Generalissimuksen ruokapöytä

Suvorovin sapuskat

Generalissimus  Aleksandr Suvorov (1730-1800), tuo suomalaiseksikin joskus laskettu omituinen sotasankari on nyt Itä-Suomessa ajankohtainen myös siksi, että hänen nimeään kantavaa turistireittiä ollaan valmistelemassa kaupalliseen käyttöön.

Tunnetusti Suvorov heti Kustaa III:n sodan jälkeen lähetettiin Suomeen, jossa hän asui toista vuotta suunnittelemassa ja johtamassa Turun rauhan rajan linnoitustöitä.

Jäljet näkyvät yhä ja jopa Olavinlinna olisi tyystin toisennäköinen ilman Suvorovin työtä. Sehän vahvistettiin hänen toimestaan kestämään ankaraakin piiritystä ”pääkaupungin kivikilven” pohjoisena päätepisteenä. Lappeenrantaan Olavinlinnan yhdisti huomattavana suuri järvilaivasto, jota varten kaivettiin neljä kanavaa. Ne ovat yhä jäljellä ja osittain jopa kunnostettujakin.

Lappeenrannasta Ruotsinsalmeen eli Kotkaan ja pitkin Kymijoen vartta kulki linnoituslinja, jonka Suvorov kunnosti ja osin rakensikin. Keskeneräiseksi jäänyt Kyminlinna on linnoituksista mahtavin, Taavetti, Utti ja Kärnäkoski parhaiten kunnostettuja ja käymisen arvoisia paikkoja.

Suvorov oli lievästi sanoen omapäinen ja omituinen hahmo, joka puhui ruotsalaisista (eli siis suomalaisista) sukujuuristaan ja ihaili Kaarle XII:ta. Hän osasi suomea ja jopa harhautti Savonlinnan kaupunkipahasen johtoa saapumalla talonpojaksi pukeutuneena sen pakeille.

Suurmieheksi nousseen ja nykyisellä Venäjällä suorastaan palvotun Suvorovin elämäntavat olivat yksi hänen kuuluisan omituisuutensa ilmaus. Jopa hänen ruokailutottumuksensa olivat kummalliset.

Ilmeisesti asiantuntevin kuvaus Suvorovin ruokailutottumuksista on peräisin sotilaspalvelijalta, kersantti Ivan Sergejeviltä ja se julkaistiin Majak-lehdessä vuonna 1842. Sergejev oli aikoinaan palvellut Suvorovia 16 vuotta.

Sen mukaan Suvorovilla oli tapana herätä jo heti puolen yön jälkeen ja tehdä sen jälkeen alasti ruumiinharjoituksia, mutta myös  samalla opetteli turkin, tataarin ja karjalan kielen sanoja. Hänellä oli omia talonpoikia karjalan opettajinakin. Ottakaamme siis vakavasti hänen maineensa suomenkielen osaajana.

Sen jälkeen hän kieriskeli märässä ruohikossa tai otti kylmän ”suihkun” ja joi 3 kupillista mustaa teetä, kerman kanssa ellei ollut paastopäivä. Ennen lounasta, joka oli jo klo 8, Suvorov puolipukeissa vielä lauloi nuottikirjasta bassoäänellään. Tämä on erikoista, sillä hänhän oli pieni ja hintelä ruumiiltaan.

Aamiaista tai illallista Suvorov ei nauttinut. Illalla hän saattoi ottaa makean viinin kanssa hilloa tai muutaman sokerissa pyöritellyn sitruunaviipaleen.

Lounas oli Suvorovin ainoa varsinainen ateria ja sinne kutsuttiin myös vieraita 15-20 henkeä. Suvorov piti paljon kaalikeitosta ja paastopäivinä syötiin kalakeittoa. Lisäksi oli lämmin pääruoka (žarkoje), jota hän ei aina syönyt. Hän kärsi heikosta vatsasta kuten myös Mannerheim.

Ennen ateriaa Suvorov otti yhden ryypyn kuminaviinaa, zakuskana oli aina retikkaa. Ruokajuomana hän nautti hyvin kohtuullisesti unkarilaista viiniä tai Malagaa.

Piirakoita Suvorov söi tuskin koskaan ja kastikkeita harvoin. Aterioilla oli korkeintaan 7 lajia, mutta Suvorov ei niitä kaikkia nauttinut.

Paastoviikolla Suvorov söi sieniä, sen jälkeisillä viikoilla myös kalaa. Piinaviikolla hän joi vain teetä.

