Eräs sodan rintama

 

Terävä ase

Keijo K. Kulha, Sotapropagandan valiojoukko 1941-1944. Minerva 2021, 245 s.

 

Vuonna 1939 julkaisi Jaakko Leppo kirjan nimeltä Propaganda. Ratkaiseva ase. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset olivat osoittaneet, että siellä, missä tulirintama kesti tuhansien ja taas tuhansien miesten tapattamisen, saattoikin hyvin tähdätty poliittinen isku kotirintamalle romahduttaa koko sotakoneiston.

Venäjä oli malliesimerkki tästä ja Saksassa nousi Dolchstoss-teoria eli väite tikariniskusta taistelevan armeijan selkään suureksi myytiksi, joka hyvin tehokkaasti siivitti Hitlerin tietä valtaan.

Propagandaa myös tutkittiin ahkerasti sodan jälkeen ja kaikkialla valmistauduttiin uuteen totaaliseen sotaan, jossa propagandarintama olisi ensiarvoisen tärkeä. Radion aikakaudella sen torjuminen pelkän sensuurin avulla olisi erityisen vaikeaa. Oli myös opittava hoitamaan mielialoja ja torjumaan huhuja. Kaikki tämä vaati laajaa koneistoa ja ymmärrystä siitä, miten sitä käytetään.

Sana propaganda tulee latinan sanasta propago, lisätä, jatkaa, laajentaa, levittää. Katolisen kirkon vuonna 1622 perustettu ja jesuiittojen hoitama Sacra Congregatio de Propaganda Fide tarkoittaa siis pyhää uskon levittämisen laitosta, kollegiota. Saksaksi nimi on Kongregation für die Evangelisierung der Völker, espanjaksi voi käyttää kahta muotoa: Congregación para la Difusión de la Fe tai Congregación para la Evangelización de los Pueblos. Uskoa ja hyvää sanomaa (evankeliumia) käytetään siis tässä synonyymeinä.

Sotapropagandassakin usko oli tärkeä vaikuttamisen kohde ja väline. Hyvää sanomaa voitiin tarvittaessa vuorotella pahan kanssa. Tärkeintä oli, että oma sanoma kesti ja vaikutti ja vihamielinen vaikutus torjuttiin.

Jatkosodassa Suomi oli propagandarintamalla kahden tulen välissä, etten sanoisi täydellisessä motissa. Neuvostoliittohan tunki radioaalloillemme omaa propagandaansa, joka nyt ei yleensä ollut kovin tehokasta, mutta sen lisäksi oli samalla asialla Englanti, jonka kanssa myös olimme sodassa. Sen propagandaa ohjasi tarkoin pieni toimisto, Political Warfare Executive, joka määräsi mitä suomalaisille oli milloinkin tarjottava ja miten, ja mistä taas ei saanut puhua.

Myös Ruotsissa hermostuttiin perin juurin suomalaisten sodan pitkittymiseen ja yritettiin propagoida mahdollisimman nopeaa rauhaa, maamme omista näkökohdista välittämättä. Amerikassakin oltiin selvästi samalla kannalla.

Kun tähän vielä lisätään, että saksalaisetkin tarjoilivat meille hyvin epäsuotavaa propagandakeitostaan, voidaan ymmärtää, että töitä propagandamiehille riitti. Mainittakoon, ettei vihollisen propagandan kuuntelu meillä ollut kiellettyä, kuten Saksassa, jossa siitä sai kuolemanrangaistuksen eikä yksityisiä radioita kerätty pois kuten Neuvostoliitossa. Tässä oli omat riskinsä, mutta arvatenkin se lisäsi oman evankeliumin uskottavuutta.

Valtion tiedotuslaitos eli VTL (Vetelä) teki monipuolista työtä ja muun muassa tarkkaili mielialojen kehitystä erityisen organisaation (SAT-VIA) avulla ja pyrki myös hoitamaan niitä saman verkoston kautta.

Mukana tässä työssä olivat sangen suurella panoksella myös sosialidemokraatit, joiden taholta korostettiin, ettei suomalainen työmies halua osallistua valloitussotaan ja pitää kynsin hampain kiinni saavuttamastaan demokratiasta. Mikään saksalainen tai venäläinen systeemi ei ole Suomessa hyväksyttävä. Tämän mukaisesti propagandaa myös suunnattiin.

Kun propagandan perusteita pohdiskeltiin, tuli esille sekin näkökanta, että nimenomaan demokraattinen järjestelmä tarvitsi sitä tukevaa propagandaa. Kommunistit ja natsit olivat kautta 1930-luvun ratsastaneet huimilla saavutuksillaan, jotka löivät maailman ällikällä. Niinpä Suomessa moni kuvitteli, että vain noissa maissa tehtiin kansan hyväksi paljon ja meillä taas ei mitään. Näiden harhaluulojen torjuminen oli haastava tehtävä.

Vihollisella oli toki myös heikkoja kohtia ja meillä vahvoja. Neuvostoliiton leireistä ja teloituksista meillä saatiin kuulla ensi käden lähteistä, kun vankeja aina silloin tällöin pelastautui itärajamme yli tänne turvaan. Sellainen komento houkutteli vain kaikkein tyhmimpiä ja katkeroituneimpia.

