maanantai 14. syyskuuta 2020

Menneitä ja mietteitä

 

Valkovenäläinen näkökulma

 

Якуб Лапатка, Житие… бытие… и все… остальное. Гйоль, Санкт-Петербург 2015, 377 с.

 

Huomasin, että vanha ystäväni Jakub Lapatka on kirjoittanut muistelmansa. Itse asiassa kirjassa on varsinaisten muistelmien lisäksi myös huomattavan paljon pohdintoja ajankohtaisista teemoista sekä valikoima käännöksiä.

Lapatka on nimittäin ahkera ja monipuolinen kääntäjä. Hän on kääntänyt suomesta venäjäksi kymmeniä kirjoja, muun muassa Johannes Messeniuksen sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikat ja muuta proosaa ja asiatekstiä Valkovenäjäksi hän on kääntänyt niin Kalevalan kuin Waltarin Sinuhen, Mauno Koiviston muistelmat ja Veijo Meren Mannerheim-kirjan ynnä muuta.

Portugalista valkovenäjäksi Lapatka on kääntänyt Lusiadit ja erinäisiä teoksia myös espanjasta ja ranskasta, yhteensä yhdeksästä eurooppalaisesta kielestä.

Lapatka on valkovenäläinen patriootti, mutta kuten maanmiehensä yleensäkin, hän hallitsee täydellisesti myös venäjän. Hän yritti pari vuosikymmentä sitten viritellä kotimaassaan kouluja, joissa valkovenäjä olisi koko ajan opetuskielenä ja onnistuikin, mutta myöhemmin hyvä yritys valui tyhjiin.

Valkovenäjän kielen kohtalo näyttää hieman samanlaiselta kuin vaikkapa iirin. Se on syrjäseuduilla säilynyt ja maalaisten murteeksi leimautunut kieli, jota patriootitkaan eivät usein käytä eivätkä edes osaa.

Kuitenkaan kyse ei ole turmeltuneesta venäjästä, kuten kirjoittaja korostaa. Aikoinaan Liettuan Rus oli se eurooppalainen Venäjä, joka lännessäkin tunnettiin. Siellä ilmeisesti tärkeimpänä kielenä oli valkovenäjä. Moskova nousi idästä vasta myöhemmin ja saapui valloittamaan Venäjän maat, joita selitti taas kokoavansa yhteen.

Tässä kirjassa tekijä ei paljoa puutu näihin kysymyksiin, mutta toteaa joka tapauksessa isovenäläisen näkökulman rajoittuneisuuden. Valkovenäjää ei ole mitään aihetta leimata jonkinlaiseksi sekunda-Venäjäksi ja junttilaksi eikä myöskään valkovenäläisiä patriootteja russofobeiksi. Vaan mitenkä suhde sitten pitäisi järjestää? Siinä taitaa olla miettimistä.

Lapatkan perhe koki sodan ja miehitysarmeijan läsnäolon koko karmeudessaan. Sodan jälkeen hän joksikin aikaa siirtyi Karjalaan, suomalaisten jättämälle Suojärvelle, kuten monet muutkin sodan tuhoamilta alueilta siirretyt.

Kokemukset neuvostoelämästä eivät ole järin poikkeuksellisia, mutta ne tarjoillaan tässä hurtin huumorin kera. Ei kaikki silloinkaan niin huonosti ollut. Esimerkiksi simputusta armeijassa kirjoittaja ei havainnut lainkaan. Mahtava hetki oli, kun kolhoosin pelloille saapui perunannostoon suuri joukko ihan oikeita matruuseja hienosti pukeutuneen meriupseerin johdolla.

Suomeen Lapatka saapui käännöstyötä opiskelemaan ensi kertaa jo neuvostoaikana. Sen jälkeen kokemusta Suomesta onkin kertynyt roppakaupalla ja suomalaisten tekstien kääntäminen on myös syventänyt tuntemusta maastamme.

Joitakin tekstejä ja katkelmia tekijä on siis myös liittänyt tähän kirjaan. Mukana ovat niin Topeliuksen luonnehdinta suomalaisesta Matista ja hänen naapureistaan Iivanasta ja Eerikistä sekä maamme eri heimoista. Joukossa on muitakin tekstejä, esimerkiksi Isidor Sevillalaiselta. Yllätyksekseni huomaan, että joukossa on myös satuni Kesä karhun kanssa. Kiitoksia vain.

Maahanmuuttajien elämästä ja heidän suhteestaan uuteen kotimaahansa Lapatkalla on paljonkin sanottavaa. Hänen lähtökohtansa on lyhyesti sanoen tervejärkinen: muuttajien on sopeuduttava maan kulttuuriin eikä päinvastoin. Ruikuttajien kannattaa vakavasti kysyä itseltään, miksi he oikein lähtivät ja mitä syytä kantaväestöllä on heitä rakastaa ja vieläpä tukea heidän kaikkia mahdollisia intressejään.

Venäläisiä Suomeen muuttaneita kirjoittaja arvostelee siitä, että he suhtautuvat penseästi tarjolla olevaan venäjän opetukseen lapsilleen. Sitä muka nyt kyllä omaa kieltä osataan ja lapset oppivat sen verran kuin tarvitsevat. Surkeata venäjää puhuvien ja kirjoittavien määrä kuitenkin vain täten kasvaa. Kielimies ymmärtää, ettei kielen täydellinen oppiminen ole mikään leikin asia.

Kirjassa on paljon myös ainesta, jota voisi sanoa maantuntemukselliseksi. Osittain siinä viitataan vanhoihin dokumentteihin ja osittain kirjoittajan omiin kokemuksiin. Tarinat etenkin Suomen vanhemmasta historiasta ovat venäläisille yleensä aivan tuntemattomia -jos ovat nykysuomalaisillekin. Anekdootin muodossa asiat välittyvät.

