Silloinkin elettiin uutta aikaa

 

Ajankuvia

 

Eino Leino. Kootut teokset IX (Päivä Helsingissä 1905, Tuomas Vitikka 1906, Jaana Rönty 1907). Otava 1928, 426 s.

 

Juhani Ahon merkittävimpiä romaaneja on ”Kevät ja takatalvi”(ks. Vihavainen: Haun kevät ja takatalvi tulokset). Se on aateromaani, joka sijoittuu suomalaisuusliikkeen alkuaikoihin, 1800-luvun puoliväliin, jolloin se sai vastaansa niin suomalaisen kuin venäläisen reaktion.

Ahon kirja on pohjimmiltaan hyvin ihanteellinen ja siitä kuvastuu usko kansaan ja sen pohjimmaiseen jalouteen. Eino Leino sen sijaan kirjoitti paljon kriittisemmässä hengessä niin sanotun routavuositrilogiansa: Tuomas Vitikka (1906), Jaana Rönty (1907) ja Olli Suurpää (1908).

On väitetty, että ainakin Tuomas Vitikka olisi reaktiota Ahon näkemykseen. Saattaapa se olla, vaikka nopea kyllä on reaktio ollut, kun kirjat ilmestyivät samana vuonna. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän siinä maalailtu ajan herrasväen kuva. Sellaisen puutetta kirjallisuudessamme kun on valiteltu.

Mitä ”Jaana Röntyyn” tulee, siinä esitetään kuva aidosta Lumpenproletariaatista, maalaisköyhälistöstä, joka on aivan oppimatonta ja kyvytöntä ja elää omissa primitiivisissä oloissaan. Kun sitä katastrofiavulla pelastetaan nälkäkuolemalta, se vain passivoi sitä.

Jaana Rönty on sen seutukunnan kasvatteja, mutta päätyy Helsinkiin, jossa poliisilaitoksen venäjäksi murtava konstaapeli raiskaa hänet. Koska konstaapeli edustaa nyt aivan tiettyjä tahoja, on mahdotonta saada häntä edesvastuuseen.

Herrasväki kyllä pitää Jaanan puolta kaikin tavoin, mutta leimautuu hänen silmissään koko joukko roistoiksi ja kirja päättyy siihen, miten Jaana riemuitsee Hakaniemen mellakasta ja innostuu potkimaan ”kunnalliskaartin” uhreja, jotka on mielettömästi teurastettu torille.

Mitä Tuomas Vitikkaan tulee, hän on vauraasta kartanosta, jonka seurapiiriin kuuluu niin vanhasuomalaisten kuin nuorsuomalaistenkin edustus, vieläpä sosialistitkin ovat mukana kartanon torpparien ja heidän edusmiehekseen nousseen renkipojan hahmossa.

Hahmot ovat osaksi, ellei kauttaaltaan koomisia, mutta ilmeisesti sentään enemmän tai vähemmän edustavia noin periaatteessa. Tuomas Vitikka on syntynyt kultalusikka suussa, mutta ei suinkaan ole vanhoillinen, vaan onnistuu suututtamaan jopa kaikki poliittiset tahot ja sukuympäristönsä.

Muuan teoksen huipentuma on Tuomaksen teatterissa (Kansallisteatteri?) ampuma revolverin laukaus, jolla hän pelottelee kimppuunsa haluavia nuorukaisia ja osuu jopa erään hyvän tuttavansa ja vastustajansa peukaloon.

Tuomaksen pelastaa poliisin kynsistä yliopiston rehtori, jolla on vanhastaan oikeus järjestyksenpitoon oman laumansa suhteen.

Sitten Tuomas lähtee Ranskaan, kaikkien radikaalien luvattuun maahan ja solmii siellä muodikkaan avosuhteen ranskalaisen tytön kanssa ja ennen pitkää muuttuu tyypilliseksi ranskalaiseksi poroporvariksi, joka kammoksuu kaikenlaista radikalismia.

Sitten hän palaa Suomeen ja menee avovaimonsa kanssa normaalisti naimisiin ja alkaa hoitaa tilaansa kelpo kansalaisen tapaan.

Muuten, tuota ranskalaista vapaamielisyyttä ja aikanaan kuohuttanutta antiklerikalismia edustaa myös suvun ruotsalaistunut jäsen, vanha salaneuvos, jolle halutaan tuoda pappi kuolinvuoteelle. Hän on sen verran toimintakykyinen, että saa sanottua Voltairen sotahuudon kirkkoa vastaan: ”Écrasez l’infâme!” -murskatkaa se inhotus.

Muuten, Leino luettelee kiinnostavasti sen ajan edustavien hahmojen kirjahyllyjen sisältöä: Tuomakselle eivät vanhat Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin tapaiset muumiot olleet enää mitään. Hänen kirjailijansa olivat eurooppalaisia: Ibsen ja Björnson, Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew, Dostojewski ja Nietzsche. Venäläisiä ilmeisesti luettiin ainakin osittain saksaksi.

Vanha Ukko-Paavo, talonpoikaisuudellaan keikaileva kartanon omistaja sen sijaan piti kirjahyllyssään SKS:n toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista Kansanrunoutta. Siellä olivat myös Juhani Ahon Panu, J.H. Erkon Aino, Pietari Päivärinnan TIntta-Jaakko ja Aleksis Kiven kootut teokset.

Oli siellä myös suomennetut Shakesperaren teokset, Walter Scottiin Perthin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Tietenkin olivat mukana myös Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat ja niiden lisäksi erilaisia maatalousoppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt, Nordenskiöldin Vegan matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia. Edeellen siellä olivat Weberin Yleinen ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa sekä Nuiiasota.

Olipa vielä jokunen Agathon Meurmanin lentokirjanen, kuten hyvälle vanhasuomalaiselle kuului.

En ole katsonut aikalaiskritiikkejä, mikä varmaankin on kiinnostavaa ja Olli Suurpää on minulla vielä lukematta.

Joka tapauksessa Leinon teksti antanee kohtuullisen käsityksen siitä, mikä erotti nuorta polvea siitä maailmasta, jossa vanhat ja totiset suomalaisuusmiehet elivät ja halusivat elää. Eurooppaanhan siinä ikkunoita auottiin.

 

Muuttuuko historia?

 

Uusi paradigma?

 

Kun asiasta näyttää jääneen epäselvyyttä, täytyy tässä vielä todeta, etten usko Osmo Jussilan missään vaiheessa väärentäneen historiaa.

Paradigma ei tarkoita välinettä, jonka mukaan väännetään kaikki tutkimustulokset väkisin tiettyyn suuntaan. Se tarkoittaa sitä yleiskuvaa, joka parhaiten sopii saatujen tutkimustulosten kokonaisuutta kuvaamaan, vaikka yleensä kaikessa tutkimuksessa on mukana myös päälinjasta poikkeavia tuloksia.

Esimerkiksi maakeskeisen maailmankuvan muuttaminen aurinkokeskeiseksi yksinkertaisti olennaisesti asioiden ymmärtämiseksi vaadittuja laskutoimituksia. On kuitenkin huomautettu, ettei maakeskeinen maailmankuva sinänsä ole väärä.

Voidaan asiat niinkin ajatella, mutta silloin vaaditaan aivan valtavasti lisää laskutoimituksia. Oma asemamme maailmassa tuppaa myös paisumaan. Onko tämä kohtuullista vai ei, on kysymys, joka vaatii vastausta. Mitä meille kuuluvat vieraiden galaksien asiat?

No, tietokoneillehan asioiden monimutkaisuus ei liene ongelma, joten kai voimme odottaa uutta maakeskeisyyttäkin. Onhan merkkejä palaamisesta uuteen keskiaikaan jo paljon muitakin. Noita litteän maan puolustajiakin jo on, liittyneekö jopa samaan asiaan.

Relevantit asiakirjat ja niiden yhteydet tuntevilla tutkijoilla oli aikoinaan paradigma, jota voimme nimittää kansalliseksi ja sen mukaan siis Suomi oli valtio, joka oli tehnyt molempia osapuolia sitovan sopimuksen Venäjän keisarin kanssa Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809.

Sen jälkeen on vallalle päässyt paradigma, joka kiistää asian olennaisilta osin. Sitä ovat ensimmäisinä kannattaneet autonomian ajan Suomi-syöjät, mutta sittemmin sen ovat hyväksyneet myös professori Osmo Jussila ja hänen jäljessään monet muut asiantuntijat. Se on nykyään yleisesti hyväksytty lähtökohta.

Tämä ei merkitse yksimielisyyttä, saati sitä, että kaikki materiaali todistaisikin uuden tulkinnan puolesta ja sen entisen näkemyksen kannattaminen olisi historian väärennöstä. Asioiden vain on katsottu parhaiten tulevan ymmärretyksi tietyn yleisen oletuksen avulla.

Kuitenkin erimielisyydet etenkin johtopäätöksissä koskevat monessa asiassa kansakunnan historian kannalta olennaisia asioita. Jussilan kannattamaa paradigmaa on Aki Rasiaisenkin edustaman turkulaisen koulununnan (Timo Soikkanen ym.) taholta kutsuttu hallintoparadigmaksi, jonka vaihtoehtona on säätyparadigma.(Timo Soikkanen (toim.): Taistelu autonomiasta. Perustuslait vai itsevaltius? Kleio-sarja. Edita 2009).

Edellisessä paradigmassa keskitytään itsevaltaa edustaneiden byrokraattien näkökulmaan ja jälkimmäisessä Suomen säätyjen näkökulmaan.

Jälkimmäinen on luonteeltaan kansallinen ja kysyä tieyenkin sopii, että elleivät suomalaiset itse sitä edusta, kukapa sen tekisi heidän puolestaan?

Täytyy todeta, että tämän aihepiirin tuntijoita maassamme on paljon ja etten itse tuohon ryhmään kuulu. Molempia paradigmoja käyttäen on mahdollista kirjoittaa maamme historia ja päästä yleisesti ottaen samoihin tuloksiin kussakin erityiskysymyksessä. Vain kysymys juridisesta oikeassa olosta, joka itse asiassa on kovin akateeminen, saa erilaisen vastauksen.

Elämähän kuitenkin joudutaan elämään täällä maan päällä, eikä missään ideoiden aineettomassa maailmassa. Ideat palvelevat sitä eri tavoin ja niillä voidaan tukea erilaisia pyrkimyksiä.

Juridisia ongelmia ei tietenkään ole lupa sinänsä ylenkatsoa. Stalin nimitti kerran arkistorotiksi sellaisia historioitsijoita, jotka ”pelkkien paperisten dokumenttien nojalla” tekivät johtopäätöksiä kommunistisen puolueen historiasta. Eihän sellisilla ollut mitään merkitystä puolueen yleislinjaan verrattuna. Sen taas hallitsi suvereenisti Stalin ja saman tien historiankin.

Paradigmat kyllä värittävät yleiskuvaa aihepiiristään. Ennen Jussilan (ja myös Korhosen, Tommolan ja Klingen) tulkintoja suomalaisten historioitsijoiden näkemys oli lähtökohtaisesti kansallinen. Historia oli kansakuntamme historiaa.

Toisen maailmansodan jälkeen kansallinen näkökulma sai ikävän kaiun ja siitä uumoiltiin automaattisesti seuraavan vääristymää ja turhia kansainvälisiä ristiriitoja. Uudella paradigmalla oli tilausta.

Uuden aikakauden vaihtuminen näyttää nyt olevan taas tosiasia. Mullistus näyttää olevan niin suuri ja erityisesti asia koskee idänsuhteitamme, että olisi ihme, ellei kansallinen (tai sääty-) paradigma nyt saisi osakseen entistä enemmän ymmärrystä.

Asiaa ei voida ratkaista pelkästään Rasilaisen kirjan perusteella eikä sen näkökulma itse asiassa ole edes uusi, vaan on useammankin tutkijan toimesta nimenomaisesti esitetty jo viimeistään vuoden 2009 turkulaisessa julkaisussa.

