Sikariportaasta

 

Suurpääoman leivissä

 

Sakari T. Lehto, Teollisuuden piirissä koettua. WSOY 1996, 326 s.

 

Tässä taas yksi Yliopiston kirjaston poistama kirja. Syitä sen hylkäämiseen voi vain arvailla.

Joka tapauksessa kirjan luulisi olevan kenelle tahansa yhteiskuntatieteiden opiskelijalle aivan korvaamaton. Siinä todellinen suurteollisuuden sisäpiiriläinen pohtii kokemuksiaan ja välillä suorastaan antaa numeroituja johtopäätöksiä siitä, miten virheet voitaisiin välttää.

Reseptiä oikeisiin ratkaisuihin hän ei sentään anna, sillä elämä on tunnetusti liian monimuotoista kesyyntyäkseen teorialla hallittavaksi. Sitä voi ymmärtää vain jälkikäteen, jos silloinkaan.

Generalisssimus Suvorovin tapaan johtajan on ymmärrettävä tilanteet ja niissä piilevät mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Porukkaan on kannustamalla saatava aikaan henki, mutta siitä huolimatta on oltava valmis suuriin ratkaisuihin, joissa aiempien hankintojen uhraukset eivät välttämättä paina mitään. Bygones are bygones, kuten vanha kansantalouden perusoppikirja jo tähdensi.

Suomi on maa, jossa suurteollisuudella on hyvin merkittävä rooli. Tietyillä puu- ja paperiteollisuuden aloilla Suomi on ollut hyvinkin merkittävä tekijä jopa maailmanmarkkinoilla. Tavara on ollut myytävä sinne, missä on käyttäjiä, sillä itse olemme kyenneet kuluttamaan vain murto-osan tuotannostamme.

Mutta emme me sentään yksin mitään mahtajia ole emmekä ole olleet. Vientiin suuntautuvan suurteollisuuden tila ja kannattavuus riippuu monesta tekijästä, joita kaikkia ei voi hallita. Yksi hyvin merkittävä pelaaja on ay-liike, joka on integroitava peliin mukaan, kotimaista tuotantoa tukemaan, muuten käy hullusti.

Onkin kiinnostavaa havaita, että Lehdolla, todellisella suurpääoman miehellä, on hyvää sanottavaa myös parista kommunistista, Paavo Aitiosta ja Arvo Hautalasta ja toki joistakin sosialidemokraateistakin.

Riidat ja taistelut käytiin paljolti firmojen ja sukujen kesken. Rakennusaineteollisuudessa vastakkain olivat usein Lohja ja Partek. Ne, kuten myös metsäteollisuus, jossa kirjoittaja aikanaan toimi, olivat niin suuria, että ulkomaillekin oli mentävä tai niin ainakin ajateltiin. Myös sivutoimialoja hankittiin, kuten Paraisille kuljetusta (laiva) ja nostinfirma. Siipiä kokeiltiiin Italiassa, joka oli ja on kalkin ja siihen liittyvän teollisuuden suurvaltoja.

Lehto syntyi suomenkieliseen juristiperheeseen, mutta suoritti elämäntyönsä ruotsinkielisen kapitaalin palveluksessa.

Voidaan sanoa, ettei pääomalla ole kieltä eikä isänmaata, mutta ei se ihan näinkään ole. Paraisten kalkki oli myös Åbo Akademin suuri tukijalka ja aikanaanhan oli olemassa suuri suomenmielinen finanssi- ja teollisuusryhmittymä, jonka ytimessä oli Kansallis-osakepankki. Ja olihan sitä silloin vielä punapääomaakin.

Joka tapauksessa johtajan toiminta oli kansainvälistä. Italian-kautena oli opeteltava maan kieltä, mikä ei pitkän latinan lukijalle niin kovin suuri työ ollutkaan ja Amerikan kauppaa ajatellen oli englannin oltava kunnossa. Opintoja harjoitettiin myös MIT:ssä. Ja työkieli oli mitä ilmeisimmin ruotsi niin Yhtyneissä kuin Paraisilla ja osin varmaan myös Teollisuusliitossa ja mitä niitä hommia olikaan.

