Krakova

 

Ylösnousseessa Vähä-Puolassa

 

Joihinkin hetkiin tiivistyy tavallista enemmän historiaa tai ainakin sen kokemista. Sellainen oli minulle riippumattoman ammattiliitto Solidaarisuuden perustaminen elokuussa 1980 Gdánskin telakalla.

Termi ”solidaarisuus” kuului vahvasti ns. taistolaisuuden peruskalustoon. Sehän ilmensi sitä uutta psykologiaa, jonka suurteollisuuden työläiset Marxin mukaan väistämättä omaksuisivat, kun karut olosuhteet siihen pakottaisivat.

Aulikki Oksanen ja kumppanit olivat tehneet jo kaikille sumalaisille tutuksi tämän asian esittämällä ”laulua solidaarisuudesta”:

Maa on kaiken kansan, mutta

herrat sitä hallitsee

Leipää saa ja oikeutta,

vain kun siitä taistelee!

Työstä ja taistelusta

on syntyvä solidaarisuus!

Voimaa ja uskallusta,

lämmintä luottamusta

tuo Solidaarisuus!!!

Tuota viimemainittua sanaa ei ajateltu silloin vielä isolla kirjaimelle kirjoitetuksi, vaikka se karjaistiin suurella paatoksella.

Mutta nytpä oli syntynyt sellainen liike, joka oli taatusti ihan oikeita työläisiä edustava ja joka näytti olevan niin vahva voima, että se riepttelisi Puolan hallitustakin mielin määrin.

Kuulimme uutisia siitä matkustaessamme bussilla Petroskoista, suomalais-neuvostoliittolaisesta historiaseminaarista takaisin Helsinkiin.

Spontaanisti ryhdyimme vanhemman kollegan kanssa laulamaan tuota laulua solidaarisuudesta ja yritimme pitää naaman vakavana, vaikka vaikutelma oli aivan hillittömän koominen. Historian ironia ei olisi voinut kiteytyä tiiviimmäksi. Sana ”solidaarisuus” ei voinut enää koskaan kuulostaa samalta.

Ristiriita ”reaalisosialismissa” julistetun totuuden ja kansalaisten, ja vieläpä erityisesti suurteollisuuden työläisten jokapäiväisen kokemuksen välillä ei olisi voinut olla selkeämpi ja sovittamattomampi.

Totta kyllä, kaikki tämä tapahtui ”pikkuporvarillisessa” Puolassa, jolle sosialismi sopi yhtä huonosti kuin satula lehmälle, kuten pettyneet venäläiset olivat tottuneet sanomaan. Puolassa ei edes maataloutta ollut kollektivisoitu ja oli siis selvää, että pientuotannon synnyttämä psykologia eli yhä vahvana.

Mutta miksi ihmeessä se tuntui olevan kaikkein vahvinta juuri suurilla telakoilla ja Krakovan Nowa hutan kaltaisen valtavan terästehtaan työläisten keskuudessa? Asianhan piti olla juuri päinvastoin.

Hyvä kysymys. Ilmeinen vastaus oli, etteivät Marxin kuvitelmat inhimillisen psykologian muuttumisesta tuotantotavan myötä vastanneet todellisuutta. Eiväthän ne itse asiassa edes perustuneet mihinkään asialliseen tutkimukseen, ainoastaan pintapuolisiin havaintoihin ja kuulopuheisiin. Eiväthän Marx ja Engels työläisten elämästä mitään tienneet.

No, menihän siihen vielä vuosikymmen, ennen kuin ”reaalisosialismi” romahti ja Puola muiden muassa vapautui sen pakkopaidasta. Tapahtuiko samalla siirtymä pakkovallasta ainoaan mahdolliseen ja oikeaan yhteiskuntajärjestykseen, on jo suurempi kysymys. Ei yksi vallankumous kaikkia maailman ongemia ratkaissut.

Joka tapauksessa puolalaisille kansallisuuskysymys oli yksi kaikkein perustavimmista. Maalle ja kansakunnalle aina 1700-luvulta lähtien tehty systemaattinen väkivalta ja koko valtion toistuva hävittäminen oli jättänyt syvät jäljet.

Ei niitä voinut pois pyyhkiä lepertelyillä kommunistisesta internationalismista ja veljeydestä venäläisten, saksalaisten ja kaikkien muidenkin työläistoverien kanssa. Puolan Solidaarisuus oli myös hyvin kansallinen liike, maan historiasta johtuen.

Krakova oli aikonaan Puolan vanha pääkaupunki Vilnan rinnalla (ks. Vihavainen: Haun pohjoinen jerusalem tulokset). Varsova korotettiin hallintokaupungin arvoon vasta Vaasa-suvun aikana 1600-luvulla.

Krakova sijaitsee paikalla, jossa kaikki Puolanhävittämiseen osallistuneet vallat kohtaavat toisensa: niin Venäjä, Itävalta kuin Preussikin. 1800-luvun jälkipuoliskolla se kuului Itävaltaan, joka oli maltillisempi esivalta kuin muut naapurit.

Kansallisesti Itävalta oli yhtä tilkkutäkkiä, kuten vanha Puola yleisemminkin. Juutalainen aines oli vahva ja Krakovassakin juutalaisia oli asukkaista enimmillään huikeat 40 prosenttia, vaikka kirkkojakin riitti joka kulmalle.

Toisen maailmansodan jälkeen koko Puola siirrettiin uuteen paikkaan saksalaisten vanhan itäisen ekspansion kumoamiseksi. Samalla maa puhdistettiin etnisesti. Nykyään se on aivan poikkeuksellisen homogeeninen väestöltään, vaikka esimerkiksi juutalaisuus kyllä yhä näkyy kaupunkikuvassa.

Nykyäänhän se ei olekaan kansallisuus, vaan uskonto. Samalla se on ylikansallinen. Nytkin oli synagogan seinä täynnä kuvia Gazan juutalaisista panttivangeista.

Mikäli haluaisin kirjata muistiin asiantuntemattoman ensivaikutemani Krakovasta, voisin todeta, että silmiinpistävää on täällä, kuten muuallakin Puolassa katolisuus, nationalismi ja toisen maailmansodan jälkeisten muistomerkkien määrä.

Usein niissä esitetään hyvinkin vanhoja aiheita, kuten Grunwaldin (Tannenbergin) taistelua vuonna 1410 tai juutalaisten saapumista Puolaan keskiajalla. Aina ei marttyyriaihe ole vallitseva.

Lukemattomat kirkot ovat hyvin rikkaita koristeluista ja synagogiakin on säilynyt useita. Wawelin vanha kuninkaanlinna on taas korotettu loistoon, vaikka itävaltalaiset olivat välillä pitäneet sitä kasarmina. Vanha kaupunki on hyvin elävä lukemattomine ravintoloineen ja matkamuistomyymälöineen.

Puolalle, joka valtiona oli hävinnyt yli sadaksi vuodeksi, on kansallinen historia poikkeuksellisen tärkeä. Toisessa maailmasodassahan se jälleen hävitettiin ja taas kerran saivat puolalaiset joukko-osastot tuntea Dabrowskin (Dombrowskin) masurkan sanojen ajankohtaisuuden: Vielä ei Puola ole hävinnyt niin kauan kuin me elämme! (ks. Vihavainen: Haun polska ne zginela tulokset).

Tuntemattoman sotilaan hauta Grunwaldin monumentin edessä luettelee pitkän rivin taisteluita eri puolilta Eurooppaa, Monte Cassinosta Narvikiin. Siellä, missä vapauden puolesta taisteltiin, olivat aina myös puolalaiset. Tämähän on jo vanha romantiikan ajan tunnus, suoraan Mickiewicziltä, ellen väärin muista.

Toinen kaikkialla näkyvä teema on paavi Johannes Paavali II. Stalin kyseli joskus pilkallisesti, montako divisioonaa paavilla on. Mikäli Johannes Paavali II: poliittisen merkityksen voisi imaista sotilaallisin termein, on kysymys ollut vähintäänkin armeijakuntatasosta, ehkä ihan armeijoista. Ei paaville kukaan voinut mitään, ainakaan Puolassa.

Ensivaikutelmat ovat tietenkin pinnallisia, mutta myös tavallaan erityisen tärkeitä, koska niissä koettu yllättävyys myöhemmin helposti unohtuu, kun asioihin tottuu ja niitä alkaa tuntea paremmin.

Eipä tässä tällä erää sen enempää. Krakovaa tunnen siis vain nimeksi, mutta minulla on nyt joka tapauksessa oma vaikutelmani myös Puolan siitä osasta, jota en ennen ole tuntenut. Se on ehkä vähemmän traaginen ja marttyyriutta korostava kuin Varsova (Auschwitzissa en käynyt) ja nostaa sen sijaan enemmän esille mennyttä loistoa.

Kuitenkin koko Puolan kansakuntana kokema historia on voimakkaasti läsnä, Wawelin kuninkaanlinnan loistosta Puolan jakoihin, Kosciuszkoon, Mizkiewicziiin ja Czartoryskiin.

