Yläluokkainen lapsuus

Lapsuuden maisema

Arne Nevanlinna, Isän maa. WSOY 1994, 192 s.

Muuan adjutantti päämajassa ehdotti huvikseen Mannerheimille, että kun Petroskoista nyt tehdään Äänislinna ja Anuksesta Aunuksenlinna, niin kai sitten Pietarista tehdään aikoinaan Nevanlinna, på svenska Neovius.

Mannerheimin kerrotaan hymähtäneen sukkeluudelle, mutta tokihan Pietarin edeltäjän, Nevanlinnan eli Nyenin nimi oli tosiaan latinaksi Neovia. Kun suomalainen pappissuku suomensi nimensä, joka oli Neovius, se valitsi Nevanlinnan, koska luultiin aika luonnollisesti, että nimi johtui tuosta kaupungista.

Se osoittautui virheelliseksi päätelmäksi, mutta ei sen sijaan se käsitys, että suku oli alun perin suomenkielinen ja oli sitten ruvennut puhumaan ruotsia, kun pääsi sivistyneistön piiriin. Näinhän normaalisti aina kävi.

Joka tapauksessa ruotsin kieli ja ruotsalainen kulttuuri olivat vahvasti mukana, kun tämäkin suku suomensi nimensä ja vaihtoi kielensä. Tämähän oli aikoinaan se tavallinen tarina: ruotsia puhuttiin, kun se tuntui tarpeelliselta eli abstraktimpia asioita käsitellessä, suomea taas sikäli kuin osattiin ja vähitellenhän sitä osattiin yhä paremmin.

Suomi oli kauan niin sanottu parleerauskieli eli jokapäiväisen small talkin ja muun vastaavan kommunikaation tarpeen tyydyttäjä. Varsinainen ajattelu saattoi aika kauan tapahtua ruotsiksi.

Nevanlinnan perheen kaksikielisyys, joka oli suomivoittoista, näyttää olleen ylemmän keskiluokan piirissä hyvinkin yleistä myös monissa muissa vastaavissa perheissä vielä ennen sotia ja hieman niiden jälkeenkin.

Mutta toki tuohon aikaan alkoi opin tielle mennä yhä enemmän myös talonpoikaiston vesoja, joille ruotsinkieli oli työllä ja tuskalla opittua –sillä oppiahan sitä piti.

Mitä Nevanlinnojen keskiluokkaisuuteen tulee, puhuu kirjoittaja, eräänlaisen elävän suurmiehen poika, koko ajan itsestään selvästä kuulumisesta suomenkieliseen yläluokkaan, mutta tuo yläluokkaisuus on otettava suhteellisena.

Toki Rolf kuului tiede-eliittiin ja Suomen oloissa se oli kai suunnilleen yhtä korkealla yhteiskunnallisessa arvostuksessa kuin muutkin eliittiryhmät, vaikka niistä jonkin verran erillään. Ei hän kuitenkaan ollut mikään Hjalmar Linder, joka ilmeisesti sai suuriruhtinaankin kadehtimaan elintasoaan (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=linder ).

Mutta eipä niitä grand seigneureja ollutkaan Suomessa kuin yhden käden sormilla lukien. Jo Faddei Bulgarin Suomen sodan aikana oli kiinnittänyt huomiota suomalaisen yhteiskunnan tiettyyn tasapäisyyteen: eivät Suomen herrat juuri leveästi eläneet, mikäli venäläisiin verrattiin. Mutta niukkaahan se oli kansakin elo.

Joka tapauksessa 1930-luvun Suomessa, ainakin pojan lapsellisessa mielikuvituksessa Rolf ja sen mukana koko perhe kuuluivat yläluokkaan ja nimenomaan suomenkieliseen. Aarne ei kunnolla ruotsia oppinutkaan ja suomenmielisyys oli perheen aatteellisia kulmakiviä, jonka johdosta se joskus sai myös niin sanotusti tietää huutia.

Muuten perheen arkipäivää hallitsi poroporvarillinen rauha ja erilaisten säännösten ja normien horjumaton kunnioitus. Niiden haastaminen oli mahdotonta, eikä tainnut tulla edes mieleen ennen aikuisuutta, vaikka orastavan nuorisokulttuurin aineksia näkyykin slangia puhuvassa ympäristössä.

Kaiken kaikkiaan tarinassa tapahtuu hyvin vähän. Isä on horjumaton auktoriteetti ja ihailun kohde, mutta ei mikään tyranni. Äiti ja naiset ovat osaansa alistuneita ja mikäpä on ollessa, kun elatus hoituu perheenpään toimesta. Tuon ajan yhteiskunnassa keskiluokka tosiaan eli patriarkaatissa ja miksipä ei olisi elänyt.

Oman elämänpiirin ulkopuolelta kirjoittaja pääsee tai joutuu tekemään havaintoja harvoin. Hänhän ei käy edes kansakoulua ja tutustuminen oman kansan koko yhteiskunnalliseen kirjoon tapahtuu vasta armeijassa.

Oppikoulu, SYK, on sekin eliittikoulu, mutta luulenpa, että nuorella Aarnella oli ympärillään sentään aika demokraattinen miljöö, mikäli vertaamme hänen kokemuksiaan vaikkapa englantilaisen yläluokan pojan kasvatukseen public schoolissa, vailla edes armeijakokemusta.

Luokkayhteiskunta oli ennen sotia tosiasia ja olihan se sitä myöhemminkin. Vanhan järjestyksen sotkivat perusteellisesti sitten suuret ikäluokat, jotka tulivat maailmaan vasta parikymmentä vuotta Aarnen syntymän jälkeen. Niiden aikana yhteiskunta todella muuttui ja myös tapahtui tuo kulttuurivallankumous, joka hävitti vanhat arvot ja normit.

Henkinen ja ideologinen yläluokkaisuus oli ainakin jossakin määrin tosiasia ennen sotia. Siihen kuului usko omaan perinnölliseen ylemmyyteen, joka muuten näkyi koulutusdoktriineissamme vielä sotien jälkeen. Gaussin käyrä kun nyt vain lahjomattomasti määräsi jotkut johtoon ja kun se etevyys oli periytyvää.

Kirjassa on erinäisiä kiinnostavia detaljeja, jota liittyvät muun muassa klassisen musiikin nauttimaan arvostukseen. Se edusti sekulaarista pyhyyttä.

Rienaus, joka kohdistui instrumentteihin silloin, kun niillä soitettiin jotakin kevyttä musiikkia, saattoi aiheuttaa aitoja raivokohtauksia. Klassisen musiikin ymmärtäjät erottautuivat silloin rahvaasta tavalla, jota nykyisten oopperajuhlien aikana ei voi edes aavistaa.

Kaiken kaikkiaan elämä Helsingin eteläkärjessä ja kesäisin huvilalla Kemiön saaren liepeillä ja Lohjalla on idyllistä ja vailla dramatiikkaa. Sitähän tuo sitten sota, johon kirjassa vain viitataan. Sielläkin kohtaaminen helsinkiläisnuorten ja eteläpohjalaisten välillä taisi olla jonkinlainen löytöretki. Kielivaikeuksiakin ilmaantui, eikä ihme (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=slangi ).

Kirjan kuvaamaan aikaan voisi varmaankin hyvin soveltaa Veikko Lavin kiteytyksen omasta, varsin erilaisesta elämästään: ei se ollut kovin kummallista.

Mutta juuri sellaisesta, normaalista, jokapäiväisestä elämästähän meillä useinkin puuttuu tietoa. Menneisyydestä kun tuppaavat muistoissa säilymään ennen muuta ne epätavalliset ja epätyypilliset asiat.