Oikeuden mies

Vihat ja puheet

 

Lasse Lehtinen, Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema. Otava 2021, 509 s.

 

Suomen poliittisessa elämässä väkivalta on sitten vuoden 1918 ollut vähäistä. Toki yksi virassa ollut ministeri on meilläkin sadan vuoden mittaan murhattu ja vielä pari kadunmiestä lisäksi. Verrata voi vaikkapa Ruotsiin, jossa sekä pääministeri että ulkoministeri on murhattu ja vieläpä melko äskettäin.

Tämä maaottelutulos 2-1 tuskin kuitenkaan kertoo vielä kovin paljon asioiden kokonaisuudesta, vaikka olisikin kovin kevytmielistä jättää asia vallan huomiotta.

Joka tapauksessa on tärkeää muistaa, että sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin aikana, jolloin maailma ja yhteiskunta oli kovin toisenlainen kuin nykyään. Se aika tihkui väkivaltaa, kostonhimoa ja vähä-älyisiä kuvitelmia siitä, mitä aseiden avulla oli saavutettavissa tuosta vain.

Tämä koski koko kansalaissodan jälkeistä aikaa milteipä talvisotaan saakka. Kevättalvi 1922 oli kuitenkin vielä aivan erityinen ajankohta, joka nostatti poliittiset intohimot pinnalle. Verta vuodatettiin parhaillaan Itä-Karjalassa, jossa puolen tuhatta suomalaista oli auttamassa niin sanottua Karjalan kansannousua, metsäsissikapinaa, joka todella oli heimokansan kapina nälän ja terrorin kautta hallitsevaa bolševikkikomentoa vastaan.

Karjalan kansannousu, joka sijoittui vuosien 1921 ja 1922 vaihteeseen oli jotakin muuta kuin sitä edeltäneet ns. heimosotaretket, joita oli tehty ennen Tarton rauhan solmimista.

Nyt kyseessä oli suomalaisen apuretkikunnan osalta aseellinen tunkeutuminen toisen suvereenin valtion alueelle rauhan aikana. Koko operaation aseistaminen oli sitä paitsi saattanut tapahtua vain Suomesta käsin ja mukana puuhissa oli valtion palveluksessa olevia tai siitä lomaa ottaneita vehkeilijöitä.

On totta, että vastaavanlaisia ilmiöitä yhä tapahtui pitkin Neuvosto-Venäjän monituhatkilometrisiä rajoja, puhuttiin banditismista, joka oli kiusana monilla raja-alueilla, yleensä sitä kuitenkin esiintyi vain kehittymättömillä, ”puolivilleillä” alueilla. Mutta asiaahan ei parantanut se, että sitä esiintyi muuallakin.

Trotski ryhtyi silloin omasta puolestaan uhkailemaan Suomea ja Neuvosto-Venäjä lähetti ultimaatumin, jossa varoitti viemästä asiaa kansainväliselle areenalle. Suomi kuitenkin teki juuri näin ja ruudinhajua alkoi olla ilmassa jo Karjalan kannaksenkin suunnalla.

Tilanteen luisuminen sotaisaan suuntaan innoitti myös suomalaisia kommunisteja panemaan oman lusikkansa soppaan ja järjestämään niin sanotun Läskikapinan, jossa oli hieman samoja piirteitä kuin kansannousussa: aseet tuotiin rajan takaa ja kun kosto uhkasi, siirtyivät myös kapinoitsijat sinne.

Se porukka oli kuitenkin pieni. Itä-Karjalasta Suomeen sen sijaan saapui kymmentuhantinen joukko etupäässä siviilejä, joista tosin osa palasi pian takaisin, amnestiavakuutuksiin luottaen.

Normaalina, kansainvälisiä sääntöjä noudattavana maana Suomen oli tietenkin tehtävä voitavansa lopettaakseen sen alueelta tapahtuva aseellisen taistelun tukeminen toisen valtion alueella. Raja siis suljettiin ja sieltä saapuvat aseelliset taistelijat internoitiin. Asian hoiti sisäministeri Ritavuori ja itse asiassa hän näyttää tehneen sen varsin hienovaraisesti: pyssymiehet saivat mennä kotiinsa vapaalla jalalla, omalla kyydillään.

Rajan takanahan oli sangen pienillä joukoilla taisteltu toisia pieniä joukkoja vastaan. Merkittävänä pidetty lähinnä kahakanluonteinen pikku taistelu oli Kiimasjärven valtaus, jonka suomalaiset punaiset suorittivat Toivo Antikaisen johdolla. Symbolisesti asia oli merkittävä: suomalaiset olivat taas suomalaisia vastassa.

Heti aseiden vaiettua perusti kolme heimoasialle omistautunutta hurmahenkistä nuorta miestä 22.2.1922 seuran nimeltä Akateeminen Karjala-Seura, jonka ytimeksi muodostui Vihan Veljet- niminen salaseura.

