Signaaleja luetaan

Missä mennään?

Arto Luukkanen, Suomi hajoavan imperiumin sylissä. Otava 2019, 368 s.

Venäjä on naapurimme, joten meillä on aina ollut syytä pohtia sitä, olemmeko sen läntinen vai venäläisittäin pohjoinen naapuri, sijaitsemmeko siitä railon takana vai sen taskussa, kainalossa tai peräti sylissä. Joskus on ajateltu, että ollaan vain sen varjossa.

Venäjän tutkimuksen konkari Arto Luukkanen (etymologisen sanakirjan mukaan konkari tarkoittaa mm. tasa-astujaa tai sellaista hevosta, joka pyrkii hyppäämään aidan yli. On sitä käytetty myös kilpahevosesta ja sotaratsusta, kantasanahan on ruotsin gångare) käyttää nyt kirjansa otsikossa tuota sylissä-vertausta, jota ei kyllä enemmälti itse tekstissä perustella.

Tämä kirja ei kerrokaan Suomesta, kuten voisi kuvitella, vaan Venäjästä ja, hieman yllättäen, myös Ukrainasta.

Ukraina on varsin näkyvästi mukana siksi, että siellä on nyt vapaa pääsy KGB:n arkistoon, joka tuntuu myös aineistoltaan olevan parempi kuin vastaavat laitokset Virossa ja Gruusiassa. Jälkimmäisissä sitä paitsi on joitakin rajoituksia. Kaikista, myös Ukrainasta, lienee dokumentteja myös hävitetty ja viety Moskovaan.

On hyvin ymmärrettävää, että tällaisen ainutlaatuisen arkistomateriaalin kimppuun on monenkin tehnyt mieli käydä. Luukkanen on sen myös tehnyt.

 Ihmisten mielikuvituksessahan salainen poliisi usein hallitsee kaikkea mahdollista. Päivän lehdestä huomaan, että lapsellisimmat salaliittoteoriat näkevät nytkin koko maailman pelkkänä Venäjän erikoispalvelujen leikkikenttänä.

Todellisuus on valitettavasti aina ollut paljon harmaampaa ja uskallan epäillä, että sitä se on nytkin. Neuvostoliitto vaikutti aikoinaan sovjetologien mielestä pirullisen täydelliseltä koneistolta, kunnes huomattiin, että se olikin poikkeuksellisen vajavaisesti toimiva yhteiskunta, joka koostui anarkisteista ja jonka valtio yritti turhaan valvoa heitä.

Kun salaisen poliisin materiaalit kuitenkin ovat tämän kirjan suuri uutuus, tekee mieli aloittaa niistä.

Kuten voi odottaa, Suomesta ei Ukrainan salaisella poliisilla ollut kovinkaan paljon syytä kiinnostua. Toki turistiryhmiä liikkui ja prelaatteja kävi Kiovan lavrassa. Näiden touhuista syntyneet raportit eivät kuitenkaan maailmoja mullista enempää kuin sekään tieto, että muuatta suomalaista kapteenia yritettiin värvätä.

Kiinnostavampaa on katsella Ukrainan neuvostotasavallan viimeisiä aikoja salaisen poliisin silmin. Viimeiset ajat kun nyt tekijän mukaan saattavat olla käsillä myös Putinin Venäjälle, jonka sekurokratia on vienyt maan kriisiin, kuten hän päättelee.

Näkökulma suoraan järjestelmän ytimestä on epäilemättä kiinnostava ja erityisesti siksi, että nytkin juuri voima (tai pakotus-) koneistot ovat avainasemassa, kun Venäjän tulevaisuus ratkaistaan.

En tiedä, onko analogia kuitenkaan erityisen hedelmällinen. Neuvostoliiton hajotessa kaikki keskittyi puolueeseen. Nykyinen Yhtenäinen Venäjä on korkeintaan kalpea varjo NKP:stä, ei oikein sitäkään.

Joka tapauksessa Luukkanen on ottanut tässä poliittisen auguurin roolin ja sellaistahan aina tarvitaan. Auguurien tehtävä on kuitenkin jo Rooman valtakunnan kukistuskaudelta lähtien ollut varsin epäkiitollinen. Hehän ennustivat tulevaa.

