Cityihmisiä

 

Vision parodia

 

Kari Hotakainen, Tarina. Siltala 2020, 267 s.

 

Ihmisellä on jostakin syystä suuri hinku yrittää arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka varmasti antoisampaa olisi ymmärtää edes se, mitä tähän mennessä on tapahtunut ja missä nyt mennään.

Tältä kannalta vanhat tekstit ovat parhaita, vaikka on toki syytä tietää sekin, millaisia tarinoita juuri nyt kerrotaan. Seuraan itsekin säännöllisesti hesaria kaupungissa ollessani. Telkkarista sain viime viikolla katsottua liki tunnin mittaisen ohjelman ja kuuntelen harva se ilta sen pääuutislähetysten ääniä.

Syvän kontaktin saamiseksi aikamme ajatteluun on kuitenkin myös kaunokirjallisuuden seuraaminen välttämätöntä. Aika paljon hyvin kirjoitettua ja viihdyttävääkin tekstiä on ollut saatavilla Westöstä aina pariin suomenkieliseen, joiden nimiä en juuri nyt muista.

Ja sitten on tämä Hotakainen, jolta aikoinaan luin Juoksuhaudantien. Se oli tuttu paikkakin, kun siellä aikoinaan tyttäreni kanssa jakelin mainoksia. Vaikka me kyllä toimimme oikeassa ympäristössä eikä fantasiapaikassa.

Joka tapauksessa kirja oli varsin kiinnostava, vaikka sen tarina oli aika lailla pingotettu. Rintamamiestalo oli minullekin jonkinlainen unelma, joka sitten joksikin aikaa myös toteutui, vaikka se silloin näytti epärealistiselta. Se oli Hotakaisen kirjankin pääosassa ja kirja sai ansaitun suosion. Se kertoi jotakin olennaista omasta ajastaan, sellaista, jota katsojat eivät yleensä osanneen panna tärkeänä asiana merkille.

Tässä uudessa kirjassa ollaan vanhasti fantasian puolella ja siinä niin muumipeikko kuin sian henki esiintyvät tasavertaisina hahmoina erilaisten ihmispersoonien kanssa.

Sitä ratkaisua hieman oudoksun ja pidän näitä tyyppejä turhina ja hieman tylsinäkin. Huovinen osasi aikoinaan tekeytyä koeraksi tai vaikka lentsubakteeriksi, mutta se sopi hänen harrastamaansa lajityyppiin.

Tämä kirja sijoittuu siihen parin vuoden päässä odottavaan tilanteeseen, jossa maaseutu tarpeettomana lopetetaan ja ihmiset muuttavat kaupunkiin, muun muassa tyhjentyneisiin ostosparatiiseihin.

Heillä on lähinnä yksi ongelma ja se on asuntopula, jota ratkaistaessa käytetään muun muassa hakijoiden elämäntarinoiden arviointia.

Tarinat esitetään kirjassa siinä muodossa, kuin ne on lomakkeille kirjoitettu. Naiset taitavat olla yliedustettuina, minkä panen huolestuneena merkille.

Tähän galleriaan en valitettavasti oikein pysty samaistumaan ja sen tarkoituksena lieneekin vaikuttaa yleisellä groteskiudellaan. Yksi poikkeus joukossa sentään on: Caj Rahic, modernin urbaanin suomalaisen aito perikuva.

Alun perin Kai Rahikaisena maallisen vaelluksensa aloittanut miesoletettu on yhteiskunnan onnistujia ja elää unelmaansa nuoren naisystävänsä kanssa. Entinen perhe ja elämä muistetaan toki tarinassa myös.

Rahic on kaikkea sitä, mitä ihmisen pitää nyt olla: hän on luovan luokan edustaja par excellence, hyvin toimeen tuleva, täynnä itseluottamusta ja pikku paheita, jotka on jalostettu hyveiksi. Hän on erittäin empaattinen, mikäli häneltä itseltään kysytään, osaa purkaa luovan energiansa oikeisiin kohteisiin ja vihaa maailman pahuutta, rasismia vallankin.

Rahicin ohella ääneen pääsevät hänen tyttärensä ja hiukan entinen vaimonsakin, mutta se ympäristö, jossa miesoletettu työskentelee ja vuorovaikuttaa jää salaisuudeksi. Vain nuori ja notkea naisystävä esitellään naistenlehden toimesta ja asianmukaisella makeudella.

Luulen, että kirjoittajalta olisi kyllä onnistunut tuon aikamme sankarin laajempikin kokovartalokuva. Olisi ollut hyvin kiinnostavaa nähdä, miten koko luova lauma elää ja mieltää asemansa ja koko vihreän tarkoituksensa. Nyt kuitenkin koko uusi elämänmuoto ilman maaseutua on latistunut yhdentekeväksi taustaksi.

Mutta turhahan on mennä toisen töitä mestaroimaan, kun ei edes tiedä, mitä hän on halunnut saada aikaan. Olen joka tapauksessa jo pitkään odotellut jonkinlaista uutta Joel Lehtosta, joka aikanaan esimerkiksi Henkien taistelussa piirsi niin mestarillisen kuvan aikansa sivistyneistöstä.

Enpä siis puhu sen enempää asiasta, jota en tunne sen pitemmälle ymmärtäväni. Voin ainakin todeta hörähdelleeni tarinalle ainakin kymmenen kertaa, mikä ei ole ihan parhaita hyötysuhteita, mutta ei huonoimpiakaan.