maanantai 20. heinäkuuta 2020

Konstantinus Aurinkoinen?

Mihin väitämme uskovamme ja miksi?

 

Veikko Litzen, Tie Nikeaan. Roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtiokirkon syntyyn. Kirja-Aurora 209, 425 s.

 

Minämuodossa esitetty uskontunnustus, credo, joka jumalanpalveluksissamme aina luetaan, on oman aikansa tuote ja periytyy 1700 vuoden takaa. Siinä ovat menneiden riitakysymysten jäljet yhä nähtävissä yhtä hyvin kuin oman aikansa kokemusmaailman elementit.

Toki nikelais-konstantinopolilainen uskontunnustuksemme nykyään ja meidän ajatusmaailmassamme heijastuu jo toisenlaista maailmaa vasten ja herättää meissä assosiaatiot kuin ne, jotka olivat todellisuutta sitä käyttöönotettaessa.

Näin ainakin minä rohkenisin virtaviivaistaa tuon Veikko Litzenin kirjan ytimessä olevan merkittävän ja merkillisen dokumentin merkityksen. Kulttuuri käsittelee kaikkia haasteitaan vain niillä välineillä, jotka sillä ovat. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämän asian koko merkitys ei ole niinkään helppo asia käsitettäväksi.

Kirjoittaja toteaa, että arkeologi raaputtaa maaperää kerros kerrokselta ja etenee nykyisyydestä menneisyyteen, teologille menneisyttä ei lainkaan ole, vaan se, mihin uskomme on sama eilen, tänään ja huomenna.

Historiantutkija sen sijaan lähtee liikkeelle jostakin menneisyyden hetkestä ja etenee kohti nykypäivää. Hänen näkemässään tarinassa on aina avoinna monia mahdollisuuksia, eivätkä ne, jotka toteutuivat, ole ainoita mahdollisia ennen realisoitumistaan.

Litzenin mielenkiinto kohdistuu 300-luvun alkuun, jolloin keisari Konstantinus Suuri istutti läntiseen maailmaan kulttuurin, jonka piirissä täällä on pisimpään toistettu samoja ratkaisuja.

Tekijä kirjoittaa: Nikeassa solmitun liiton toinen osapuoli, Rooman keisari, sai sotalippunsa labarumin näyttämään Kristuksen ristiltä ja kristityt rientämään taisteluihin, jotka ovat kestäneet nyt jo lähes kahden vuosituhannen ajan. Vestigia terrent!

Kyseessä oli epäilemättä eräs länsimaiden historian ja siis maailmanhistorian suurimmista ratkaisutilanteista. Voi vain pohtia sitä, miten monella tavalla toisin asiat olisivat, ellei Konstantinus olisi vuonna 325 tosiasiassa sanellut sitä, mitä me tänäänkin sanomme uskovamme.

Siihen aikaan asiat nähtiin ajankohtaisten suurten kysymysten valossa ja niitä ajateltiin aikansa käsitteillä.

Pitikö Konstantinus itseään itse asiassa Auringonjumalan poikana, kun hän teki ratkaisunsa? Entä missä määrin kansanomaisten kristillisyyden muotojen nähtiin poikkeavan ja missä määrin ne todella poikkesivat ajan muista mysteeriuskonnoista, kuten Mithran kultista?

Selvää lienee ainakin se, että kun Konstantinus omaksui kristinuskon ja saattoi sen alamaisiaankin koskemaan, hänellä oli asialle ajankohtaisia poliittisia syitä. Rooman moneen osaan hajaantunut valta kaipasi uutta keskittämistä.

Kuten tunnettua, Rooman valtakunta oli kristillisyyden syntyessä tulvillaan erilaisia kultteja ja jumalolentoja, joilla oli oma hierarkiansa. Korkeimmaksi nousi 200-luvulla voittamaton aurinko, Sol invictus, jolla voitiin nähdä ja nähtiin yhtymäkohtia myös kristittyjen Jumalaan. Aurinkovuoteen perustuvassa ajanlaskussamme ja siis myös kirkkovuodessa tämän asian jäljet ovat yhä selvät.