Mikäli ennusmerkit olivat huonoja, saattoivat auguurit käyttää useita menetelmiä mitätöidäkseen potentiaalisen uhan (auspicia oblativa). Ennusmerkkejä voitiin kieltäytyä katsomasta, pitää tulosta virheellisenä, kieltää sen merkitys tai toistaa koe uudella ja paremmalla onnella.

Luukkaselta ei kuitenkaan puutu rohkeutta nähdä huonoja enteitä, pikemminkin päinvastoin. Hän kohdistaakin erityisen terävän kritiikkinsä maamme Venäjän tutkimuksen valtavirtaan, joka pakenee velvollisuuksiaan redusoimalla tutkimansa todellisuuden käsittämättömiksi diskurssikimpuiksi, jotka asioiden ymmärtämisen kannalta ovat parhaimmillaankin yhdentekeviä.

Luukkanen lanseerasi aikoinaan termin sekurokratia, jota hesarin taholta nälvittiin ja vastustettiin. Tätä asiaa muistellaan tässäkin kirjassa yhä.

Silloin hän kuitenkin osui oikeaan eli oli aikaansa edellä: Venäjän demokratisoituminen tuli kuin tulikin pian tiensä päähän. Ehkäpä siis myös analyysi oli tavoittanut olennaisen.

Näin kirjoittaja uskoo ja kuvaa Venäjän harvainvallaksi, joka rakenteellisista syistä on lyönyt laimin etsikkoaikansa. Maa on perinyt Neuvostoliitolta valtarakenteensa, joista puolueen hävittyä ovat jäljelle jääneet vain pakotuskoneistot.

 Niitä hallitsevat silovikit ovat myös ottaneet käsiinsä kansallisomaisuuden. On syntynyt eräänlainen läänityslaitos, jossa hallitaan johtajan armosta. Ero normaaliin vapaaseen systeemiin on omistuksen ehdollisuus ja tämä ero on olennainen.

Maa on nyt pysähtyneisyyden tilassa kuten Neuvostoliitto ennen romahdusta ja edessä voi olla perestroika, mutta myös paluu stalinismiin. Poliittiset uudistukset olisivat umpikujasta pääsemisen välttämätön ehto, kertoo kirjoittaja ja noteeraa tarkoin aivan viime aikoina kuullut heikot signaalit vallan legitimiteetin hupenemisesta.

Olisiko Ukrainan tie sitten vaihtoehto Venäjälle? Luukkanen ihailee selvästi Ukrainan uutta presidenttiä, vieläpä sitäkin miten hän erottaa kameroiden edessä ministerietä ja johtajia ja jopa pakottaa odessalaisen verojohtajan kirjoittamaan erokirjeensä kaiken kansan nähden.

Muuten hyvä, mutta tällaisen toimintakaavan Zselenski on kyllä voinut oppia suoraan Putinilta. Herää myös kysymys, missä se Ukrainan demokratian toimivuus on ja onko korruptio sitten sieltä hävitetty Euromaidanin jälkeen?

Mieleen hiipii kyllä epäilys, ettei enempää Ukrainan kuin Venäjänkään perusongelmiin ole yksinkertaista ratkaisua. Niiden juuret ovat syvällä. Venäjällä sekurokratia pistää silmään, mutta mikä Ukrainaa sitten vaivaa?

Meillähän ei Putinin Venäjän naapuruus ole ollut ongelma. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei ongelmia voisi tulla. ”Erikoispalveluiden” tökeröt kampanjat ovat syystäkin herättäneet epäluuloja myös täällä, mutta minulla on kyllä sellainen hytinä, että ne kertovat enemmän tekijöidensä epäpätevyydestä kuin pelottavasta kyvystä.

Venäjällä valta yleensä vaihtuu suurella rytinällä, varoittaa Luukkanen. Voi myös käydä niin, että Putin menee, mutta systeemi säilyy. Jos uusstalinismi tulee, se voi lopulta merkitä Venäjän hajoamista.

Olisiko Ukrainasta henkiseksi majakaksi Venäjälle, kysyy kirjoittaja. Vai voisiko peräti Suomi olla sitä molemmille?

Kysymyksiähän riittää. Artolla on sana hallussaan eikä hän kuvia kumartele. Auguurin rooli on vaikea, mutta jonkinhan aina pitää sekin omaksua. Siitä vain joulunpyhinä kannuja valamaan alan konkarin opastuksella.