Vallitsevan ja erityisesti Jussilan kehittämän paradigman takanakaan eivät ole vain hänen omat tutkimuksensa, vaan sen ovat jakaneet monet noita asioita tarkoin tutkineet historioitsijat. Meillähän on ollut muun muassa niin sanottu hallintohistoriaprojekti, jossa 1800-luvun lähteitä on laajasti käytetty.

Rasilainen on kirjassaan yliopistolaitosta kohtaan varsin katkera ja syyttää sitä sensuurista ja määräilystä, joka toteutuu tiettyjen tutkimusaiheiden sallimisessa ja toisten hylkäämisessä sekä myös niin sanotussa vertaisarviointijärjestelmässä, joka itse asiassa on ennakkosensuuria.

Rasilaisen valitukset eivät tässä suhteessa ole perusteettomia. Vertausarvioinnissa esiintyy ainakin jossakin määrin mielivaltaa ja tutkimusten suuntaaminen ja etenkin rahoitus ovat asioita, joita ei voi pitää puolueettomasti ja avoimesti hoidettuina.

Mutta ihmiskuntahan on tunnetusti vajavainen monessa suhteessa. Toki yhteinen tehtävämme on yrittää taistella sitä vastaan ja saada aikaan jonkinlaista kalua siitä raaka-aineesta, jota Sir Isaiah Berlin on kutsunut nimellä ”the crooked timber of humanity”.

 

 

Kun ei voima riitä

 

Sotilaallisten ratkaisujen ongelmia

Ut desint vires, tamen est laudanda voluntas

Ovidius

 

Keisarillisen Saksan armeijan ylimmälle komentajalle (Chef der obersten Heeresleitung) Erich von Falkenhaynille on annettu kyseenalainen kunnia Vedunin taistelun aikaansaamisesta. Hän näyttää pitäneen sitä menestyksenä päätellen hänen nimiinsä pannusta lausahduksesta ”vuodatamme ranskalaisten veren kuiviin”.

Kun ranskalaisten joukkojen menetykset arvioitiin paljon suuremmiksi kuin saksalaisten ja ikäluokat olivat siellä pienempiä, oli Ranskan pakko hävitä sota, uskoi Falkenhayn, joka muuten kyllä uskoi, että oli solmittava kompromissirauha eikä pyrittävä hinnalla millä hyvänsä pakottamaan vihollinen täydelliseen tappioon.

Ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla on kaamea kaiku. Siellä tuhottiin systemaattisesti ja älyttömästi ruhjoen vihollista ja samalla myös omia joukkoja pala palalta, saamatta itse asiassa koskaan aikaan ratkaisevaa menestystä.

Rauhan solmiminen oli mahdotonta. Kuinka se olisikaan voitu solmia ilman täydellistä voittoa, kun oli menetetty jo ensin tuhansia, sitten satoja tuhansia ja lopulta peräti miljoonia miehiä? Johan alkeellisinkin oikeudenmukaisuus teki mahdottomaksi ajatuksen sovinnosta.

USA:n presidentti Wilson tuli sitten peliin mukaan ylevine ehdotuksineen (14 pykälää), jotka otettiin vakavaan käsittelyyn sen jälkeen, kun amerikkalainen miljoona-armeija oli liittynyt sotaan.

Wilsonin tunnetuissa pykälissä luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista oikeudenmukaisen rauhan perustaksi, mutta käytännössä ryöstettiin voitettu vihollinen putipuhtaaksi ja kaiken kukkuraksi vielä häväistiin. Kansakuntien itsemäärääminen oli muuan hallitseva periaate, jota rikottiin karkeasti kun uusia rajoja vedettiin.

V.A. Koskenniemi, entinen frankofiili ja sittemmin suuri saksalaisystävä, jonka mielestä Saksan armeijan kunniakkaan asetakin alla yhä löi ihmiskunnan suurin sydän, kiteytti näkemyksensä rauhasta runoon:

Oli Jahve ja piru noppasilla

Piru voitti heitolla kaunihilla:

veti ”maailmansodan” hän arvastaan.

Mutt’ seuraava kerta ol’ vuoro Herran,

hän heitti ja ”maailmanrauhan” sai.

Mutta pirupa hymyili toisen kerran:

sen rauhan nimi oli Versailles…

 

Näinhän siinä kävi. Kansallisia intohimoja oli niin kauan ja perusteellisesti kiihotettu sodan toista osapuolta vastaan, ettei rauha ilman kostoa ollut mahdollinen. Kun toinen osapuoli oli yhtä varma syyttömyydestään ja uhrin asemastaan, ei rauhasta tullut kestävää. Vain revanssi saattoi korjata vääryyden.

Mitä mahtaisimme oppia maailmansodista? Senkö, että olisi solmittava mahdollisimman nopeasti kompromissirauha, jossa molempien osapuolten, siis myös syyllisten vaatimuksia olisi tiettyyn rajaan saakka kunnioitettava, vai senkö, ettei mitään rauhaa tule solmia, ennen kuin toinen osapuoli on kokonaan lyöty ja ehdot voidaan sanella sille?

Kysymys sodan aloittajasta on tällä kertaa helppo, toisin kuin sata vuotta sitten, vaikka silloinkin kyllä uskottiin lujasti vastapuolen -mikä se kulloinkin olikaan- aloittaneen.

Muuan muuttuja suursodassa on joka tapauksessa se tuho, jota sota aiheuttaa ja joka koko ajan vain kasvaa niin kauan kuin sota jatkuu. En ajattele vain tuhottuja kaupunkeja ja kuolleita ja haavoittuneita siviilejä. Ajattelen myös sotilaita, jotka itse asiassa ovat suurimmaksi osaksi tavallisia miespuolisia kansalaisia, joilla on ollut yhteiskunnassa normaali, rakentava roolinsa.

Sodan sytyttyä heistä on tehty totalitaarisen koneiston osia, joiden on pakko panna henkensä alttiiksi totellessaan käskyjä, joiden antajat eivät ole saaneet valtuuksiaan enempää Jumalalta kuin parlamentilta. Sotalaitoksen työnä on murha. Se pelaa väistämättä ihmishengillä. Mars rakentaa temppeliään kuolleiden ruumiista, kuten joskus maailmassa ajateltiin.

En voi lakata ihmettelemästä sitää, miten hyväksyvästi ja jokpa selvällä innostuksella tähän ihmisteurastukseen suhtaudutaan, sitä innokkaammin, mitä paremmassa turvassa fanittaja itse on. Naissukupuoli on luultavasti aina ollut kärkäs usuttamaan uroksia keskinäiseen tappeluun ja tämä atavistinen taipumus näyttää yhä toimivan vahvasti.

Aivan uskomattomalta on tuntunut se, miten meillä on esiintynyt ääniä, joiden  mukaan Ukraina on mobilisoinut aivan liian vähän miehiä rintamalle -olisihan niitä vielä miljoonittain käytettäväksi noissa ihmisteurastamoissa.

Toki tällaisen asenteen ja suoranaisen oraalisen paheksumisen motivaationa on ylevältä kuulostava vaatimus sodan oikeudenmukaisesta ratkaisusta: Venäjä, hyökkääjä,  on ajettava sellaiseen pakkorakoon, ettei sillä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin myöntyä voittajien oikeudenmukaiseen saneluun.

Tässä unohtuu nyt se reaalipolitiikka, joka meillä aikoinaan oli jokapäväistä leipää ja jonka kunnioittaminen meni usein överiksikin. Tuollaisen ihanteellisen tilanteen aikaansaamisen keinoja ei yksinkertaisesti ole näköpiirissä. Tulevaisuudessa asian on kyllä luvattu hyvin pian tapahtuvan. Näin on tehty jo kolme vuotta.

Nyt on kuitenkin otettava huomioon myös se, että sodassa myös Venäjä on saanut pahasti turpiinsa, mikä luultavasti hillitsee sitä piankaan yrittämstä mitään uutta ”sotilaallista eriklisoperaatiota”.

 Myös se seikka on tullut tärkeäksi, että isänmaan jouduttua jo ihan oikeasti vaaraan, on venäläisten suuri enemmistö asettunut sen taake. Oikein tai väärin, oma maahan on kyseessä.

Kaikkien osapuolten kannalta ainoa järkevä tapa lopettaa sota on nyt jonkinasteinen kompromissi, jossa molemmat osapuolet joustavat maksimitavoitteistaan, niin vastenmielistä kuin se onkin, valtavat menetykset huomioiden.

Ellei niin tehdä, menetykset sen kuin kasvavat molemmin puolin, ilman että siitä mitään edellytyksiä oikeudenmukaisuudelle syntyy.

Muuan asia, jota olisi kakin keinoin tavoiteltava, on nyt aseriisunta tai käytännössä pikemmin aseistuksen rajoittaminen. Euroopan voimaperäinen militarisointi ei ole mikään rauhan turva, sanoivatpa poliitikot mitä tahansa.

Venäjän iskuvoiman kasvaminen Euroopan vastaavaa suuremmaksi on asia, joka on kyettävä estämään, mutta siihenkin on syytä pyrkiä ennen muuta ja niin pitkälle kun mahdollista neuvottelupöydässä. Sotavoiman käyttöä on aina pidetty hallitsijoiden viimeisenä keinona -ultima ratio regum.

Ennen kuin viimeistä keinoa lyödään pöytään, on aina yritettävä ensin niitä muita. Barbaria on nyt ennenkuulumattoman vahvasti keskuudessamme yhä hallitsevampana ja populaarimpana ja se on nyt vaarallisempaa kuin koskaan ennen.

Emme kai me oikeasti toivo uutta Verdunia?

 

Suuri oikeustaistelu ja Suomen historian perusteet II

 

Provinssi vai valtio? 

Aki Rasilainen, Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. Miten Venäjän keisarit suhtautuivat Suomen valtiolliseen autonomiaan. Warelia 2024, 463 s.

 

Osmo Jussilan väitöskirja (1969) ja muukin myöhempi ajattelu ja toiminta tähtäsi käsitykseni mukaan aina historiallisen totuuden palauttamiseen ja myyttien murskaamiseen.

Suomen ja Venäjän suhteita tutkineet historioitsijat olivat katselleet maailmaa myöhempien aikojen perspektiivistä, ”joulukuun kuudennen päivän (1917) tirkistysaukosta” ja tavoittaneet siksi katseensa piiriin vain aivan tiettyjä asioita ja jättäneet huomiotta sellaista, joka oli aikoinaan ollut tärkeämpääkin.

Historiallisen totuuden palauttamiseksi Jussila tutki myös venäläisiä käsityksiä asioista, eritoten Suomen asemasta valtakunnassa ja teki myös vertailevia tutkimuksia, esimerkiksi Terijoen hallitukseen verrattavista muista nukkehallituksista, joita Neuvostoliitto oli valloituspolitiikasaan käyttänyt.

Edeltävän historian perusteella oli selvää, että Venäjällä oli tapana myöntää valloittamilleen alueille jonkinlainen paikallinen itsehallinto ja lahjoa sen eliitti antamalla lämpimiä paikkoja hallinnossa ja esimerkiksi verohelpotuksia. Ajatelkaamme vain vuonna 1801 liitetyn Gruusian ruhtinas Bagrationia johtamassa Suomen valloitusta vuonna 1808.

 Suomen upseeriston Suomen sodan jälkeen saamat edut olivat hyvä esimerkki jälkimmäisestä ja Vanhan Suomen vanha ruotsalainen lainsäädäntö kelpasi esimerkiksi edellisestä.

Sen sijaan Venäjä ei koskaan tunnustanut liittämäänsä aluetta valtioksi, jonka lakeja itsevaltias olisi sidottu kunnioittamaan. Näin ei ollut tapahtunut muuallakaan, miksi näin olisi tapahtunut Suomessa? Kyseessä oli siis suomalaisten itsensä luoma myytti.

