Valhe ja historian kostotar

Perfidi menettely

Perfidi menettely sanoi Paasikivi kuullessaan Terijoen hallituksesta. Sanahan on ranskaa, joka tuohon aikaan oli vielä muodikasta. Kantana on sana fides eli usko, jota siis väärin käytetään.  Klassinen käyttötapa on esimerkiksi sanonnassa la perfide Albion –petollinen Englanti.

Muistelen, että muuan Goethen henkilö tunsi vastenmielisyyttä koko Ranskaa ja sen kulttuuria kohtaan sen johdosta, että sen kielessä niin kauhea asia voitiin sanoa niin toteavan liukkaasti. Saksassahan asia ilmaistaan esimerkiksi sanalla verräterisch, joka panee sanojansakin irvistelemään.

Venäjässä samaa asiaa merkitsee sana verolomnyj (вероломный), joka tarkoittaa valapattoista. Kantasanana on vera, usko tai luottamus, joka murretaan (lomat).

Venäjässä tuota sanaa käytetään erittäin yleisesti nimenomaan Saksan vuonna 1941 aloittaman hyökkäyksen yhteydessä. Sitä siis rajan itäpuolella luotettiin ja uskottiin kumppaniin, mutta luottamus petettiin, vaikka se oli hyvin ansaittu, kuten myös Molotov muisti muistuttaa.

Silmiin sattui tässä ihan äsken netistä pieni venäläinen sananvaihto, jossa hieman kiisteltiin siitä, onko oikein käyttää talvisodasta valapattoisen (verolomnyi) hyökkäyksen  nimikettä. Joku oli siihen tyytymätön, jostakin syystä ja piti koko sanaa naiivina.

Itse asiassa talvisodan valheellisuus Neuvostoliiton puolelta oli jotakin niin kolossaalista, ettei pelkkä valapattoisuus/verolomnost riitä sitä kuvaamaan.

Myös Kustaa III aloitti aikoinaan hyökkäyssodan järjestämällä teatterimaisen muka-selkkauksen Puumalassa ja väitti sen perusteella edustavansakin puolustavaa osapuolta, kun sota oli saatu alkamaan.

Tämä suututti upseerit, jotka muodostivat tunnetun Anjalan konfederaation eli liiton. Se alkoi jo muistuttaa puolalaista politiikkaa, mutta olipa kuningaskin eksynyt härskiin peliin leikkiessään tuhansien alamaistensa ja yhtä monien naapurimaan kansalaisten hengellä. Se oli perfidiä se, jos mikä.

Tavallaan Vuolteensalmen ammunta muistutti hyvinkin Mainilan laukauksia. Kyseessä oli teatteri, jonka tarkoituksena oli antaa viikunanlehti sodan aloittamisen verhoksi: ehän mie, kun hyöhähän, hyö!

Mutta tällainen maskeeraus on vielä kovin simppeliä ja amatöörimaista. Kun totalitaarinen valtio rupeaa valehtelemaan, niin siinä voidaankin mennä jo ihan uudelle tasolle. Talvisodassa myös mentiin.

Ei Vuolteensalmen epämääräisen ammuskelun takia polkaistu maasta kansanliikettä, joka olisi vaatinut vihollisen rankaisemista kolminkertaisella iskulla. Ei sen johdosta mobilisoitu valtakunnan kaikkia johtavia kirjailijoita allekirjoittamaan adresseja ja rustaamaan runoja vihollisen röyhkeydestä ja sen rankaisemisen välttämättömyydestä.

Sanomalehdet eivät silloin revitelleet raportoimalla vihollisen hävyttömyydestä muka kärsineiden sotilaiden suuttumuksesta ja kansan oikeutetusta raivosta. Oman armeijan upseerit reagoivat vain käymällä sotaa tarmottomasti. Valhe ymmärrettiin yksinkertaisesti valheeksi, kaikessa banaaliudessaan.

Talvisodan valheella sen sijaan oli aivan toisenlaisia ulottuvuuksia. Siitä tehtiin pyhä asia. Kuten tunnettua, Neuvostoliitto ei tunnustanut käyvänsä Suomea vastaan sotaa. Sen sijasta se kertoi käyttävänsä mahtavan puna-armeijansa voimaa Suomen kansan hyväksi, auttaakseen kapinaan nousseita, paljon kärsineen kansan poikia ja tyttäriä heidän taistelussaan konkurssin kärsineen valkosuomalaisen komennon kätyreitä vastaan.

Suomelta ei sen mukaan myöskään riistetty alueita, vaan päinvastoin lahjoitettiin sille Itä-Karjalan suomensukuiset, valtavat alueet ja näin toteutettiin kansojen oikeutettu, vuosisatainen toive jälleenyhdistymisestä (ks. Suur-Suomi).

Kuten todettu, kansainvälinen solidaarisuusliike Suomen kansanhallituksen puolesta oli hyvin laaja. Neuvostoliitossa siihen osallistuivat muun muassa akateemikot in corpore ja kuuluisimmat kirjailijat. Monen runosuoni pulppusi Suomen kansan puolesta ja sen kiduttajia vastaan. Kontribuutionsa saivat lehtien sivuille niin Sergei Mihalkov kuin Aleksandr Tvardovski. Dunajevski ja Šostakovitš sävelsivät kansamme vapauttamisen kunniaksi ja niin edelleen.

Kun nykyään puhutaan valeuutisista, on yleensä kyseessä vain lähes huomaamaton asioiden vääntely ja tulkintojen venyttäminen. Talvisodassa oli kyse muusta. Silloin lavastettiin valtava kansallinen raivon purkaus, johon luontevasti liittyi myös sentimentaalinen ”oikeiden” (ei siis”valko-”) suomalaisten rakastaminen ja heidän oikeuksiensa tinkimätön puolustaminen.

Mikäli talvisodan valhe banalisoidaan vain joksikin muka erimielisyydeksi Mainilan ampujasta tai legitiimiksi huoleksi Neuvostoliiton rajojen turvallisuudesta, ollaan hyvin kaukana sen ymmärtämisestä, mitä se aikoinaan tarkoitti.

Kyseessä ei ollut pelkkä perfidie, vaan suuren valheen korottaminen pyhäksi totuudeksi. Kyseessä ei ollut edes venäläisittäin vranjo eli luikurin laskeminen, vaan lož kaikkein korkeimmassa asteessaan –totaalinen valhe, jota vaadittiin kunnioittamaan pyhänä.

Mutta tämä tällainen on aina ollut hengen rikoksista suurin.

Jo Napoleon sai aikoinaan huomata, ettei hän luvuttomien rykmenttiensä voimillakaan loppujen lopuksi kyennyt paikkaamaan sitä vahinkoa maineelleen, jonka hän oli hankkinut teloituttamalla oikeudettoman kyynisesti Enghienin herttuan.

Yksi mies sinne tai tänne. Mitäpä se nyt merkitsi miljoonien joukossa, lienee hän ajatellut.

Mutta ei se niin ollut. Kun maailman mahtavin sotaherra, joka olisi voinut olla miljoonien silmissä jalo vapauttaja, hyökkäsikin itse totuuden kimppuun, saattoi hän siinä taistelussa vain hävitä. Historian kostotar ei ehkä reagoinut ihan välittömästi, mutta sen tuloa ei voinut estää.