Toisesta maailmasta

 

Hylkiön muistot

 

Vladimir Nabokov, Puhu, muisti. Gummerus 1989 ( Speak, Memory 1966), 231 s.

 

Hylkiöllä tarkoitetaan usein ihmishylkyä, hyljättävää lurjusta, joka täysin ansaitsee pysyä säädyllisen yhteiskunnan ulkopuolella, sellaista, joka on yhtä arvoton kuin hylätty laiva.

Toki sille on muitakin merkityksiä, myös sellainen, joka lähenee venäjän käsitettä izgoj –hän, jolle ei anneta sijaa, ansaitsipa hän sen tai ei.

Luin Nabokovin Lolitan niin nuorena, etten edes oikein ymmärtänyt, mitä kummallista oli nuoren tytön ja vanhemman miehen suhteessa. Kai ne vanhat sedätkin rakkautta tarvitsivat, ja myös sitä seksiä, josta niin paljon puhuttiin?

Nyt odottelen jännityksellä, miten uusi orwellilainen sukupolvi suhtautuu Nabokoviinsa. Tiettävästi kirjailijan yksityiselämä oli nuhteeton, millä nyt sitä paitsi ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mitään väliä paitsi sellaisessa tapauksessa, jossa se niin sanotusti lisää hänen uskottavuuttaan, kuten jollakin pyhällä Genet’llä. Niinhän?

Joka tapauksessa Nabokov on sangen poikkeuksellinen kirjailija monessa suhteessa. Ensinnäkin hän, kuten myös isänsä, oli todellinen polyglotti, joka kirjoitti yhtä hyvin englanniksi kuin venäjäksi eikä tässä tarkoiteta mitään seminaaripapereita, vaan aitoa kirjallisuutta.

Monien ulkomaisten kotiopettajien kasvattina myös isä Nabokov pystyi sujuvasti kääntämään ranskan, venäjän, englannin, saksan ja italian välillä kielestä toiseen liki natiivin tasoisesti.

Tämä tietenkin edellytti varakasta perhettä, joka tässä tapauksessa oli vieläpä niin sanotusti sikarikas jo isän puolelta ja Vladimirin eno, joka halusi tehdä tästä perijänsä, oli vieläkin rikkaampi.

Kuitenkaan isä Nabokov ei suinkaan ollut mikään taantumuksellinen, vaan suorastaan radikaali intelligentti (ven. intelligent). Venäjällä se tarkoitti leppymätöntä vihollisuutta yksinvaltiutta ja itsekylläistä sääty-yhteiskuntaa kohtaan.

Isä Nabokov kuului kadettipuolueen (KD –perustuslailliset demokraatit) johtoportaaseen ja oli väliaikaisen hallituksen ministerinäkin. Emigraatiossa hänet murhasi muuan äärioikeistolainen fanaatikko.

Vladimirin lapsuus oli kosmopoliittinen lukuisine Euroopan-matkoineen. Kartanoelämään ja pääkaupungin loistoon yhdistyivät pitkät lomat Ranskassa ja Saksassa. Perheessä tietenkin puhuttiin useita kieliä ja yksi niistä oli englanti, joka ei tosin ollut suosituin eikä yleisesti käyttökelpoisin. Sitä Vladimir joka tapauksessa myöhemmin oppi täydellisesti.

Tämän kirjan erityisansiot piilevät epäilemättä sen kielessä, joka loihtii yhä uusia aistimusvoimaisia kuvia menneestä ja jota voi ja varmaan pitääkin verrata runouteen. Molemmissa tapauksissa olennaista on pyrkiä irtautumaan kielen ohjauksesta ja niistä latteuksista, jotka alati vaanivat sen käyttäjää.

Vladimirin hahmossa näyttäisi olevan jotakin autismiin viittaavaa, mikä ilmenee hänen taipumuksessaan unohtua kokonaan vaikutelmansa valtaan ja myös, kuka tiennee, siinä kohtuuttomassa intohimossa, jota hän tunsi perhosia ja niiden keräilyä kohtaan. Kuuluneeko myös innostus shakkiin samaan sarjaan?

