tiistai 10. joulukuuta 2019

Tyttöjen kanssa mennään!


Lykkyä tykö, tytöt!

Aikakautemme omituisuuksiin kuuluu melko yleiseksi levinnyt pyrkimys määräillä, mitä termejä saadaan asioista käyttää.
Jotkin sanat julistetaan vääriksi tai jopa kielletyiksi. Niiden johdosta ollaan pahoittavinaan mieli ja hulluimmat rientävät jopa oikeusviranomaisten luo kantelemaan siitä, että joku on vaikkapa käyttänyt jotakin perinteistä sanaa jostakin perinteisestä asiasta.
Absurdisuuden huippuja on ”tyttö”-sanan demonisointi. Siinä muka nähdään vähättelyä ja ties mitä. Samaan aikaan vielä 80-vuotiaat naisetkin tekevät parhaansa näyttääkseen tytöiltä.
Venäläinen nainen on yleensä niin sanotusti samozaštšištšajuštšaja ženštšina (самозащищающая женщина) -kehotan lausumaan nopeasti kymmenen kertaa peräkkäin-, jonka omanarvontunto on horjumaton ja joka ei edes pyri olemaan jonkinlainen toisen luokan mies (mužtšina vtorogo sorta).
Venäjässä tuota sanallistakaan ongelmaa ei ole. Tyttö on devotška tuonne rippikouluikään saakka, jolloin hänestä kuoriutuu devuška, sukukypsä nuori nainen. Devuškasta sitten kypsyy ženštšina, joka hedelmän tavoin alkaa saada materiaa eri puolille kehoaan ja muuntuu staruškaksi. Babuška hänestä tulee, jos vunukoita siunaantuu, mitä on monestakin syytä pidettävä luonnollisena ja toivottavana asiana.
Sivumennen sanoen, babuškat keskenään (meždu nami, devotškami) käyttävät toisistaan sanaa devotška eli siis tyttö. Siinä yhteydessä devuška kuulostaisi pelkästään tökeröltä ja ženštšina suorastaan vähämieliseltä.
Joskus tietenkin kehitys tavallaan pysähtyy ja vuosien kehityksen tuloksena on ženštšinan sijasta staraja deva. Siihen kai jotkut marginaalit pyrkivätkin ja lienevät osaansa tyytyväisiä.
Niin, että älkää nyt paheksuko, jos Venäjällä kutsun tarjoilijaa sanomalla devuška! Niin se juuri kuuluukin sanoa.
Toki sanonnat saattavat muuttua. Ranskassahan ei enää oikein sovi sanoa Garçon! tai tytölle garçonne!. Saksassa Herr Ober! tuntuu kyllä toimivan. Mutta tämä on jo eri asia.
Tarkoitus ei ollut tässä puhua tarjoilijoista erityisesti, vaan tytöistä yleensä.
Suurena tyttöjen ihailijana olen aina vähän nostanut karvoja pystyyn, kun on annettu ymmärtää, että ”tytöttely” on jotakin pahaa ja sopimatonta.
Mikäli naispuoliset tai sellaista esittävät henkilöt näkevät paljon vaivaa muistuttaakseen mahdollisimman paljon alle kaksikymppisiä tyttöjä, on pelkästään kunnioittavaa olla pitävinään heitä sen näköisinä. Silloin myös asianmukainen puhuttelu lankeaa luonnostaan.
On totta, että kauneus luonnostaan liittyy nuoruuteen. On hyvin harvinaista nähdä rumia nuoria tyttöjä. Sellaisia tuskin oikeastaan edes olisi, elleivät jotkut tahallaan tärvelisi ja tuhrisi Luojan heille antamaa ulkonäköä.
Mutta tästä tulemmekin siihen, etteivät kauneus ja järki luonnostaan kuulu yhteen. Jälkimmäinen yleensä kyetään hankkimaan vasta vuosikymmenien mittaan. Tämä nyt on luonnollista jos mikä, ei sen ymmärtämiseen mitään rakettitiedettä tarvita.