Uskonnon tehtävä oli Roomassa vanhastaan ollut moninainen. Valtiota yhdistävän funktion ohella tarvittiin myös monia muita riittejä, niin yölle kuin päivälle, kodin yksityisyydelle kuin julkiselle elämälle ja poliittisille päätöksille. Mos maiorum ja pax deorum olivat uskonnon vanhat tavoitteet ja raamit, jotka tosin alkoivat ajanlaskumme ensi vuosisatoina muuttua.

Nykyäänhän elämme aivan ilmeisesti vastaavanlaista murroskautta.

Erikseen oli sitten taikausko, superstitio, jota pidettiin turmiollisena ja joka usein ilmeni fanaattisuutena, jollaista nykyään voitaisiin kutsua uskovaisuudeksi. Kristillisyys oli leimattavissa nimenomaan tuolla leimalla, eikä se ollut ainoa liike lajissaan.

Kristittyjen vainot eivät aikanaan olleet erityisen poikkeuksellisia tai merkittäviä asioita ja niiden laajuutta lienee kristillinen perinne suuresti liioitellut. Epäilemättä ne joka tapauksessa tarjosivat väkeviä argumentteja oman asian pyhyyden puolesta.

Litzen esittää valtavan määrän paralleeleja aikakauden ”pakanallisten” ja kristillisten näkemysten välillä, alkaen ristin symboliikasta, pelastuksen, ylösnousemuksen, pyhien päivämäärien ja ajanjaksojen määrittelyyn saakka.

Suuri osa kristillisestä symboliikasta oli lainaa ympäristöltä ja ilmeisesti myös kristityt käytännössä usein ajattelivat yhä vanhoilla roomalaisilla, ”pakanallisilla” käsitteillä.

Yleensä toki jää osoittamatta, että kyseessä olisi ollut nimenomaan laina tai syysuhde, mutta on kieltämättä kiinnostavaa nähdä, millaisessa maailmassa kristillisyys alkuvaiheessaan kehittyi. Litzenin oppineisuus on vaikuttavaa ja tähän liittyy vielä hänen mainio Rooman tuntemuksensa. Hänen näköalansa ikuiseen kaupunkiin avautui sen paraatipaikalta. Gianicolo (Janiculum)-kukkulan Villa Lanten parvekkeelta.

Nikealaisessa uskontunnustuksessa, joka kirjassa esitetään myös Konstantinopolin päätöksiä edeltävässä muodossa, näemme yhä selvästi hyökkäyksen areiolaisuutta vastaan. Kysymys oli Kristuksen ja Jumalan olemusta koskevasta kiistasta, joka jakoi riidanhaluisia prelaatteja. Pyhä henki näyttää aluksi olleen koko asetelmassa hieman statistin asemassa.

Joka tapauksessa yleinen (katolinen) ja apostolinen kirkko mainitsi tuossa asiakirjassa erikseen kiroavansa ne, jotka katsoivat, että Jumalan poika on tehty tai vaihdettavissa tai muutettavissa oleva. Itse asiassa kyseessä ei ollut niinkään uskontunnustus, kuin vihollisille osoitettu uhkavaatimus.

Tekijä sanoo, ettei Nikean uskontunnustus estänyt Konstantinusta pitämästä Voittamatonta Aurinkoaan –Kristuksen isä Jumalaksi nimeämänä ainoana ylimpänä jumalana. Konstantinus myönsi Jeesuksen Kristuksen historian ja lunastustehtävän, mutta se ei estänyt häntä asettautumasta ”uudeksi Kristukseksi”, jonka tuli kristittyjen kanssa hallita ”tuhatvuotista valtakuntaa.

Kiinnostava on väite, jonka mukaan maakeskeisen maailmankuvan tieteellisessä muodossa esittänyt Claudius Ptolemaeus oli kristittyjen kannalta hyödyllinen, koska häntä voitiin käyttää pakanallista auringonkulttia vastaan. Myös aurinkokeskeistä maailmankuvaa oli jo esitetty.