Puolan uusi ylösnousemus keskittyy solidaarisuuteen ja Johannes Paavaliin, ei niinkään Pilsudskiin ja Veikselin ihmeeseen. Kirkot ovat ahkerassa käytössä ja vanhasta yliopistosta ylpeillään.

Itse asiassa katolinen kirkko olikin myös erittäin voimakas kulttuurin ja tutkimuksen edistäjä. Tässä kunnostautuivat myös jesuiitat, vaikka paavikin katsoi aikoinaan parhaaksi kieltää niiden toiminnan.

En ryhdy leikkimään analogialla, joka vertailisi jesuiittoja ja nykyamerikkalaista yliopistollista sensuuriajattelua. Ehkä siinäkin olisi jutun juurta. Ajatellaanpa vain Ingnatius Loyolan hengellisiä harjoituksia ja eräitä tuoreempia ilmiöitä BLM:stä intersektionalismiin. Molemmissahan näyttää ainakin sentimentalismi nousseen järjen yläpuolelle.

En tiedä, onko noilla lännen uusilla ilmiöillä paljonkin kannatusta Puolassa.

Kuvittelisin, ettei ole, koska maan kansallinen tarina ylösnousemuksineen poikkeaa niin paljon amerikkalaisesta valkoisen miehen ajatellusta herraroolista. Sama psykologinen pohjavire taitaa löytyä myös Baltian maista.

Ei nationalismi ole siellä merkinnyt herruutta, vaan sorrettujen solidaarisuutta sortajia vastaan.

Puola taitaa sentään yhä olla toista maata?

Ennen sotaa ajateltua

 

Geopolitiikkaa II

 

Глобальная геополитика (под ред. И.И. Абылгазиева,И.Б. Ильина. И.Ф. Кефели. Издательство Московского университета 2010, 312 с.

 

Neuvostoliitossa jokaisen korkeakouluopiskelijan oli suoritettava kurssit marxismi-leninismissä (paremmalla suomella sanoen leniniläisessä marxilaisuudessa), supertieteessä, jolle kaikkien muiden tieteiden tuli olla alistettuja.

Kun Neuvostoliitto romahti, jäi tuhansittain noita opettajia työttömiksi, mutta heille keksittiin oitis uusi oppiaina: kulturologia.

Marxismi-leninismi oli äärimmäisen abstrakti oppi, jossa liikuttiin sekä luonnontieteen ja logiikan (diamat), historian ja kulttuurin (istmat) ja vieläpä taloustieteenkin alueella ja se antoi opiskelijoilleen ja opettajilleen paljon yleistä tietoa eri alueilta,  muun muassa länsimaisesta filosofista, jonka arvosteleminen kuului sen toimialaan.

Aleksandr Dugin ei suotta ole sanonut, että geopolitiikka on tämän vuosisadan marxismi-leninismiä. Hänen oma versionsa siitä sisältää huomattavan paljon aineksia dialektisesta ajattelusta.

Tässäkin kirjassa olevassa sitaatissa Dugin julistaa, että ”mikään ei ole tänään yhtä suosittua Venäjällä kuin antiamerikkalaisuus… Se on uskon symboli… olla venäläinen merkitsee tänään ’olla antiamerikkalainen’. Antiamerikkalaisuus on tänään kansallisen identiteetin tärkein piirre. Se vuoksi me emme pidä Amerikasta (ne ljubim Ameriku)”.

Huomatkaamme, että tämä sitaatti on vuonna 2007 ilmestyneestä Duginin kirjasta Geopolitika postmoderna. Siihen aikaan mielipidetutkimukset osoittivat Yhdysvaltojen nauttivan Venäjällä sangen suurta suosiota. Mutta tämän filosofin teoriaan ei empiirisesti todennettu todellisuus mahtunut. Hänen ajattelunsa operoi toisella tasolla…

Dugin nyt vain on yksi geopoplitiikan harrastaja ja kieltämättä yksi kaikkein epämiellyttävimmistä, mikäli nyt rupeamme arvioimaan ajattelijoita sen perusteella, miten he suhtautuvat toisaalta sotaan ja toisaalta kansojen rauhanomaiseen yhteiseloon ja yleensäkin ns. poroporvarillisen onnen tavoitteluun. Sellaista hän osoittaa syvästi halveksivansa.

Toki myös venäläisessä geopolitiikan teoreetikoissa löytyy humaanimpia ajattelijoita, jotka arvostelevat myös venäläisiä kollegoitaan paranoidisesta lännen vihaamisesta, jonka juuria haetaan aina tuhannen vuoden takaa.

Toki, mikäli uskotaan läntisen sivilisaation olevan venäläisen antagonistinen vihollinen, jonka kohtaaminen väistämättömästi tarkoittaa toisen osapuolen tuhoutumista, on moinen ajattelu ymmärrettävää eli siis loogista. Miten vauvalla pohjalla se on, onkin sitten toinen juttu.

Tässä kirjassa esitetään lännen ”geostrategien” hautovan Venäjän hajottamista 11 ”suvereeniksi” valtioksi. Meneillään olevan sodan aikana siihen viittaava ääniä taisi jo jossakin vaiheessa kuuluakin, mutta sopii kysyä, missä määrin kyse oli reaktiosta Venäjän omaan politiikkaan. Peiliin katsominen on Venäjällä liian usein unohdettu.

Geopolitiikan käsite on tässä kirjassa ymmärretty hyvin löysästi ja siihen näyttää kuuluvan myös se, mitä Venäjällä on tapana nimittää kulturologiaksi ja joka käsittelee usein hyvin korkealla abstraktiotasolla eri maiden ja sivilisaatioiden ominaisuuksia sellaisina kuin jotkut ajattelijat ovat ne eri aikoina nähneet.

Sellaiset on lännessä tapana liittää historianfilosofiaan ja kirjassa käsitelläänkin laajasti suuria tämän alan näkemyksiä Danilevskista ja Spengleristä, Sorokiniin, Toynbeehen ja Huntingtoniin.

Näiden ajattelijoiden tuntemisen voi katsoa kuuluvan yleissivistykseen, niin epäsuosittuja kuin ne lännessä nykyään ovatkin. Tästä pisteitä kirjan tekijöille.

Vähän konstikkaammaksi asia menee, kun kirjoittajat alkavat käyttää uusia termejä, jotka näyttävät rakentuvan jonkilaiselle ajatellulle konsensukselle eri historianfilosofien näkemyksistä.

Sellaista konsensustahan ei ole olemassa ja tuskin voisi edes kuvitella, että noita näkemyksiä yhdistelemällä syntyisi muuta kuin mielialtaisia eklektisiä rakennelmia, joille ei kannata kuvitella empiiristä vastinetta todellisuudessa.

Tässä suhteessa kuvaava on luku Globaali geopolitiikka: sen syntymisen etapit, alueellinen rakenne ja toimijat. Eräs alaluku on nimeltään Nykyisen maailman geosivilisaatio. Siinä myös esitetään sivilisaation matriiseja, rajoja ja suodattimia.

Tärkeimpien sivilisaatioiden matriisi, jossa on esitetty niiden vertailu eri muuttujien suhteen on pedagogisesti yhtä valaiseva kuin se on ylimalkainen ja tuskin lainkaan empiirisesti todennettavissa.

Sen mukaan esimerkiksi suhde aineelliseen menestykseen ymmärretään länsieurooppalaisesa sivilisaatiossa hyveen tunnukseksi, kun se taas slaavilais-ortodoksisessa on vastoin henkistä ihannetta.

Suhde lakiin rakentuu lännessä yksilöllisen vastuun ja rationaalisen oikeusajattelun pohjalle ja Venäjällä taas vallitsee ”karismaattinen oikeuskäsitys, kollektiivinen vastuu ja laki saattaa olla vastakkainen oikeudenmukaisuudelle”.

Suhde yksilöön rakentuu lännessä sen pohjalle, että yksilö on arvo sinänsä ja yhteiskunnan perusta. Venäjällä taas henkilö on alisteinen konsensusajattelulle ja yhteisöllisyyden ihanne vallitse (sobornaja litšnost, ideal obštšinnosti).

Mitä uskontoon tulee, erotetaan lännessä maallinen ja uskonnollinen toisistaan. Venäjällä taas vallitsee ideokratia. Uskonto on siellä ideologia eikä henkilökohtainen uskonnollisuus.

Politiikan alalla lännessä on kansalaisyhteiskunta: suurin osa ihmisistä on mukana poliittisessa toiminnassa. Venäjällä politiikka taa ymmärretään ”kollektiiviseksi synniksi”, itse asiassa hyväksymättömäksi toiminnan piiriksi (neodobraemaja sfera dejatelnosti).

Tällaisia matriiseja, joissa on (kuten tässäkin tapauksessa) mukana useita eri kulttuuripiirejä, harrastetaan Venäjällä aika lailla. Lännessä, jossa usko ideologioiden ehtymiseen ja historian loppuun vielä taannoin oli vallitaevana, niitä ei sen sijaan ole aikoihin otettu vakavasti. Ehkäpä kannattaisi korjata näkemystä.

Kuuluisa, suurisuuntainen kulttuurien tutkimus World Values Survey (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset  ) lähtee sekin sellaisista faktoreista (tai päätyy niihin), joissa kansojen rationaalisuuden ja hedonismin asteen muuttuminen on tutkimuksen keskipisteenä.