Tämän tulkinnan mukaan koko Suomen autonomian valtiollisuus omine perustuslakeineen oli myöhäsyntyistä suomalaista sepitettä. Keisari oli kyllä vahvistanut uuden alueen lait, mutta ei erityisiä perustuslakeja, joita ei edes ollut. Koko käsitekin oli anakronistinen.

Porvoossa tapahtunut uskollisuudenvakuutuksen akti oli vain tavanomainen kunnioittamisen ja uuden esivallan tunnustamisen (hyllning, Huldigung) akti, eikä kyse ollut valtiopäivistä, vaan maapäivistä. Ruotsiksi tapahtuman nimi oli landtdag ja sen asianmukainen suomalainen käännös maapäivät.

Kun Venäjä otti Suomen haltuunsa, se myönsi sille tiettyjä privilegioita, mutta ei perustuslaillista asemaa. Sellaisia lakeja ei itsevaltias (samoderžets ja jedinoderžets) tunnustanut eikä voinutkaan tunnustaa.

Koko Porvoon valtiopäivien historian Jussila siis kirjoitti uusiksi. Rasilaisen ilmauksen mukaan se ”poiskirjoitettiin” ja hän väittää, että lähes joka kohdassa Jussila aktiivisesti tulkitsee tapahtumia väärin.

Jussilan ilmoitettuna pyrkimyksenä on ollut palauttaa ajankohdan totuus sellaisena, kuin se ilman anakronistista myöhempää tukintaa aikoinaan oli. Rasilaisen mielestä Jussila nimenomaan syyllistyy anakronismiin ja sitä paitsi jättää huomiotta sen, että myös noiden aktien ja dokumenttien myöhemmät tulkinnat ovat yhtä suurella oikeudella historiaa. Ei lakipykälän historia pääty siihen, kun se julkaistaan. Se alkaa siitä.

Rasila tekee selvää Jussilan väitteistä kautta linjan ja todistelee, että Porvoossa pidettiin nimenomaan valtiopäivät, jota koskevaa sanaa ei suomen kielessä tosin ollut ennen 1840-lukua. Landtdag-termiä käytettiin ruotsiksi erottamaan tapahtuma samanaikaisista Ruotsin valtiopäivistä, mutta se ei muuttanut niiden statusta keisarin kanssa tehdyn sopimuksen suhteen.

Kyseessä oli Rasilaisen mukaan tosiaankin sopimus, jossa keisari vannoi kunnioittavansa Suomen perustuslakeja, joiuta olivat Kustaa III:n ajoilta periytyvät vuoden 1772 Hallitusmuoto (HM) ja vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja(YVK). Näin ei tosiaankaan ollut ennen tehty missään muualla, mutta näin tehtiin Suomessa.

Asia selittyi siitä keisarin myötämielisyydestä absoluuttisen valtansa rajoittamiseen nähden, joka oli hänelle ominaista, erityisesti Speranskin ensimmäisellä kaudella, mutta myös sen jälkeen. Mihail Speranskihan tuohon aikaan hoiti Suomen asioita valtiosihteerinä. Itse asiassa tämä liberaali idea oli Aleksanterille läheinen myöhemminkin, vaikka hän ei koskaan uskaltanut kokeilla sitä Venäjällä.

Tämän näkemyksen on esittänyt myös suuri Suomen ystävä ja Aleksanteri I:n elämäkerran kirjoittaja Andrei Nikolajevitš Saharov (ks. Vihavainen: Haun andrei saharov tulokset), sekä Haminassa vuonna 2009 pidetyssä symposiumissa, että myöhemmässä artikkelissaan, joka on julkaistu LiteraRus-lehdessä 1/2016.

Yhden tutkijan mielipide ei toki korvaa asiaan erikoistuneen spesialistin tuloksia. Juristi ja historioitsija Rasilainen käy kohta kohdalta läpi sen paradigman väitteet, jonka Jussila Keijo Korhosen jalanjäljissä rakensi ja havaitsee itse asiassa kaikki sen olennaiset väitteet vääriksi.

Mikä pahempaa, joissakin tapauksissa kyse on hänen mukaansa ollut selvästä historian väärentämisestä, näin sellaisessakin tapauksessa, jossa tekstiin on lisätty sana ”vain”.

Rasilaisen mukaan Jussila on itse asiassa tempautunut mukaan 1800-luvun loppupuolen Suomen-syöjien Ordinin ja Jelenevin argumentointiin, joka oli hyvin tarkoitushakuista ja anakronistista. Itse asiassa, kun keisarien suhtautumista Suomen perustuslakeihin tarkastelee, se osoittautuu jokaisessa tapauksessa ne ymmärtäväksi ja niitä kunnioittavaksi.

Poikkeushan oli Nikolia II, mutta hänkin ymmärsi hyvin, mitä teki rikkoessaan valansa argumentoi Rasilainen. Helmikuun manifesti ei ollut paljon melua tyhjästä, vaan todellinen valtiokaappaus, kuten se aikoinaan ymmärrettiinkin.

Muistan itse aina kummeksuneeni sitä, että kunnioitettu opettajani Jussila antoi niin suuren painon sille, mikä hänen mielestään oli juridisesti korrektia. Eihän juridiikka joka mahdollisesti sijaitsi jossakin idea-avaruudessa ollut yhtä kuin kansakuntien suhteiden todellisuus. Vain jälkimmäisessä asiat ratkaistiin ja taisteltiin omien arvojen puolesta, mihin jokaisella kansakunnalla ei ollut ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus.

Mutta Jussilan näkemyksestä tuli tosiaankin nopeasti uutta ortodoksiaa, joka on tunkeutunut kaikkialle nykyisiinkin yleisteoksiin ja oppikirjoihin saakka ja mikä ehkä tärkeämpää, myös ihmisten ajatteluun.

Ajatus siitä, että Suomi, joka itse asiassa on juridinen konstruktio, ehkä syntyikin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla maakunnasta valtioksi Leo Mechelnin epäilyttävien todistelujen varassa, on kummallinen.

Se liittyy läheisesti myös siihen kuvitelmaan, ettei Suomea missään mielessä eikä missään tapauksessa ollut eikä voinut olla olemassa ennen vuonna 1809 -oli vain joukko Ruotsin läänejä, jotka se joutui luovuttamaan Venäjälle (vrt. Vihavainen: Haun suomen keksiminen tulokset).

Tämä, jos mikä on anakronistista ja sen tärkeä merkitys on siinä, että se häivyttää koko menneisyytemme johonkin merkilliseen hämärään, josta ei näy olevan  itään ulospääsyä. Koko historiamme alkaakin vasta ”Porvoon maapäivistä”, jolloin Aleksanteri armollisesti korotti maamme omien kansojensa joukkoon -ei kansakunnaksi maailman muiden kansakuntien joukkoon.

Rasilaisen ristiretki näitä käsityksiä vastaan perustuu ankaralle lähteiden kritiikille, eikä ole ainakaan sen vähemmän uskottava kuin Jussilan esitys. Amicus Plato, magis amica veritas.

Mitä tulee Jussilan motiiveihin, olen siinä vakaassa uskossa, että hänen tarkoituksensa oli nimenomaan historiallisen totuuden palauttaminen, kuten hän ilmoittikin. Hänen tutkijalaatunsa tuntien olisi aivan absurdia olettaa hänen pyrkineen mielistelemään tässä venäläisiä, eli siis ”suomettuneen” erästä typerää ilmausta käyttääkseni.

Eiköhän Osmolle käynyt samoin kuin monelle muullekin tutkijalle: kun hypoteesi alkoi näyttää tuottavan hyviä tuloksia ja selittävän niin vanhempia kuin uudempiakin aikoja, alkoivat sen kanssa ristiriidassa olevat asian näyttää näennäisiltä poikkeamilta, jotka sitten koetettiin selittää pois perusteilla, jotka usein olivat kyseenalaisiakin ja vain heikosti oletusta tukevia.

Tällainenhan se paradigman idea on. Se ei ole varsinainen teoria, josta voitaisiin johtaa korollaareja, se on lähestymistapa, joka antaa viitteitä siitä, mistä totuutta on etsittävä. Etymologisesti se tarkoittaa sanan taivutuskaavaa ja kuten tiedämme, sellaisista on aina myös suuria ja ilmeisiä poikkeuksia.

Kun tutkimuksessa havaitaan tarpeeksi paljon poikkeuksia, on koko vanha kaava hylättävä ja omaksuttava uusi. Tällainenhan oli Kopernikuksen johtopäätös, jonka mukaan maailmankaikkeuden keskukseksi onkin otettava aurinko eikä maa.

Sehän oli myös ajan mittaan riittämätön oletus, mutta paransi oleellisesti tapaamme ymmärtää kaikkien havaintojemme kokonaisuutta.

Uskon, että Rasilainen on tässä nyt oikeilla jäljillä. Tuon ajan spesialistit ovat nyt saanet vakavan haasteen tulkita asioita uudesta näkökulmasta.

Näin se kehitys etenee.

Kuten asiaan kuuluu, otan vielä Rasilaisen kirjasta esille myös yhden täysin arvottoman ”argumentin”: naiset eivät menneet Jussilan perässä hänen näkemystään kannattamaan. Heitä oli kaksi kappaletta: Pirkko Rommi ja Taimi Torvinen…

Se suuri oikeustaistelu

 

Suuri myytti?

 

Aki Rasilainen, Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. Miten Venäjän keisarit suhtautuivat Suomen valtiolliseen autonomiaan. Warelia 2024, 463 s.

 

1960-luvulla joukko nuoria tutkijoita kirjoitti Suomen autonomian ajan historian uuteen uskoon. Siihen kuuluivat ennen muuta Keijo Korhonen, Matti Klinge ja Osmo Jussila.

Aikakausien vaihtuessa myös niiden näkökulma menneisyyteen väistämättä muuttuu. Tuon ajan vanhemmat polvet, eritoten sotasukupolvi olivat nähneet Suomen ja Venäjän suhteet ennen muuta Suomen taisteluna oikeuksistaan ja Venäjän sortopolitiikkana, jossa loukattiin häikäilemättä lakia ja oikeutta. Näin ainakin jo Aleksanteri III:n ajasta lähtien.

Nuori polvi nosti sen sijaan esille aikakauden siunauksellisuuden: rauhan ja yhteistyön, Suomelle edullisen aseman omana taloudellisena alueenaan ja monien suomalaisten hyvän ja uskollisen palvelun Venäjän valtakunnassa. Suomalaisuusliikekin oli saanut tukea itseltään keisarilta.

Kyseessä oli niin sanottu tieteellisen paradigman muutos. Vanha näkemys idän ja lännen ikuisesta taistelusta ei enää vastannut uuden aikakauden tarpeita. Ei historia pelkkää sortoa ja vääryyttä ollut ja jos haluttiin etsiä nykyisen ajan historiallisia juuria, sopi mennä Snellmaniin saakka.

 Sprengtporteniakaan ei usein enää kavahdettu nostaa kansalliseksi merkkimieheksi. Suomen kansallinen suuri linja oli Suomen ja Venäjän ystävyyden linja.

Ei tämä merkinnyt historian vääristelyä, mikäli tutkimus tehtiin nuhteettomasti pelisääntöjen mukaan. Historiasta voitiin ja voidaan aina löytää monenlaista ja keskenään ristiriitaistakin ainesta.

Sodan jälkeen ja uuden rinnakkaiselopolitiikan aikana kysyntää oli molemminpuolisesti edullisen yhteistyö historialle. Suomi oli saanut palvella sellaisen näyteikkunana jo vuodesta 1863 saakka, kun Puolan kapina kukistettiin raa’asti ja Suomelle ja suomalaisuudelle sen sijaan jaettiin oikeuksia roppakaupalla. Nyt oli tilausta samanlaiselle politiikalle.