Lounaan jälkeen ruhtinas ja generalissimus kävi päiväunille. Sitä ennen hän nautti tuopin englantilaista olutta, johon oli sekoitettu sokeria ja raastettua sitruunan kuorta.

Suvorovin suuhun on pantu lause: ”Aamiainen syö yksin, lounas jaa muiden kanssa ja illallinen jätä viholliselle!”

Legendat esittävät Suvorovin hyvin vaatimattomana ja kansanomaisena, päällikkönä, joka söi sotilaiden kanssa samasta kattilasta kaalikeittoa ja puuroa.

Tunnettu Ivan Kljušnikovin runo kertoo, että Suvorov oli aito venäläinen (eikä siis esimerkiksi suomalainen) ja siis rakasti koko sielullaan omaa Venäjäänsä. Hän oli myös sotilas ja söi siis kaalikeittoa ja puuroa ja joi venäläistä kvassia ja vodkaa.

Tämä lienee totta. Sotilaiden ruokana pidettiin nimenomaan kaalikeittoa ja puuroa (Щи да каша –пища наша). Venäjän armeijassa sotilaat valmistivat itse ruokansa keittoporukoissa eli artteleissa ja saivat usein vain pussillisen jauhoja päivässä. Vodkaa tarjottiin usein myös sotilaille, koska sen arveltiin edistävän terveyttä.

Tunnettu sotilasruoka oli myös tattaripuuro, jota saatettiin myös paistaa pannulla sianlihan ja sipulin kanssa, mikäli ruokatilanne sen salli. Siitä piti myös Mannerheim.

Sotilaiden mahdollisuudet valita ruokansa riippuivat tietenkin suuressa määrin siitä, missä he olivat ja mikä oli huoltotilanne. Sergejevin kuvaamat ateriat kuuluivat ehkä lähinnä kartanoelämään.

Nyt sitten pitäisi kai kehitellä myös turisteja varten suvorovilainen ruokalista, joka on mahdollisimman aito, herkullinen ja eksoottinen samaan aikaan.

Luulenpa, että kunnon suvorovilainen ruokalista tai sen suomalainen variantti, jollaista paikalliset asukkaat olisivat saattaneet kenraalille tarjota, voisi käsittää

a.       Alkupaloja. Niitähän Suvorov ei kai syönyt, mutta kai niitä on tarjolla ollut.

Esimerkiksi graavikalaa, kuten siikaa, suolamuikkuja sipulin kera tai silakkaa, vaikkapa suutarinlohta.

Kyytipojaksi ryyppy viinaa (kuminalla maustettua akvaviittia!) ja haukattavaksi (zakuska) pala retikkaa

b.       Keitto (pervoje)

-hyvin haudutettu kaalikeitto (noin 3 tuntia), tarjoiltuna lämpimän suomalaisen ruisleivän ja smetanan kera. Seassa täysin mureaksi hautunutta nautaa tai lammasta.

-tai kalakeitto. Joko kirkas venäläinen uha tai suomalainen kermainen lohikeitto. Osa lohesta olkoon kylmäsavulohta.

c. Pääruoka (žarkoje)

Suvorov ei kuulemma koskaan määrännyt, mitä ruokaa oli tehtävä, vaan sen sijaan kysyi kokiltaan, mitä hän tänään saisi. Tarjotaanpa sitten vaikka:

           -sianlihan ja sipulin kanssa paistettua tattaria (tattaripuuroa). Suvorov piti myös tattariblineistä, joita syötiin smetanan kanssa, mutta sehän on laskiaisruoka.

       -tai suomalaisia laatikoita: kaalilaatikko/maksalaatikko/lanttulaatikko/perunalaatikko (esim. silakkalaatikko).Erityisesti hirvenmaksasta tehty maksalaatikko olisi ollut sotamarsalkan arvoinen ruokalaji!

      -ja sitten hyvin rasvaista ja pitkään haudutettua (yli 3 t.) karjalanpaistia laatikoiden kanssa

d. Jälkiruoka

   -Suvorov ei kuulemma syönyt varsinaisesti makeita ruokia, mutta makeat viinit, hillot, ym. näyttävät maistuneen. Ehkäpä sitten teetä hillon kanssa tai esimerkiksi mustikkapiirakkaa, raparperipiirakkaa tai muuta vastaavaa tyypillisesti suomalaista ruokaa, jota ei Venäjällä tunneta.

-itse asiassa ternimaidosta tehty uunijuusto hillon ja/tai kanelin ja sokerin kanssa on parhaita jälkiruokia ja Suomen ulkopuolella kai enimmäkseen tuntematon. Jospa tarjotaan sitä?

