Ankara mies

 

Älykkö ja patriootti

 

George Orwell, Sinä ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta. Suomentanut Timo Hännikäinen. Kiuas 2021, 244 s.

 

George Orwellin ansiot totalitaarisen ajattelun armottomana kriitikkona tunnetaan ja tunnustetaan. Meilläkin ns. älymystö pian Neuvostoliiton romahdettua ja taistolaishuuman haihduttua totesi, että Orwell oli tietenkin oikeassa. Jokainenhan tuon ymmärsi, eikä siinä mitään erityisiä lahjoja tarvittu.

 Hieman myöhemmin joku yritti joka tapauksessa väittää, etteivät Orwellin teokset olleet kirjallisesti minkään arvoisia. En ihan päässyt perille siitä, mikä niissä tuota makutuomaria kaihersi, mutta ymmärrän, että jonkinlainen kosto oli kyseessä. Tuo mies sanoi ainakin sanottavansa väärään aikaan.

Itse asiassa Orwell ei ole mikään helppojen latteuksien saarnaaja eikä koskaan ryhtynyt kylmän sodan sotilaaksi millekään rintamalle. Hän on intohimoinen totuuden ja selkeyden rakastaja, joka voi yllättäen potkaista myös pahaa-aavistamatonta aatetoveria tai sellaista, joka luulee taistelevansa hänen kanssaan samalla rintamalla.

Orwell ei nimittäin ollut innostunut mistään rintamista ja niiden yhteishengestä, ainakaan Katalonian sotakokemustensa jälkeen. Totuus kiinnosti häntä sellaisenaan ja niinpä hän oli yhtaikaa patriootti, sodan vastustaja, brittiläisen typeryyden halveksija ja englantilaisen elämäntavan ihailija, joka rakasti jopa englantilaista keittiötä ja ylisti sitä eräässä muistettavassa esseessään.

Ennen muuta Orwell kuitenkin rakasti ja kunnioitti totuutta ja ruoski armottomasti sen halveksijoita ja erilaisia intellektuaalisia ketkuja, jotka käyttivät kykyjään valheen puolustamiseksi. Hyvin vihainen Orwell oli myös englannin kielen runtelijoille ja fraasinikkareille, jotka yrittivät korvata ajattelua ontoilla sanoilla.

Vaikuttaa siltä, että Orwell aina säilytti kunnioituksensa sosialismin periaatteita kohtaan, kenties aina kuolemaansa saakka. Hän kuitenkin inhosi sitä, mitä tuon nimikkeen alla todellisuudessa tarjoiltiin eikä suostunut puolustelemaan huonoja asioita niiden muka hyvällä tarkoituksella.

Totalitarismi on tämänkin kokoelman esseissä usein se vihollinen, jonka kirjoittaja haluaa paljastaa ja hävittää. Hän uskoi, että kaikkea kirjallisuutta uhkasi modernin valtion pyrkimys hallita yksilön tunne-elämää.

Kyseessä ei siis ollut vain sellainen mahtivaltio, joka käytti kaikkia keinoja sensuurista vankileireihin ja kuolemantuomioihin, vaan myös tavallinen, pehmeänä esiintyvä valta. Myös yhteiskunnan yleinen virta sekä monopolit ja byrokratia olivat Orwellin mielestä vapaan ajattelun suuria vihollisia. Tänä bännäysten ja wokeilun aikana asiaa tuskin tarvitsee erityisesti todistella.

Jo Orwellin aikana saattoi havaita, että totalitaarisen näkemyksen mukaan historiaa pikemmin luotiin kuin tutkittiin. Nykyään tämä suuntaus on jo hallitseva myös niin sanotuissa liberaaleissa valtioissa ja asia näyttää liittyvän siihen, että itse liberalismin nimikkeen alla tarjotaan nyt tietynlaista totalitarismia.

Intellektuellien vapaudenkaipuu oli Orwellin havaintojen mukaan jo 1940-luvulla heikentynyt eivätkä kirjailijat saaneet tukea toisiltaan joutuessaan totalitaarisen paineen alaisiksi.

Englannin kielen turmeltuminen harmitti suuresti totuuden ystävää. Asian taustalla oli ilmeisesti se, että vain selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu. Ajattelun puuttumisen ja tämän seikan kätkemisen tai asioiden yleisen hämärtämisen tarkoituksella käytettiin tuohonkin aikaan paljon lainasanoja. Englannissa ne olivat lähinnä latinasta ja kreikasta lainattuja.

Fraasit näyttävät Orwellin mielestä olleen lähinnä rikokseen verrattavissa. Suuri kielen turmelija oli politiikka, joka koostui valheista, väistöliikkeistä, hölmöydestä, vihasta ja jakomielisyydestä.

Huono ajattelu tuottaa aina huonoa kieltä, mutta huono kieli voi myös turmella ajattelun. Orwell vihaa erityisesti fraaseja, jotka ovat aina vierellä vaanimassa ja helppoja sijoittaa tekstiin, jonka kanssa niillä ei itse asiassa ole mitään tekemistä. Hänen mielestään oli hylättävä kaikki fraasit, jotka olivat kuluneet loppuun. Esimerkkejäkin toki oli.

Esimerkkinä hävitettävistä kielen sairauksista Orwell ottaa esille kaksinkertaisen kiellon ja uskoo, että sen käyttämisestä voi parantua yksinkertaisesti muistamalla seuraavan värssyn: A not unblack dog was chasing a not unsmall rabbitt across a not ungreen field.

Eräässä tämän kirjan esseessä kirjoittaja käsittelee Leo Tolstoita ja tämän suhdetta Shakespeareen. Orwell osoittaa, että Shakespearea kiivaasti vihanneen Tolstoin argumentit ovat hataria. Ovatko ne suorastaan valheellisia? Tämä olisi kirjailijalle kuolemansynti eikä Orwell mene ihan niin pitkälle. Joka tapauksessa Tolstoi on väärässä ja tämä juontuu hänen omasta maailmankatsomuksestaan, jonka epäonnistuminen näyttää paljastuvan Shakespearen edessä.

Tolstoi oli aristokraattinen anarkisti, joka vanhoilla päivillään halusi kieltäytyä maallisista iloista ja tulla pyhimykseksi, mutta törmäsi asian mahdottomuuteen, tilannettaan kuitenkaan tunnustamatta. Orwellin mielestä hän oli Swiftin kaltainen ihmisvihaaja. Molemmat olivat suuria kirjailijoita, mutta, sanoisinko, omalla tavallaan vinksahtaneita.

Orwell mainitsee, ettei Tolstoi pitänyt taidetta itsessään syntisenä, mikä minusta on omituinen väite. Kyllä hänen pamflettinsa Mitä taide on? antaa juuri sen käsityksen asiasta. Sitä paitsi tuo sama näkemys löytyy hänen Tunnustuksistaan. Hänen omakin tuotantonsa oli arvotonta…

Jotkut ovat havainneet vanhan Tolstoin ajattelussa nimenomaan totalitaarista henkeä. Hän vaati ihmisiltä mahdottomia, selibaatista altruismiin ja kielsi kaiken järjestyneen yhteiskunnan arvon. Jos pahalle ei saanut tehdä vastarintaa, merkitsi se käytännössä avointa valtakirjaa kaikille roistoille ja lurjuksille. Eipä ihme, että myös Lenin arvosti suuresti Tolstoin toiminnan merkitystä tsaarinvallan murentajana.

Kiitoksia taas pienelle kustantamolle kulttuuriteosta. Orwellin esseet ovat klassikkoja ja niiden käsittelemä problematiikka on yhä täysin ajankohtaista.