Esimerkiksi Aleksanteri III, jota Venäjällä terroristit ahdistelivat, viihtyi turvallisessa Suomessa. Anekdootin mukaan hän kerran souteli yksin jossakin saaristossa ja ryhtyi juttusille toisen kalastajan kanssa. Kun oli aikansa juteltu, keisari kysyi, mitä mies tekin työkseen. Tämä vastasi olevansa postimestari ja kysyi puolestaan toisen ammattia.

Kuullessaan, että kyseessä oli itse Venäjän keisari, tuumasi postimestari hyväksyvään sävyyn: Ei se ole hullumpi virka sekään!

Suomalaisten omanarvontunto oli tuohon aikaan jo legendaarista ja törmäämme siihen monessa vanhassa venäläisessä dokumentissa.

Kaiken kaikkiaan kirja on sekä sangen viihdyttävä ja kiinnostava kertomus yhden perheen historiasta että mainio lukemisto niille Venäjältä ja entisistä neuvostotasavalloista saapuneille, joiden tietämys uuden kotimaansa asioista on ohut. Eihän sitä yhdellä kirjalla tietysti paikatakaan, mutta Lapatka onkin tehnyt suuren työn monien kirjojen kääntäjänä.

Erityisesti Suomen vanhempaan historiaan liittyvät dokumentit antavat ajattelemisen aihetta niille, joiden näköpiiristä tuo aikakausi on jäänyt pois.

Mitä siirtolaispolitiikkaan tulee, luulen, että alan viranomaisten kuten myös heidän asiakkaidensa kannattaisi lukea tämä kirja. Tervettä järkeä ei korvaa mikään.

What do you want to do ?
New mail

16 kommenttia:

  1. Tervettä järkeä ei korvaa mikään. Siinäpä se vanha totuus, joka on noussut nyt arvoon arvaamattomaan. Netissä kiertelikin jo muistokirjoitus tästä aiheesta, eikä sitä voi pitää edes vitsinä. Ennen onni löytyi pieninä pipanoina elämänpolun vareella, nyt kuvaus sopii yhtä hyvin terveeseen järkeen. Lehdistöstä ja Ylestä se on kadonnut lähes kokonaan. Se voi pilkahtaa pikku jutuissa, jotka eivät käsittele ilmastonmuutosta, virustauteja, maahanmuuttoa tai isänmaallisuutta. Monet yrittävät päästä tästä pälkähästä lopettamalla oman ajattelun kokonaan ja niin kuin virushysteriasta huomaamme, se on yleisin muoto selvitä ongelmasta. Toinen on tieysti lukea vanhoja kirjoja ja katsella vanhoja elokuvia.

    VastaaPoista
  2. " Suomalaisten omanarvontunto oli tuohon aikaan jo legendaarista. "

    Nimenomaan tällaisin laatu- ja voimasanoin kuvaillaan suomalaisen luonteenlaadun vaimean kytevää - jopa roihuavaa - dramatiikkaa.
    Mitä tulee terveeseen järkeen, sitä kannattaa käyttää myös edellisessä virkkeessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin oli asia Venäläisten silmin.

      Poista
    2. Aivan, tässä nyt suomalainen omanarvontunto nosti päätään ja sai ajattelemaan, että muutkin ajattelisivat niin. Tietenkin kyseessä oli siis venäläisten kokemus asiasta.

      Poista
    3. Anteeksi tyhmyyteni, mutta miksi kirjoitat edellä venäläiset isolla alkukirjaimella...

      Poista
    4. Se tekoäly nappasi taas ja teki sen puolestani. Tiedän miten pitää tehdä. Oikeesti!

      Poista
  3. Koska asia todella saattaa kuulostaa yllättävältä, täydennän vielä, että kyseessä oli venäläisten säätyläisten kokemus suomalaisesta rahvaasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saattoihan se kieltämättä tuntua oudolta kun alempaan luokkaan (=ei-aateliset) eivät osoittaneet sitä matelevaa orjamaista käytöstä, jota suomalaiset kävijät puolestaan kertoivat Venäjällä olevan tapana, liekö vuosisatojen nagaikkakuurin seurausta. Tapansa kullakin.

      Poista
  4. Ja ellei asiaa nyt usko, niin ei kun lähteitä lukemaan. Toki tutkimuksiakin pm.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,en tiedä liittyykö kommentti edelliseen mutta selvennän vielä, että itse tulkitsin hassusti. Ei sen kummempaa.

      Poista
  5. Kuinka paljon valkovenäjä ja venäjä eroavat toisistaan? Ymmärtävätkö suullisesti vaikeuksitta toisiaan ja eroaako kirjoitettu kieli miten paljon.

    VastaaPoista
  6. Kuka sanoisi, mihin verrata? Suomi ja savo? Suomi ja rauma?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kielitieteessä kai puhutaan kielestä ja murteesta. Ero on myös politiikkaa: Jugoslaviassa puhutiin serbokroatiaa, nykyään Serbiassa serbiaa ja Kroatiassa kroaattiaa. Kysymys tähtäsi käytänttöön: ymmärtävätkö puhujat miten vaikeuksitta, onko valkovenäläiselle venäjänkielinen romaani "yhtä tuskaa". Vertailukohdaksi riittää suomi-viro.

      Poista
    2. No ei kai, mutta toisinpäin kyllä. Savonkielinen raumalaiselle?

      Poista
  7. Isoäidin äitini oli Koillismaalla postivirkailijana. Arvosta en tiedä, mutta hänen oli täytynyt käydä Keisarillinen postiakatemia Pietarissa. Opetuskielenä oli ollut ranska.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.