Lukijan kannalta monet pitkät selostukset tietyn toimialan ongelmista ja strategioista niiden toimintojen tervehdyttämiseksi tai niistä irti pääsemiseksi saattavat vaikuttaa kuivilta, mutta antanevat kuvan siitä, millaisten ongelmien parissa painittiin.

Joskus näyttää siltä, että johtajaa ei työllistänyt niinkään firma kuin levoton pääoma, joka oli pidettävä tuottavana tavalla tai toisella, vaikka sitten koko sijoitusjohdetta vaihtamalla. Niinhän se Herra taisi odottaa myös niiltä palvelijoiltaan joiden huostaan uskoi leiviskän kullekin.

Lehto toimi kuitenkin myös patriarkaalisilla Valkeakosken tehtailla, jossa Juuso Walden, viimeinen patruuna oli vanhan isän roolissa ja saattoi sanoa ”lapsille”, ettei heidän tarvitsisi mitään edes ajatella, kyllä vanha isä sen tekisi heidän puolestaan.

Lehdon aikana liikkeenjohto oli murroksessa ja kirjoittaja pyrki soveltamaan uusimpia amerikkalaisia oppeja vanhoihin rakenteisiin. Muutosvastarintaa oli aina, mutta kaikesta päätellen työ onnistui hyvin. Merkille pantavaa on, että kirjoittaja oli koulutukseltaan vain ekonomi ja juristi, eikä lainkaan insinööri. Siitä huolimatta kirjasta huokuu perusteellinen paneutuminen prosesseihin ja tekniikkaan. Toki ne olivatkin hänen aloillaan keskeisen tärkeitä.

Lehto oli myös ammattiministerinä Miettusen ns. hätätilahallituksessa, vaikka yritti kaikin tavoin rimpuilla tehtävään joutumista vastaan. Suuri runnaaja sai joka tapauksessa tahtonsa läpi ja kuvaukset hallituksenkin työstä ovat kiinnostavia.

Ministerit yritettiin tuolloin löytää kunkin alan todellisten osaajien joukosta, mutta siitä huolimatta hallituksen työskentely näyttää olleen lähinnä ajelehtivaa ja reagoivaa. Hallitukselta puuttui strategia, mutta hyvinhän tuo lopultakin meni, kun ei sitä hätätilaakaan oikeasti ollut.

Lehto yritettiin suorastaan pakottaa myös Nesteen pääjohtajaksi, mutta hän tunsi alan itselleen vieraaksi eikä suostunut.  Palkkakaan ei kuulemma houkutellut.

Valitettavasti muistelija ei kerro, mitan paljon hänen palkkansa olisi laskenut valtion palvelukseen mennessään. Nykyään kai huippumiesten palkat ovat joka alalla samalla tasolla eli huikeita, kansainväliseen tapaan, olipa sitten kyseessä haastava teollisuus tai pelkkä sinekuuri.

Eläkkeelle jäätyään johtaja sai aikaa myös itselleen ja kokosi oppimastaan tämän kirjan, joka todellakin on pikemmin oppikirja kuin muistelmat. Vaikka siinä kerrotaan myös kirjoittajan omasta elämästä, on ehdottomassa pääroolissa työ.

Toivottavasti yliopiston kirjastolla on vielä ainakin jokin kappale tätä kirjaa tallella. Jossakin Aalto-yliopistossa se ehkä kuuluu kurssivaatimuksiin, ehkä ei. Luulen, että siitä joka tapauksessa avautuu aito ja kaikille opiskelijoille varsin tarpeellinen näköala suurteollisuuden maailmaan sen huipulta katsottuna.