Hyvä sanoma tuli idästä

Hyvää sanomaa pakanoille

Tuli tässä käytyä Punkaharjun Retretissä tai oikeastaan vain luolassa, joka kerran oli osa Retrettiä. Tuo aikoinaan mahtava näyttely- ja konserttitila, jossa tuli kuunneltua muun muassa Hvorostovskia ja katseltua erinomaisia klassikkonäyttelyitä, on vieläkin alennustilassa. Ravintolassa on pahveja ikkunoissa ja pusikot valtaavat maisemaa.

Mutta ilahduttava asia joka tapauksessa on, että maanalainen konserttisali alkaa heräillä. Siellä on syksyn mittaan vielä monenlaista ohjelmaa, muun muassa useat mieskuorot esiintyvät.

Se musikaali, ”Poika”, jonka näin, oli aika omituinen. Tarina kertoi lyhyesti sanoen ”vain” Jeesuksen elämästä ja kuolemasta, taustanaan syntiinlankeemus. Siis normaalia kristillistä perusasiaa.

Asian esittäminen musikaalina ei kuitenkaan oikein napannut. Mieleen tuli, että tässä mysteerit, joiden merkitystä ei ylipäätään liene mahdollista popularisoida, saati kääntää show-maailman kielelle, esitettiin tässä helppohintaisena kansanpainoksena, jollaisen ajateltiin tavoittavan pakanoita ja alaikäisiä.

Melkoisista pakanoista yleisö tosin taisi koostuakin.

Mikäli itse joutuisin kiteyttämään vaikutelmani hyvin lyhyesti, voisin sanoa, että vaikuttavinta esityksessä oli tavaton määrä kuvankauniita tyttöjä tiukoissa trikoissa. Jyrisevät ja välkkyvät show-efektit savuineen olivat myös harvoin nähtyinä kiinnostavia. Uskonnollinen kokemus jäi tavoittamatta.

Mutta jälkimmäisethän ovat hyvin henkilökohtaista laatua ja se, mikä vetoaa yhteen, on toisesta vastenmielistä ja päinvastoin.

Tällä kertaa minua joka tapauksessa kiinnostivat eniten järjestäjät. Kuka oikein keksi lähettää Venäjältä väkeä julistamaan sanaa Suomen pakanoille?

Netistä ilmenee, että kyseessä on pietarilainen Dmitri Dmitrijevitš Šatrov, joka myös omistaa pietarilaisen Kolizej (Colosseum) elokuvateatterin, joka sijaitsee keskellä Nevskiä, Amiraliteetilta katsoen vasemmalla puolella. Šatrovilla on ollut myös oma TV-kanava.

Šatrov syntyi protestanttisen (helluntailaisen) papin poikana Leningradissa ja toimii liikkeensä piispana. Hän on opiskellut useita aloja (teologian lisäksi mm. management) sekä Pietarissa että USA:ssa ja on mm. reservissä panssarijoukkojen kapteeni, mikä mainittakoon kaikille salaliittoteorioista kiinnostuneille.

Mutta leikki leikkinä. Joka tapauksessa siis Šatrov, joka on melko varakas, vaikka ei mikään oligarkki, edustaa Venäjän ortodoksiseen kirkkoon nähden vierasta lahkolaisuutta, jollaista on siellä pyritty myös lainsäädännöllä kitkemään.

Uskonnolliset liikkeet ovat kuitenkin hyvin sitkeähenkisiä, mistä kertoo sekin, että tämä liike kukoisti maassa jo neuvostoaikana, jolloin se toimi maanalaisena.

Vaikka kerettiläisten uskonnollisten liikkeiden levittämisestä saattaa Venäjällä saada jopa aikamoisen rangaistuksen oikeudessa, kuuluu Šatrovin liikkeessä nykyään olevan noin 4000 jäsentä, mikä ei sinänsä ole paljon, mutta ei niin vähänkään, mikäli oletetaan, että kyseessä ovat aktiiviset uskovaiset.

