Ajankohtaista parin sadan vuoden takaa

 

Kengänkiillottajan sielu

 

Mainio brittihistorioitsija Thomas Carlyle tiivisti joskus filosofiansa kuvaamalla yhtä kuvitteellista ja symbolista ideaalityyppiä koko ihmiskunnan puolesta: Jos kaikki Euroopan pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön tehdäkseen yhden kengänkiillottajan onnelliseksi, niin se ei onnistuisi. -Tai se onnistuisi vain puoleksi tunniksi, sillä kengänkiillottajalla on sielu, joka on eri asia kuin hänen vatsansa.

Kyseessä oli tietenkin vastaisku ennen muuta utilitarismille, jonka kirkkain tähti tuohon aikaan oli Carlylen vanha ystävä ja myöhempi opponentti, John Stuart Mill.

Carlyle lisäsi jossakin vaiheessa vielä löylyä jo muutenkin kuumille kiville ja kysyi aikansa ihmiseltä: miksi sinun pitäisi olla onnellinen?

Tästä riehaantuneina monet hänen vihollisensa tänäkin päivänä päättelevät, että tuo puolihullu skotti ei halunnut ihmisten olevan onnellisia vaan onnettomia.

Itse asiassa suuri historioitsija vain asetti kyseenalaiseksi sen tyydytyksen, joka seuraa aistinautinnoista ja niiden etsimistä elämän johtotähtenä pitämisestä. Hän itse nosti työn, velvollisuuden täyttämisen ihmisen todellisen tyydytyksen lähteeksi. Kaikella rehellisellä työllä kun oli vielä se ominaisuus, että se ja vain se lopulta kantoi hedelmää ja vaikutti historiassa ikuisesti.

Aristokraattiset piirit ja sellaisiksi haluavat henget vihasivat Carlylea ja linttasivat hänen plebeijifilosofiansa. Nietzsche oli muuan innokkaimmista. Sen sijaan Friedrich Engels kiinnostui hänen ajattelustaan ja sai siitä vaikutteita. Tosin Engels ei uskonut Carlylen oppi-isinä toimineisiin saksalaisiin mystikoihin, vaan alkoi palvoa kerrassaan tieteellistä Hegeliä ja vastaavia hahmoja…. Miksi tyytyä vähempääm.

Nykyään maailmankatsomus, joka ei perustu utilitarismille, taitaa näyttää useimmista aivan absurdilta. Eikö onnen tavoittelu ole ihmisen luonnollinen pyrkimys, sitähän olivat jo Yhdysvaltojen perustajaisät kysyneet tai pikemminkin jo julistaneet. Se, että se tapahtui halujen tyydytykseen pyrkimällä, tuntui monen mielestä selviöltä ja tuntuu näköjään yhä.

Carlylen teesi ihmisen onnellisuuden syvemmistä lähteistä on kuitenkin yhä täysin pätevä. Vaikka yliopistollinen opetus tällä hetkellä meilläkin eräillä tutkimuksen (en sano tieteen) aloilla nojaa vahvasti poststrukturalistien köykäisiin kuvitelmiin ihmisen hedonistisuudesta ja valtasuhteiden ratkaisevasta roolista hänen elämässään, ei se todista yhtään mitään tämän käsityksen oikeellisuudesta.

On huvittavaa huomata, miten tuon ideaalisen kengänkiillottajan hahmo on muuttunut: nyt ei kukaan edes muista, että hän oli ennen muuta nälän riivaama olento tässä yhteiskunnassa. Sen sijaan katse kohdistuu hänen jalkoväliinsä ja suurella juhlallisuudella julistetaan hänen oikeuttaan kaikkiin mahdollisiin tyydytyksen muotoihin juuri tällä alueella.

Siinä samallahan myös saavutetaan elämän päämäärä, eikös vain? Vai kuvitteleeko joku, että hänellä on oikeus kuvitella kengänkiillottajalle sellaisia tarpeita, joita ei voi täydellisesti tyydyttää GLMBS (vai mikä se oli) paratiisissa? Onko hänellä itselläänkään siihen oikeutta?

Vastaus kuuluu tietenkin, ettei sellaista oikeutta ole, muutenhan lähes koko yliopistollinen tieteemme (merkityksessä studies -ei science) olisi tyhjän päällä. Ihmisen olemus on tavallaan kaksinainen: ensinnäkin hän on himojensa funktio ja toisekseen hän on loputtoman muunneltava.

Kuusentaimesta kasvaa aina kuusi ja vain kuusi ja munasta tulee sen linnun kopio, jonka muna se on, mutta ihmisestä tulee ihan mitä vain. Muun väittäminen on herjausta ja saattaa aiheuttaa pahan mielen.