Joka tapauksessa Konstantinuksen näkemykset siis vielä näyttivät mahdollistavan auringonkultin ja kristillisyyden yhteensovittamisen.

Vanha opettajani ja ystäväni Veikko on laatinut kiinnostavan näkemyksen. Hän kertoo tarkoituksenaan olleen  kartoittaa sitä ei-kenenkään maata, joka jää teologian ja historian väliin eikä tunkeutua esimerkiksi teologian alueelle.

Luulisi, että furor theologicus, siinä määrin kuin sitä vielä löytyy aikamme synkretismin ja maallistuksen hajottamista kristillisen opin jäänteistä, voisi yhä syttyä tällaisia pyrkimyksiä vastaan. Mutta löytyykö sitä enää lainkaan? Ainakaan kirkon (useimpien nykyisten kirkkojen) tai teologisten tiedekuntien piirissä taitaa olla turha kuvitella kenenkään jaksavan uskonnosta kiihottua.

Erimielisyyttä varmasti on, mutta se on paljon rauhallisempaa kuin Nikean ekumeenisen konsiilin aikana tai edes albigenssisotien vuosina.

Mikäli vastaava teos sen sijaan käsittelisi islamia, saisimme todennäköisesti tutustua sellaisiin kritiikin muotoihin, jotka kristillisen tradition piiristä ovat jo ammoin hävinneet. On outoa ajatella, että tämä voisi todennäköisesti tapahtua omassa maassammekin.

13 kommenttia:

  1. Oiva Ketonen päättää Kirjassan Suuri maailmanjärjestys Ptolemaiosta käsittelevän luvun runollisesti:

    ”Kristinuskon valtaantuleminen neljännellä vuosisadalla J.Kr. merkitsi antiikin tieteen lopullista päättymistä. Helleenisen tradition kuoleman julisti sattuvimmin itse sen pääpaikka, Delfoin oraakkeli, joka viimeisessä ennustuksessaan selitti Julianus Luopiolle tämän yritettyä neljännen vuosisadan loppupuoliskolla antaa uutta elämää kuolleille muodoille: ”Temppeli on maahan hajoitettu, eikä Foibos Apollonilla ole enää siellä asuntoa. Ennustuksen lähde on mykkä, sen veden kuiske on vaiennut.”

    Elämään jäivät tieteen kohteet, tähdet. jotka ikuisia ratojaan kulkien, vähitellen kierros kierrokselta loivat välttämätöntä pohjaa uudelle maailman käsittämiselle.”

    Kristuksen syntymäpäivä oli Roomassa Voittamattoman Auringon päivä. Dies Sol invictus. Sehö sopi Kristuksn syntymäpäiväksi , sillä kristus oli maailman aurinko.

    VastaaPoista
  2. Jumalat eivät ole kuolleita eivätkä kuole, koska ajatus kuolemasta on ihmiselämään sisältyvä juttu, vaikka "kuolema ei olekaan elämäntapahtuma" (Wittgenstein).

    Helleeninen perinne ei suinkaan kuollut, vaan ihmismuotoinen jumaluus jatkui kristillisessä perinteessä. On harhaista pitää kristinuskoa monoteismina, sillä varsinaisesti syvälle primitiiviseen tajunnalliseen "kaikkiallisuuteen" palautuu vain islam, jossa sitten on läsnä vahva hahmottoman tabun sikiönkauhu ja kulttuurinen kuvakielto, joka estää lähestymästä pyhyyttä inhimillisellä akselilla.

    On mahdollista ajatella että ihmiskasvoinen jumaluus toimi alustana uhriajattelun sillekin myöhäiselle muodolle, joka ilmeneni uudella ajalla "tiedollisena" tai jopa "tieteellisenä" (empiristisenä) vuoropuheluna todellisuuden kanssa. Joka tapauksessa tieteet kehittyivät nimenomaan kristillisen perinteen pohjalta, ja myös "tieteelliseen" selittämiseen on sisäänrakennettu teologisen selittämisen perinne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kyseeessä on jumalihmisyys. Ihmisjumaluus on sitten asia erikseen.