Toki poikkeuksia aina on ja juuri sellaisethan herättävät aina ihailevaa ihmetystä.
Samuel Johnson sanoi aikanaan, nähtyään naisen saarnaavan kirkossa, että se oli hieman kuin koira olisi kävellyt kahdella jalalla: eihän se nyt mitenkään erinomaisesti mene, mutta hämmästyttävää on huomata, että se sittenkin onnistuu.
No, tällaista emme enää hämmästele, vaikka yhä uudelleen jaksetaan ihmetellä, että joku nainen tekee jotakin sellaista, mitä tuhannet ja taas tuhannet miehet tekevät ja ovat tehneet joka päivä.
Kyseessähän ovat ennakkoluulot, jotka joissakin tapauksissa perustuvat ennakkotietoon ja joissakin taas ei. Kyllähän suomenkielisen ihmisenkin ilmaantuminen sellaiselle paikalle, jossa häntä ei koskaan ollut nähty, oli aikanaan melkoinen sensaatio. Siinäkin toteutui tuo kävelevän koiran paradoksi.
Mutta niin vain olemme tottuneet siihen, että suomalaiset kykenevät mihin vain ja hieman enemmänkin. Ei tätä olisi tarvinnut uskoa vielä puolitoista vuosisataa sitten.
Nuorilta naisilta olen tottunut odottamaan monenlaisia hyveitä: empatiaa, helläsydämisyyttä, maltillisuutta ja vastaavia, lähinnä passiivisia ominaisuuksia.
Mitä paheisiin tulee, on niitä nykyään alettu yhä enemmän kehittää ja suorastaan palvoa julkisuudessa: tyhmänylpeys, tuittupäisyys, pinnallisuus, valheellisuus, pyrkyryys ja muut vastaavat, erityisesti narsistiseen luonnehäiriöön liittyvät asiat.
Keskimäärin politiikan uraohjukset molempia sukupuolia kai lienevät normaalia useammin narsismiin taipuvaisia, mutta eihän kyseessä mikään luonnonlaki liene.
Kuningatar Kristiina, jolla oli asiasta kokemusta, sanoi että sekä naisten hyveet että heidän paheensa tekevät heistä huonoja hallitsijoita.
Luultavasti näin olikin aikana, jolloin hallitsijalla oli käsittään lähes rajaton valta. Kristiina oli itse hyvä esimerkki.
Mutta millaista valtaa ministeri nykyään oikein mahtaakaan käyttää?
Kun valtakunnan tavaksi on tullut eräänlainen pukkihyppely (venäjäksi ministerskaja tšeharda), jossa leikkisästi pukataan kuka milloinkin ja mihinkin mihinkin ministerinvirkaan, osoittaa jo tämä, ettei koko asialle anneta oikeastaan mitään merkitystä.
 Jokainenhan nyt osaa tuolilla istua ja asiat päätetään kollegiaalisesti ja virkamiehet hoitavat asioiden sen puolen, joka liittyy niiden ymmärtämiseen ja hoitamiseen.
Vaikka kyllähän ministerikin voi asioita viedä johonkin suuntaan. Saako hän tahtonsa läpi, on sitten jo toinen kysymys. Useinhan noita tahtoja on useitakin asioihin vaikuttamassa ja kompromissien kautta on edettävä. ainakin se olisi kohtuullista sellaisen hallituksen kohdalla, jonka nauttima luottamus mielipidemittausten mukaan on hyvin, hyvin heiveröinen.
Loppuun voisin vielä siteerata mielirunoilijaani Nietzscheä, joka nuorukaisena suorastaan säikähtää huomatessaan, etteivät hänen jumaloimansa tytöt olekaan joka suhteessa täydellisiä olentoja:

