Sitkeä pärjää

 

What do you want to do ?

New mail

Satu jätkille

 

Arto Paasilinna, Onnellinen mies. Weilin+Göös 1979, 187 s.

Kuolleiden sielujen ostelija Tšitšikov sai kerran aikoinaan kuulla, asiaa karun omalaatuiselta Sobakevitšilta kysyttyään, että kaikki tämän seudun paikalliset tillanomistajat olivat suuria lurjuksia: kaikki paitsi yhtä. -Ja itse asiassa tämä yksikin oli aikamoinen sika…

Myös siltainsinööri Jaatinen, todellinen kelpo mies sarjassaan ja jätkä sanan hyvässä ja arvostettavassa mielessä, saapui onnettomuudekseen tai ehkä sittenkin lopulta onnekseen, pieneen kaupunkiin tai oikeastaan kuntaan, jossa hallitsivat pelkät lurjukset ja olivat hallinneet jo vuodesta 1918 saakka ja tietenkin jo sitä ennen, kun nyt olivat kerran tuohon kapinaankin seudun kelpo miehet ärsyttäneet.

Jaatinen oli reilu mies viimmosen päälle. Hän piti kaikessa miesten puolta ja sai nämä tosissaan yrittämään parastaan ja jopahan tuli jälkeäkin. Itse asiassa työt edistyivät niin hyvin, etteivät ympäriltä kurkkivat lurjukset uskoneet siinä enää rehellistä peliä olevankaan.

Kun heistä sitten kaikki kävivät vuorotellen työmaalla itseään nolaamassa, syttyi siitä tietenkin vastustamaton halu ja voimakas tarve kostaa moiselle äijälle se, mitä oli tapahtunut eli se, miten kukin oli itsensä munannut, mutta nyt olikin heillä kova luu vastassa, tämä Jaatinen.

Koko kirkonkylän ns. kerma, jota voisi mafiaksikin nimittää, sai vuoron perään kuvaannollisesti turpiinsa, kun yritti panna keppejä Jaatisen rattaisiin. Jaatinen oli kuin vanhan rallatuksen August, jolle kävi aina lopulta hyvin, ryhtyipä mihin vain. Vaikka häntä kuinka katalasti ahdisteltiin, hän putosi jaloilleen kuin kissa, vieläpä vain entisestään pöyhistyi ja oli ennen pitkää koko kylän kiistaton napamies. Siitä tulikin oikea Jaatisen kylä.

Pisteeksi i:n päälle yhden napamiehen eukkokin tuli Jaatiselle tiineeksi ja muutti siten jopa tämän luokse asumaan. Testosteronia puhkuvalle insinöörille yksi oli kuitenkin kovin vähän ja niinpä samaan taloon muutti myös kunnansihteeri, kerrassaan hemaiseva nainen. Kultia olivat molemmat.

Mikäpä oli miehen sitten asuessa, menestyvää tehdasta johtamassa ja kahden kauniin naisen kanssa. Vähän rauhattomuutta lienee joskus aiheutunut siitä, kun naiset huutelivat toisilleen talon toisesta päästä toiseen ja pikku kaksoset kirmailivat tuossa uusperheessä, joka ei nyt ihan tämän ajan muodikkaimmissa sateenkaaren väreissä loistanut mutta todennäköisesti oli kaikkien kannalta sitäkin tyydyttävämpi. Siinäpä se oli luova ratkaisu jos mikä.

Tällainen oli tarina miehen, jätkän isolla J:llä, urasta Suomen sydämessä ja siitä, miten sisulla ja rautaisella tahdolla pantiin kuriin lurjukset ja muutettiin juonet oikeudenmukaisuudeksi ja kovankin onnen koettelemusten jälkeen kävivät ruusutkin kukkimaan.

Ja jo sukupolvi sitten muodostettiin sellainen perhemalli, jossa miehinen mieskin viihtyi. Kyseessä ei ollut mikään mekkoeinareiden korvikeperhe.

Mitäpä muuta voisi heidän elämästään vielä sanoa? Sankarit ja antisankarit vanhenivat sittemmin kukin ajallaan ja antoivat tilaa uusille sukupolville tämän isänmaamme ystävällisten äidinkasvojen edessä, monen tuhannen kultaisen auringon kierrossa. Reiluus löi lurjusmaisuuden ja kaikilla oli hyvä olla.

Näitähän tuli mieleeni Paasilinnan kirjaa lukiessa. Minulle oli se ensimmäinen laatuaan, ehkä ei kuitenkaan viimeinen.