Teloitettujen ja teloittajien historia

Vaiettu historia

Hesarissa Unto Hämäläinen ehdottaa suomalais-venäläistä projektia Neuvostoliitossa 1930-luvulla tapettujen suomalaisten kohtalon selvittämiseksi.

Olisihan tuo jo aika tehdä, on itse asiassa erittäin outoa, että se on jäänyt kokonaan vaille virallisen Suomen ja muunkin Suomen huolenpitoa samaan aikaan, kun on panostettu aivan valtavasti rahaa ja tutkimusta sen selvittämiseksi, osallistuivatko jotkut suomalaiset nuorukaiset aikoinaan teloituksiin Saksassa vai eivätkö osallistuneet.

Suomessahan noita teloittajia toimi vuonna 1918 suuri määrä (o.t.o.) ja työsarkaa alalla riitti jonkin verran myös sodan aikana. Ei asia siis meilläkään niin kovin tavaton ole, jos nyt ei ihan normaalikaan. Jokuhan sen työn tekee, kun ylempi siihen käskee ja joita käskijöitä on riittänyt.

Toivotaan, että joku nyt herää tämänkin vetoomuksen kuullessaan. Olen silloin tällöin itsekin asiasta kirjoittanut, mutta eihän tällaisia asioita yhden yksilön mielipidekirjoituksilla käynnistetä.

Sivumennen sanoen, kun julkaisimme aikoinaan venäjäksi kirjan V semje jedinoi (Myöhemmin suomennettu nimellä Yhtä suurta perhettä, Kikimora 2000) ja lähetin siitä kappaleen Mauno Koivistolle, tämä innostui siitä ja kirjoitti koko sivun arvostelun hesariin.

Sen jälkeen myös Aleksanteri-instituutista löytyi rahaa ja kiinnostusta sen kääntämiseen ja julkaisemiseen myös suomeksi. Koiviston lisäksi kukaan ei kyllä tainnut enää siitä pukahtaakaan.

Kirjan johdosta Koivisto muisteli aikaansa Karhumäessä ja päivitteli, että eipä tiedetty heti rintamalinjan  takana olleen Sandarmohin suuri teloitus- ja hautapaikka. Siellä eivät kaiketi suomalaiset siis ainakaan paikalla olleen tietojen mukaan käyneet hautaamassa mahdollisesti teloitettuja vankejaan…

Usein vertaillaan erilaisten poliittisten suuntausten uhrilukuja. Tunnetun Mustan kirjan mukaan kommunistien (venytetyt) uhriluvut lähentelevät sataa miljoonaa. Natseilla ne nousevat tuosta tunnetusta kuudesta miljoonasta ylöspäin muun muassa sotavankien suhteettoman kuolleisuuden takia. Muitakin rötöksiä löytyy.

Sotavankien hoidon suhteenhan omassakin historiassamme on katumuksen aihetta ja niin on monella muullakin maalla, Neuvostoliitto ja sen liittolaiset mukaan lukien.

Nälkään kuoleminen lienee ainakin tietyissä tapauksissa inhottavimpia kuolintapoja. Joissakin tapauksissa hidas nälkiintyminen kyllä näyttää armahtavan uhrejaan tuomalla heille tylsyyden. Joka tapauksessa esimerkiksi Holodomorin miljoonat uhrit voidaan kyllä rinnastaa myös teloitettuihin, joiden kärsimykset sentään jäivät lyhytaikaisiksi.

Teloituksilla on kuitenkin, sanoisinko, oma makaaberi estetiikkansa, joka tekee niistä erityisen vastenmielisiä. Venäjällä tunnetaan nykyään varsin hyvin se, miten homma siellä hoidettiin, sillä monet teloittajat (palatš, alun perin tataareilta saatu sana) ovat avomielisesti muistelleet sankarillisia aikojaan.

Suurten ansioidensa vuoksi jotkut korotettiin peräti kenraaleiksi ja haudattiin Novodevitšin hautausmaalle (ks. http://ttolk.ru/?p=15741 ).