Jatkuu joku päivä.

Geopolitiikka I

 

Geopolitiikan merkillinen maailma

 

Геополи́тика (географи́ческая поли́тика, др.-греч. γῆ — земля, πολιτική 

— государственные или общественные дела)

 — направление политической мысли,

 концепция о контроле над территорией,

о закономерностях распределения и перераспределения 

сфер влияния (центров силы) различных государств и

 межгосударственных объединений.

 В научном сообществе отсутствует консенсус

касательно статуса геополитики как науки^[1].

 

Venäläisen wikipedian mukaan geopolitiikka siis käsittelee muun muassa alueihin kohdistuvaa kontrollia ja etupiirien (vaikutusalueiden) jakaantumista ja uudelleenjakoa valtioiden ja kansainvälisten yhteenliittymien kesken. Geopolitiikan asemasta tieteenä ei ole yksimielisyyttä.

 

Kuten on jo silloin tällöin tälläkin palstalla huomautettu, venäläinen fasismi ei ole yhtäkkiä jostakin putkahtanut ilmiö. Sillä on pitkät juurensa venäläisessä intellektuaalisessa kulttuurissa, jonka erikoislaatuisuuden on pitkälle määrännyt pitkäaikainen kommunistivalta, jonka aikana vapaata ajattelu oli mahdollista milteipä vai emigranttipiireissä.

Toki villiä kasvustoa rehotti emigranttipiireissä, jossa vaikuttivat muun muassa Putinin suosikki Ivan Iljin ja eurasianismin perustajat, kuten Nikolai Trubetskoi.

Neuvostojen maassakin onnistui Lev Gumiljov tutkijankammiossaan, joka nykyään on museona, luomaan Venäjän historiasta uskomattoman grandioosin tarinan , joka Neuvostoliiton romahdettua saavutti suursuosion ja on tänään muuan venäläisen ajattelun ja politiikan keskeinen viitekehys.

Niinpä kun Neuvostoliitto romahti, jatkoi venäläinen älymystö yleensä keskusteluaan siitä, mihin se oli jäänyt Venäjän vallankumousta edeltäneenä aikana. Lännessä oli jo kauan puhuttu aivan muista asioista.

Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että venäläisten olisi ehdottomasti pitänytkin omaksua nuo kaiken maailman gender- ja rotu”filosofiat” ja pidättäytyä omaperäisestä ajattelusta ollakseen kelvollisia intellektuelleja.

Periaatteessa -siis ainakin periaatteessa- on erinomainen asia, että länsimaisen kulttuuriperinnön omaksunut maa lähteekin omille teilleen ja avaa sen pohjalta näkymiä, jotka eivät lainkaan päässeet esille lännen suurissa kulttuurisissa instituutiossa. Tämähän on sitä paljon puhuttua henkistä rikkautta.

Löysin taas hyllystä vuonna 2010 ilmestyneen geopolitiikan oppikirjan, jonka oli kustantanut Moskovan yliopisto. Kirjoitin siitä jo aikanaan ja liitän seuraavan tuon vanhan blogini, joka tuskin o vanhentunut.

Itse teema on kuitenkin nyt entistä ajankohtaisempi ja palaan siihen pian, ehkäpä jo huomenna.

Tässä joka tapauksessa nyt tuo vanha blogi. Muistakaamme, ettei sen julkaisemisen aikaan Krimiäkään ollut vielä vallattu:

 

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Takana länttä ja Eurooppaa

 

Edessä Euraasia, itä!

 

Venäjän erottautumisella lännestä on tuhatvuotiset perinteensä. Siitä huolimatta se voidaan lukea ja on jopa useimmiten luettu myös länsimaisen kulttuurin piiriin. Tiettyinä aikoina Venäjän avoimuus Euroopalle on ollut hyvinkin suurta, toisinaan se taas on sulkeutunut ja korostanut omaa erilaisuuttaan ja samalla yleensä myös erinomaisuuttaan. Neuvostokauden huippuhetket olivat tässä suhteessa huomattava, mutta ei ainutlaatuinen aikakausi.

Slavofiilinen ajattelu syntyi reaktiona eurooppalaistamiselle ja usein se vaistomaisesti sijoitetaan 1800-luvulle, jopa sen alkupuolelle. Itse asiassa tämä Venäjän erityisyyttä korostava ideologia ei ole koskaan ollut niin voimakas kuin nykyään.

Oswald Spenglerin edeltäjä Nikolai Danilevski oli ensimmäisiä teoreetikkoja, jotka sijoittivat venäläisen kulttuurin jyrkästi eurooppalaisesta erilliseksi. Seuraava tämän ajatuksen kukoistuskausi oli maailmansotien välisen ajan euraasialaisuus, joka kuitenkin jäi pieneksi emigranttivirtaukseksi. Vasta 1990-luvulla uusslavofiilisyys paisui nopeasti suureksi, joskin kirjavaksi liikkeeksi, jonka ilmenemismuotoja voi löytää kaikkialta.

Itse asiassa uusslavofilia oli lähes huomaamatta syntynyt jo neuvostoaikana, mutta silloin se tietenkin pysyi marginaalissa. Neuvostoliiton hajottua se aivan ilmeisesti alkoi täyttää sitä tyhjiötä, jonka reaalisosialismi jätti jälkeensä. ”Elämää suurempana” eli yhteisön ja valtion yliyksilöllisiä ulottuvuuksia korostavana ajatteluna se oli myös samankaltainen marxismi-leninismin kanssa.

Virallinen Venäjä on pitänyt välimatkaa tähän ideologiaan, mutta tuo välimatka ei ole pitkä ja tuntuu siltä, että se on hyvin huomattavasti kaventunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Venäjä, joka yrittää rakentaa Euraasian liittoa, suhtautuu kovin myötäsukaisesti myös siihen ”euraasialaiseen” ideologiaan, jota maassa levitetään.

”Euraasialaisuus” voisi periaatteessa olla Venäjän suurvaltapyrkimyksille optimaalinen suojavaate. Se olettaa, että Venäjä on luonteeltaan välttämättömästi imperiumi, jossa Euraasian kansat elävät symbioosissa keskenään. Toisin kuin muissa imperiumeissa, peruskansallisuus ei sorra, vaan suorastaan auttaa muita. Euraasian kansat kuuluvat luonnostaan yhteen, mutta ei ole aivan selvää, missä imperiumin raja menee. Euraasian nuorisoliiton mielestä valtakunnan rajat ulottuvat valtamereltä valtamerelle, joten mukana täytyy olla myös Suomen ja Skandinavian. Näinhän geopolitiikan teoreetikot arvelivat myös sata vuotta sitten.

Tämän hetken tärkein euraasialaisuuden teoreetikko on Aleksandr Dugin, jonka muistetaan sijoittaneen myös Suomen johonkin karttaansa imperiumin rajojen sisälle.

Suomi on kuitenkin ilmeisen huono kandidaatti Euraasian yhteisön jäseneksi, koska sen kulttuuri on luterilainen.

Suuren teoreetikkonsa Duginin perustama Euraasialainen puolue tosin selittää, että kaikki muut, paitsi Amerikka ovat heidän ystäviään. Tässä on kuitenkin kysymys ajankohtaisesta politiikasta ja taktiikasta eikä perusarvoista. Viimemainitut sen sijaan ovat venäläisyyden ”kulttuurisen koodin” ydin, jota slavofiilit yleisesti pitävät ”venäjäläisen sivilisaation” (российская цивилизация) keskeisenä lännestä erottavana tekijänä.

Syystä tai toisesta usko näihin venäläisiin perusarvoihin näyttää vain kukoistavan, vaikka käytäntö todistaa toista. Niinpä Moskovan yliopiston geopolitiikan oppikirjassa (Абылгазиева, Ильина, Кефели: Глобальная геополитика, Издательство МГУ 2010) väitetään, että venäläisille, toisin kuin läntisen sivilisaation kansoille, ei ole tyypillistä menestyksen, omaisuuden ja vapauden arvostus, vaan henkisen harmonian tavoittelu, patriarkaaliset arvot ja ihanteet. Venäläisessä kulttuurissa ei keskeistä myöskään ole yksilö, vaan yhteisö ja valtio.

Epäilemättä tämänsuuntaisia tuloksia on saatu tutkimuksissa ja esimerkiksi World Values Survey osoittaa tiettyjä eroja venäläisen ja läntisen kulttuuripiirin monien alueiden välillä. Tuossa venäläisessä erottautumisen halussa on kyllä näkevinään myös taipumusta liioitella erojen merkitystä, julistaa halutut asiat todellisuudeksi ja vähätellä poikkeamia säännöstä.

Venäläisten väitetty välinpitämättömyys materiaalisista arvoista toteutuu monen tarkkailijan mielestä oudoissa muodoissa, kun katselee vaikkapa Pietarin ja Moskovan katujen kulkijoita ja heidän autojaan ja talojaan. Myös venäläisen kulttuurin ytimeen luettu yhteisvastuun tunne menettää hohtoaan, jos sitä arvioidaan syrjäytyneiden ja vammaisten ihmisten kohtelun perusteella. On myös kovin uskallettua johtaa venäläisten nykyistä arvosuuntausta ortodoksisesta uskonnosta ja unohtaa, että sivilisaation ytimeksi kuvitellut arvot ovat kaikkialla melko nopeassa muutoksen tilassa.