Ruokajuomaksi Suvorov-olutta (sellaista voisi varmaankin niin sovittaessa saada vaikkapa Mustan virran panimosta, etiketissä Suvorovin kuva) ja/tai itse tehtyä kotikaljaa (”suomalaista kvassia”). Suomalainen kotikalja, joka ei ole liian makeaa, on aika ainutlaatuinen herkku sarjassaan. Tämänhän voi todeta sen suosiosta juhlapöydässä. Kaupastahan sitä on turha hakea.

Toki sankarin kunniaksi pitäisi juomina olla tarjolla myös tokaijia ja malagaa, joihin hän oli tottunut.

Pöytä tai seinä voidaan koristaa Suvorovin kuvalla ja esim. Kljušnikovin runolla:

Был солдат –ел щи да кашу,

Русский квас и водку пил.

Ellei tämä tavoita venäläisen vieraan sydäntä, niin sitten ei mikään.

Epäkorrekteja kuvauksia

Naiskuvia

 

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä. Weilin+Göös 1990 (1870), 273 s.

Maailman yleisen tyhmenemisen myötä on siellä ja täällä otettu ihan tosissaan niitä vaatimuksia, jotka kohdistuvat menneiden polvien kirjailijoihin ja nykyisempiinkin niin sanotun poliittisen korrektiuden (PC) kannalta.

Kyseessähän on termi, joka liittyy erottamattomasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja sen valuvikoihin, mutta sellaisen ymmärtäminen olisi aikamme kulttuurisivustojen laatijoilta tietenkin aivan liikaa pyydetty.

Kirjailijoiden tehtäväksi on yhteiskunnan tyhmimmässä ja siis normit määräävässä kvartiilissa ilmeisesti ajateltu maailman esittäminen sellaisena, kuin sen tämän hetken painostusryhmien mielestä pitäisi olla. Niinpä on ymmärrettävää, ettei yksikään merkittävämpi kirjailija tule noin vain hyväksytyksi. Itse asiassa kaikkien patsaat pitäisi kaataa.

Edes sadut eivät ole säästyneet raivoavan tyhmyyden hyökkäyksiltä. Antiikin tarinat, Grimmin sadut ja vastaavat ovat tietenkin mahdottomia uuteen hahmoon sulattaa, mutta jopa sellainenkin lasten sarja kuin Ryhmä Hau on saanut osakseen kiivasta ”kritiikkiä” johtuen siitä, että siinä esitetään poliisi vallan sympaattisessa valossa.

Näinhän eivät asiat tuon slummiokloksen mielestä suinkaan ole eivätkä voikaan olla, sillä poliisi on sen tärkein vihollinen ja sen elinkeinonharjoituksen suoranainen este.

Olen kuitenkin saanut havaita, että Ryhmä Hau nauttii kompetentin kohderyhmänsä parissa suurta ja ehkä kritiikitöntäkin suosiota. En arvele sitä suureksi taiteeksi, mutta myös sellainen on varmuudella aina ja kaikkialla aikamme poliittisen korrektiuden hampaissa, sillä se pyrkii kuvaamaan jotakin todellista eikä askartele pedagogis-journalististen kysymysten parissa.

Aleksis Kivi on aina ollut lempilukemistoani ja päätin taas pitkästä aikaa lukea pari hänen teostaan. Seitsemän veljestä osoittautui yhtä lukemisen väärtiksi kuin aina.

Kiven ihmiskuvauksessa on paljon syvällisyyttä, joka ilmenee huumorina, sympatiana ihmisparan suuria pyrkimyksiä ja rajoitettuja mahdollisuuksia kohtaan.

Kukapa meistä voisi vailla myötämielistä huvittuneisuutta seurata äkeän, mutta pohjimmiltaan jalon Jukolan Juhanin siirtymistä patalakkisten körttien seuraan ja hänen astumistaan sunnuntaisin omaan kirkonpenkkiinsä, jossa hän Härkämäen isännän seurassa ja hänen tapaansa usein karauttelee kurkkuaan.

Mainioita ovat kuvaukset niin veljesten persoonallisuuksista kuin heidän vaimoistaan. Vakka on aina kantensa valinnut.

Juhanin puoliso, viekassilmäinen ja palleroiseksi mainittu Venla on aikoinaan pannut kaikkien veljesten pään pyörälle, mutta antanut myös kaikille koreasti rukkaset, kunnes pojat ovat miehistyneet ja alkaneet elää ihmisiksi. Silloin kelpaa Juhani.