      Poista
  3. Tekee mieli spekuloida, miksi Konstantinus nosti kristinuskon valtionuskonnoksi. Keisarin asema oli ollut Marcus Aureliuksen jälkeen enemmän tai vähemmän horjuvalla pohjalla. Perinnöllinen keisarius oli onnistunut huonosti, armeijaan perustuva sotilaskeisarius vielä huonommin. Oliko Konstantinuksen ideana mahdollisesti vakauttaa valtion hallitseminen yhdistämällä poliittinen ja uskonnollinen johtajuus. Tähän tarkoitukseen yksijumalainen kristinusko soveltui hyvin. Yksi Jumala, yksi keisari, yksi valtio, yksi uskonto. Kovin uskonnolliselta Konstantinus itse ei vaikuta. Pikemminkin suhde uskontoon ja kirkkoon näyttää pragmaattiselta. Joistakin kirjoituksista (valitettavasti en muista lähdettä) on aistivinaan Konstantinuksen ärtymistä ja turhautumista piispojen riitelyyn valtion kannalta täysin toisarvoisten kysymysten ympärillä, piispat mokomat kun eivät ymmärtäneet pysyä roolissaan valtion palvelijoina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Toki keisareilla oli vanhastaan korkein pappisvirka Pontifex maximus, mutta se uskontojen kirjo ja tason madaltuminen saattoi merkitä sen asian merkityksen häviämistä. Kristityillä Jumala sen sijaan oli kaiken keskus.

      Poista
    2. Ks kommenttini 21.7. Klo 10.41 alla.

      Poista
  4. ”Mihin väitämme uskovamme ja miksi?”

    Eläköön eurooppalainen!

    Minäkin haluan hyötyä eurooppalaisesta veronalennus/alennusveron hyödystä. Miten se tehdään?

    VastaaPoista
  5. Harva kristitty tulee pohtineeksi sitä seikkaa, että Jeesus ei ollut uskonnoltaan kristitty, vaan juutalainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta minkä lahkon/suuntauksen edustaja? Muistetaan se Monty Pythonin kohtaus missä erilaiset Juuden vapautusrintamat kinaavat keskenään... sellaisiahan tuohon aikaan riitti ja päälle sitten vielä helleenijuutalaiset ja ne, jotka halusivat olla rauhassa roomalaisten kanssa. Koko hommahan sitten lopulta eskaloitui siihen, että Vespasianus sai tehtäväkseen rauhoittaa alueen, ja Titus vei rauhoitusoperaation päätökseen tuhoamalla Jerusalemin ja ryöstämällä sen temppelin.

      Yst. terv. Jurpo

      Poista
  6. Todella hienoa lukemistoa professoriltamme löytyy, se myöntää pitää. Erityisplussa Vihavaisen ystävän Veikon hahmottelemalle "oppialalle"! Sen paremmin puhdas arkeologia, raaka teologia tai edes tiukka historiantutkimus ei yksin, tai nämä kolme yhdessäkään, kykene kuvaamaan sitä kaarta, joka Nikeaan johti ja siellä vaikutti - päinvastoin, itse pyrkisin näkemään kehityksen näiden avuitse henkisen (psykologisen) puolen lisäten.

    Yleisesti Konstantinoksen suhde kristinuskoon on tietojemme valossa kieltämättä arkinen, eikä hänen tiedetä erityisesti suosineen sitä ylitse muiden tarjokkaiden. Milviuksen sillan ristiepisodia voi tietenkin tarkastella monista suunnista, mutta olennaista lienee, että Konstantinoksen liittolainen Licinius pian Maximinuksen kukistettuaan alkoi taas idässä vainota kristinuskoa. Oliko syynä itään kulkeutunut areiolaisuus, sen vahvistaminen vai jokin muu, jää hämäräksi. Konstantinos ryhtyi toimiin vainoja vastaan ja voitti Liciniuksen Krysopolissa 324. Liika spekulaatio ei ole hyvästä, mutta tuskin on sattumaa, että vain vuosi voitosta kokoontui Nikean konsiili, jossa aivan selvästi tuomittiin (idässä vallalla oleva) areiolaisuus - legendojen mukaan Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä jopa ajoi Areioksen ulos kokouksesta.