Aleksandr Dugin, Moskovan valtionyliopiston professori on jyrkästi lännenvastainen ideologi ja Euraasia-puolueen perustaja. Hän on myös duuman puheenjohtajan, Sergei Naryshkinin alaisen asiantuntijaneuvoston jäsen viime vuoden maaliskuusta lähtien.

Duginin mielestä euraasialaisuus on ”XXI vuosisadan marxismia”, vallankumouksellista filosofiaa, jolla on yleismaailmallinen merkitys. Duginin euraasialaisuus on antiglobalismia ja ”kontinentalismia”, joka haluaa yhdistää koko vanhan maailman USA:ta ja sen edustamaa kulttuuria vastaan. Se on traditionalismin ja ”vasemmistolaisen patriotismin” taistelua atlanttista arvojärjestelmää ja taloutta vastaan.

Varsin hurjaa tekstiä löytyy Duginin perustaman Euraasian nuorisoliiton sivulta www.rossia3.ru, myös englanniksi. Liikkeen fasistisesta luonteesta ei voi erehtyä, siitä kertovat niin tavoitteet (absoluuttinen valta…), ilmaisut (tarvitaan uusia ihmisiä… iloisia ja armottomia…) ja jopa kuva-aineisto. Nuorisoliitto ihailee myös vanhoja natsien ”esoteerisiä” harrastuksia.

Nuorisoliiton tavoitteena on luoda Venäjä 3 – uusi Venäjä. Tällä hetkellä selitetään kahden Venäjän, nykyisen korruptoituneen ja rappeutuneen valtion (Venäjä 1) ja ”oranssin Venäjän” (Venäjä 2) taistelevan keskenään. Mikäli oranssi voittaisi, katoaisi Venäjä kokonaan… Venäjä 3 tulee kuitenkin voittamaan. Taistelussa se noudattaa kovuutta, jalomielisyydelle tulee tilaa sitten kun vihollinen on voitettu…

Liikkeellä on myös oma katkismuksensa. Se julistaa: ”Sinun tulee olla herra. Sinun tulee olla kaunis, ylpeä, viisas ja rohkea. Sinun pitää hallita Euraasiaa. Olet vapaa. Nouse ja hallitse. Sinun ei pidä olla palvelija, lakeija, orja. Sinun ei pidä olla epäsikiö, vätys, tyhmyri eikä pelkuri. Kukaan ei pysty murtamaan tahtoasi… Olet enemmän kuin ihminen. Sinusta täytyy tulla enemmän kuin ihminen…” Ja niin edelleen. Ad nauseam. Liikkeen jäsenten julistetaan jo olevan maailman herroja, tradition kerrotaan olevan aina ja kaikessa oikeassa ja niin edelleen.

Tokihan nuorison on vapaassa maassa saatava harrastaa niin filosofiaa kuin kaunopuheisuutta ja vaikkapa hieman hullutellakin. Tässä mielessä Venäjän valtiovallan avarakatseisuutta voi vain kiitellä. Joissakin muissa maissa tämä kotisivu luultavasti kiellettäisiin.

Camp-huumorina voisi pitää, että euraasialaisella liikkeellä on myös suomalaisia kannattajia ja jopa toimihenkilöitä. Apokryfisellä ”Euraasian kansanrintamalla” on jopa  muuan suomalainen dosentti puheejohtajistossaan.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Kreml näyttää vakavasti pyrkivän Euraasian liiton kehittämiseen jonkinlaiseksi suurvallaksi ja ilmeisesti jopa globaaliseksi voimakeskukseksi. Voidaan toki epäillä tämän projektin menestymisen mahdollisuuksia siitä huolimatta, että ns. geopolitiikan klassikoiden mukaan juuri Venäjällä olisi tässä suhteessa suuret näköalat Euraasian ”sydänalueen” haltijana.

Tosiasia joka tapauksessa on, että uusslavofiilinen villi ideologinen kasvusto erityisesti euraasialaisessa muodossaan näyttää hyvin kelpaavan Kremlille sen yrittäessä paikata hupenevaa kannatustaan uusien urbaanien venäläisten keskuudessa.

Putin on luultavasti aivan liian rationaalinen ja kyyninen ottaakseen Duginin kaltaisten sepustajien kirjoituksia aivan vakavasti. Hän kuitenkin tarvitsee lisää kannattajia ja mikseipä niitä haalisi tästä euraasialaisesta sekametelisopasta, kun sitä kerran tarjotaan ja kun tätäkin tavaraa nyt myydään hyvin. Vihollisen vihollistahan sanotaan myös ystäväksi. Keskivertovenäläistä tämä tuote ei ilmeisestikään kiinnosta ja länsimielistä intelligentsijaa se suorastaan puistattaa, mikä lienee tarkoituskin.

 

Uppoamisvaara.

 

Hullujen laivassa

 

”Hullujen laiva” (ks. Vihavainen: Haun narrien laiva tulokset) on vanha, jo antiikin ajalta periytyvä vertaus maailmasta, jota kansoittavat ja ohjaavat toinen toistaan vähämielisemmät ihmisolennot, jotka usein vielä toimivat ilmeisen euforian vallassa. Tämä teema on innoittanut monia taitelijoitakin. Heille olisi taas töitä.

Venäjällä on jo pitemmän aikaa kukoistanut oma, sille tyypillinen hulluuden muoto, johon liittyvät suuruusharhat ja kuvitelmat omasta ylivertaisuudesta, erityisesti moraalisesta.

Toki Venäjä oli jo 1990-luvulla omaksunut rationaalisemman politiikan, joka täytti suurvaltachauvinistien sydämet kauhulla: siitä oli tulossa normaali valtio muiden joukossa, itse asiassa ”korporaatio”, eikä valtio.

Krimin valtauksesta lähtien tilanne muuttui ja Aleksandr Dugin, jota enimmäkseen vielä  pidettiin hourulan aidan väärälle puolelle vahingossa joutuneena haihattelijana, nousikin uuden Venäjän suureksi, edustavaksi hahmoksi.

Ettei pääsisi unohtumaan, julkaisen tässä uudelleen katsauksen erääseen hänen kirjoittamaansa kirjaan. ”Geopolitiikka” ei suotta ole aikamme muotikäsitteitä. Sellainenhan se oli myös natsismin kukoistusaikana (ks. myös Vihavainen: Haun maksim kalašnikov tulokset).

Kun kysytään, kuuluuko Suomi tällaisten ”geopoliitikkojen” ajattelussa Venäjään, on vastaus selvä: totta kai se kuuluu. Miksi näin on, on vaikeampi kysymys.

Ei ”geopolitiikka” siinä mielessä, kuin Venäjän lunatic fringe sitä harrastaa, ole mihinkään normaaliin tieteeseen rinnastettava asia, vaan aivokummitus, joka omaksutaan uskolla. Ei sitä tarvitse perustella, päinvastoin, kaikki muu perustellaan sillä.

Tässä siis hieman tästä ”tieteestä” sellaisena, kuin e esitetään yliopistollisessa oppikirjassa:

 

perjantai 28. lokakuuta 2022

Putinin hullu kuiskaaja

 

Venäjän uusi supertiede?

 

A.G. Dugin, Geopolitika Rossii. Akademitšeski projekt, Moskva 2014, 521 s.

 

Meillä ei vielä pari vuosikymmentä sitten käytetty juuri lainkaan sanaa geopolitiikka. Kyseessähän oli sodanedellisinä vuosikymmeninä muotiin tullut, erityisesti natsien suosima kvasitiede, joka ei ainoastaan pyrkinyt selittämään historiaa maantieteen kautta, vaan myös luuli voivansa antaa normatiivisia ohjeita politiikalle.

 Parhaimmillaan kyseessä oli joissakin tapauksissa antoisa tarkastelukulma, joka piti tapahtumien selittämisessä silmällä maantieteen eri valtioille tarjoamia strategisia etuja ja haittoja ja huonoimmillaan mumbo-jumboa, joka tarjosi ongelmiin aina yhtä ihmelääkettä eli sotaa, muka ”luonnon” vaatimuksena.

Nyt sekä käsite että sen alla harjoitettava kvasitiede ovat tulleet taas näyttävästi esille. Tämä on ennen muuta moskovalaisen professori Aleksandr Duginin -sanoisiko- ansiota. Dugin on äärimmäisen tuottelias eksentrinen ajattelija, jonka julkaisuluettelo jo tässä vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassa käsittää kymmeniä monografioita, jotka usein ovat sangen paksuja, kuten Etnososiologia (844 s.) tai Neljäs tie (683 s.).

On ilmeistä, että voimme puhua maanisesta persoonallisuudesta, jonka obsessioihin kuuluu aivan erityisesti sota. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dugin ).