Venla ei kuitenkaan ollut mikään lahnukka, vaan myös hieman suulas ja riitaisa nainen, joka usein mekasti ja metelöitsi miehensä päälle ja nimitteli tätä ukuliksi, köntiksi ja tarhapöllöksi.

Juhani saattoi moisesta lopulta lyödä nyrkkinsä pöytään ja jopa kyyneleet silmissä nupista Jumalan päälle, joka oli antanut ja kiinteästi määrännyt hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison, mutta eipä sentään auttanut vieraiden tulla Venlaa haukkumaan.

Karkkulan Aaapeli, tyhmä mies, sortui tähän ja nimitteli vielä emäntää hurnukaksi, Ruokkomassaksi ja töllintetuksi, mutta hän sai Jukolasta kiivaat lähdöt.

Venlan paheisiin kuului myös jotenkin runsas kahvin nautiskelu, mutta Juhani, joskin piti asiasta morinata, toi kuin toikin konttikaupalla kahvikultaa ja sokuria siipalleen. Pitipä ihmisen elämästään sentään nauttiakin.

Laurin emännässä oli eukkoa kyllin, kertoo kirjoittaja: leveärintainen nainen; jotenkin lyhyenjänttärä varreltansa. Hänen kimakas äänensä kaikui kauas kuin kiljuvan klaneetin ääni, kaikui varsinkin kun hän oli tuimuutta täynnä, tiuskahteli miehellensä ja tulta iskivät hänen mustanruskeat silmänsä.

Kun hiljainen ja sävyisä Lauri sitten joskus suutahti, kieppasi eukko ulos miten jaksoi ja kätki itsensä ometan suojeleviin soppiin ja soliin, välillä katsoi hän luimistellen kätköstänsä ulos, tietääksensä miten luonnistui huoneessa oma synnyttämänsä ärjy.

Usein, koska akka talossa riehui ja mekasti, lähti mies itseksensä metsään kirveskynä kainalossa, kalupuita etsimään. Kotia tullessa muija joskus kiljahteli, pisti vallan kiivasta kikakakaa miehellensä, räiskyi kuin tuli kuivassa katajassa, mutta ukon rauhallisuus ei pettänyt toviksikaan.

Ylen rauhallinen luonto oli myös Timolla, joka eleli uljaan vaimonsa ja lastensa keralla. Viime mainituilta ei puuttunut koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.

Timo oli nainut Laurin vaimon sisaren, joka oli joka suhteessa sisarensa vertainen: tukevarintainen, keikkanokkainen ja ruskeanahkainen töpsä. Hänellä oli kuitenkin ehkä hieman hellempi sydän kuin veli Laurin vaimolla. Timo piti eukostaan paljon, vaikka joskus pöllähtelikin hänen tukkansa kiivaan puolison jykevissä kourissa, sillä hyvä ei ollut häntä vastaan ylvästellä.

Noin kerran vuodessa piti Timo oikeutenaan hieman ryypätä esimerkiksi Tammiston Kyöstin yliskamarissa, jossa kolmeen mieheen muutamassa päivässä tyhjennettin aikamoinen putelli ja laulaa loiloteltiin, maailmaakin lienee parannettu.

Kotia tullessa seurasi aikamoinen tuisku, mutta jossakin vaiheessa toki aina rauhallinen Timokin ryhtyi vastarintaan ja uhkasi: Katsos nyt, jos antaisin sinulle oikein aikamekon käsistä,. sinä lunttu, sinä aasintamman varsa… katsos jos nytkin sinua vähän tuhtaan.

Eukon äkeätä luontoa ei kuitenkaan käynyt tyynnyttäminen hyvällä eikä pahalla ja hän pyristeli niskoilla kuin pieni, ruskea käkihaukka punoittavan koirasmetson niskoilla teuhaa…

Kärsimyksellä sietivät veljekset luojan heille antamia akkoja, joiden huonotkin puolet epäilemättä loppujen lopuksi koituivat yleiseksi siunaukseksi. Kivi ei kaihda esittämästä koko henkilögalleriaansa niin moniulotteisena kuin elämä itse. Olisihan ollut asiatonta kaunomaalailua kuvata veljekset ja heidän vaimonsa kaikki vain sellaisina kuin he olivat avioliiton solmimisen ankaralla hetkellä.

Olihan avioliitto tuohon aikaan, ei sopimus vaan vala Jumalan edessä ja mikä tuli juhlahetkellä vannottua, se täytyi arkenakin pitää.

