Puolinaisuuden
ongelmia
Aleksandr Puškin
palveli aikoinaan Mihail Vorontsovin alaisuudessa. Isäntä oli etevä uraohjus ja
hänellä oli myös kansainvälistä kokemusta, olihan hän Englannissa vaikuttaneen
venäläisen kauppiaan poika ja anglomaani, joka tiesi, millaista Englannissa
oikeasti oli.
Hän oli myös
palvellut venäläisten miehitysjoukkojen komentajana Ranskassa, sitten
Novorossijan kenraalikuvernöörinä ja Kaukasian käskynhaltijana.
Ura oli
loistava, kreivistä tuli ruhtinas ja sittemmin vielä aronimeltään kaikkein
loistavin ruhtinas (svetlejši knjaz), jollaisia Venäjän
historiassa on ollut aniharvoja. Yleensä muistetaan vain Kutuzov.
Mainio mies siis
oli tämä keisarin satraappi, mutta nuori runoilijanplanttukaan ei ollut niitä,
jotka kuvia kumartavat.
Puškinin
laajasta epigrammikokoelmasta löytyy myös Vorontsoville osoitettu häijyys:
Полу-милорд, полу-купец,
полу-мудрец, полу-невежда
Полу-подлец, но есть надежда,
что будет полним наконец…
(puol’ herra on,
puol’ kauppias,
puol’ tolvana,
puol’ nerokas
puol’ lurjus on,
vaan uskotaan,
voi täydeks tulla
aikanaan…)
Kuten Puškinin
teksteissä yleensä, tässäkin voinee havaita ajatonta viisautta. Tämän maailman
suuruudet ovat useinkin vain puoliksi todella suuria. Inhimilliset vajavuudet
itävät heissä, kuten kaikissa muissakin ja saattavat lopulta saada ylivallan ja
tehdä rumaa jälkeä.
Suuren maailman
miehellä voi jopa olla erityinen kiusaus päästää minänsä mitättömimmät piirteet
kasvamaan huimiin mittoihin. Quod licet Iovi, non licet bovi…
Mutta sittenkin
myös suurten kataluus ja lurjusmaisuus pysyy olemukseltaan saman kuin
pientenkin.
Toki muistamme,
miten ne, joita Stalin oli huvikseen riepotellut, kertoivat myöhemmin kokemuksistaan
tietyllä ylpeydellä: teki se todella roisisti, mutta sepä olikin itse isäntä,
ja minä olin se huomion kohde kaikista maailman ihmisistä. Kekkonen sai
aikanaan jo lähes tuohon verrattavan aseman.
Kun Putin antoi
Helsingissä odotuttaa itseään kaksi tuntia asiasta ilmoittamatta ja anteeksi
pyytelemättä (ainakaan lehdistön välittämän version mukaan), oli kyseessä
tietenkin härski epäkohteliaisuus. Sellaista kuvaamaan sopii mielestäni
erinomaisesti myös Puškinin Vorontsovista käyttämä termi podlets, joka kyllä
lähinnä viittaa epäreiluuteen. Miksei teemaan sopisi myös pošljak,
joka viittaa lännessäkin tunnettuun pošlostin käsitteeseen.
Kuten
täsmällisyys on kuninkaiden kohteliaisuutta, on isäntien simputtaminen
lurjusmaista. Asia ei muutu siitä miksikään, kuka lurjuksen rooliin ryhtyy. Jos
näin tekee maansa virallisena edustajana, on asia tietysti vielä erityisen
ruma.
Mutta
sellaisenaan asia on toki bagatelli. Olisi tyhmää antaa sellaisten määrätä
mielikuva koko Putinista, saati hänen edustamastaan maasta.
Huomatkaamme
myös, mitä Puškin sanoi Vorontsovista: tämäkin oli vain puoliksi lurjus.
Hänellä oli ilmeisesti paljon myös erinomaisia ominaisuuksia, jotka vain eivät
olleet päässeet kokonaan vallitseviksi.