Vanha historioitsijasukupolvi suhtautui hyvin vastahakoisesti uusiin tulkintoihin, minkä sekä Osmo Jussila että Keijo Korhonen saivat väitellessään kokea. Klingen aihe oli turvallisemmin kotimainen ja vain sivusi keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan suhteita.

Osmo Jussilan väitöskirja” Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan 1808-1863” ilmestyi vuonna 1969 ja läpäisi tarkastuksen rimaa hipoen.

Eino Jutikkala nimitti väittelijän asennetta jopa uustsaristiseksi: Jussila katsoi osoittaneensa, että niin sanotussa oikeustaistelussa suomalainen tulkinta ei itse asiassa ollutkaan se ilmeinen totuus, jota venäläiset suurvaltachauvinistit räikeästi loukkasivat. Itse asiassa venäläisten tukinta oli vahvempi.

Venäläisen tulkinnan mukaan Suomen suuriruhtinaskunnan asema perustui sotilaalliseen valloitukseen. Suomi oli voittomaa, jolle valloittaja, itsevaltias salli haluamansa määrän itsehallintoa. Porvoon niin sanotut valtiopäivät eivät olleet kahden valtioelimen kohtaaminen, jossa Suomen asema sovittiin, vaan pelkät maapäivät, seremonia, jonka funktiona oli uskollisuuden vakuuttaminen hallitsijalle.

Suomea ei siis luotu Porvoossa, vaan Haminassa, Ruotsin ja Venäjän rauhansopimuksessa, jossa Ruotsi luovutti Venäjälle tietyt sopimuksessa luetellut lääninsä.

Tämä näkemys on sen jälkeen ajan mittaan muodostunut suomalaisessa historiallisessa kirjallisuudessa ehdottomaksi dogmiksi ja tukeutunut kaikkiin yleisesityksiin ja oppikirjoihin, kuten Rasilainen esittää.

 Puhe Porvoon ”valtiopäivistä” on leimattu anakronismiksi ja jopa termi ”sortokaudet” on haluttu hävittää ja korvata ”yhtenäistämispolitiikalla” tai vastaavilla neutraaleilla ilmauksilla. Eiväthän venäläiset rikkoneet lakeja, vaan tulkitsivat niitä omalla tavallaan, joka itse asiassa oli pätevämpi kuin suomalaisten tulkinta.

Kun tässä nyt taas elämme murroskautta ja näkökulmat tuppaavat vaihtumaan, leimaamme Jussilan, Korhosen ja Klingen näkemykset helposti termillä ”suomettuminen”. Se on sopivan väljä ja epämääräinen termi, jonka käytön voi oikeuttaa vaikkapa sillä vanhalla pseudoargumentilla, että ”se lisää vettä venäläisen imperialismin myllyyn”.

Niinhän se toki tekeekin, mutta ei historian tutkimuksia ja tulkintoja voi arvostella sillä perusteella, mihin tarkoitukseen niitä voi käyttää. Jussila itse uskoi olevansa totuuden ja vain totuuden puolella. Muistan hänen joskus asettaneen vastakkain totuuden ja isänmaallisuuden ja kysyneen retorisesti ”rodina ili pravda?” -synnyinmaa vai totuus?

Tämä väitöskirjan perustuslakitukinta jäi Osmon (sinuttelen, kun oltiin kollegoita ja kavereita, hän opettaja, minä oppipoika) eräänlaiseksi fiksiksi ideaksi, joka säilyi myös hänen magnum opuksessaan ”Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917”, 2004.

Venäjän suurlähettiläs Rumjantsev innostui käännättämään kirjan myös venäjäksi ja Osmo sai Ystävyyden kunniamerkin. Asioista mitään ymmärtämättömät leimannevat jo tämän perusteella Jussilan lipeväksi venäläisten nuoleskelijaksi, joka hyvin sopii siihen suomettuneeseen joukkoon, joka valitettavasti oli ainakin toistaiseksi jäänyt meillä lustroimatta.

Ennen kuin rupean käsittelemään Rasilaisen kirjaa, joka todella on raskaan sarjan vyörytys Jussilan tulkintaa vastaan, totean, että rohkeampaa historiallisen totuuden esitaistelijaa kuin Osmo Jussila, en tästä maasta tunnekaan, vaikka Keijo Korhonen ja Tuomo Polvinen ansaitsevat myös tässä suhteessa korkeimmat arvosanat.

Osmolla oli kyllä oma marxilainen kautensa, joka sattui 1960-1970-lukujen vaihteeseen, jolloin hän kirjoitteli uutta marxilaista Suomen historiaansa, mutta hän tuli järkiinsä ja jätti kirjan julkaisematta. Tutustuminen venäläiseen historiankirjoitukseen osoitti hänelle, että marxilainen ote mahdollisti historian muusan täydellisen prostituoinnin, mikä naapurissa oli myös tapahtunut.

Kun V.V. Pohljobkinin kirja ”Suomi vihollisena ja ystävänä 1714-1967” ilmestyi vuonna 1969, moni tutkija suitsutti sitä tärkeänä marxilaisena puheenvuorona. Osmo teurasti kirjan Historiallisessa aikakauskirjassa ja osoitti, että se seurailee uskollisesti vanhojen venäläisten Suomen-syöjien linjauksia. Marxilaisuutta siinä oli korkeintaan koristeena.

1980-luvulla, kun Neuvostoliitto oli vielä voimissaan ja jokainen itseään kunnioittava journalisti teki parhaansa ollakseen YYA-hengessä kollegoitaan parempi tai ainakin nuhteeton, tuli Jussilan nimestä neuvostovastaisen häirikön synonyymi.

Keskeistä tämän maineen saamisessa oli pieni kirja ”Terijoen hallitus 1939-1940”, (1985), jossa kirjoittaja osoitti, että kyseessä oli Neuvostoliiton hyökkäyksen keskeinen tukipylväs, eikä mikään erikoisuus, joka joutaa merkityksettömänä painua pois historiallisesta muistista. Jussilan mukaan Terijoen hallitus myös noudatti yleistä Neuvostoliiton laajenemissotien kaavaa: se oli ikään kuin kuormastoon kuuluva laitos, jollainen pystytettiin kaikkiin valloitettaviin maihin todistamaan, ettei niitä lainkaan valloitettu, vaan autettiin.

Skandaalin määrää on vaikea kuvailla ja luulenpa, että juuri nyt kannattaisi tutkia tämän teoksen ja muunkin Osmo Jussilan tämän kauden kirjoittelun vastaanottoa.

 Kaikki olivat pöyristyneitä, ei pelkästään maanpetturuuteen itsensä vakaasti ja ennustettavasti ankkuroinut Tiedonantaja, vaan aivan kaikki julkisuudessa esiintyneet, ns. laatumediasta iltapäivälehtiin saakka. En muista poikkeuksia. Ehkä joku muistaa?

Tilanne oli hieman sama kuin uskonnon kanssa. Tietyssä vaiheessa kansa lakkaa uskomasta, mutta kunnioittaa kuitenkin perinnäistapoja ja varoo julkisesti loukkaamasta niitä. Se, joka korottaa äänensä ja kertoo pyytämättä totuuden, leimataan häiriköksi, joka suotta on ruvennut rettelöimään kaikkien vahingoksi.

Kuitenkin kyseessä oli muuan lähihistorian keskeinen perusasia. Se kuului juuri niihin, joista Paasikivi sanoi, että jos niistä vaietaan ja ne kerrotaan väärin, se tuhoaa kansamme sielun. Juuri sitä vastaan Jussila uskalsi nousta ja oli täysin omaa luokkaansa historiallisen totuuden puolustajana seurauksista välittämättä.

Silti hän piti loppuun saakka kiinni tukinnastaan Suomen perustuslakien luonteesta. Mistä moinen saattoi johtua? Venäjän mielistelystä, pelkuruudesta tai epärehellisyydestä nyt ei ainakaan.

Sitä katsokaamme myöhemmin ja eritoten Rasiaisen argumentointia ja näkemyksiä näistä asioista.

Ilmestyskirjan ratsastajat satuloivat jo ratsujaan

 

Barbaria irrallaan

 

Erinäisiä vuosia sitten luin taas erään ennusteen tulevaisuudesta ja jopa maailman poliittisesta historiasta etukäteen estimoituna.

Sellaiset ovat joskus yhtä mitäänsanomattomia kuin ilmatieteen laitoksen pitkän tähtäimen ennusteet ja syystäkin: ei turbulensseja kerta kaikkiaan voi ennustaa kauas eteenpäin.

Joka tapauksessa, juuri nyt rupesi tämäkin ennuste näyttämään entistä kiinnostavammalta. Valitettavasti. Kas tässä:

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Paluu barbariaan

 

Paluu barbariaan

 

En ole kovin hanakka uskomaan pitkän tähtäimen ennusteisiin. Ehkä se johtuu siitä, että olen keräillyt niistä kertovia kirjoja aika paljon.

Uuden kirjani nimi on ”Paluu barbariaan”, mikä saattaa panna luulemaan, että ennustan jotakin tulevaisuudessa tapahtuvaa.

Olen huomannut, että ennustajankykyni ovat aika vaatimattomat ja siksi yritän olla sitä tointa julkisesti harjoittamatta. Toki minua lohduttaa se, ettei muilla näytä tällä alalla olevan sen parempia eväitä. Pakko toki ihmisellä, järjellisellä olennolla on jonkinlaisia oletuksia myös tulevaisuudesta olla.

Joka tapauksessa ymmärrän, mikäli joku suhtautuu ivallisesti kirjan nimeen. Mistä paluusta barbariaan voi olla kysymys, kun maailman väestö on tällä hetkellä valistuneempaa kuin koskaan. Myös Euroopassa ja omassa maassamme sivistystaso, joka nyt vallitsee, olisi ollut mahdotonta edes kuvitella vielä sata vuotta sitten.

Onhan se näinkin. Sama koskee myös ihmisten moraalia ja valtioiden välistä kanssakäymistä. On siirrytty yhä kauemmas kohti rationaalisuutta aivan Auguste Comten hengessä, hänen mielisairaat näkynsä osittain kuitenkin pois lukien.

Ajatelkaamme nyt 1900-luvun ensi puoliskoa. Primitiivinen militarismi kelpasi kansakunnan moraaliksi muuallakin kuin totalitaarisissa maissa. Eurooppa oli totaalisen hulluuden tilassa. Jos barbariasta tässä mielessä puhutaan, täytyy sanoa, että siitä nimenomaan on noustu pois.

No, mikäpä ettei. Tätäkin on tapahtunut. Vaikka toki voidaankin huomata, että ajatus sodan luonnollisesta välttämättömyydestä on taas hiljaa hiipinyt joukkotiedotusvälineiden normaaliksi olettamusksksi, ei sitä sentään ylistetä kuin joskus natsihallinnon Saksassa.

Missä siis on tuo paluu barbariaan? Tyhjää puhetta ja vanhan ukon marinaa?

Toivotaan näin. Totean joka tapauksessa, että en käytä termiä ennustaakseni jotakin, vaan kuvatakseni sitä, mitä näen ja olen nähnyt.

Metodi on täysin epätieteellinen eikä muuta yritäkään olla. Luulen, että tämä on esseelle myönnetty erivapaus ja jokainen lukija ottanee asian huomioon.

Olen kiinnittänyt huomioni ennen kaikkea siihen, mihin aikakausi –ainakin eräissä edes jossakin määrin tuntemissani maissa- ilmoittaa pyrkivänsä ja mistä se toisaalta ilmeisesti ei ole kiinnostunut.

Oleellista tälle Euroopan aikakaudelle on, ettei se arvosta itseään, mihin saattaa olla pätevät syytkin, mutta ei myöskään näe mahdolliseksi edes osoittaa, millaisia asioita pitäisi arvostaa, sikäli kuin asia ei koske pelkästään rahaa ja toimeentuloa.