Mitäpä sanoakaan, työ oli raskasta, sekä moraalisesti (mitä sanoikaan aikoinaan Himmler Saksan kansan henkisestä lujuudesta, kun se pystyi tuhoamaan juutalaiset moraalisia vahinkoja kärsimättä) että suorastaan fyysisesti.

Rasitusvammat oikean käden ranneluissa seurasivat tuhansien laukausten ampumisesta lyhyen ajan sisällä. Työssä rähjääntyi ja jotkut hankkivat nahkaesiliinan suojelemaan veri- ja aivoroiskeilta. Työn jälkeen yläruumis pestiin eau de colognella, mutta veren- ja ruudinkäry ei lähtenyt.

Koiratkin murisivat pyöveleille vain kaukaa.

Sankarillinen päivä päätettiin runsaalla vodkan juonnilla ja siinä saatettiin sammuakin. Työ vaatii aina veronsa.

Psykologista stressiä aiheuttivat erilaiset kurittomuudet. Mukana oli paljon naisia, nuoriakin ja sovinistinen asenne oli monella niin tiukassa, että tämän ryhmän teloittamista pidettiin jotenkin sopimattomana. Sitä paitsi monet huusivat viimeisellä hetkellään eläköötä Stalinille, mikä oli aivan rienavaa. Sen vuoksi ehdotettiinkin jonkinlaista kasvatusta, jonka avulla tästä epäkohdasta päästäisiin eroon.

Alan suuruudet, kuten Sergei Maggo tekivät selvää kymmenestä tuhannesta kansan vihollisesta, Vasili  Blohinin tilillä oli jopa kaksikymmentätuhatta.

Erikoista on, että kahden tunnetun pyövelin nimenä oli Šigaljov, mikä tuo mieleen Dostojevskin Riivaajien šigaljovilaiset. Nämähän olivat vallankumouksellisia rabulisteja, joiden ohjelma koostui pelkästä sokeasta tuhoamisesta.

Kuten tunnettua, Dostojevski ennusti jo aikanaan, että mikäli sosialismin riivaajat pääsevät Venäjällä valtaan, tulee uhrien luku olemaan miljoonissa.

Suomalaiset, jotka aikoinaan sinne siirtyivät, olivat tavallaan kuin laboratorion koe-eläimiä. He yrittivät sopeutua uusiin oloihin ja sisäistää sen normit. Moni ryhtyi aatteelliseksi elimien yhteistyöhenkilöksi, jotkut epäilemättä toimivat myös teloittajina. Uskollisena Stalinille pysyi moni teloitetuista.

Tämä tarina on hyvin kiehtova ja myös hyvin dokumentoitu. Sen monia lukuja on jo nyt selostettu monissa kirjoissa, joista mieli tekee erityisesti mainita Mikko Ylikankaan aivan liian vähän huomattu teos.

Kun Neuvostoliitossa oli tapana kirjata tarkoin muistiin kaikki mahdollinen, on syytä uskoa, että tästä suomalaisten kohtalosta voidaan kirjoittaa todella monipuolisesti kiinnostava teos, joka ei ole pelkkää uhrilukujen laskemista.

Asia edellyttää vain arkistojen avoimuutta. Sieltäkin on jo saatu sen verran monipuolista tietoa, että tuntuisi aivan käsittämättömältä, että loppuja jostakin syystä haluttaisiin pimittää.

Martyrologiat ovat toki myös kiinnostavia ja jotenkin minusta tuntuu siltä, ettei meillä yleisesti edes tiedetä sellaisia jo olevan olemassa, kiitos Eila Lahti-Argutinan ja Leo Gildin.

Mutta eihän tätäkään puolta ole vielä loppuun asti tutkittu.

Nyt on syytä toivoa, että sekä Suomessa että Venäjällä viimeinkin herätään siihen, että salailun ja vaikenemisen aika riittää jo. Kyseessä on yksi maamme historian suurista teemoista ja sen ignorointi ei ole enempää eikä vähempää kuin kansallinen häpeä.