtyä amerikkalaiseen feminismiin.

Jälkimmäistähän voisi nimittää anti-intellektuaaliseksi oman navan tai pikemmin navanaluksen kaiveluksi, jossa totuus jo oletetaan tunnetuksi ja jossa niin sanottu tutkimus keskittyy sen pohdiskeluun, miten ilmoituksena annettu totuus ilmenee konkreettisessa todellisuudessa. Asia on siis analoginen keskiajan skolastiikan kanssa.

Joka tapauksessa Schildt kaiveli tytölle papereitaan ja muistinsa arkistoja ja kertoi lukuisissa tapaamisissa omasta nuoruudestaan.

Se osoittautui varsin epätavalliseksi ja päähenkilö näytti kaikkialla olevan ilmeinen non-belonger. Hän polveutui merkittävästä kulttuurisuvusta ja vaikka perhe oli köyhä, se nautti ankkalammikon mahtavien suojelusta ja Göran tutustui sekä intellektuelleihin että raharikkaisiin ja yläluokkaisuudellaan pröystäileviin jalosukuisiin.

Siitä huolimatta hän ei koskaan samaistunut yläluokkaan, vaan tunsi aina sympatiaa sorrettuja ja solvattuja kohtaan. Poliittisiin -me-henkisiin- liikkeisiin hän ei voinut liittyä ja ilmeisesti aidot intellektuaaliset suhteetkin jäivät varsin harvinaisiksi. Niitä edustivat ennen muuta Georg Henrik von Wright ja Alvar Aalto.

Schildtin mielenkiinto keskittyi Cézannen ja André Giden tapaisiin oman polkunsa kulkijoihin. Hän väitteli edellisestä, mutta ei pyrkinyt akateemiselle uralle, tuntien sen itselleen vieraaksi.

Kaiken kaikkiaan kertoja osoittaa olevansa niin viimeisen päälle individualistinen esteetti, että se hipoo jo maniaa. Italian taide tarjosi hänelle -ja von Wrightille- valtavia elämyksiä Goethen hengessä ja tietenkin myös ikuisesti naisellisen prinsiipin hurmaa, nuoria kun oltiin.

Kelpo intellektuellina muistelija problematisoi muistelemisen ja koko minuuden käsitteen. Onko minä itse asiassa toissijainen sinään verraten? Miten loppujen lopuksi tehdään tolkkua siitä minästä, joka eli vuosikymmeniä sitten ja joka itse asiassa on nykyminälle tuntematon?

Kysymykset ovat aiheellisia ja niiden luulisi kiinnostavan myös feministisen tutkimusotteen pauloissa olevaa tutkijanplanttua. Itse asiassa ne tulevakin lähelle tuota oman navan kaivelun problematiikkaa, jonka ympärille feministiset lahkolaissaarnat rakennetaan.

Kaikki käy kuitenkin toisin. Kun haastattelija vie aineistonsa New Yorkiin gurulleen esitettäväksi, tulee tyly vastaus: ei tästä synny sellaisia tuloksia kuin pitäisi. Etsikää sen sijaan jotakin tyypillistä maskuliinisuuden tai feminiinisyyden ilmentymää. Lesbous, jota kuitenkin lienee pidettävä verrattain harvinaisena poikkeuksena, sopii aivan erinomaisesti tyypilliseksi kohteeksi…

No, mitäpä sanoakaan. Kun olemme jo länsimaisen tieteen piirissä ehtineet tottua siihen, että empiirisen tutkimuksen on kunnioitettava kaikkea sitä todellisuutta, mitä se kohtaa ja kun sitten törmäämmekin siihen, että on valittava uusi aineisto, ellei entinen sovi teoriaan, tuntuu siltä, että olemme jonkin uuden edessä.

Uudella tarkoitan tässä tapauksessa vanhaa. Nuoren tutkijanplantun ongelma oli skolastiikan parkitsemille oppineille kerran tuttu. He saattoivat kieltäytyä katsomasta teleskooppiin nähdäkseen, oliko kuussa kraattereita vai ei, sillä perusteella, ettei aistihavaintoon voinut luottaa. Piruhan saattoi näyttää putkesta mitä tahansa…

Ellei ihminen vuorenvarmasti uskonut siihen ilmoitukseen, joka oli saatu Pyhässä Raamatussa, seisoi hän horjuvalla pohjalla. Siitä aukesi tie, joka johti epäilyyn, rienaukseen ja lopulta kokonaan luopumukseen.

Kyseessä oli siis samankaltainen kehitys, kuin se, jonka nykyään tiedämme alkavan vihapuheesta ja pahoista ajatuksista.

Stalinin aikana puhuttiin puolueen yleislinjasta (generalnaja linija). Se oli se perusta, jolle ainoastaan voitiin rakentaa. Vain arkistorotat (Stalinin ilmaus) saattoivat tehdä menneisyydestä tulkintoja pelkkien paperisten dokumenttien pohjalta sen sijaan, että olisivat nojanneet tukevasti yleislinjaan…

No, tässä nyt on kyseessä vain yhden ihmisen menneisyys, jota hän yrittää saada selville ja jota toinen yrittää ymmärtää. Kun osoittautuu, ettei se sovikaan teoriaan, ei kehitetä teoriaa, vaan vaihdetaan sen sijaan aihetta.

Non-belonger taitaa jäädä arvoitukseksi paitsi tutkijalle, myös itselleen. Lukija voi joka tapauksessa päätellä, että kyseessä oli harvinaisen antoisa elämä, jossa valoisa luonteenlaatu auttoi ymmärtämään myös se, että vastoinkäymiset useinkin koituivat kaikkein suurimmaksi siunaukseksi.

Mutta tämähän on hullutusta feministisen teorian kannalta…