Toki Kivellä on myös Seunalan Annan eteerinen hahmo, jossa naisellisuuden korkea viehätys nousee aina goetheläisiin mittoihin ja jonka viattomat kyyneleet saavat jukuripäisen Juhanin katkerasti katumaan jumalkapinaansa, joka kirposi sopimattomaan aikaan lähetetystä sateesta.

Löytyipä toki sellaistakin hentoa naisellisuutta tuosta miljööstä, mutta kyllä siellä päällimmäisinä touhusivat viekassilmäiset ja ronskit akat, joiden kanssa Jukolan seitsemän kristillisen, mutta ihmisten yleiseen tapaan vajavaisen veljeksen oli elämänsä soviteltava.

Itse asiassa naiset ovat Seitsemässä veljeksessä, ei suinkaan mikään alistettu ja kärsivä sukukunta, vaan miesten niskan päällä keikkuva lauma, joka ei itsekritiikkiin yllä edes ahdistetun siippansa viimein nyrkillä uhkaamana. Kunhan viekkaasti salassa nauraa helmaansa.

Vielä ei ole näkynyt vaatimuksia Kiven patsaan kaatamisesta, mutta ehkä se johtuu vain siitä, ettei kulttuurikvartiili ole hänen teoksiinsa oikeasti edes tutustunut.

Mainio laatikko

Hyvä muikkulaatikko

 

Talvella Suomen kansa suurelta osin viettää hiljaiseloa ja moni kököttää lokerossaan enempiä liikkumatta.

Kesällä ja syksyllä sen sijaan riittää energian kulutusta ihan huomaamatta ja silloinpa maistuu kunnon väkevä ruoka, joka palauttaa voiman uupuneisiin jäseniin.

Uuniruoka, jota meilläpäin ennen sanottiin perunalaatikoksi, kuuluu tietenkin kansanomaisen keittiön kaikkein perustavimpaan kerrokseen. Sitä voi kuitenkin tehdä monella tavalla.

Savumuikkujen sijasta voi tietenkin käyttää mitä kalaa tahansa, esimerkiksi juuri silakkaa, joka tähän ruokaan yleisimmin liitetään. Rohkenen kuitenkin suositella nimenomaan savumuikkuja öljyssä.

Oheisen kokeillun reseptin erikoisuutena on, ettei siihen sotketa kermaa, munamaidosta puhumatta. Myöskään olutta, joka uuniruoassa on hyvääkin, ei käytetä tässä. Sen sijaan käytetään haudutukseen lihalientä. Se mielestäni vasta avaa perusainesten oikeat maut.

Jos tämä ruoka ei parin tunnin sieniretken jälkeen maistu, on syytä vakavasti pohtia, mikä ihmistä vaivaa.

Ainekset:

1 kg perunoita

2-3 sipulia

1 tlk savumuikkuja

300 g ylikypsää siankylkeä

½ lihaliemikuutiota (lasillinen lihalientä).

Suolaa ja pippuria maun mukaan.

 

Ainekset, perunat viipaloituina, sipulit pilkottuina, siansivu leveinä suikaleina päällimmäiseksi, ladotaan kerroksittain kannelliseen, voideltuun uunivuokaan. Lisätään lasillinen lihalientä.

Paistetaan ilman kantta noin ½ tuntia reilusti yli 200 asteessa, jolloin siansivu jo hieman ruskettuu.

Sen jälkeen vähennetään lämpö 175 asteeseen, peitetään astia kannella ja jätetään uuniin hautumaan 11/2 tunniksi.

Kun nälkäiset sienestäjät palaavat, tervehtii heitä huumaava savuinen tuoksu. Ei sen sijaan savupilvi. Mikäli niin käy, on jotakin tehty väärin.

Pöytään voidaan panna vielä juomaksi kylmää kotikaljaa ja lämmintä ruisleipää hyvän voin kera. Siitäpä ei ruoka enää parane!

 

 

Runoruhtinaan ateljeesta

Runonurkkaus

 

Роберт Винонен, След разбоя. Опыты угадки текста. Москва «Круг» 2012, 131 с.

 

Kuten olen joskus kirjoittanutkin, Robert Vinonen on mielestäni tämän hetken merkittävin suomalainen runoilija. Valitettavasti hän kirjoittaa venäjäksi eikä kukaan ole kääntänyt runoja suomeksi, ei ole osannut.