Englannin imperialistinen historia taas oli täynnä väkivaltaa ja vääryyksiä. Puhuminen demokraattisten maiden rintamasta, jossa olivat mukana Neuvostoliitto ja Englanti, oli lopultakin pelkkä kehno vitsi, vaikka englantilaisella kulttuurilla oli Suomessa myös ihailijansa ja syystäkin.

Me suomalaiset sen sijaan olimme todellisia syntymädemokraatteja, joiden kansanvaltainen mielenlaatu ulottui kauas historian hämärään ja suomalaisen kyläyhteisön käytäntöihin. Meillä eivät feodaaliherrat kukkoilleet kansan niskoilla, vaan olivat saman lain alaisia kuin vapaat talonpoikammekin. Lailla oli maa rakennettu eikä väkivallalla.

Tähän tapaan esitettiin propagandassa tilanteemme ja taustalla mestarina hääri nuori historiantutkija Eino Jutikkala, joka oli myös VTL:n tuotantotoimiston päällikkö. Tässä toimistossa maamme parhaat kyvyt laativat artikkeleita lehdistölle ja radiolle. Epäilemättä asioista annettu kuva muodostui yksipuoliseksi, mutta mikä muukaan oli mahdollista äärimmäisen poleemisessa tilanteessa, jossa joka puolelta kärjistettiin ja vääristettiin asioita meidän vahingoksemme.

Keijo K. Kulha tunnetaan lukuisista sodan aikaan sijoittuvista kirjoistaan ja tämä opus keskittyy nimenomaan VTL:n tuotantotoimiston ja sen työntekijöiden historiaan. Se oli pieni piiri, mutta suorastaan hämmästyttävän kyvykäs, päätellen siitä, että sen piiristä nousi peräti kymmenen akateemikkoa, viisi ns. vanhamuotoiseen akatemiaan ja viisi uuteen.

Imponoiva tosiasia on sekin, että sodan jälkeen perustetun Akatemian jäsenistä enemmistö kuului aluksi ns. ensimmäisen polven sivistyneistöön. Se siis koostui ruumiillisen työn tekijöiden lapsista, joiden vanhemmat eivät olleet käyneet oppikoulua.

 Tarvinneeko sanoa, että tässä oli taas vahva argumentti Jutikkalan suomalaista kansanvaltaisuutta korostavan näkemyksen puolesta. Akatemiaa perustettaessa oli Kalevalan julkaisemisesta kulunut sata vuotta eikä noina Lönnrotin aikoina voinut vielä lainkaan puhua suomalaisesta kansanopetuksesta tai edes suomesta sivistyskielenä. Nyt sitten kansainvälistä tasoa edustava akatemia oli todellisuutta…

Suomessa oli siis toteutunut yksi Ranskan suuren vallankumouksen tärkeimmistä tasa-arvon ihanteista: carrière ouverte aux talents – kyvyt valtaan kantakirjaväen sijasta!

Tuotantotoimiston piirissä työskennelleitä propagandisteja, joista tuli akateemikkoja, olivat Eino Jutikkala, Martti Haavio, Lauri Posti, Heikki Waris, Kustaa Vilkuna, G.H. von Wright, Toivo Pekkanen, Mika Waltari, Tauno Nurmela ja Matti Kuusi.

Kirjoittaja selostaa kiintoisasti näiden urakehitystä ja työtä VTL:ssä, taustoittaen välillä sota-ajan yleisempääkin kehitystä. Vaikka tämäkin sodan rintama on hyvin tutkittu, taitaa se olla yleisessä tietoisuudessa varsin tuntematon, onhan se paljon vähemmän dramaattinen kuin tulirintama, jolla veri vuoti ja hurme huppelehti. Silti se saattoi olla jopa ratkaiseva.

Yksi kiinnostava, mutta vähän julkisuudessa näkynyt instituutio, jonka merkitys suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessä on ollut suuri, oli ns. Kesäyliopisto. Se oli lähinnä keskustelukerho, jonka piirissä kokoontui kansallisesti ajattelevia, pääasiassa liberaaleja voimia eri puolueista.

Kesäyliopistoon kuuluivat mm. Vilkuna, Posti, Haavio, Nurmela ja Kuusi. Lisäksi sen kantavia voimia olivat aikoinaan U.K. Kekkonen ja L.A. Puntila. Sivumennen sanoen, olen ymmärtänyt, että instituutio toimii vieläkin ja että Kulha on sen keskeisiä vaikuttajia.

Tällaisista yhteyksistä ei kannata ruveta salaliittoteorioita rakentelemaan. Lienee ymmärrettävää, että urospuoliset lajitoverimme ovat aina tunteneet viehtymystä erilaisiin klubeihin ja tuntevat vastakin. Kuten Kulhan kirja mielestäni vakuuttavasti osoittaa, kansallisesti ajattelevalla, maltillisella älymystöllä oli sodan aikana suuri hetkensä isänmaan palveluksessa ja se kykeni hoitamaan velvollisuutensa hyvin.