Käsillä olevan kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2011. Tämä uudempi on vuodelta 2014 ja siinä ovat siis jo mukana sellaiset kirjoittajaa tavattomasti ilahduttaneet asiat kuin Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan miehitys. Painos on jostakin syystä vaatimattomat 500, mikä liittynee tuon ajan oppikirjatarpeisiin.

Kirja on esittelytekstin mukaan virallisesti hyväksytty sosiologian oppialan kirjallisuudeksi, joskin sitä suositellaan myös geopolitiikan, historian ja politiikan opiskelijoille ja laajemmallekin yleisölle. Kyseessä kerrotaan olevan geopolitiikan venäläisen koulukunnan perustajan ensimmäinen Venäjän historian ja sen solmukohtien geopoliittinen rekonstruktio.

Kirjan abstraktissa kerrotaan tarkemmin, että kirja perustuu Moskovan yliopistossa pidettyihin luentoihin, joissa Venäjän historiaan on sovellettu geopoliittista metodia ja kaikki on saatettu thalassokratian ja tellurokratian välisen globaalisen kilpailun kontekstiin. Thalassokratia tarkoittaa siis merikeskeistä maailmaa ja tellurokratia maakeskeistä -nämähän ovat klassisen geopolitiikan peruskäsitteitä.

No, onhan yliopistoissa, tieteen vapauden takia ollut aina mahdollista esittää kaikenlaisia spekulatiivisiakin ajatuksia, saattavathan ne mielikuvitusta virkistää ja olla siten hyödyllisiäkin.

Mutta tämä kirja on kyllä omaa luokkaansa. Neuvostoaikana kaikki joutuivat opiskelemaan dialektista ja historiallista materialismia (diamat ja istmat). Silloisen ajattelun mukaan nämä muodostivat supertieteen, jonka kanssa kaikkien muiden tieteiden piti olla sopusoinnussa, jotta ne voitaisiin tunnustaa tieteellisiksi. Tämä koskiyhtä hyvin luonnontieteitä kuin humanistisia ja yhteiskunnallisiakin.

Jotta tällainen järjettömyys olisi voitu viedä läpi, tarvittiin valtava määrä ajatustyötä ja selitttelyä ja jokaisessa tieteellisessä teoksessa oli alussa pitempi tai lyhyempi katsaus, joka osoitti hengentuotteen olevan marxismi-leninismin supertieteen kanssa sopusoinnussa.

Nythän sellaista ei toki enää ole. Sellaiset alat kuin sosiologia ja kybernetiikka leimattiin aikoinaan porvarillisiksi kvasitieteiksi ja niiden harjoittaminen lopetettiin joksikin aikaa. Myöhemmin havaittiin viisaammaksi vain selittää ne marxismiin soveltuviksi.

Sosiologia on Venäjällä nyttemmin ollut tiukasti empiiristä ja aika lailla amerikkalaisvaikutteista. Sitä se näyttäisi johtavien aikakauskirjojen valossa olevan vieläkin ja on helppo kuvitella, mitä esimerkiksi Pietarin Eurooppalaisen yliopiston sosiologit sanovat tieteensä duginilaisesta variantista. Itse asiassa he kyllä sanoivatkin sen jo pari vuosikymmentä sitten.

Sosiologiasta jotakin tietävälle menee ihmetyksen sormi hämmästyksen suuhun, kun hän lukee tätä sosiologian oppikirjaa. Miten ihmeessä sosiologia voi olla alisteinen geopolitiikalle? Onko tosiaan niin, että bysanttilaista traditiota ja tellurokratiaa edustavat venäläiset ja thalassokraattiset länsimaalaiset ovat keskenään aivan kuin eri lajeja (natsit käyttivät termiä Aftfremd), jotka eivät voi ymmärtää toisiaan eikä niiden pidäkään? Onko tilan vaikutus ihmisen psyykeen ratkaisevan suurta ja sekö on venäläisen sielun perustekijä? Entä ne muut tekijät?

Normaalin länsimaisen tieteellisyyden näkökulmasta kirjan perusoletukset ovat täyttä hokkuspokkkusta eikä kirjailija menekään empiiriselle tasolle, vaan toistelee geopoliittisten aivoitustensa höysteeksi vanhoja slavofiilisiä väitteitä siitä, että läntinen kristillisyys on jo yli vuosituhat sitten harhaantunut aidosta kristillisyydestä, jota vain venäläinen ortodoksia edustaa. Memento filioque!

No, saahan sitä kaikenlaista hupsutella, vaikka suuresti ihmetyttääkin, että kirjoittaja saa tehdä sitä hyväksytyssä yliopistollisessa oppikirjassa. Uskomattomimmat kirjan kohdat sisältyvät kuitenkin sen loppuosaan, jonka voi sanoa olevan yksinkertaisesti tähän maailmanaikaan sovellettua natsismia, jolle sota on pyhä ja keskeinen asia.

Kirjan mukaan Venäjästä tehtiin 1990-luvulla korporaatio, joka oli itse asiassa anti-Venäjä. Sen jälkeen Putin pelasti sen. Vuonna 2014, Krimin liittämisen jälkeen ”korporaatio Venäjä” lakkasi olemasta olemassa.

Venäjää pidettiin tuona häpeällisenä ja kuolemanvaarallisena aikana tavallisena valtiona, joka se ei ole. Venäjä on sivilisaatio, joka ei kuulu läntiseen sivilisaatioon, joka on sen antagonistinen vihollinen. Venäjä on tasavahva (ravnosilnaja) koko lännen kanssa ja käy sitä vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Venäjän talous yhdessä BRICS-maiden kanssa on siirtymässä uudelle tasolle, joka ei enää ole kapitalismia. Kapitalismihan on protestanttisen hengen luomus, kuten jo Max Weber osoitti… Venäjän uskonto ei ole mammonan, vaan Kristuksen uskonto, sanoo kirjoittaja, viemättä asiaa konkreettiselle tasolle. Esimerkiksi oligarkkien uskonnollisesta roolista olisi kiintoisaa kuulla enemmänkin.

Jo tässä kirjassa eli vuonna 2014 Dugin väittää, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan. Kyse ei siis valitettavasti ole pahantahtoisesta panettelusta, vaan selvästi ja varauksitta julkituodusta maniasta. Valitettavasti muuan Putin-niminen henkilö näyttää nykyään ottavan Duginin houreet täydestä todesta. Pian suomeksi ilmestyvässä teoksessaan Bengt Jangfelt arvelee, että Putinin käänne tällaisen geopoliittisen uskonnon suuntaan näyttäisi tapahtuneen vuonna 2012, jolloin hän tapasi Duginin.

Kukapa hänen tiennee. Putinin eilinen esiintyminen Valdai-klubissa vaikuttaa käsittämättömän sekopäiseltä, ellei sitä selitä juuri tällaisilla Duginin ajatuksilla. It’s madness, but there’s method in it.

Dugin imartelee Putinia ja tekee tästä maailmahistorian navan käyttäen keskiaikaista hallitsijan kahden ruumiin käsitettä. Hänen mielestään Putinin ”poliittinen ruumis” (body politic) on mystisellä tavalla koko Venäjän ruumis: Второе тело Путина -это русское тело, в нем живет дух России как государства, народа, цивилизации. И сейчас этому духу брошен экзистенциальный вызов… (Putinin toinen ruumis on venäläinen ruumis, siinä elää Venäjä valtiona, kansana ja sivilisaationa. Sille on nyt heitetty eksistentiaalinen haaste…).

Taidatkos sen paremmin sanoa. Elämme hurjia aikoja, hullujakin.

 

Rienausta

 

Kansa ja sen jalous

 

Kaikkialla tunnustettaneen se periaate, että omakehu haisee. Niinpä henkilökohtainen vaatimattomuus, johon liittyy vastaavasti toisia kohtaan esitetty kohteliaisuus, saatetaan hyvin sivistyneissä maissa, kuten Japanissa ja Kiinassa viedä suorastaan äärimmäisyyksiin.

Kollektiivisesti itseä sentään saa kehua ja monen mielestä onkin sitä arvokkaampaa, mitä pitemmälle tässä puuhasa mennään.

Itsekehun kärjessä ovat tietenkin olleet diktatuurivaltiot, joissa yleensä opetetaan, että kaikki se ihmeellinen, joka maassa toteutuu, on viime kädessä yhden suuren ihmisen ansiota.

Pluralistisen demokratian vallitessa epäillään se sijaan aina suurmiesten ja suurten johtajien erinomaisuutta, ja kansalaiskuntoa osoitetaan juuri tölväisemällä heitä mahdollisimman rohkeasti.

 Sen sijaan itse kansan arvosteleminen on hankalampi asia. Joskus koko ideakin koetaan kummallisena ja suorastaan absurdina: kuinka nyt kansaa voisi arvostella. Siihenhän sisältyy kaikki.

 Politiikassakin kansan ääni on Jumalan ääni. Itse asiassa Jumalan sijaan olisikin alettava yksinkertaisesti puhua kansasta, mikäli nyt humanisteja ollaan. Kaikki tapahtuu tai sen pitäisi tapahtua kansan toimesta kansan parhaaksi. Inhimillisen toiminnan päämääränä on kansan onni.