Was sie noch sagt, glaubt' ich nimmer;
wie ein Floh, so springt's, so sticht's!
»Selten denkt das Frauenzimmer,
denkt es aber, taugt es nichts!«



13 kommenttia:

  1. Kielellä on sellainen ominaisuus, jolle arkisessa käytössä ei ole edes nimeä, mutta jota mielestäni voitaisiin sanoa "käsitekiinteydeksi".

    Meillä on normaalisti jonkinlainen mielikuva siitä miten käsitteet vastaavat joitain todellisuuden kohteita -- ja esimerkiksi Wittgenstein aloittaa myöhäisfilosofisen teoksensa kertomalla Augustinuksesta, joka kuvaa oppineensa lapsena puhumaan kun hänen vanhempansa osoittivat sormellaan jotakin esinettä ja toistivat suullaan sen nimeä -- mutta tämä nimen vastaavuus todellisuuden kanssa on vain asian yksi puoli.

    Toinen on se, että käsitteet kytkeytyvät toisiinsa, ja syntyy sellaisia käsitteitä joilla on ikään kuin merkitysten verkossa kantavampi, sitovampi voima. Ne "kiinteyttävät" käsitepinnan, josta voi lopulta tulla niin sementoitu, että ihminen voi kävellä sen päällä ihan kuin Jeesus vetten päällä.

    Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä elettiin likmain tuhat vuotta niin sanottua "keskiaikaa", jolloin kaikki "realismi" oli sementoitunutta käsiterealismia. Ja omassa ajassamme on nyt hyvinkin vahvoja merkkejä siitä, että olemme taas vajoamassa vastaavanlaiseen pysähtyneen ajattelun ja käsiterealismin aikakauteen.

    Mehän alamme todella yhä vahvemmin uskoa siihen että kun asialle annetaan jokin nimi, koko merkitysverkko oitis asettuu uuteen viritystilaan. Ja tämä pätee mielestämme myös päinvastaiseen suuntaan: uskomme että jonkin käsitteen pois pyyhkiminen poistaa ko. asian myös todellisuudesta. -- Se on todellista käsiterealismia.

    "Neekeri" on tabu. Niin tabu, ettei kukaan uskalla edes pohtia mitä siinä valkoisen tabuaukon kohdalla aikanaan oli. Kohta on toinen, kolmas, kymmenes ja sadaskin asia tabu. Ja se on vasta alkua. Kohta koko ajattelu on tulehtunutta -- kauttaltaan vain tabukammoa. Siinä vaiheessa ne Fahrenheitin paloautot kiertavät polttamassa viimeisiä paljastuneita kirjakätköjä.

    Niin että kyllä me jo tiedämme mikä on "tyttö". Se on tabu. Ja tyttöjen hallitus se vasta tabu onkin. Se panee kaikki vihapuheet pannaan. Inkvisitio varmistaa että kansalaiset täälläkin pian "kävelevät joko päällään tai ilman päätä" (Pentti Saarikoski N-liiton totalitarismista).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on erittäin tärkeä pointti. Muistelen, että Einstein oli asiasta huolissaan.

      Poista
    2. Tämä taitaa harhautua jo alkuperäisestä aiheesta syrjään, mutta ehkä se sallitaan. Viittasit siihen, että kielessä sanat viittaavat reaalimaailman kohteisiin tai ne edustavat erilasia käsitteitä, joskus enemmän, joskus vähemmän tarkasti. Vastaavuus kulkee siihen suuntaan, että reaalimaailmaa kuvataan kielellä. Lause on tosi, jos se kuvaa oikein todellisuutta.

      Nyt kuitenkin näyttää olevan yleistymässä sellainen tapa, että rattaat pyörivätkin päinvastaiseen suuntaan, kieli edustaa todellisuutta tai ainakin muokkaa sitä. Ihmiset nähdään eräänlaisina Pavlovin koirina. Kun kello kilisee, kuola alkaa valua, olipa ruokaa tulossa tai ei. Pidemmälle vietynä samaa mallia edustaa se Tyynenmeren saarten cargo kultti, jossa lennonjohtotornia muistuttavien symbolisten rakennelmien uskottiin tuovan paikalle rahtikoneita ja kaikkea maallista hyvää. Tämä meillä nyt leviävä sanamagia toimii aivan samalla tavalla. Kun jotakin sanaa ei käytetä, sen vastine häviää myös todellisuudesta. Kun jotakin sanaa käytetään, vastine ilmestyy todellisuuteen ja vaikka ei ilmestyisikään, tulee käyttäytyä ikään kuin se olisi ilmestynyt.

      Vaikuttaa huolestuttavassa määrin kulttuurin taantumiselta primitiiviseen suuntaan.

      Poista
    3. Juuri näin. Surullista miten rikas ja vivahteikas Suomen kielemme raiskataan ja turmellaan "muka" sopimattomana.

      Poista
    4. Tarkoitatko, Nieminen, suomea, ruotsia, saamea vai viittomakieltä?

      Poista
  2. Näpsäköitä gimatsuja, ei siinä mitään. Näin vanhana pukkina sitä osaa arvostaa näitä ikiaikaisia arvoja. Niiden ikiaikaisuus on kyllä uhattuna jos näiltä pimatsuilta kysytään, mutta minäpä en kysy. Kirjoitan näin koska vielä voin ja olen syntymäuhmaikäinen.