Vinonen on muuten moskovalaisen Gorki-instituutin entinen opettaja ja kuuluu ns. paluumuuttajiin, joiden joukossa on paljon lahjakkuuksia, joita maamme ei ole osannut hyödyntää. Ihmettelen suuresti, ettei Vinosesta ole edes wikipedia-artikkelia, vaikka hän on Suomen venäjänkielisten kirjailijoiden puheenjohtaja. Pankaahan nyt toimeksi, kyllä tietoa pitää olla saatavilla.

Vinosella on valtava repertuaari ja hän kirjoittaa yhtä luontevasti eroottista runoutta ja Omar Haijam-pastisseja kuin poliittisia satiireja ja syvällistä filosofiaa, usein ironisessa sävyssä, hieman Heinrich Heinen tapaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vinonen ).

Kääntäisin mielelläni, mutta ei se ole niinkään helppoa. Vai mitä ajattelette esimerkiksi tästä:

Gde stol poln jastv, tam stul ne pust

Sel, jel, pil, pel, pal, vstal, pil

Vsjo, tšto jel-pil, vdrug von iz ust –

Vot kak byl tot krut pir!

 

Sisältö oli lyhesti aika lailla sama kuin vanhassa lorussa: maalari maalaa ja rahaa saa –ostaa viinaa ja oksentaa. Nasevan ironinen kuvaus kansanjuopottelijan herkuttelusta.

Seuraava runo leikkii itse elinikäisen presidentin siivekkäillä sanoilla:

Blažen, kto posetil sortir,

Beža v minuty rokovyje!

Mogli posledstvija ljubyje

Byt, no Gospod ne dopustil:

Na vsjom uhabistom puti

Bogospasajemoj Rossii,

Vsjo vperedi!

Naidutsja, stalo byt,

Komu motšitsja i kogo motšit.

 

Putinhan lupasi nitistää huussissa tšetšeeniterroristit, mutta huussilla on muutakin tärkeää käyttöä, se voi olla suoranainen hätäsatama, jonne ehtinyt on autuas, kun luoja on sallinut hänen välttää pahemmat seuraukset.

 

Entäpä seuraava syvällinen pohdinta:

 

O Bože, Ty i v bomže tože:

Tvoj dom vezde, gde brodit on,

I na ljuboj pomjatoj roxe

Tvoj lik bezdarno otražon.

 

Oi Jumala, oot pultsarissakin:

On huonees kaikkialla hänen myötään

ja jokainen mukiloitu naamakin

se loistaa kömpelösti hänen työtään

 

Entäs tämä ironinen pätkä:

 

O Muza, daj i grafomanu!

Pust udovolstvije polutšit

A jesli hotšet gonoraru,

Na strojke trebujetsja gruztšik

 

Oi Muusa, anna grafomaanillekin!

Myös saakoon tyydytystä hän

Ja jos palkkiota vielä kinuaa

Niin menköön raksalle hän töihin.

 

Pientä pilaa voi tehdä homonyymeistä ja niitä lähellä olevista sanoista:

 

Veterany –ne veterinary:

Pervyje na forumah vidnej,

I ktomu že pišut memuary,

A ne letšat psov i lošadej,

 

Veterany tiho vybyvajut,

Ih rjadov sedejet gustota.

A veterinaty vypivajut

Za zdorovje vsjakogo skota.

 

Niinhän se on, että veteraaneja nostetaan kaikkialla esiin ja he tärkeilevät ja kirjoittavat muistelmia. Eläinlääkärit sen sijaan tekevät tärkeätä työtä koirien ja hevosten parissa ja ryyppäävät sitten niiden terveydeksi.

Vinosen tavaramerkki on tavaton sanataituruus, eikä riimittely, sananpainojen ja vokaalimusiikin käsittely näytä tuottavan hänelle mitään ongelmia.

Herää kysymys, onko meillä suomalaisessa suomenkielisessä runoudessa enää yhtään tämän alan mestaria? Eihän kukaan edes taida uskaltaa yrittääkään luoda todellista runoa kaikkine klassisine runouden tunnusmerkkeineen.

Sen sijaan löytyy yllin kyllin puolivillaista filosofiaa ja esoteerista tunnelmointia, jota keskinäisen kehumisen kerhot nostavat korkealle. Itse asiassa kaipaisin kunnon ulkopuolista kritiikkiä koko suomalaisen runouden kentästä. Kirjallista lastenkamaria on ennenkin tuuletettu.

Robertilla voisi olla tähän kapasiteettia, mutta ei nyt vanhaa miestä ahdistella. Tuli vain mieleeni.