Ei siitä tässä sen enempää, mutta asia on hyvä muistaa sen ymmärtämiseksi, että juuri nyt elettiin konkreettisen verenvuodatuksen ilmapiirissä, eikä mielialoihin vaikuttanut pelkkä sanasota, vaan aivan tuoreet verityöt ja niiden muisto.

Maaliskuussa, pian Itä-Karjalan kapinan päättymisen jälkeen Ritavuori murhattiin lähes kotiovellaan. Murhaaja oli aivan ilmeisesti pantu asialle joidenkin muiden toimesta, mutta heitä ei kiinni saatu silloin, eikä asian yksityiskohtia tiedetä vieläkään, juttu nimittäin tutkittiin kovin huonosti.

Ritavuori (ent. Rydman) oli joka tapauksessa varsin sopiva äärioikeiston vihan kohteeksi. Hän oli toimeenpannut punavankien armahduksen ja puolustanut monia sosialisteja oikeudessa. Hän oli Tannerin, Wuolijokien ja muiden maltillisten sosialidemokraattien ystävä.

Sanalla sanoen mies oli ilmeinen patkuli, kuten lapualaisaikana tuli tavaksi sanoa. Tällähän viitattiin Suuren Pohjan sodan yhteen valmistelijaan, liivinmaalaiseen Johann Reinhold von Patkuliin, jonka Kaarle XII aikoineen raakalaismaisesti teilautti.

Ritavuori oli nouseva tähti politiikan liberaalissa kentässä, joka maamme onneksi pääsi pian kansalaissodan jälkeen vahvoihin asemiin ja ajoi kansalaissopua ja demokratian lujittamista.

Tätä suuntausta ajoivat myös maltilliset sosialistit, jotka olivat jääneet syrjään vuoden 1918 kapinatouhuista ja heidän panoksensa maamme kansanvaltaiselle kehitykselle oli monessa vaiheessa korvaamaton. Mainitsen tässä vain sotien aikaisen ns. asevelisosialismin.

Tämä kirja on kirjoitettu niin sanoakseni tannerilaisesta näkökulmasta, mikä on tervetullut ratkaisu eikä vieläkään kovin yleinen näiden vuosien osalta. Kirjoittaja maalaa kovin laveasti aikakauden politiikan, mikä kyllä onkin perusteltua. Eihän tavallinen maallikkolukija muuten pääse oikeaan käsitykseen siitä, millaisessa maailmassa liikuttiin.

Välillä sivellin lipsahtaa kyllä yli laitojenkin. Kirjoittaja sekoittaa välillä G.M. Armfeltin ja G.M. Sprengtportenin ja väittää, että Pietari Suuri oli antanut käskyn ”hävittää suomalaiset sukupuuttoon”, mikä jopa oli vähällä Ison vihan aikana onnistuakin. Sosialidemokraattien vuoden 1919 puoluekokouksen hän sijoittaa jostakin syystä vuoteen 1917, minne se ei sovi millään.

Toki nämä ovat itse pääasian kannalta merkityksettömiä tai ainakin vähäpätöisiä asioita. Ritavuori-Rydmanin papereista ja etenkin sukuseuran pöytäkirjoista piirtyy eloisa ja kiinnostava kuva aikansa herrasväen elämästä ja poliittisista näkemyksistä. Vankan pohjan kirjalle on antanut tutustuminen Väinö Tannerin uraan ja siihen liittyviin lähteisiin.

Omituinen on sen sijaan tapa viljellä anakronistisia käsitteitä kuten vihapuhe ja maalittaminen. Edellinenhän on nykyhetken poliittinen lyömäase, jonka avulla on pyritty rajoittamaan sananvapautta ja jonka äärimmilleen venyvät tulkinnat ovat tehneet monesta oikeudenkäynnistä poliittisen farssin.

Jälkimmäinen taas on muotiin tulleiden sotilaspiirien käyttämää jargongia, jolla kaiketi pyritään antamaan erityistä hohtoa ja uskottavuutta aivan sisällyksettömillekin väitteille.

Tällaisten käsitteiden käyttö kuuluu mielestäni juuri sellaisiin ilmiöihin, jollaisia vastaan Heikki Ritavuoren tapaiset klassiset liberaalit hyökkäsivät. Sananvapaus oli tuohon aikaan alituisen taistelun kohteena ja hyvin moni toimittaja istui aikanaan muutaman viikon vankilassa, moni vedellä ja leivällä tuomiota lyhentääkseen.

Kyllähän tuohon aikaan vihaa viljeltiin ja joitakin poliitikkojakin otettiin aivan erityisesti tikun nokkaan, mutta eivät veriteot silloinkaan olleet mitään seurausta puheista, saati että kyseessä olisivat olleet kehotukset väkivaltaan jonkin synnynnäisen ominaisuuden perusteella.

Kyllä ne olivat asiat, jotka riitelivät ja myös miehet, mutta eivät sen sijaan rodut tai uskonnot, Ritavuoren tapauksessa eivät myöskään sosiaaliluokat törmänneet vastakkain, vaan sen sijaan tulkinnat siitä, mikä olisi oikeata politiikkaa lakeja tulkittaessa ja missä sen rajat menivät.