Olennaista
lienee joka tapauksessa ollut, ettei myöskään lurjusmaisuus ollut päässyt
kaikkea määrääväksi ominaisuudeksi.
Joskus
tuntuu siltä, että etenkin julkisella sanalla oin taipumusta monomaanisuuteen.
Jos joku joutuu sen hampaisiin, niin hän ei saa mitään armoa. Jos hän on konna,
niin hän oin sitten kokonaan konna.
Saattaa
olla, että ns. yleisen mielipiteen onkin mahdotonta nähdä tämän maailman
mahtajissa muuta kuin yksiulotteista pahuutta tai hyvyyttä.
Joku
Trump, Putin, Orban tai Salvini ovat vain hirviöitä, kun taas heidän
vastustajansa ovat kaikissa suhteissa kelpo ihmisiä.
Onhan tämä
ihan ymmärrettävää. Ei mopolla mahottomia.
Kun tässä
nyt on kirjallisesti aloitettu, niin lopetetaankin sitten samaan tyyliin.
Bulat
Okudžava kuvaa eräässä laulussaan sitä miten perhe kuvauttaa itseään Puškinin
patsaalla, siis hänen taustaansa vasten.
Asetelma
on itse asiassa aika huikea:
На фоне Пушкина снимается семейство.
Как обаятельны, для тех, кто понимает,
Все наши глупости, и мелкие злодейства,
На фоне Пушкина, и птичка вылетает.
Как обаятельны, для тех, кто понимает,
Все наши глупости, и мелкие злодейства,
На фоне Пушкина, и птичка вылетает.
Puškinin
patsaalla on kuvauksessa perhe
ja miten ihania,
jos ne ymmärrämme,
on sen kaikki
pienet tyhmyydet ja häijyys,
kun taustalla on
Puškin
ja lintu poies lentää
Mutta sehän on
syytä kuunnella: https://www.youtube.com/watch?v=uvZiCW4v1p0
.
Niin, että
suhteellista tämä kaikki on, myös tyhmyydet ja häijyydet. Ne ovat aina vain osa
tarinaa.
"ne, joita Stalin oli huvikseen riepotellut, kertoivat myöhemmin kokemuksistaan tietyllä ylpeydellä: teki se todella roisisti, mutta sepä olikin itse isäntä, ja minä olin se huomion kohde kaikista maailman ihmisistä. Kekkonen sai aikanaan jo lähes tuohon verrattavan aseman."
VastaaPoistaErityisesti Stalinin osalta miettii, missä määrin tässä (esim. kuuluisa Hrustsevin kopak-tanssittaminen) oli kysymys harkitusta vallankäyttämisestä alaisten pitämisessä varpaillaan. Diktaattorien pahin uhka tulee yleensä lähipiiristä, siksi se on paras pitää keskenään hajautettuna ja varppeilaan - sekä varalta määräajoin vaihtaa.
"Hänellä oli ilmeisesti paljon myös erinomaisia ominaisuuksia, jotka vain eivät olleet päässeet kokonaan vallitseviksi. Olennaista lienee joka tapauksessa ollut, ettei myöskään lurjusmaisuus ollut päässyt kaikkea määrääväksi ominaisuudeksi."
VastaaPoistaEikö tässä ole erinomainen kuvaus ihmisestä: puoleksi enkeleitä, puoliksi perkeleitä, kykenemättömiä niin täydelliseen hyvään kuin täydelliseen pahaankaan.
Median monomaanisuus tulee käsitykseni mukaan amerikkalaisesta kulttuurista, jossa sankarit ovat sankareita ja roistot täydellisiä roistoja. Tämä taas perustuu tuon kulttuurin kalvinistiseen taustaan. Kalvinismille luonteenomaista on ennaltamääräytymisoppi: pelastetut on ennen aikoja alkua valittu, samoin kadotetut eikä tuota valintaa voi millään ihmisteolla muuttaa. Siksi roistoja saa ruimia vapaalla kädellä.
Aapeli, muistinvaraisesti: "Hyviä on vähän, pahoja on vähän, mutta meitä siunatusti hulluja on lukematon määrä."
VastaaPoista