Kesän kulkurit

 

Huvilointia ja kiinaamista

 

Väinö Kolkkala, Taipaleella tapaamiani. Muistelmansirpaleita elämäni varrelta. Gummerus 1948, 290 s.

 

Väinö Kolkkala (1883-1952) oli lehtimies ja kirjailija, joka urallaan työskenteli eri puolilla Suomea, muutaman vuoden Savonlinnassakin.

Kirjailijana hän oli aika ahkera ja runoa sekä proosaa syntyi tasaiseen tahtiin, vaikka harvat taitavat nykyään noita tuntea.

Tässä muistelmakirjassa Kolkkala kertoo peräti kahdestakymmenestäviidestä aikansa kulttuurivaikuttajasta, joille kullekin on omistettu oma lukunsa. Joukossa on kirjailijoita Eino Leinosta, Joel Lehtosesta ja Volter Kilvestä Kyösti Wilkunaan, Konrad Lehtimäkeen ja F.E. Sillanpäähän. Läheisin näyttää olleen Larin-Kyösti.

Kuvataiteilijat ovat myös runsaasti edustettuina ja galleriasta löytyvät muun muassa Wäinö Aaltonen ja hänen veljensä Aarre, sekä Tyko Sallinen ja monet muut.

Muusikoita ei valikoimassa ole, mutta muuten galleria on aika edustava otos aikansa kulttuurin tekijöistä, ainakin sen boheemimmasta päästä.

Yleensä kirjoittaja mainitsee henkilönsä ystävikseen ja vain joskus mainitaan ohimennen sellaisia hahmoja, joiden kanssa välit olivat huonot. Sellainen on Ilmari Kianto, josta kirjoittaja oli julkaissut nuivan arvostelun, vaikka kertookin häntä yleensä arvostavansa.

Henkilökuvausten arvo ei tunnu erikoisen suurelta. Rohkenisin yleistää, että niiden teemana on, miten sen ja sen kanssa ryypättiin tuon tai tämän huvilalla ja keitä joukkoon kuului. Kiinnostavaa tietoahan tämäkin on, mutta aika saman kaavan mukaan nämä tarinat menevät.

Itse tuo huvilavierailujen instituutio kyllä on kiinnostava. Nykyään saa tämän tästä lukeakseen kaunaisten ja salavihaisten akkojen ruikutuksia siitä, miten mökille (huviloitahan ei enää ole) oli tullut vieraita ja nekös pirulaiset olivat jääneet sinne päiväkausiksi syömään ja juomaan, joku lienee laulanutkin.

Näissä tarinoissa sen sijaan mennään reippaasti tuttujen ja kai puolituttujenkin huvilalle, jos kerran paikkakunnalle satutaan. Muuten voisivat vielä panna pahakseen.

Varoituksia ei ilmeisesti edes lähetetä tai ainakaan ei aina odoteta vastauksen saapumista. Muuankin tapaus oli sellainen, ettei posti vienyt kirjettä ajoissa ja niin vieraat joutuivat omin toimin menemään sisään ja ahmimaan nälissään ja janoissaan sieltä löytyneen sekahedelmäsopan. Yöpuulle he eivät sentään kehdanneet käydä sisälle taloon, vaan odottelivat ulkosalla.

Mutta toki vierailla oli aina tuomisia. Etenkin kieltolain aikana muutaman viski- tai konjakkipullon tuominen riitti jo juhlan aiheeksi ja niitä nauttimaan kutsuttiin vielä muutakin porukkaa. Kummasti noita aineita löytyi silloinkin, kuten tiedämme. Tuttavuus apteekkarien kanssa oli tärkeää.

Tuohon aikaan ilmeisesti tunnettiin, että paikkakunnalle saapuneen tuttavan majoittaminen ja kestitseminen oli ilman muuta velvollisuus ja siitä matkustavaiset olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä.

Nyt tuo vieraanvaraisuusinstituutio, joka aiemmin oli kuulunut pappiloille, oli käytössä myös huviloitsijoiden piirissä. Huvilathan oli juuri sellaista varten rakennettu. Kodit olivat sitten erikseen, eikä niihin ilmeisesti ihan yhtä herkästi tungettu, vaikka eiväthän nekään enää olleet yhtä ahtaita kuin ennen.  Aina sopu sijaa antoi ja muistan, että lattialla makaaminen oli normaalia vielä 1950-luvullakin.

Tuntuu siltä, että tuo nykyään yleinen tapa, että mökille paetaan koko pahaa maailmaa ja vedetään portti kiinni, olisi aika nuori, luultavasti vasta joskus 1960-luvulla syntynyt kuten itse mökkivillityskin. Vuosisadan alussa ja vielä maailmansotien välisenä aikana hilpeät herraseurueet sen sijaan kiertelivät ympäri maata, kuten Ilmari Kiannon K.H.P.V. eli Kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta todistaa.

Ilmiö tuntuisi liittyvän tiettyyn demokratisoitumiseen. Kun aikoinaan kaikki pitäjän kouluja käyneet muodostivat tavallaan omaa kieltään puhuvan veljeskunnan, jonka velvollisuuksiin kuului kollegiaalinen kohteliaisuus ja joka usein tunsi toisensa jo opiskeluajoilta, oltiin nyt tasa-arvoisempia. Kaiken maailman väkeä ei kukaan voinutkaan mökilleen kutsua, eiväthän ne olisi edes mahtuneet.

Myös kesällä oli aikoinaan eri merkitys kuin nykyään. Kaupungeista muutettiin keväällä huvilalle koko omaisuus mukana, sängyistä ja tuoleista alkaen. Ainakin vaimo ja lapset saattoivat jättää kivierämaan hehkuvan pätsin, kun palkkatyö ei heitä pidätellyt.

Meille taitavat itse asiassa olla tutumpia pietarilaisten kevätmuutot Karjalan kannakselle ja heidän tšehovilaiset istuntonsa kuin oma huvilaperinteemme, joka on kyllä kiinnostava sekin.

Kun syksyllä sitten palattiin takaisin, oli elämänmuutos taas suuri. Moni kaupunkiin jäänyt/jättäytynyt mies sai taas heittää hilpeän kesälesken elämän ja lapset oli pantava taas kouluun. Anekdootin mukaan villiintyneet lapset piti joskus pyydystää mukaan todellisella metsästysoperaatiolla.

Myös huviloiden hilpeät herrat palasivat kaupunkiin. Monelle se merkitsi katkoa kesän ryyppyputkeen, mutta toisille taas paluuta Kappelin ja muiden Suomen keitaiden virvoittavien vesien äärelle, kuten Joel Lehtonen eräässä novellissaan kuvaa.

Menneet ovat menneitä ja joskus näyttää siltä, ettei tuo huvilakeskeinen kulttuurielämämme eturivin elämäntapa mahtanut olla ihan terveellinenkään. Kunnon tuotteita sen jäljiltä joka tapauksessa syntyi ja kaikesta päätellen hauskaa oli, vaikka tämänkään kirjan kirjoittaja ei oikein näytä muistavan, mikä siinä erityisesti niin hauskaa oli.