”Kansan”, kuten ”onnenkin” käsite on tietenkin moniselitteinen. Se voi tarkoittaa herderiläisittäin ymmärrettyä kielen ja etnisyyden mukaan määräytyvää kansakuntaa (natio) tai sitten vaikkapa ns. alempia kansanluokkia. Se voi myös tarkoittaa tietyn valtion piiriin kuuluvien yksilöiden kokonaisuutta ja vaikkapa vain sellaista poliittista ryhmää, jolla on kyky ilmaista oma tahtonsa. Ja paljon muutakin.

Yleensä joka tapauksessa oletetaan, että kansa on jalo, vaikka asiaa ei aina kehdata suoraan esittää muualla kuin pateettisissa lauluissa. Kansan arvostelu tai suoranainen haukkuminen osoittaisi ennen muuta tekijänsä kelvottomuuden.

Oman kansan ”laittaja” (ven. lajat -haukkua, vrt. laika) on oman pesän likaaja ja vieraan kansan arvostelija taas matalaotsainen ksenofobi, joka ei osaa suvaita.

Miksi kansa on hyvä ja arvokas, on kysymys sinänsä. Vastaus riippuu kulttuurin kehitysasteesta. Se voi olla korkeamman moraalin mahdollistaja vaatiessaan kaikilta jäseniltään isänmaallisuutta ja uhrautumista individualistisen poroporvarillisuuden sijasta.

Se oi myös olla (ainakin potentiaalisesti) kaiken hyvän edustaja tässä maailmassa, kuten utopiaa rakentavissa maissa.

Tuo kaikkihyvyys saatetaan käsittää sekä altruismina, että hedonismina: kansan halut ja niiden suvaitseminen ja kaikinpuolinen toteuttaminen ovat World Wide Surveyn (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) kartoittamissa kehittyneimmissä maissa se lopullinen hyvä asia, mitä valtiot ja ihmiskunta tavoittelevat. Idea tiivistyy esimerkiksi pride-kulkueissa.

Mutta onhan kansaa aina silloin tällöin arvosteltu ankarastikin. Joskus tähtäimeen on otettu erityisesti jokin kansaluokka. Porvariston kohdalta ei tarvitse antaa esimerkkejä. Maksim Gorki sen sijaan otti sellaiseksi venäläisen talonpoikaiston, jonka syyksi hän vieritti kaiken vallankumouksellisen tolkuttomuuden ja julmuuden (ks. Vihavainen: Haun gorki talonpoikaisto tulokset ).

Neuvostoliitossa työläiset (rabotšije) ja laajemminkin kakki työtätekevät (trudjaštšijsja) olivat kollektiivisen palvonnan kohteina. Merkitsi jyrkkää käännettä kulttuurissa, kun niitä alituisen ylistämisen sijasta alettiin rajustikin arvostella (ks. Vihavainen: Haun rasputin zinovjev tulokset ).

Uudella Venäjällä kansa on taas nostettu korkealle pyhien asioiden joukkoon, kuten sota-aikoina aina käy. Kansakunta sodassa on henkisesti taantunut lauma, jonka psykologia on mennyt primitiiviseen moodiin, jonka yhteisen vaaran ajatus aiheuttaa.

Näyttää siltä, että Venäjällä tällainen siirtymä tapahtui suunnilleen Krimin liittämisen aikoihin. On puhuttu suuresta hurahduksesta (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset ), minkä mielipidetutkimuksen paljastivat.

Voidaan myös puhua ”suuren murroksen vuodesta”, käyttäen erästä stalinismin historian peruskäsitettä.

Kas näin asiaa kuvasi jo aikanaan muuan terävä tarkkailija, joka ei kaihtanut käyttää suorasukaista kieltä. Nykyään moinen kirjoittelu tuskin olisi mahdollista:

 

perjantai 26. joulukuuta 2014

Suuren murroksen vuosi

Suuren murroksen vuosi

 

Josif Vissarionovitš Stalin oli merkittävä kaunopuhuja, jonka tyyli jäljitteli kirkollista katekismuksen kieltä. Siinä oli selkeät kysymykset ja niihin selkeät vastaukset. Vaatimattomasta luonteestaan huolimatta Stalin jo keski-ikäisenä ansioitui siinä määrin, että hänen sanojaan ja lausahduksiaan alettiin innostuneesti toistella ja tulkita kuin pyhiä ilmestyksiä.

Vuodesta 1929 Stalin käytti nimitystä ”suuren murroksen vuosi” (год великого перелома). Se oli sangen osuva nimitys sille prosessille, jolla Venäjän talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Jokunen miljoona tapettiin ja loput ymmärsivät jo vähemmällä. Tekniikkana oli vallankumous. Tämä vallankumous oli erikoislaatuinen, Stalin opetti, sikäli että se toimeenpantiin ylhäältä käsin, kansan sitä alhaalta aktiivisesti kannattaessa.

Pääsihteeri puhui totta. Ylhäältä käsinhän kollektivisointi ja kulakkien likvidointi organisoitiin ja alhaalta, massojen keskuudesta sille löytyi kyllä kannatusta. Miten paljon, on vaikea sanoa, mutta eihän Johtaja mitään enemmistöstä puhunutkaan. Sitä paitsi oli hyvin tiedossa, että enemmistö joka tapauksessa oli niin typerää, ettei se koskaan kyennyt mitään vallankumousta organisoimaan, vaan jäi pakostakin vain naiiville ammattiyhdistystasolle, kuten jo Lenin oli opettanut.

Kansa ei oikeastaan kaivannut muuta kuin leipää, rauhaa ja lepoa ja pikku juhlapäiviä aina silloin tällöin. Mutta sillä menolla ei koskaan olisi syntynyt mitään suurta. Stalin otti kansalta pois kaiken tämän ja venytti työviikonkin keskeytymättömäksi puristaen eri keinoilla ihmisistä maksimaalisen työpanoksen nälkäpalkalla. Tästä hyvästä häntä alettiin palvoa puolijumalana ja ihmiset itkivät kun saivat edes nähdä vilahduksen tuosta pienestä rokonarpisesta georgialaisesta, joka puhui paksulla kotiseutunsa aksentilla uskomattoman hienoja asioita.

Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalaisen älymystön edustaja, kun Francois Hollande oli valittu presidentiksi. Tyhmyri, bête on samaa kantaa kuin latinan bestia, siis elukka, peto, luontokappale. Olipa aika, jolloin tästä ominaisuudesta eräässäkin maassa suorastaan ylpeiltiin: die blonde Bestie koki oikeudekseen harrastaa kaikkea mahdollista eläimellisyyttä idässä, olihan itse luonto niin säätänyt.

Tämä tuli mieleeni, kun satuin netissä huomaamaan Aleksandr Nikonovin artikkelin, ”Avoin krje roskajoukolle” (Открытое письмо к быдлу). ”Roskajoukko” (быдло) tarkoittaa näet myös elukoita, juhtia, joiden henkinen taso on alhainen.

Kirjoituksen tyyli hätkähdytti. Se alkoi näin: ”Terve roskajoukko… Mitä? Etkö odottanut tällaista puhuttelua? Olet enempi tottunut siihen, että ei puhutella neutrimuodossa, vaan käytetään maskuliinisukua ja puhutaan ”kansasta” (народ). Silloinhan sinuun liitetään jotakin ylevää ja pateettista, vaikka asia on aivan sama. Sillä kun yksilö alkaa samaistaa itsensä johonkin ryhmään, se menettää heti yksilöllisyytensä ja eläimellistyy. Se ei edes keskinkertaistu, vaan laskeutuu joukon huonoimman tasolle, sillä karavaani kulkee aina samaa vauhtia kuin hitain kameli. Siitä puhui jo LeBon käsitellessään väkijoukkoa. Sillä kansa ei ole mitään muuta kuin suuri väkijoukko, sen äärilaita. Eikä alemmaksi enää voi pudota…”

”Niin, että kuivaa sinä hölmö suusi ”Baltikan” vaahdosta ja irrota katseesi kirjailija Starikovin kaljusta…  Näytän sinulle ensin peiliä. Työnnäpäs sinne karvainen turpasi, mitäpäs näet? Aivan oikein, se elukka olet sinä! Sellaiseksi televisio on sinut tehnyt. Propaganda. Sillä sitä sinä olet valmis nielemään pureskelematta.”

No niin. Tietysti moisesta herjauksesta moni pahoitti mielensä. Myös tuon ranskalaisen tekstin kirjoittajaa sätittiin pöyhkeydestä ja kysyttiin, eikö hän itse luule olevansa kansaa? Miten kansaa voisi arvostella? Sehän on pyhä!

Tässä kuitenkin kannattaa muistaa se, että kansalla on ja on aina ollut kahtalainen olemus. Toisaalta se, kansakuntana tai sorrettuna uhrina edustaa ideaalia, kaikkea sitä parasta ja ylevintä, minkä puolesta valtio edellyttää meidän kaikkien riemumielin uhrautuvan, se on potentiaalisesti parasta, mitä maailmaan jäi sen jälkeen kun Jumala kuoli. 