Kulttuurisesti kysymys on siis nihilismistä. Tätä voi toki pitää parempana ja varmasti ainakin miellyttävämpänä kuin petomaista militarismia, mutta tavoiteltujen arvojen suhteen kulttuuri on primitiivinen. Näin ymmärrän asian.

Voihan sen ymmärtää toisinkin. George Friedman, Stratfor-think tankin perustaja julkaisi vuonna 2009 kirjan nimeltä The Next 100 Years. A Forecast for the 21st Century. Doubleday, 2009, 253 s.

En ole siitä oikein jaksanut innostua, vaikka ehkä olisi pitänyt. Kirjoittaja nimittäin on paneutunut tutkimaan nimenomaan nykyisten valtioiden tulevaisuuden mahdollisuuksia ja pitää erityisesti silmällä ”geopolitiikkaa” ja tulevia sotia. Sillä niitähän on tulossa, totta kai.

Sellainen sota on esimerkiksi vuonna 2050 USA:n ja Puolan ja toisaalta Turkin ja Japanin välillä, kuten tekijä ennustaa jopa sen vaiheetkin kertoen. Vuonna 2100 taas Meksiko haastaa USA:n ja meinasi ihan unohtua, että vuonna 2020 Kiina hajoaa osiinsa.

Tämän tason fabulointia tukin kuitenkaan voi pitää kiinnostavana. Mielestäni kirja on aika epäkiinnostava siksi, että sen päämääränä näyttää olevan mahdoton asia, tulevan poliittisen historian ennustaminen. Oikein kirjoittaja joka tapauksessa kuvaa Venäjän sotilasmahdin nousun.

Toki ennusteiden pohjaksi voidaan ottaa ja otetaan myös niin sanotusti kovia tosiasioita ja sellainen on ennen muuta syntyvyys. Luonnorikkauksienkin merkitys on toisaalta aina ollut sidoksissa tekniikan kehitykseen enkä näe erityistä syytä siihen, että tilanne tässä suhteessa muuttuisi.

Tekniikan kehitystä kirjoittaja joka tapauksessa ennakoi ”Tähtien sodan” ratkaisevalla roolilla tulevaisuudessa. Hänen instituuttinsa ilmeisesti elää sekä tekemällä ennusteita, että myymällä tiedustelutietoa. Hinnat ovat varmaankin kalliita, joten otetaan nyt sitten puheet ainakin hiukan tosissaan, muistaen kuitenkin harhautuksen mahdollisuus näissä ilmaisnäytteissä.

Entä sitten kulttuuri ja sen mahdollinen rappio, jos nyt sellaista voidaan jollakin perusteella edes olettaa? Vanha sanonta kertoo, että amerikkalainen kulttuuri on kehittynyt barbariasta rappioon ilman sivistyksen välivaihetta. Mitä sanoo Friedman?

Friedman kertoo, että kulttuureilla on kolme vaihetta. Miksi näin on jää kertomatta, mutta älkäämme vaatiko liikoja, eivät ne muutkaan kerro.

Joka tapauksessa ensimmäinen vaihe on barbaria. Barbaarit uskovat, että heidän kylänsä lait ovat luonnon lakeja ja katsovat, että kaikki toisin elävät ja ajattelevat ovat halveksunnankin alapuolella ja kelpaavat vain hävitettäviksi.

Kolmas vaihe on rappio, dekadenssi. Sen vallassa oleva kulttuuri katsoo, ettei mikään voi olla parempaa kuin jokin muu. Jos he jotakin yleensä halveksivat, ovat kohteena ne, jotka uskovat johonkin.

Näiden kahden vaiheen välissä on sivilisaation vaihe. Sivistyneet ihmiset pystyvät pitämään mielessään tasapainossa kaksi vastakkaista ajatusta. He uskovat, että on olemassa totuuksia ja että heidän kulttuurinsa on lähellä näitä totuuksia. Samaan aikaan he myös pitävät mahdollisena sitä, että erehtyvät.

Friedman katsoo, että kulttuurit kehittyvät barbariasta sivilisaatioon ja sitten jatkavat siitä rappioon, sitä mukaa kun kasvava skeptisismi tuhoaa itsevarmuutta. Jokaisessa kulttuurissa on kaikkien näiden vaiheiden edustajia, mutta sikäli kuin kyse on itse kulttuurista, se edustaa vain yhtä näistä vaiheista kerrallaan.

Eurooppa oli kirjoittajan mukaan barbaarinen 1500-luvulla, jolloin se alkoi itsevarmasti valloittaa ulkomaita. Se saavutti sivilisaation vaiheen 1700- ja 1800- luvuilla ja romahti sitten rappioon 1900-luvulla.

Kun nyt USA:sta on tulossa maailman napa, se on kehittämässä ”barbaarista kulttuuria”. Se on itsevarma omista arvoistaan ja valmis taistelemaan niiden puolesta -toisin kuin Eurooppa.

Friedman huomauttaa, ettei ”barbaria”, tämä melko ruma sana, ole mikään herjaus, sillä eihän murrosikäistäkään voi kritisoida siitä, että hän on juuri siinä iässä…

No, tapa nähdä ja luokitella se on tämäkin. Ehkä on mahdollista, ettei mitään sivilisaatiota voi kritisoida siitä, mitä se on, ei edes sellaista, joka on ollut barbarian vaiheessa viimeiset puolitoista vuosituhatta.

Itse kyllä lähtisin siitä, että kritiikkiä on syytä viljellä kaikkiin sivilisaation ilmenemismuotoihin nähden. Toki kukaan tuskin voi kiistattomasti osoittaa istuvansa sillä armonistuimella, jolta käsin voi tulla absoluuttisin mitoin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, mutta voihan sitä nyt edes omien edellytystensä pohjalta yrittää, ellei ole joku metroseksuaali.

Säilyttäkäämme siis tietty epäilys kaikkiin niihin historiosofioihin nähden, jotka selittävät ihmiskunnan kehitystä, niin mennyttä kuin tulevaa ja pitäkäämme kriittinen kykymme toiminnassa, olipa se nyt sitten huonompi tai parempi absoluuttisen järjen näkökulmasta katsoen. Viimemainittuhan jää joka tapauksessa pois työkalupakistamme.

Epäilemättä sellaisten käsitteiden kuin ”barbaria” ja ”rappio” käyttäminen on enemmän tai vähemmän mielivaltaista. Olisi kuitenkin tarpeetonta itserajoitusta jättää ne pois käytöstä. Miten ne määritellään ja miten niitä sovelletaan, on sen sijaan sopiva aihe kiistelyille, jotka saattavat olla mielenkiintoisia.

 

Lapsuusmuistelmia

 

Kosmopoliittinen lapsuus

 

Tito Colliander, Lapsuuteni huvilat. Weilin+Göös 1967, 246 s.

 

Tito Collianderista (1904-1989) ja hänen kirjoistaan on tullut joskus kirjoitettuakin (ks. Vihavainen: Haun colliander tulokset).

Hänet mustetaan kai parhaiten ortodoksikäännynnäisenä, joka suoritti pappistutkinnon ja kirjoitti uskonnosta useita kirjoja, jotka lienevät innoittaneet lukuisia muitakin ns, kulttuurikäännynnäisiä.

Sotien välisenä aikana Collianderien huvila Villa Golicke kannaksella oli suomenruotsalaisen kulttuuriväen kohtauspaikka. Se on muuten yhä säilynyt, ainakin parikymmentä vuotta sitten oli pystyssä, kovin ränsistyneenä, mutta käytössä. Sitä saattoi vuokratakin.

Colliander kuului upseerisukuun, joka palveli keisaria uskossa ja totuudessa (верой и правдой), kuten sanonta kuului. Kohtalot olivat kirjavia, joku sai kunniamiekan Varsovan valloituksesta, toinen erehtyi miestappoon ja vietti loppuikänsä Sahalinin saarella. Yksi sukulainen, kenraalimajuri katosi mystisesti Helsingissä vuonna 1885.

Suomenruotsalaiset upseerit olivat oma kastinsa, jonka uskollisuus keisarille oli horjumaton silloinkin, kun tämä hyökkäsi Suomen oikeuksia vastaan. Ajatellaanpa nyt vain Mannerheimia. Titon isä, eversti, joka tapauksessa joutui eroamaan palveluksesta kadettikoulun tultua lakkautetuksi.

Upseerinura oli aikoinaan vienyt ”Transkaspian” ja Persian maille, Taškentiin ja Samarkandiin ja muistona siitä olivat kotona yhä itämaiset matot, aseet, korut ja muu tavara. Samanlaista saalista löytyi ympäri Suomea, myös Savon kartanoalueelta. Perheellä oli kosketuksia myös Furuhjelmeihin, joista Hampus oli palvellut Alaskan kuvernöörinä.

Muistona ajasta Venäjällä, jossa myös Tito oli syntynyt, kodissa puhuttiin venäjääkin, vaikka tärkein kieli oli ruotsi. Sen lisäksi käytettiin ainakin saksaa, joka oli myös äidin suvun kieli. Suomea osattiin huonommin ja kun kesällä oli joskus tarkoitus maaseudulla oppia suomea, tuli paikalle niin paljon ruotsinkielisiä, ettei siitä mitään tullut.

Toki suomi oli jo tärkeä kieli ja tulevaisuuden kieli, mikä ymmärrettiin ja sen takia saatettiin lapsi panna sumalaiseen kouluunkin. Ei kuitenkaan Collianderien perheessä.

Eron saanut eversti ei tieyenkään elänyt erityisen äveriäästi, mutta ei köyhästikään. Talvella Titon lapsuus sujui Oulunkylän huviloissa. Sehän oli ennen sotia todellinen huvilayhdyskunta.

Kun Tito vuonna 1963 kävi katsomassa vanhoja paikkoja, hän saattoi vain todeta kaiken rappeutuneen ja ”proletarisoituneen”. Enää ei ollut hoidettuja puutarhoja, ränsistyvät talot ja pihat sammaloituivat.

Sivumennen sanoen, tulin itse sinne omakotitalon yläkerran opiskelukämppään kaksi vuotta myöhemmin ja kauhistuin pelloille kyhättyjä ankeita laatikoita. Menneestä muistutti vain suljettu Seurahuone.

Oulunkylä oli kuitenkin kaupunkia ja perhe muutti kesäksi aina oikealle maaseudulle, joskus Sipoon saaristoon ja usein Hämeeseen, Mustilan tai Teiskolan kartanoon. Siellä oli säätyläistä vertaisryhmää, esimerkiksi Tigerstedtit.

Muuten lapsuus oli paljolta samanlaista kuin se yleensäkin siihen aikaan oli: leikittiin intiaania, uitiin, kiipeiltiin puissa. Aika kauas kodista sai hortoilla ihan yksikseen tai pikku porukalla.

Sisarusten ja serkkujen nokkimisjärjestys oli tärkeä ja ikähän siinä yleensä painoi eniten. Isä osallistui leikkeihin aika lailla ja oli muutenkin pehmeäluontoinen eikä koskaan fyysisesti rankaissut. Äidin taiteelliset lahjat herättivät ihastusta.

Seurapiiriin kuulu myös suuri joukko aikuisia sukulaisia ja myös tuttuja palvelijoita, mutta palvelusväen lasten kanssa ei leikitty, he ikään kuin kuuluivat jonnekin muualle.

Kaikkiaan lapsuus oli muistissa onnen aikana, jota hallitsi vanhempien rakkaus. Se mieletön väkivalta, jonka uhreiksi ja tekijöiksi ihmiset joutuivat vanhempina, ei vielä ollut saanut sijaansa heidän elämässään.

Tämä kirja on seitsenosaisten muistelmien ensimmäinen nide. Saatanpa lukea vielä jatkoakin. Kirja on varsin viehättävä, mutta maassamme ei kuitenkaan liene koskaan ilmestynyt samanveroisia lapsuusmuistelmia, kuin Kullervo Rainion, myöhemmän sosiaalipsykologian professorin.