Ajatus kengänkiillottajan sielusta on syvästi humanistinen. Sehän viittaa siihen, ettei yksikään ihminen ole pelkkä mitättömyys, vaan osallinen jumalallisesta kipinästä. Ruumiinaukkojen täyttäminen ja tyhjentäminen eivät ole se asia, joka hänessä on oleellisin.

Carlylen näkemys maailmasta oli tosiaan perusteiltaan mystinen, koko näkyvä maailma oli itse asiassa vain Jumalan näkyvä vaate. Ihmisen koti oli ikuisuudessa ja hänen ajallinen olemassaolonsa oli tarjottu tilaisuus vaikuttaa tuohon ikuisuuteen, jättää jälki itsestään.

Ihminen saattoi myös olla jättämättä tuota jälkeä eli hukata leiviskänsä. Silloin häntä ei ikuisuuden näkökulmasta itse asiassa edes ollut olemassa. Näitä suuria mitättömyyksiä eivät välttämättä suinkaan olleet kengänkiillottajat, vaan suuremmalla oikeudella joutilaat tyhjäntoimittajat, mukaan lukien Englannin perinnöllinen aristokratia, joka kulutti aikansa ampumalla peltopyitä.

Kuten voi havaita, nykyisellä nuorella sukupolvella, joka on lukenut poststrukturalistinsa ja joka päivittäin lukee fingerporiaan syvällistä hengenravintoa kaivatessaan, ei ole usein edes kykyä kuvitella maailmaa, jossa moraaliset uroteot ja uhrautuminen olisivat ihan oikeasti olleet arvokkaita.

Esimerkkinä olkoon vaikkapa sodanaikainen lehti, jossa ihanteena tarjottiin avioitumista sotainvalidin kanssa. Huomattakoon, ettei kyseessä ollut pakko, ainoastaan esille nostettu korkea ihanne. Ehkäpä joku nainenkin olisi halunnut omalla tavallaan uhrata kalleimpansa isänmaan puolesta?

Typerälle presentistille, joka lukee entistä ja nykyistä maailmaa foucaultinsa valossa tämä ei tietenkään ollut mitään muuta kuin kauhistuttava hyökkäys naisia vastaan… Jo Ibsen aikoinaan oli julistanut naisellisen narsismin  pyhäksi ja sillä siisti.

Mutta vaikka räikeimmät typeryydet jätettäisiin sivuun, näyttää siltä, että nykyinen utilitarismi on kummallisesti onnistunut zombiuttamaan nimenomaan juuri akateemisen nuorison. Se nyt näköjään ainakin haluaa liittyä niiden kengänkiillottajien joukkoon, joilla ei ole sielua. Sellaisiakin on.

Kun nyt ns. Frankfurtin koulukunta on erittäin suuri taustavaikuttaja koko oppia saaneelle lännelle, olisi aika nostaa taas sen joukosta esille muuan ajattelija, joka teki ihmisen olemuksesta ja osasta tässä maailmassa toisenlaiset johtopäätökset, kuin nuo monet pelkkiin ruumiinaukkoihin tuijottavat neropatit.

Tarkoitan Erich Frommia, joka kehitti ns. humanistisen eli ensistentiaalisen psykoanalyysin. Hän tosin kovin pitkälle uskoi klassiseen psykoanalyysiin, mitä kukaties lienee hänen praktiikkansa sitten tukenutkin. Joka tapauksessa hänen lähtökohtanaan oli ihmisen eksistentiaalinen dilemma, jalkovälissä tapahtuva kehitys oli sen varjossa.

Ihmisen elo on lyhyt ja hän tietää sen. Tämä on tilanne, jonka hän koettaa ratkaista olemalla siitä muka mitään tietämättä tai reagoi sitten erilaisilla muilla tavoilla, jotka voivat olla joko tuhoavia tai luovia.

Tuo jälkimmäinen tie olisi sitten se tie onneen siinä syvässä merkityksessä, joka ei ole pelkkää vatsan tai muidenkaan elinten palvelua.

Itse asiassa huomaan Frommin kyllä esittävän, että siihen liittyy genitaalien vapauttaminen nimenomaan luovalla, heteroseksuaalisella tasolla. Ihmisen korkein kehitysaste on genitaalis- produktiivinen vaihe erotuksena vaikkapa oraalis-reseptiivisestä ja oraalis-sadistisesta tai anaalis-sadistisesta vaiheesta.

Pidän Frommia erittäin varteenotettavana ajattelijana ja luulen, että voisi olla vaikkapa aihetta perustaa Erich Fromm -seura. Vai lieneekö se jo olemassa? Ainakin opintopiirit voisivat olla hyvin antoisia.

What do you want to do ?

New mail