Minuun on aina tehnyt vaikutuksen Nabokovin siekailematon tapa kertoa mielipiteensä mahdollisimman suoraan, ilman mitään pehmennyksiä ja varauksia. Ne emigrantit, jotka ruikuttivat bolševikkien heiltä riistämää omaisuutta hän manaa alimpaan kattilaan, psykoanalyysin hän rinnastaa keskiaikaiseen puoskarointiin ja kulttuurin nimessä esiintyvää pöyhkeää pinnallisuutta hän ei voi kylliksi halveksia.

Tällainen suoruus on nykyisinä aikoina kovin virkistävää ja on ollut sitä aina ennenkin. Toki joissakin tapauksissa totuudellisuus muuttuu suoranaiseksi armottomuudeksi, kuten entisen kotiopettajan ominaisuuksia esiteltäessä. Totta kyllä, tuo mademoiselle oli falski olento, eikä asiaa muuksi muuta se, että hän oli myös onneton.

Nämä muistelmat päättyvät jo vuoteen 1940 eikä lukija pääse kurkistamaan siihen, miten Nabokov koki Amerikan. Hänen kuuluisan Gogol-esseensä valossa siltä kuvaukselta jäi joka tapauksessa odottamaan paljon. Vain harvoin on ollut ihmisiä, jotka yhtä syvällisesti tunsivat kahden, toisilleen suhteellisen etäisen kulttuurin ytimiään myöten.

Kirjoittaja oli sangen imponoitu siitä pinnallisuudesta, jota vaikkapa cambridgeläiset asianharrastajat osoittivat puhuessaan Venäjästä. Aivan älyttömästi niputettiin keskenään toisaalta ”edistykselliset” bolševikit ja toisaalta vastavallankumoukselliset tsaristit. Maanpakoon joutuneen intelligentsijan jäsenet joutuivat ilman muuta valkoisten kenraalien ja mustasotnialaisten kassa samaan ryhmään.

Merkittävä on kirjan se kohta, jossa puhutaan siitä, miten emigranteista tuli kuolleen sivilisaation jäänteitä, jotka oli leikattu irti menneestä. Tavallaan heissä oli jotakin epätodellista, he olivat väärässä paikassa, toisessa maailmassa: He jäljittelivät kuollutta sivilisaatiota, Pietarin ja Moskovan kaukaisia, miltei legendaarisia, miltei sumerilaisia kangastuksia ajalta 1900-1916 (mikä jo silloin, kaksi- ja kolmikymmenluvulla, kuulosti samalta kuin 1916-1900 eKr.). Mutta ainakin he olivat kapinallisia, kuten useimmat suuret venäläiset kirjailijat…

On syytä ymmärtää koko tämän asetelman merkitys niin Venäjälle kuin maailmalle. Se totaalinen katkos, jonka bolševikit halusivat menneisyyden, siis oman aikansa Venäjän kanssa, todella leikkasi heidät irti koko sivilisaatiosta vähäksi aikaa. Emigrantit kokivat sen läheisimmin.

Nyt, sadan vuoden kuluttua se kuilu, joka kerran kaivettiin, halutaan luoda umpeen ja jatkaa taas siitä, mikä kerran jäi kesken. Mutta samaan virtaan ei voi astua kahdesti, eikä kulttuuri voi peruuttaa sadan vuoden matkaa.

Kuitenkin sen täytyy yrittää jotakin sellaista. Venäjän onnettomuus oli, että sen kansanjoukot joutuivat sekopäisen fanaatikon lumoihin sen sijaan, että olisivat lähteneet sille tielle, jota Nabokov, Miljukov ja heidän kaltaisensa sille tarjosivat.

Miksi näin kävi, kannattaa pohtia jossakin toisessa yhteydessä. Joka tapauksessa elämme tänäkin päivänä sen kriisin seurauksia, joka repi niin totaalisesti rikki Venäjän vuodesta 1917 lähtien. Siellä yritetään nyt palata sadan vuoden takaiseen henkiseen maailmaan. Toki se hyvinkin saattaa olla jossakin mielessä parempi kuin tämä läntinen eurooppalaisuuden versio. Mutta en puhu nyt siitä.