Lapsuusmuistelmilla on omat ongelmansa ja yksi niistä on, että monet eivät muista lapsuudestaan oikeastaan mitään ja toiset taas lähinnä luulevat muistavansa. Lähdekritiikki on hyvin vaikeaa, mutta toki monessa asiassa voi muistoja ja muistelmia verrata ja kehitellä kuvaa eri aikakausien lapsuuskokemuksista.

Usein on todettu, että nykyajan lasten maailma on radikaalisti erilainen kuin heidän isovanhempiensa. Jopa omin vanhempiinsa verrattuna heidän kokemuksensa ovat usein toisenlaiset. Mitähän nuo meidänkin vunukkamme vielä kirjoittavat?

Keijo Korhosen kujanjuoksu

 

Kun Kekkosen kanttia koeteltiin

 

Juhana Suomi, Ulkoministeriä kaatamassa. Operaatio Keijo Korhosta vastaan 1976-1977. Otava 2025, 207 s.

 

En ole huomannut, että ministerien tekemisiin nykyään kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Ministerin postihan on väliaikainen ja usein puolueet peräti sopivat, että pidetään yhtä naista siellä puolet ajasta ja vaihdetaan sitten toiseen. Saavatpahan jonkinlaisen alkeiskurssin sillekin alalle, kun eivät muuten sitä tunne.

Poikkeuksia säännöstä on, mutta ulkoministerin postia nyt ainakin pidetään nykyään vähäarvoisena: tärkeintä on, että sen haltija osaa sujuvasti puhua. Sillä nyt ei ole merkitystä, mitä puhuu, kun me kaikki joka tapauksessa tiedämme, mitä pitää puhua. Olemmehan nyt ytimissä, eikä niissä ole tapana sooloilla.

Kekkosen aikana oli sekin asia hieman toisin. Vaikka tärkeimmät asiat hoidettiin suoraan Tamminiemen ja Moskovan välillä, oli ulkoministeri avainasemassa edustamassa maatamme muun maailman suuntaan ja tiedottaessaan sille millaiset ne meidän kuuluisat idänsuhteemme oikein olivat.

Niistähän oltiin kaikkialla hyvin kiinnostuneita ja etsittiin suurennuslasilla todisteita siitä, että Moskova tosisiassa hallitsi täysin vasalliaan. Suomi yritti olla puolueeton, mutta oli lyhyen marhaminnan jatkeena.

Juhani Suomi tuntee nuo tässä kirjassa kuvaamansa ajat omasta kokemuksestaan. Hän näki tapatumat aivan läheltä ja ymmärsi, mistä tuuli milloinkin puhalsi, vaikka ei ollutkaan missään puolueessa sisällä. Sama pätee Korhoseenkin. Molemmat olivat kyllä Kekkosen miehiä ja uskoivat hänen asiaansa Suomen asiana (ei siis vain Juhani Suomen).

Korhosta vastaan liittoutui tai ainakin yhteen pelasi sekalainen seurakunta enimmäkseen nuoria ja eteenpäinpyrkiviä miehiä, joille yhteistä oli Suomen sanontaa käyttääkseni sosialidemokraattinen mielenlaatu.

Sosialidemokraattien piirissä oli kehitetty niin sanottua uutta ulkopolitiikkaa, joka oli entistä ”vasemmistiaisempaa” ja halusi kunnostautua aseriisunnalla ja kehitysyhteistyöllä ja suhtautui puolueettomuuspolitiikkaan kriittisesti.

Korhonen nimitti joskus omaa linjaansa uusrealistiseksi, mitä vasemmalla kauhisteltiin ja katsottiin, että pidättyminen hyvesignaloinnista tuo Suomelle vastuun monesta ikävästä asiasta. Myös media oli innokkaasti mukana kampanjassa. Jaakko Okker saikin aiheen todeta, että vastakkain ovat nyt UM:n uusrealismi ja Tohlopin uusidiotismi.

Asetelma ei kuitenkaan ollut läheskään niin selvä, että siinä olisivat olleet demarit ja kepu vastakkain. Korhosta vastaan vyöttäytyivät taistelemaan niin vanha ja tosiasiassa työkyvytön suurlähettiläs Hallama, kepun ns. K-linjalaiset, joista etenkin Karjalainen tunsi itsensä syrjäytetyksi, kansliapäällikkö Perttunen ja moni, moni muu.

Sorsa ja ns. sorsanpojat, kuten Osmo Apunen, Paavo Lipponen, Jaakko Blomberg, Jaakko Kalela ja muut olivat tämän joukon tehokkaimmat ja voisi sanoa ideologisimmat jäsenet. Se piiri kuulutti Suomen oikeistovaaraa ja halusi pelastaa tilanteen omalla vasemmistolaisuudellaan.

Melua nostettiin tyhjästä, mikä sai Kekkosenkin ihmettelemään  ”mitä sössötystä tämä on”, mutta joka tietenkin kelpasi kommunisteille ja asianmukaisesti sitten noteerattiin myös Moskovassa.

Korhosen kaatajaksi ryhtyikin sitten uusi suurlähettiläs ja samaan aikaan KGB-residentti Vladimir Stepanov, joka käyttäytyi isännän ottein ja yritti turhaan saada Kekkosta mukaan peliinsä. Stepanovin vaarallisuus oli siinä, että hänen vastustamisensa tietenkin voitiin tulkita Moskovan vastustamiseksi, vaikka hänen suhteensa siinä päässä olivat varsin hatarat.

Mutta Mikä Korhosessa sitten oikein oli vialla? Hänen henkilönsä harmitti suunnattomasti UM:n keskinkertaisuuksia, sillä hän oli liian ylivoimainen, mikä jossakin todettiinkin. Ja monella oli palo päästä ulkoministerin pallille, josta voisi aueta jopa ura presidentiksi.

Korhosen suuri ensimmäinen virhe (proton pseudos) ja itse asiassa synti henkeä vastaan, jollaisia ei saa koskaan anteeksi, oli hänen historiantulkintansa. Suomalais-neuvostoliittolaisessa oppikirjaseminaarissa oli tullut esille se hälyttävä seikka, että suomalaisessa oppikirjassa kerrottiin Saksan ja Neuvostoliiton  jakaneen itäisen Euroopan etupiireihin vuoden 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa.

Neuvostoliitto ei tunnustanut tällaisen pöytäkirjan olemassaoloa ennen vuotta 1989 ja ulkoministeri Gromyko, joka asian hyvin tunsi, kiisti sen kiivaasti loppuun saakka. Kuitenkin sopimuksesta oli säilynyt myös läntinen kopio, jota tietenkin väitettiin väärennökseksi.

Professori Keijo Korhonen, jolta pyydettiin asiantuntijalausunto, kertoi, että tutkijoiden tiedossa oli niin paljon materiaalia, jotka viittasi lisäpöytäkirjan olemassa oloon, ettei sitä voitu kiistää. Niinpä se jäi suomalaisiin oppikirjoihin.

Tilanne oli itse asiassa kovin hankala. Jos Korhonen kerran oli oikeasas, oli Neuvostoliitto väärässä. Enemmänkin: se valehteli.

Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa oli käytössä muuan kuuluisa tunnus: ”laskekaa aseenne puolueen edessä!” Puolue oli asettunut kaiken muun yläpuolelle ja mikäli se määräsi, että jotakin oli olemassa tai ei ollut, ei asiasta voinut valittaa.

Korhonen ei tietenkään ollut puolueen jäsen eikä aikonut sellaiseksi ruvetakaan, mutta moni muu olisi ollut kaikin mokomin valmis hieman venyttämään omaatuntoa ja tulkintaa saadakseen sen, mikä oli kaikkein tärkeitä, eli naapurin hyyväksynnän.

Niinpä Korhonen leimautui oikeistolaiseksi ja tietenkin yksin tein jopa äärioikeiston hännystelijäksi. Se, että hän yritti -Kekkosen tavoin- pitää koko aja yllä Suomen tunnustamista puolueettomaksi valtioksi -olkoonkin että YYA-höysteillä- teki hänestä maalitaulun niille, jotka halusivat kunnostautua parempina Neuvostoliiton ystävinä.

Kekkonen suojeli ja kannatti Korhosta, vaikka myrkynkylväjät välillä onnistuivatkin levittämään epäilyksiä hänen suhteensa. Loppujen lopuksi Korhosta ei kaadettu. Hän lähti ulkoministerin paikalta vasta sitten kun nallitus vaihtui.

Kun pääministeriksituli nyt Sorsa, avautui kenttä eteenpäin pyrkiville uuden ulkopolitiikan kannattajille, vaikka tilanne nyt helpottui kun Suomeen palannut Viktor Vladimirov syrjäytti Stepanovin, joka sai palata Karjalaan kolmannen luokan potentaatiksi.

Juhani Suomi puhuu tässä kirjassa tietenkin myös omassa asiassaan ja vanha sääntö edellyttää, että se, joka on kiinnostunut totuudesta, kuuntelee myös tolista osapuolta.

Hengissä ja toimintakunnossa ovat draaman näyttelijöistä vielä ainakin Jaakko Kalela, joka sijoittuu Suomen kirjassa Korhosen kaatajiin sekä Jaakko Iloniemi, joka muuten vain oli tapahtumia hyvin lähellä. Odotettavissa lieneekin, että saamme myös heidän suustaan kuulla kommentit tästä Juhani Suomen kirjasta.

Kiitosta vaan

 

Kiitollisuus

 

Vanha neuvostoanekdootti kertoo, että muuan pohjoisen alueen kansa oli niin primitiivinen, että se kykeni tuntemaan vain kahta tunnetta: kylmä ja nälkä. Vasta neuvostoaika opetti sille vielä kolmannenkin. Se oli kiitollisuus.

Kiitollisuus on jotenkin ylevä tunne. Se voi kohdistua koko elämään (Gracias a la vida!) tai sitten tuttuihin tai tuntemattomiin henkilöihin, ystäviin, hyväntekijöihin, sympatisoijiin. Venäjässä on mainio termikin, blagoželatel -hyvän toivoja, jollaisia ihmisillä yleensä aina on mahdollisten vihamiesten ja muuten vain nurjamielisten ohella.

Pentti Saarikoski kertoi rakastavansa jotakuta henkilö kuin vierasta maata, mikä ilmeisesti tarkoitti, ettei asiassa ollut mitään seksuaalista tai edes eroottista, olipahan vain jonkinlaista sympatiaa, joka toki voi olla kullan arvoistakin.

Suhteet vieraisiin maihin ovat tosiaan oma lukunsa. Tiedän, että niihin saattaa omalla tavallaan rakastua, mitä eivät edes niiden viat mitenkään estä, vaan jopa päinvastoin edesauttavat. Näinhän se on ihmistenkin kanssa.

Kuitenkaan kansa/kansakunta, saati valtio ei ole mikään ihminen. Valtiot elävät omaa juridisen olemassaolon viitoittamaa elämäänsä jonkinlaisessa jurisfäärissä ja kansakunnat kukoistavat tai hiipuvat valtioiden siipien suojissa omien varjomaisten symboliensa muodossa.

Varsinainen kansa koostuu miljoonista osista, joita kohdataan yleensä yksin kappalein ja korkeintaan muutamia kymmeniä kerrallaan.

Ystävyyden tunteet jotakin valtiota kohtaan saattavat olla aivan todellisia. Silloin siihen projisioidaan enemmän tai vähemmän antropomorfisia piirteitä ja kenties koetaan sen hymyilevän joviaalisti ja puolestaan rakastavan meitä tai ainakin nyt suvaitsevan.

Toki valtio voi myös näyttäytyä irvikuvana: julkisuuden hahmojen välityksellä se voi näyttää mätäneviä hampaitaan, huutaa ja irvistellä, tehdä jopa lapsellista pilkkaa matkimalla ja nauramalla ilotonta harmistuksen naurua malliksi ja esikuvaksi koko kansalleen.