    Katselin näitä A-studiossa mielelläni ja kuuntelin ihmeissäni. Ministeristytöt siinä kertoivat tulevia tekemisiään. Valtionhan pitäisi olla sitä varten, että se antaa turvaa ja elinmahdollisuudet kansalaisilleen. No okei, hyvinvointivaltiossa on pikkuisen muutakin rukattavaa, mutta jos nuo ensimmäiset eivät ole kunnossa, niin hyvinvointiakaan ei ole. Mutta puhuivatko tytöt näistä asioista. No eipä tietenkään, perus- ja tasarvoista kyllä ja sen semmoisista, mutta ei sanaakaan siitä, että kaikki hyveet voivat toimia vain taloudelliseti hyvinvoivassa valtiossa. Moraalia riittää kyllä jaettavaksi ja velkarahaa, mutta rahan hankkiminen on tylsää näiden fröökyneiden mielestä

    VastaaPoista
  3. Minä olen jo sen verran vanha ja rento setämies, että uskallan luottaa näihin naisiin. Itse asiassa heihin luotan (tässä vaiheessa) paljon enemmän kuin johonkin putkimies-Lipposeen, sitra-Kataiseen, EIP-Stubbiin, onnettomasta Rinteestä nyt puhumatta. Katri Kulmunista kasvaa todennäköisesti valtionainen, kunhan asettuu uuteen rooliinsa. Sanna Marinin dogmaattisuudesta sopii olla huolissaan ja Li on vuorostaan Li: aina yhtä vihainen ja laskutaidoton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään mitenkään erityisesti epäile. Ans kattoo.

      Poista
    2. Sanoo vihainen ja laskutaidoton(* Ilmari?
      ((*hiekkalaatikkoperiaate)

      Poista
    3. Hyvä kun järjen äänikin kuuluu. Itse uskon, että uuden hallituksen johdossa ikäluokka on määrävämpi ominaisuus kuin sukupuoli.

      Olen työssäni nähnyt fiksuja ja tyhmiä ja kaikkea siltä väliltä sukupuolesta riippumatta

      Poista
  4. Kuinkas se jercy lec totesikaan: "olin jo menettänyt uskoni sanaan, kunnes sensuuri palautti sen"

    VastaaPoista
  5. Slangeissa tietyt asiat ja ilmiöt ovat ns. attraktiokeskuksia, eli ne vetävät puoleensa huomattavan paljon enemmän yhä uusia sanoja ja ilmauksia kuin muut. Kun tietty, aiemmin neutraalina pidetty sana, tabuistuu, vauhti arvatenkin vain kiihtyy. Semantikko Lyons on havainnut, että erityisen suosittuja ovat eläimistä, ruoasta ja soittimista muodostellut slangisanat ja -ilmaukset. Tuo kolmikko vetoaa mahdollisimman moniin ihmisen aisteihin maksimaalisesti.

    VastaaPoista
  6. "Mutta millaista valtaa ministeri nykyään oikein mahtaakaan käyttää?

    Kun valtakunnan tavaksi on tullut eräänlainen pukkihyppely (venäjäksi ministerskaja tšeharda), jossa leikkisästi pukataan kuka milloinkin ja mihinkin mihinkin ministerinvirkaan, osoittaa jo tämä, ettei koko asialle anneta oikeastaan mitään merkitystä.

     Jokainenhan nyt osaa tuolilla istua ja asiat päätetään kollegiaalisesti ja virkamiehet hoitavat asioiden sen puolen, joka liittyy niiden ymmärtämiseen ja hoitamiseen."

    Nyt blogisti on - harvinaista kyllä - ymmärtänyt demokraattisen halinnon väärin: ministerin tai muun luottamusmiehen tehtävä on välittää valitsijansa ARVOT päätöksentekoon kun taas virkamiesten asia on tuoda siihen asiantuntemus ja laillisuusvalvonta ts virkavastuu. Poliitikasta puolet on arvovalintoja, puolet asiantuntemusta. Jos toinen puoli puuttuu, huonosti käy. Esimerkiksi terveydenhuollon priorisointi yksittäisten lääkärien hoitopäätöksillä on esimerkki noiden arvovalintojen puutteesta.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.