Hätää ja kurjuutta

Hätäilyn aikaan

 

Muistan, että joskus 50-luvulla juontaja kysyi radio-ohjelmassa raadilta, mitä itse kukin tekisi, jos joutuisi oikein suureen hätään.

Mukana oli ainakin Kari Suomalainen, joka totesi, että hätäähän on niin monenlaista, on merihätää, nälänhätää ja sitten sitä tavallista hätää.

Tuota viime mainittua on ollut tapana vielä jakaa ns. isoon hätään ja pikkuhätään. Kaikki lasten vanhemmat ymmärtävät, että kyse on vakavasta asiasta, mutta ei nyt sentään maailmoja mullistavasta.

Hätä on siitä erikoinen asia, että eri kielissä sitä merkitsevä sana viittaa aivan erilaisiin asioihin. Kun englanniksi sanotaan: a friend in need is a friend indeed, viitataan vain johonkin tarpeeseen. Silti on korrektia kääntää sananparsi suomeksi esimerkiksi sanomalla hädässä ystävä tutaan. Puutteesta ja jopa tarpeesta puhuminen olisi tässä yhteydessä perin koomista.

Need viittaa tässä kai lähinnä puutteeseen tai tarpeeseen. Sukulaiskielissähän näyttää olevan sama tilanne, saksan Not, ruotsin nöd ja venäjän nužda (ja murteellisen suomen nuusa) kertovat siitä, että jotakin tarpeellista ei ole saatavilla ja sehän voi olla vaikkapa ravinto. Suurin hätä on usein ollut nälänhätää.

Hätätila on kuitenkin asia, joka yleensä eurooppalaisissa kielissä näyttäisi lähtevän eri pohjalta. Kyseessä ei ole köyhän kansan toimeentulo, vaan poikkeaminen normaalista päiväjärjestyksestä: emergency. Jotakin poikkeuksellista ja pikaista toimintaa vaativaa siis on tapahtunut, ilmaantunut. Romaanisissa kielissä idea on samantyylinen, esimerkiksi espanjan emergencia, italian emergenza, ranskan urgence.

Venäjäksi hätä/onnettomuus on beda, mikä viittaa köyhyyteen (bednost). Tarvittaessa julistetaan hätätila, bedstvennoje položenije – silloin on käsillä kansallinen onnettomuus.

Sergei Kužugetovitš Šoigulla oli jo 90-luvulla komea titteli, hän oli Председатель Государственного комитета РСФСР и Российской Федерации по делам гражданской обороны, чрезвычайным ситуациям и ликвидации последствий стихийных бедствий eli Venäjän Federaation valtionkomitean puheenjohtaja toimialanaan siviilipuolustus (väestönsuojelu), poikkeustilat ja luonnononnettomuuksien seurausten likvidointi.

Tässä siis hätätiloja nimitettiin poikkeustiloiksi, ne ovat erityisitä tilanteita, joissa normaalit instituutiot todennäköisesti eivät riitä.

Kullakin kansalla hätäkin tuppaa olemaan oman kulttuurin näköinen. Kyseessä voi olla onnettomuus tai sen uhka, puute tai muu erityinen, normaaliin päiväjärjestykseen kuulumaton asia. Yhteistä on joka tapauksessa se, että normaali elämänmeno katkaistaan tai sitä rajoitetaan erityisestä syystä.

Muinaisessa Roomassa hätätila saattoi merkitä sitä, että kaikki valta, joka normaalisti oli jakautunut monen instituution kesken, luovutettiin tietyksi ajaksi yhdelle henkilölle, jota nimitettiin diktaattoriksi. Hätätilasta selviämisen ymmärrettiin vaativan jotakin muuta kuin normaalin poliittisen elämän jatkamista.

Hätätilasta selviäminen kysyy menneiden polvien karttuneen viisauden mukaan kylmäpäisyyttä. Tilanteen vaatimukset ja mahdollisuudet on punnittava realistisesti ja toimittava sitten sen mukaan. Klassinen ja usein kohtalokas virhe tällaisessa tilanteessa on hätäily.

Se on pejoratiivinen sana. Italiaksi se voidaan ilmaista sanoilla precipitare, tormеntarsi tai far confuzione. Viime mainitussahan korostuu sekoilu ja se on myös läsnä italian verbissä tormentarsi ja venäjän verbissä pereživat samoin kuin suomen sanassa hötkyily: jo ennakolta kärsitään tulevista onnettomuuksista.

Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan hätäilemällä tulee vain kusipäitä kakaroita ja luulenpa, että tässä on kiteytetty kalliisti ostettu viisaus. Tosin tämä meidän sukupolvemme on tainnut jo tästä periaatteesta luopua, minkä voi todeta uutisia seuraamalla.

Saattaahan se olla, että ihmiskunta on mennyt jo niin kauas ilmaston pilaamisenkin tiellä, ettei tilannetta enää voi korjata. Siinä tapauksessa on tietenkin tehtävä vain se, mikä voidaan tehdä. Ja tässä tosiaan puhun tekemisestä.

Se, että joku osa ihmiskuntaa repii ns. vaatteensa ja pukeutuu tuhkaan ja säkkiin, saattaa tuon asian adepteista tuntua hyvinkin palkitsevalta, mutta fysiikka on siitä karu asia, ettei se anna mitään arvoa ihmisten mielentilalle. Ihmisten sopii kaikin mokomin tuntea olevansa vähän tai paljon syyllisiä mihin tahansa, pelätä paljon tai paanisesti tulevaisuutta ja nykyisyyttä ja vaikkapa menneisyyttäkin, opetella syömään matoja ja ruohoja ja niin edelleen.

Kaikki tämä vain ei millään tavoin vaikuta fysikaaliseen maailmaamme eikä liioin kemialliseen. Tilanteeseen voi suhtautua lähinnä kahdella tavalla, rationaalisesti tai typerästi. Edellinen tie ei lupaa suuria emotionaalisia palkintoja, mutta joka tapauksessa se ja vain se mahdollistaa optimaalisen lopputuloksen.

Jälkimmäinen tapa, jolle on ominaista hätäily, on omiaan suosimaan primitiivireaktioita ja antamaan suuren ja jopa suurimman arvon näennäistoiminnalle, rituaaliselle käyttäytymiselle, jonka vaikutus itse asiaan on hyvin lähellä nollaa tai jopa pahasti vahingollinen (vrt. ydinvoiman vastaisuus).

Mikäli demokraattisissa valtioissa vielä hairahduttaisiin sallimaan poikkeustila, jonka vallitessa valta siirrettäisiin hihhuleille, jotka saarnaavat kaikkein radikaaleimpia muutoksia koko taloudelliseen järjestelmäämme, olisi olemassa suuri vaara siitä, että kansantalouksien kyky vastata rationaalisesti ilmastonmuutoksen haasteeseen menetettäisiin olennaiselta osaltaan.

Hätää on monenlaista, kuten sanottu. Juuri nyt tämän ilmaston kanssa saattaa tosiaankin olla kyseessä ns. iso hätä. Se ei kuitenkaan ole julistuksilla eikä mielenilmauksilla hoidettavissa ja umpimähkäinen hätätilan vaatiminen normaalin demokratian sijasta on tietenkin vastuutonta, mutta toki tyhjää puhetta vailla suoranaisia seurauksia, kuten ymmärrämme.

Demokratiassa saa yhäkin vaatia miltei mitä tahansa, vaikka sallittujen asioiden piiri onkin koko ajan supistunut. Ehkäpä tyhmyydelläkin saattaa olla siunauksellisia seurauksia? Tutkimattomat ovat Herran tiet.