Suurvaltainen chauvinisti on kuin korvapuustin saanut narsisti, jota saattaa sietämättömästi harmittaa jo pelkästään tiettyjen ryhmien olemassaolo ja hän saattaa hekumoida niiden puristamisesta tohjoksi kourassaan, jota hän kuvittelee valtavaksi ja voittamattomaksi (vt. Vihavainen: Haun kuprin tulokset).

Mutta onhan kansojen välillä toki sympatiaakin ja valtioiden kesken hedelmällistä yhteistyötä. Mahtaako siellä olla myös esimerkiksi kiitollisuutta?

Paasikivi joutui aikanaan saarnaamaan ystävyyttä Neuvostoliittoon nähden ja kirjoitti päiväkirjaansa tuntevansa itsensä Sobakevitšiks(muodoltaan puolalainen nimi, joka viittaa koiraan). Tuo Sobakevitš kuului Gogolin ”Kuolleiden sielujen” henkilögalleriaan ja kuvattiin harjastukkaiseksi grobiaaniksi , joka sielujen ostelija Tšitšikoville kertoi, että seudun tilanomistajissa oli vain yksi suhteellisen säädyllinen henkilö -joka itse asiassa hänkin oli aikamoinen sika.

V.V. Polhjobkin, taannoinen Suomenkin historian kansallishenkinen kaivelija naureskeli jossakin kirjassaan (Paasikivi Tukhomassa?) Paasikiven Sobakevitš-vertausta ja totesi, että samannäköisiähän nuo herrat tuntuivat olevan ja ehkä muutenkin samantyylisiä. En nyt muista tarkkaan.

Kuitenkin kyse oli selvästi muusta: Sobakevitš myi olematonta tavaraa ja yritti vielä hävyttömästi korottaa sen hintaa. Sen sijaan, että olisi hyväksynyt kauppatavaran joka tapauksessa olevan kuollutta vakiotavaraa, hän alkoi erikseen kehua kunkin vainajan entisiä taitoja ja muuta erinomaisuutta.

Ostaja Tšitšikovilla oli vain tarve saada kokoon virallinen todistus omistamistaan sieluista voidakseen käyttää niitä panttina hankkiessaan lainaa. Hänkin oli saanut maata Hersonista, Venäjän uudelta alueelta (vrt. Vihavainen: Haun herrasmies hersonista tulokset).

Ystävyys Neuvostoliiton kanssa heti sodan jälkeen ei ollut korkeassa kurssissa. Itse asiassa sitä ei tosiaan ollut eikä siihen liioin nähty aihettakaan. Venäläinen kansa taas pidettiin visusti erillään kaikista kontakteista ulkomaalaisten kanssa. Saarnaapa siinä nyt ystävyyttä.

Itse asiassa ystävyyttä ajan mittaan syntyi yllin kyllin, eikä se aitoudesta niin sanotulla ruohonjuuritasolla ole mitään epäilystä. Suomalaisia ja venäläisiä ihmisiä yhdistivät viina, sauna, luonto ja talonpoikaisen elämän kuuluminen  muistissa olevaan menneisyyteen.

Kiitollisuudesta tuskin sen sijaan voi nytkään puhua kumpaankaan suuntaan. Neuvostoliitolle olisi toki paradoksaalisesti voitu olla kiitollisia sitä, mitä se ei tehnyt.

Olisihan se voinut maamme valloittaakin, merkittävin uhrein toki, mutta eihän niitä siellä kavahdettu. Sen sijaan Stalin lopetti hyökkäyksen eikä sen jälkeenkään missään vaiheessa miehittänyt maata.

Kun jotakin ei tapahdu, se tuskin herättää suurta kiitollisuutta, oikeastaan ei ole sitä, mistä kiittää. Toki pääministeri Kekkonen puheessaan Stalinin kuoleman johdosta antoi ymmärtää maamme olevan tuolle suurmielelle kiitollinen ja kertoi sen tekevän kunniaa hänen paariensa ääressä. No, se nyt oli tyylilajin mukaista.

Mutta eipä kansakunta toista yleensä kiitä siitäkään mitä se on saanut. Venäjälle lähetettiin 1990-luvulla hätäapuna ja kehitysapuna valtava määrä tavaraa ja rahaakin Suomesta. Moni teki siellä pyyteetöntä vapaaehtoistyötä. Suomen valtiokin osallistui esimerkiksi Pietarin jätehuollon suurremonttiin.

Ollaanko siellä nyt sitten kiitollisia?

Jo silloin aikanaan sanoin ihan julkisestikin, että apu ja vieläpä apu suurvallalle pienen naapurin toimesta on asia, jota ei voida koskaan antaa anteeksi. Avun antaja on aina korkeammassa asemassa sen saajaan verrattuna ja sellaista suurvalta ja sen kansalaiset eivät voi tunnustaa.

Voidaan myös muistella Ruotsin ja ruotsalaisten Suomelle talvisodassa antamaa apua. Se oli aivan massiivista ja paljon suurempaa kuin minkään muun maan antama. Lukemattomat ruotsalaiset antoivat pyyteettömästi vähästäänkin.

Palkkioksi siitä Ruotsin rooli sodassa. Tarkemmin sanoen  sen pidättyminen päästämästä länsimaista apuretkikuntaa alueelleen nostettiin heti valtiojohdon puheissa sodan päättymisen jälkeen esille tavalla, joka sai ajattelemaan, että meidät petettiin.

Toki Ruotsi ja Norja kieltäytyivätkin päästämästä vieraita joukkoja alueelleen. Norja joutui tekemään se pakon edessä, mutta Ruotsi onnistui ruotsittamaan politiikkansa niin hyvin, ettei kukaan sitä vastaan lopulta hyökännyt.

Ruotsi harjoitti molemminpuolisesti edullista yhteistyötä Saksan kanssa, mikä oli ilmeisen moraalitonta, mutta näin tekemällä se suojeli omaa maataan tulemasta viholliseksi enempää Saksan, länsiliittoutuneiden kuin Neuvostoliitonkaan kanssa.

Sitä saattoi kansalainen ehdottomasti vaatia valtioltaan kaikissa tapauksissa. Oman, heikosti varustautuneen maan tekeminen sotatantereeksi oli pahin asia, jonka valtiojohto olisi saattanut maalleen tehdä.

Kyllä meidän on syytä olla kiitollisia Ruotsille ja Venäjän on syytä olla kiitollinen meille. Ehkäpä meidän sitä paitsi on syytä olla myös kiitollisia Venäjälle ja erityisesti Stalinille. Pahintahan ei sodissamme tapahtunut ja siihen vaadittiin paitsi armeijamme onnistunut vastarinta, myös naapurimaan diktaattorin kyky tunnustaa tosiasiat.

 

Aikansa paradoksi

 

Punainen sankari

 

Eino Leino: Punainen sankari (1919). Kootut teokset VIII, Otava 1919 s. 325-421.

 

Suomen kansalliseksi merkkipaaluksi on muodostunut vuoden 1918 sota, joka yhä tehokkaasti jakaa kansaa vuohiin ja lampaisiin.

Perusteos, joka määrää suuren yleisön näkemykset tuosta tapahtumasarjasta on epäilemättä Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”. Sitähän on nimitetty myös Suomen kansallisromaaniksi, eikä suotta.

Romaania on myös syytetty suorastaan historianväärennökseksi: eihän siinä kuvattu päähenkilö, pappilan torppari, ollut mitenkään edustava lajissaan, eikä edes koko torpparilaitos ollut merkittävä syy radikalisoitumiselle ja vuoden 1918 kapinalle.

Linnan historiakuva kuitenkin on ja pysyy. Kaunokirjallisuus on tehokkaampaa historiankirjoitusta massoille kuin oppineet tutkimukset, olivat ne sitten miten oppineita ja perinpohjaisia tahansa.

Kaunokirjallisuudessa vuotta 1918 tarkasteltiin aluksi silmiinpistävän vähän ja etenkin sen pimeä puoli valkoisten osalta jäi varjoon. Se ilmeisesti oletettiin, ellei nyt olemattomaksi, niin ainakin varsin vähäiseksi ja ymmärrettäväksi. Se oli reaktiota hirmutöihin. Käsillä olevasa kirjassa se mainitaan valittaen.

Kirjailijoista toki muutama puuttui jo tuoreeltaan noihin tapahtumiin. Esimerkiksi F.E. Sillanpää piirsi irvokkaan kuvan tuon ajan ”oikeudenkäytöstä” teoksessaan ”Hurskas kurjuus” ja Jarl Hemmerin ”Man och hans samvete” piirsi kafkamaisen kauhukuvan vankileiristä.

Teema oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turvallinen. Sen sai kokea omakohtaisesti Hjalmar Linder (ks. Vihavainen: Haun hjalmar linder tulokset), joka julkaisi tunnetun artikkelin ”Lopetettakoon teloitukset”.

Hän oli upporikas liikemies, mutta myös autonomian ajan peruja Venäjällä kamariherra ja siis monen mielestä ilmeinen ryssän kätyri. Rohkean moraalisen julistuksensa takia hän itse asiassa joutui lähtemään maanpakoon Ranskaan.

Eino Leino runoilijasieluna oli suuri vallankumouksen ystävä, joka vuonna 1917 riemuitsi ylenpalttisesti ”kansojen keväästä”. Punaisten vallankaappaus yhteistyössä bolševikkien kanssa oli sen sijaan hänestä, kuten monesta muustakin kirjailijasta yksinkertaisesti sekä maanpetos, että rikos aitoa kansanvaltaa vastaan.

Leinosta tuli nyt valkoisten laulaja ja saksalaisen avun suuri ylistäjä: kauniisti maksoi Saksa kunniavelkansa Kustaa Adolfin päiviltä auttamalla sumalaisia vapautumaan saksalaista verta vuodattamalla. Sellainen oli ollut ja oli vapauden hinta.

Leino oli viihtynyt erinomaisesti vasemmistolaisessa seurassa Vuolijokien kanssa kesäisin Kukkiajärven rannalla ja oli yhteydessä vallankaappauksesta erilleen jääneisiin sosialisteihin myös kapinan aikana.

Suomen sosialidemokraattinen puolue oli hänestä ollut vilpittömän ihanteellinen ja isänmaallinen ennen sen siirtymistä bolševikkien puolelle. Kapinan jälkeen hän viihtyi erityisesti valkoisessa seurassa.

Leinon pienoisromaani Punainen sankari ilmestyi aluksi nimellä ”Elina”. Seuraavassa painoksessa nimi oli muutettu ja siinä oli kirjailijan apologia alkuperäisen, hyvin epäonnistuneen nimen takia. Näin oli päässyt tapahtumaan ”osaksi tilapäisestä kannanpuutteesta, osaksi joidenkin ystävieni ja myöskin kustantajan (Minerva) toivomuksesta”.

Tällaiset selitykset ovat kirjallisuudessa hyvin harvinaisia ja kuvaastavat osaltaan tuolloisen  tilanteen erikoislaatuisuutta.

Joka tapauksessa, kirjan sankari on pappilan torpparin poika. Pappilan opiskeleva ja professoriksi tähtäävä nuoriherra on innostunut köyhän asiasata ja tutkii torpparien oloja. Siinä samalla huomataan erään torpanpojan suuri lahjakkuus ja pappi kustantaa hänen koulutuksensa ylioppilaaksi.

Ylioppilaana nuori mies ryhtyy myös ns. Moskovan maisteriksi eli matkustaa Venäjän valtion stipendiaattina Venäjälle opiskelemaan kieltä. Tämä auttaa häntä myös suuresti virkauralla sortovuosina.

Nuoresta miehestä tulee sosialisti, mutta ei bolševikkia ja kapinaan hän suhtautuu kielteisesti, suostuen kuitenkin pienen paikkakunnan miliisipäälliköksi.