Toisaalta, aktuaalisessa, toistaiseksi vain vajavaisesti toteutuneessa muodossaan kansa tietenkin toteuttaa kaikkea sitä typeryyttä, mihin sen eläimellinen luonto sitä kehottaa. Silloin intelligentsijan tehtävänä on sääliä sitä ja vuodattaa sen tähden katkeria kyyneleitä. Mikäli kyseessä ovat Leninin ja Stalinin kaltaiset vuosisataisnerot, voivat he tietenkin myös pakottaa kansan vapauteen ja onneen vaikkapa tappamalla heistä ensin miljoonia. Silloin heihin kohdistuu rajaton rakkaus ja kunnioitus. Tämähän hyvin tiedetään.

Mutta takaisin Nikonoviin. Miksi hän alentui tuohon alatyyliseen vuodatukseen? Halusiko hän osoittaa olevansa parempi kuin ne kansan syvät rivit, jotka uskoivat sitä, mitä televisio heille syötti? Tuskin tämä oli hänen pointtinsa. artikkelissaan Nikonov esittää esimerkkejä siitä vihasta, minkä propagandan kyllästämät ihmiset ovat itseensä kehittäneet. Kyseessä on nimenomaan pyhä viha, oikeutettu viha, joka kohdistuu pahuuteen ja –niin- tyhmyyteen.

Natsit, banderalaiset (joita nyt on jo lakattu kutsumasta benderiläisiksi), kansamurhaajat, venäläisten kiduttajat, vihollisen agentit. .. Kukapa oikeamielinen ja normaalilla säädyllisyydellä varustettu ihminen voisi suhtautua niihin viileän välinpitämättömästi. Kyseessä ei suinkaan ole vain kognitiivisen tason asia, vaan pääosaa näyttelee suuri tunne. On turha mennä argumentoimaan paholaisen puolesta, se herättää vain vihaa ja oikeutettua suuttumusta. Ihmisten välit voivat jopa perhepiirissä katketa, jos joku uskaltaa esittää asioista ”vääriä” eli vihollisen asiaa edistäviä mielipiteitä. Tästä Nikonov esittää esimerkin.

Näin siis naapurissa, mutta senhän me jo tiesimmekin, vai kuinka. Onneksi meillä on asiat paremmin!

Tiedämme täysin varmasti, että Venäjän propagandakoneisto on törkeästi valehdellut monessa asiassa. Tiedämme melkein varmasti, ettei matkustajakoneen putoaminen ole ainakaan Ukrainan syytä ja siksi siitä on ilman muuta syytettävä Putinia ja hänen kätyreitään. Tiedämme, että venäläiset lentokoneet ja laivatkin ovat vaarantaneet tai lähes vaarantaneet viattomien ihmisten hengen ja loukanneet pyhiä rajojamme. Tiedämme, että Venäjän agentit täyttävät kyberavaruuden, jossa niiden eksytyksen saaliiksi jää paljon viattomia ihmisiä, elleivät ole valppaina. Tiedämmepä yhtä ja toista!

Sen tiedämme ainakin, että vain roistot ja idiootit lukevat RT:n ja Verkkomedian sepustuksia, koska niissä levitetään disinformaatiota. Sen vuoksi onkin ainoa oikea suhtautumistapa hyökätä niitä vastaan totuuden asein ja jättää uskomatta viimeistä myöten kaikki niiden väitteet, jotka voisivat kompromettoida Ukrainaa, joka on uhri. Älymystön etujoukolle Ukrainan kansa on nyt se todellinen kansa, jonka irvikuva taas on Venäjän kansa. Suomen kansa taas edustaa ikään kuin kollektiivista älymystöä, jonka onnena on saada nauttia tasapuolisesta informaatiosta, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.

Tämä on tilanne nyt, vuoden 2014 loppuessa. Vielä vuosi sitten sitä ei olisi voinut edes kuvitella. Takana on todellakin suuren murroksen vuosi ja se murros ei ennusta hyvää.

Niin, että voisi se meidänkin kansamme nyt työntää turpavärkkinsä peilin eteen ja katsoa mikä se sieltä kurkistaa. Ei se näytä älymystötyypiltä, vaan karavaanin kehnoimmalta kamelilta. Se poukkoilee säikähdellen puolelta toiselle ja sen silmät ovat kauhuista suurina, mutta kyllä se rivissä saadaan pysymään, kun kamelinajaja aina välillä kiskaisee sitä kuolaimista ja läväyttää ohjaperillä lautasille. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee ja me tiedämme minne.

 

Russki mirin aatteita

 

Venäläistä fasismia

 

Fasisimi on Venäjällä vanha ilmiö ja itse asiassa voidaan sanoa, että se on siellä keksitty ja aloitettukin.

1900-luvun alussa syntyneet ”mustat sotniat” (ks. Vihavainen: Haun mustat sotniat ioann tulokset)olivat liike, jossa monet tulevan fasismin ja kansallissosialismin keskeiset aatteet olivat jo idulla. Erityisesti asia koskee antisemitismiä sekä katutappeluorganisaatioita, jotka toteuttivat pogromeja.

Myöhemmin, kommunistivallan aikana venäläinen fasismi kukoisti emigranttien keskuudessa. Erityisen suosittua se oli Harbinissa, mutta olipa Suomessakin fasistiseksi katsottu organisaatio, mladorossit, joita myös etsivä keskuspoliisi tarkkaili.

Nämä ovat sinänsä tunnettuja asioita, joista on tutkimuksia kirjoitettu (mm. Walter Lacquer, The Black Hundreds). Mainittakoon, että mustasotnialaisten terävin kärki emigroitui Saksaan ja oli tietenkin myös siellä aateveljiinsä yhteydessä.

Mustasotnialaisille oi ominaista, että he pyrkivät olemaan lähellä kirkkoa ja jopa hallitsijaakin. Huhuista huolimatta keisari lienee sentään syytön näiden ryhmien ainakin välittömään tukemiseen, vaikka he vakuuttivatkin alamaisuskollisuutta ja isänmaanrakkautta, joita keisari tuolloin kovasti kaipasi.

Tämän ryhmittymän tunnuksenahan oli ”bej židov, spasi Rossiju!” -Lyö (tapa) juutalaisia, pelasta Venäjä!

Mustasotnialaisuus on tietenkin ylösnoussut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, mutta nykyään antisemitismi, joka ennen oli niin keskeinen osa oppia, on jäänyt taka-alalle, ainakin nyt perestroika-ajan Pamjat-liikkeeseen verrattuna.

Sen sijaan ”saatanallinen” kollektiivinen länsi on nyt saanut kunnian edustaa sitä paholaista, joka Venäjää uhkaa. Äänessä on nyt ”venäläinen maailma” eli ”Russki mir” -Putinin lempilapsi (ks. Vihavainen: Haun russki mir tulokset).

Moskovan patriarkaatin rooli näiden uusien mustasotnialaisten tukiryhmänä ansaitsee huomiota. Korostan tässä, etten missään tapauksessa yritä leimata ortodoksista uskontoa, jota suuresti kunnioitan. Tässä kysymys on nyt kirkosta ja sen päämiehestä tiettyine apulaisineen. Heidän roolinsa ansaitsee tulla nostetuksi kaiken kansan tietoisuuteen.

Tässä blogi viime vuodelta:

 

sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Irvokas ilmiö

 

Ylösnousemuksia

 

Pääsiäinen on ortodoksisen kirkon suurin juhla. Siinä huipentuvat sekä Kristuksen sovitustyö, että toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä.

Vanhaan tapaan tervehtivät venäläiset toisiaan pääsiäisenä kolminkertaisella suudelmalla säätyyn, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Tervehdykset ”Kristus on ylösnoussut! -totisesti on ylösnoussut!” olivat/ovat eräänlainen uskontunnustus tässä ja nyt, ei järkeilemällä saavutettu, vaan mystinen.

Tämä instituutio, jolla on venäjän kielessä oma nimensäkin -hristosovatsja-  ilmensi /ilmentää kaikkien ihmisten samanarvoisuutta Jumalan edessä. 1800-luvulla suomalaiset huomioitsijat eivät lakanneet sitä ihmettelemästä. Rajajoen takaa tulleille koko venäläinen maailma oli outo.

Ilmari Kianto, joka oli saanut tolstoilaisen herätyksen, hylkäsi kaikki vanhat instituutiot ja kieltäytyi venäläisten ystäviensä kauhistukseksi noista suudelmista sanoen, ettei halunnut pilkata Jumalaa.

Luoja paratkoon, kirkot ovat hierakkisia laitoksia, jotka kasaavat itselleen kaikkea mahdollista valtaa ja mammonaa ja yhä uudelleen siunaavat sekä omat pyyteensä että sen valtion väkivaltakoneiston, joka niitä tukee ja ylläpitää.

 Tolstoi ymmärsi tämän kirkkaasti ja joutui sen vuoksi kirkonkiroukseen, joka tosin hänen tapauksessaan muotoiltiin teennäisen hurskaasti. Olihan kyseessä sentään koko maailman ihailema moraalinen opettaja, olkoonkin, että ääriradikaali, sitä sorttiahan se oli Jeesuskin.