Kun en itse tunne näiden lahkojen ja virtausten välisten erojen hienouksia, mainitsen vielä, että tämän liikkeen nimi on Церков Евангельских Христиан в Духе Апостолов «Миссия Благая Весть» eli ”Hyvän sanoman” mission evankelisten kristittyjen kirkko apostolien hengessä. Se kuuluu laajempaan yleisvenäläiseen helluntailaiseen yhteisöön Российский объединенный Союз христиан веры евангельской (пятидесятников) (РОСХВЕ).

Sana evankeliumihan tarkoittaa sananmukaisesti hyvää sanomaa ja, kuten tunnettua, sitä ei suurin osa kasteen saaneista kristityistäkään ota vakavasti. Niinpä evankeliset harrastavat evankeliointia eli tuon asian kertomista yhä uudelleen. Monissa tapauksissa saatetaan tällöin joutua jonkinlaisen hurmoksen valtaan, kuten kansa helluntaiepistolassa.

Venäjän ortodoksinen kirkko on vanhan konservatiivin mielestä hyvin onnistunut pyrkimyksissään säilyttää kristillisyyden alkuperäinen meno kaikkine mysteereineen, auktoriteettiuskoineen ja rituaaleineen.

Tosin instituutiona se on aina ollut taipuvainen rappeutumiseen ja serviiliyteen, mutta syntisiähän ne papitkin ovat ja ehkäpä juuri he aivan erityisesti.

Joka tapauksessa protestanttiset liikkeet Venäjällä ovat merkittävä ilmiö ja sitä paitsi melko vanhakin. Niitähän Venäjä sai myötäjäisinä valloittaessaan Vanhan Suomen ja Baltian maat, kuten se sittemmin pian myös sai katoliset ja juutalaiset.

Jälkimmäiset, muhamettilaisten ja buddhalaisten ohella, lasketaankin yleensä Venäjän perinteisiksi uskonnoiksi. Suhtautuminen protestantismiin näyttää olevan nuivempaa, vaikka myös sen kannattajia on suunnilleen saman verran kuin buddhalaisiakin, noin yksi prosentti väestöstä.

Omakohtaista kokemusta ja ajattelua korostava protestantismi taitaa kuitenkin olla vaikeammin hallittavissa ja siksi epäilyttävämpää.

Jo keisariaikana voi huomata slavofiilien ja heihin verrattavien vieroksuneen protestantismia, jota pidettiin paljon pahempana lahkolaisuutena kuin skismaattisia katolisia tai vanhauskoisia.

Toki luterilaisuus toimi keisarivallan aikana aivan normaalisti ja hyväksyttynä uskontunnustuksena. Sitähän edustivat muun muassa keisarikunnan saksalaiset hallintomiehet, joita oli hyvin huomattava määrä.

Vasta vallankumous hyökkäsi voimakkaasti myös luterilaisuutta vastaan, mutta sen hampaisiin toki joutuivat kaikki uskonnot.

Nykyään, kun uskonnollisuus on taas muotia, on ortodoksinen kirkko noussut uuteen mahtiin ja kukoistukseen ja palvelee vastalahjaksi valtaa uskossa ja totuudessa, kuten sanotaan –veroi i pravdoi.

Kun se nyt istuu voiman oikealla puolella, näyttää sillä olevan suuri kiusaus hyökätä kilpailijoidensa kimppuun, olivatpa kyseessä sitten Konstantinopolin patriarkaatin alaiset ortodoksit tai muita suuntauksia edustavat kristityt.

Kuten tiedetään, Jehovan todistajia on jo tullut pyytämään turvapaikkaa Suomesta. Muita saattaa olla pian tulossa tai kukaties tullutkin. Veikkaukseni kuitenkin on, etteivät muhamettilaiset tai buddhalaiset kuulu tähän joukkoon.