Siellä ilmestyy sosialistinen sanomalehti, jonka päätoimittaja on armoton juoppo, mukava, mutta humalassa ylitsevuotavan sentimentaalinen mies, jonka vaimoon sankari rakastuu.

Vaimokin on sosialisti ja sankaripari ymmärtää puolin ja toisin, ettei koko tuo meneillään oleva vallankaappaus ollut mikään oikea sosialistinen vallankumous ja että se oli tuomittu häviämään.

Itse asiassa tiedetään, että monet kapinan johtohenkilöistä ymmärsivät myös asian, mutta menivät silti mukaan ja ottivat vastuun mielettömyydestä.

Miksei sotaa voitu lopettaa, kun sen tarkoituksettomuus ymmärrettiin molemmin puolin? Siinäpä kysymys ja vastaus oli, että tarvittaisiin vain se mies, jonka piti olla sekä kyllin rohkea että kyllin vaikutusvaltainen. Sitä vain ei näkynyt.

Kun sodan lopulla punakaartin raakalaismainen päällikkö vangitsee joukon paikallisia valkoisia panttivangeiksi, jotka sitten valkoisten tullessa murhattaisiin, näkee sankari hetkensä tulleen ja ampuu päällikön keskelle katua.

Tämän takia hänet itsensäkin sitten pian teloitetaan, mutta vankilaan hän on saanut rakastetultaan Elinalta kirjelapun, jossa tämä nimittää häntä sankarikseen. Vankilassa käynyt pappikin arvelee, että hänelle vielä pystytettäisiin sankaripatsas.

No, tuollaistahan ei tosiasiassa tapahtunut, vaikka Leino yhdistelee tarinaansa aineksia sodan tositapahtumista. Silti kirjassa on paljon kiinnostavaa ja omana aikanaan varmasti tärkeää ainesta.

Jo pelkkä teoksen nimi ”Punainen sankari” oli hyvin epäsovinnainen, kuten sen vaihtamisesta voi päätellä. Punaiset eivät tässä kirjassa suinkaan muodosta yhtenäistä verenhimoisten maanpettureiden massaa, vaan mukana on myös ihanteellisia sosialisteja ja osa sosialisteja on jättäytynyt tätä menosta kokonaan pois. Myös se pappilan poika.

Sitten on noita muuten vain mukavia miehiä, kuten mainitun sosialistisen lehden päätoimittaja, joka mielellään juopotteli porvarien kanssa myös kapinan aikana. Ja viimein on tämä entinen torpan poika, joka hieman arveluttavasti oli lähtenyt Venäjän stipendiaatiksi, mutta ei ryhtynyt bobrikovilaiseksi, vaan säilytti sielussaan sankaruuden perustan.

Vastaavia tapauksiahan oli paljon, Ilmari Kiannosta (vrt. Vihavainen: Haun moskovan maisteri tulokset) ja J.K. Paasikivestä Hilja Riipiseen. Leinon sankarista tulee mieleen Matti Vuoren (vrt. Vihavainen: Haun bergh tulokset) tarina, vaikkei sankari kuvernööriksi astimpäässytkään.

 

Kun uusi aikakausi alkoi

 

Pedon ajan alku

 

Aikakausien vaihtuessa II

Mika Waltari, Johannes Angelos. Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä. WSOY 1978 (1952), 455 s.

 

Ja minä näin pedon nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä, ja sarvissansa kymmenen kruunua, ja sen päihin oli kirjoitettu pilkkaavia nimiä. ₂Ja peto, jonka minä näin, oli leopardin näköinen, ja sen jalat ikäänkuin karhun, ja sen kita niinkuin leijonan kita. Ja lohikäärme antoi sille voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan _… Ja se avasi suunsa Jumalaa pilkkaamaan, pilkatakseen hänen nimeänsä ja hänen majaansa, niitä, jotka taivaassa asuvat. ₇Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät (Ilmestyskirja 3:7).

Kristuksen maailmanaika siis päättyi Konstantinopolin luhistuessa ja sen jälkeen alkoi Pedon aika. Peto tarkoitti tietenkin Johanneksen ilmestyksessä kuvattua hirviötä, jolle annettiin valta hallita maailmaa jonkin aikaa ja jota kansat kumarsivat.

Ilmestyskirjaa on tietenkin tulkittu ajasta aikaan yhä uusilla tavoilla ja yritetty nähdä sen ennustusten tarkoittavan itse asiassa nykyaikaa. Näin teki esimerkiksi meidänkin kuninkaamme Kustaa IV Adolf, joka uskoi Napoleonin olevan tuo ilmestyskirjan peto.

 Itse olen kuullut profetiaa sovellettavan kommunistiseen ”itäblokkiin” -sellaisestahan saattoi puhua vielä 1960-luvun alussa ennen Neuvostoliiton ja Kiinan suurta skismaa.

Waltari oli itse hyvin konkreettisesti kokenut itäisen vaaran sotavuosina, jolloin hän palveli Valtion tiedoituslaitoksessa ja julkaisi mm. kirjan Neuvostovakoilu Suomessa.

Hänen kirjansa ”Antero ei enää palaa” (ks. Vihavainen: Haun antero ei enää palaa tulokset), joka kirjoitettiin talvisodan aikana, on poikkeuksellisen koskettava todistus siitä hengestä, joka sai suomalaiset nousemaan ”maailman suurinta valhetta vastaan”, kuten asia sen sivuilla tiivistettiin.

Waltari tuli aikoinaan sitten maamme ns. edistyksellisille piireille merkitsemään miestä, joka seisoi vihollisen leirissä ja suhtautuminen häneen oli sen mukainen.

Vasta perestroikan aikoihin, kun totuutta Neuvostoliitosta alettiin meilläkin vaivalloisesti kyetä ymmärtämään, kysyi Hannu Salama jossakin puheenvuorossaan retorisesti, eikö Waltari itse asiassa ollutkin sotavuosina siinä oikeassa leirissä hirmuvaltaa vastustaessaan. Ajasta ja maasta kertoo paljon, että sellainen kysymys edes voitiin esittää. Se kuului aikanaan keskeisiin.

Waltarilla tuskin oli tunnontuskia oman roolinsa takia. Hän pyrki ulottamaan näkökulmansa yli vuosituhansien takertumatta aikakausien päivänpolitiikan lillukanvarsiin. Johannes Angelos ei ole kuvaus Suomen jatkosodan defensiivisestä vaiheesta, mutta toki siinä asiat peilautuvat omaan aikaan ja maahankin. Suuri murros oli jälleen tapahtunut.

Itse asiassa Bysantin tuhossa oli poliittisesti enää kyse lähinnä vain suurkaupunki Konstantinopolin herruudesta. Se oli kuitenkin symbolisesti tärkeä. Venäjällekin se oli tärkeä ennen muuta symbolina ja sitähän tavoiteltiin vielä ensimmäisessä maailmansodassa.

 Slavofiilit, Dostojevski tunnetuimpana olivat puhuneet sen valloittamisesta suurella innostuksella (Vihavainen: Haun dostojevski konstantinopoli tulokset). Jopa liberaali Miljukov tavoitteli kaupunkia Venäjälle palkintona osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan ja sai pilkkanimen Miljukov-Dardanellski.

On itse asiassa yllättävää, ettei Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa yrittänytkään kaupunkia saada, mutta se lienee johtunut ennen muuta kyvyn puutteesta. Asiaa ei voinut priorisoida korkealle. Žirinovskin sittemmin päästelemät tähän viittaavat puheet menevät jo komiikan puolelle. Aika oli jo tehnyt tehtävänsä ja Turkki on taas suurvalta, jonka imperialistisia ambitioita Venäjällä on syytä pelätä.

Joka tapauksessa siis tuomitun kaupungin odottaessa kohtaloaan syntyi siellä tietenkin myös monenmoista yritystä valmistautua valloituksen jälkeiseen aikaan. Waltari kertoo ”kolmenkymmenen kirjeestä”, jonka lähettivät sulttaanille huomattavat henkilöt, jotka halusivat sodan jälkeen olla hyvässä ja uskollisessa yhteistyössä valloittajan kanssa.

Panu Rajala on kertonut, että kirjan ruotsiksi kääntänyt Thomas Warburton oli pyytänyt Waltaria ottamaan jonkin muun luvun kirjeen lähettäjien määräksi, kun tuo kolmekymmentä viittasi niin selvästi tunnettuun ”kolmenkymenenkolmen kirjeeseen”, jonka eräät vastuunsa tuntevat suomalaiset olivat allekirjoittaneet jatkosodan aikana.

Viidettä kolonnaa ja ristiriitoja riitti Konstantinopolissa muutenkin ja suhteet latinalaisten ja kreikkalaisten sekä venetsialaisten ja genovalaisten välillä olivat hyvin vähällä johtaa keskinäiseen teurastukseen. Keisari oli monen mielestä luopio, apostata suostuttuaan paavin yliherruuteen ja vihattavaan ”filioque”-heresiaan, mutta paavin laivasto ei sitä huolimatta vain ollut tullakseen kaupungin avuksi.

Unkarikin esitti sulttaanille poliittisen uhkauksen, mutta pysytteli tosiasiassa poissa taisteluista. Huhut kertoivat yhä uudelleen paavin laivastoista ja apuun rientävistä läntisen maailman joukoista, mutta tosiasiassa kukaan ei tullut tuomitun kaupungin avuksi paria vapaaehtoista palkkasoturiosastoa lukuun ottamatta.

 Luopuminen oikeasta uskosta Firenzen unionissa oli itse asiassa aivan turha moraalinen taakka. Sotilaallisen tappion onnettomuuteen se vain lisäsi uskonluopioiden häpeän.

Monet ylhäisten perheiden vesat uskoivat silti itsellään olevan tulevaisuutta vanhassa valtakunnassa, kunhan he vain tunnustaisivat sulttaanin yliherruuden.

Sulttaani, klassinen sadistisen persoonallisuuden ruumiillistuma, huvitteli uhriensa avuttomuudella panemalla nämä ensin vannomaan täydellistä uskollisuutta ja sitten määräämään, että uskollisuus vaati pään ojentamista kauniisti pyövelin miekan alle.

Ylhäinen polveutuminen oli ihmiselle nyt pelkkä taakka ja sen perusteella tapettiin jokainen potentiaaliesti vaaralliseksi arvioitava. Yksilön omalla toiminnalla tai pyrkimyksillä ei ollut tässä merkitystä.

Nyt ei käsitelty yksilöitä, vaan kokonaisia sosiaalisia kategorioita, kuten jo Lenin ja sittemmin Stalin tekivät Venäjällä. Ennen heitä Iivanat III ja IV olivat tehneet samoin Novgorodissa ja muuallakin. Leninin ja Stalinin mielestä kyseessä oli tieteellinen lähestymistapa asioihin.

Waltarille nämä puhdistukset olivat nykypäivää ja lähellä oli vielä Katynin joukkomurhan paljastuminenkin.

Suomi oli pelastunut kuin ihmeen kautta, minkä merkitystä meillä ei vieläkään yleisesti ymmärretä. Onko sellaisella itse asiassa merkitystäkään, mitä ei lainkaan tapahtunut?

Tämä on hieman paradoksaalista, mutta näyttä siltä, että aikoinaan tunnetun uhan suuruus häipyy aivan erityisen helposti myöhempien sukupolvien mielestä ja käsityksemme asioista vääristyy oleellisesti, kun tuijotamme historiassa vain siihen, mikä tapahtui.

Joka tapauksessa siis on ilmeistä, että uusi aikakausi, ”Pedon aika” oli koittanut myös toisen maailmansodan päätyttyä. Ehkäpä raamattu voisi antaa vihjeen siitä, mitä siihen täytyi tuon termin käyttäjien mielestä kuulua? Ilmestyskirjasta Waltari ei kuitenkaan itse asiassa puhu mitään, vain tuo termi Pedon aika näyttää viittaavan siihen.