    Totta on, kuten TV Litzeniin viitaten kuvaa, että isät esipaimenet repivät toisiaan parrasta ja tarvittaessa nyrkein ottivat mittaa teologiasta. Tässä tulisi kaiketi soveltaa sitä jotakin teologian ja historian väliin jäävää tulokulmaa: meidän jälkipolvien on vain turvauduttava siihen armoon, että arvon isät lopulta Hengen johtamina päätyivät niihin teologisiin päätelmiin ja määritelmiin, joita yhä toistamme. Motiiveja tuskin kuunaan saamme selville, siksikin on syytä paitsi olla armollinen menneille, ennen kaikkea itsellemme. On viisautta olla piinaamatta itseään tiedonjanolla, johon ei ole sammutusmahdollisuutta.

    Toki Pyhää Apostolienvertaista keisariamme moinen hiustenhalonta kenties närkästytti ellei jopa viihdyttänyt ajoin. Mikäli uskomme hagiografiaa osaksi (konventiotkin huomioiden se silti kertoo erään lähestymiskulman), juuri keisari kehotti piispoja sävyisyyteen ja Kristuksen rakkauteen. Eikä hierarkkien kähinä kuitenkaan estänyt keisaria vahvistamasta kristinuskon asemaa ja köyhäinhuoltoa, kieltämästä pakanallisia menoja sekä säätämästä mm. lepopäivän ynnä avio- ja perintölait, jos yhä hagiografiaa seuraamme. Silti Konstantinos otti kasteen vasta kuolemansa lähestyessä vuonna 337, mikä kielii ehkä kuitenkin enemmän pragmaattisesta kuin syvän uskonnollisesta tarpeesta keisarikunnan mittavaan sisäiseen organisoitiin?

    VastaaPoista
  7. Syvällisimillään tuossa ns konstantinolaisessa käänteessä (kristinuskon tulemisesta ensin hyväksytyksi, sitten ainoaksi hyväksytyksi uskonnoksi Rooman imperiumissa) oli kyse siitä, että imperiumin kokoonpitämiseksi siihin piti kytkeä fanaattiset kristityt, jotka eivät olleet valmiita minkäänlaisiin kompromisseihin pakanoina pitämiensä tahojen kanssa. Nämä taas olivat menettäneet uskonsa suuruudenaikaisiin jumaliinsa. Tapio Tiihosen yhdeksänosaisen kirjasarjan "Rooman kaaos ja tuho" kantava ajatus oli, että Rooman ja antikin kulttuurin tuhoutumisen syy oli kristittyjen käymä järjestelmällinen kulttuurivallankumous, joka tuhosi ne kulttuurin syväarvot, joiden varaan imperiumi oli syntynyt. Konstantinuksesta alkaneella kehityksellä Rooman imperiumi osti itselleen noin 150 vuotta lisäaikaa.

    Mainitun uskontunnustuksen tarkoitus oli estää tuon valtion uuden kantavan voiman pirstoituminen riitaisiin ryhmiin.

    Teoriassa on mielenkiintoinen ajatus pohtia, voisiko lännessä tapahtua sama kehitys jos kantaväestön maallistuminen ja muslimiväestön lisääntyminen jatkuu sekä tarvitaan päättäväisiä, kuolemaan ja muihin uhrauksiin valmiita miehiä ylläpitämään valtiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "voisiko lännessä tapahtua sama kehitys jos kantaväestön maallistuminen ja muslimiväestön lisääntyminen jatkuu sekä tarvitaan päättäväisiä, kuolemaan ja muihin uhrauksiin valmiita miehiä ylläpitämään valtiota"
      Mistä niitä valtion ylläpitämiseen kykeneviä miehiä yhtäkkiä pelmahtaisi, kun eivät ole pystyneet ylläpitämään omiakaan valtioitaan - tai muuta sinnepäin sanoakseni.

      Poista
  8. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.