Juuri tässä itäisen kristikunnan suurimman ja kauneimman juhlan aattona on ollut hiuksia nostattavaa yhtäkkiä havaita, että Moskovassa, itse Kristus Vapahtajan kirkossa pidetyssä kokouksessa, joka vieläpä kantoi kirkolliskokousten perinteistä nimeä sobor, saatiin havaita perkeleen nousseen täyteen pituuteensa ja Venäjän ortodoksisen kirkon kumartavan sitä kaikkein alamaisimmalla tavalla.

Kyseessä oli XXV yleismaailmallinen venäläinen kansankokous ”Venäläisen maailman nykyisyys ja tulevaisuus” ( Наказ XXV Всемирного русского народного собора «Настоящее и будущее Русского мира» / Официальные документы / Патриархия.ru (patriarchia.ru)).

Venäläisestä fasismista on parin viime vuoden aikana puhuttu paljon. Itse asiassa emigroitunut tutkija Alexander Yanov alkoi puhua tulevasta venäläisestä, ortodoksisiin muotoihin pukeutuvasta fasismista jo 1970-luvulla (vrt. Vihavainen: Haun yanov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen profetiansa on toteutunut hämmästyttävästi.

Tässä on todettava, ettei sanaa ”fasismi” käytetä tässä vertauskuvallisessa mielessä tai sisällyksettömänä haukkumasanana, kuten Suomessa ja muuallakin lännessä on ollut tapana. Kyseessä on aito ja väärentämätön fasismi, jonka keskeisiä piirteitä ovat etatismi, nationalismi, imperialismi, ksenofobia ja anti-intellektualismi.

Tämä kokous ei suinkaan ole noudattanut ortodoksisen kirkon vanhaa perinnettä, jonka mukaan politiikka jätetään maalliselle esivallalle, jolle tosin joudutaan olemaan lojaaleja, vaikka se olisi huonokin.

Nyt kirkko tukemansa organisaation kautta on esittänyt yksityiskohtaisen poliittisen ohjelman, joka ei jättäisi valtiovallalle enää mitään suuria linjapäätöksiä, ellei se jo olisi sen hyväksymä. Voimme lähteä siitä, ettei kirkko itse ole tuota ohjelmaa keksinyt. Se on olennaisissa kohdissaan fasististen liikkeiden ohjelma, joka on nyt sovellettu Venäjään ja nykyhetkeen.

 Julkilausuman titteli ”nakaz” tosin viittaa ”evästykseen” ja välttää siten virallisen poliittisen vastuun. Julistuksen henki kuitenkin on yhtä pöyhkeä kuin ristiretkeläisten tunnus aikoinaan: Deus vult -se on Jumalan tahto!

Ensimmäinen pykälä ”evästyksessä” on ”Sotilaallinen erikoisoperaatio”, jota vaaditaan vietäväksi loppuun asti. Ukrainan tulee vastaisuudessa olla Venäjän täydellisessä kontrollissa. Lännen satanismi on lyötävä ja ihmiskunta pelastettava siltä.

Itse ”venäläinen maailma” (Russki mir) on paljon laajempi kuin Venäjän valtioalue. Sen missiona on pahan voittaminen ja maailma pelastaminen siltä. Venäjän valtiollisuuden rakentaminen on venäläisyyden korkein ilmentymä ja perhe on sen ydin ja arvojen ja perinteiden (mm. sukupuoliroolit) välittäjä.

Ulkopolitiikassa Venäjä hallitsee itää ja länttä yhdistävää Euraasiaa ja siihen kuuluvat erottamattomasti kaikki ”Venäjät”, Iso Venäjä, Vähä Venäjä (Ukraina) ja Valkovenäjä. Tämä kolmiyhteisyys on vahvistettava myös lainsäädännössä.

Venäjä on avoin myös ulkomaalaisille, jotka omaksuvat sen arvot.

Perhepolitiikka ja demografinen politiikka ovat olennaisen tärkeitä. On luotava systeemi, joka olennaisesti kannustaa syntyvyyttä. Venäjän väkiluku on sadassa vuodessa nostettava 600 miljoonaan. Abortti on tietenkin kiellettävä ankarasti.

Maahanmuuttopolitiikassa on torjuttava epätoivottavien ainesten maahanmuutto. Etnisten venäläisten paluumuuttoa ja korkeatasoisten spesialistien maahanmuuttoa on kannustettava.

Kasvatuksessa ja koulutuksessa on torjuttava ei-venäläiset tuhoisat ideologiat ja edistettävä venäläisten henkisten ja moraalisten arvojen vaikutusta.

Alueellisessa- ja kaupunkipolitiikassa on tehtävä perusteellinen muutos erityisesti väestönkasvun edistämiseksi. On siirryttävä suuressa mitassa pois kaupungeista perinteiseen venäläiseen omakotiasumiseen pienissä asutuskeskuksissa (posjolki).

Venäjän talouden on oltava kehittynyttä ja tehokasta ja sen tärkeimpänä päämääränä tulee olla venäläisten perheiden hyvinvointi, työpaikkojen lisääntyminen, syntyvyyden lisääminen ja valtavien venäläisten alueiden asuttaminen sekä suvereniteetin, puolustuskyvyn ja kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen.

Jokainen kohta on varsin laajasti ja yksityiskohtaisesti perusteltu ja lisäksi ”sobor” on laatinut vielä erityisen ohjelman ”Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja talouskasvu”. Siihen ei tällä sivulla ole viitettä.

Sille, joka tuntee natsien ja fasistien ohjelmat, tuo dokumentti on tuttuakin tutumpi. Oman etnoksen kasvattaminen muiden kustannuksella ja sen sotilaallisen ja poliittisen voiman kaikinpuolinen lisääminen ovat kaiken keskipisteessä. Maaseudun terve elinympäristö ja suurkaupunkien rappeuttavan vaikutuksen torjuminen ovat tässäkin olennaisia.

Toisin kuin natsien ohjelmassa, tässä ei erityisesti mainita juutalaisia, mutta itse asia tulee kyllä hoidetuksi muutenkin. Koko se kulttuurin modernisaatio, jota vastaan ”nakaz” hyökkää, on olennaisesti juutalaisuuden luoma (vrt. Vihavainen: Haun filosemitismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Natsit samaistivat nuo kaksi asiaa.

Ovatko venäläisen tai minkä tahansa muun fasismin päämäärät hyviä ja oikeutettuja, on kysymys, jota ei pidä samaistaa niihin keinoihin, joilla niitä halutaan edistää. Natsienkaan ohjelmasta ei löytynyt kovin paljoa eettisesti ala-arvoisia tai rikollisina pidettäviä päämääriä, lukuun ottamatta tiettyjä viittauksia ksenofobiaan (ks. National Socialist Program - Wikipedia ).

”Nakazissa” rikollisena pidettävä päämäärä on ainakin vaatimus Ukrainan valtion hävittämisestä ja sen kansan pitämisestä osana Venäjän kansaa. Miten muut esitetyt päämäärät saavutettaisiin, on aivan yhtä oleellinen kysymys venäläisille, kuin muillekin fasisteille. Ilman väkivaltaa se ei ole mahdollista ja siksipä kaikki tähtää sotavoiman kasvattamiseen.

On irvokasta, että Venäjän ortodoksinen kirkko on kaikella arvovallallaan siunannut tällaisen ohjelman nimenomaan pääsiäisen aattona. Tämä, jos mikä on jo uskonnon pyhien arvojen profanaatiota.

Ehkäpä tuosta kansasta nousee sentään uusi Tolstoi, joka paljastaa tuon liukkaisiin korusanoihin verhotun valheen ja väkivallan valhe-evankeliumin.

 

Puola ja demokratia

 

Ylpeys, demokratia ja Puola

 

Jos jokin asia on nykyään maassamme ja laajemminkin ”kollektiivisessa lännessä” kiistaton arvo, on se demokratia.

Kansan ääni on Jumalan ääni ja mikäli jotakin asiaa halutaan oikein perin pohjin moittia, sanotaan, ettei se ole demokraattista. Luulen, ettei useimmille tule edes mieleen ajatella, että demokraattisuus sinänsä voisi olla huono asia.

Näinhän ei asia ole aina ollut, eikä ole kaikkialla vieläkään. Demokratia ihanteena liittyy valistuksen ajan luonnonoikeuden periaatteen tunnustamiseen, mikä havainnollisesti ilmenee Yhdysvaltojen perustuslaista.

Kaiken keskellä kaiken mittana on ihminen tarpeineen ja tavoitteineen. Noihin jälkimmäisiin ajatellaan ilman muuta kuuluvan ”onnen”. Mitä muuta ihminen edes voisi tavoitella ja miksi? Eikö hän silloin jo poikkeaisi omasta luonnostaan?

Demokratian idea on kuitenkin perin juurin radikaali. Sen takana ovat valistuksen näkemykset rationaalisuudesta, jonka tulisi ihmistä ohjata. Ihmistä ja hänen onneaan suurempaa prinsiippiä ei tunnusteta. Jos Jumala olisi, olisi hänenkin pakko tunnustaa järki ja siihen perustuva moraalilaki.

Esimodernin länsimaisen yhteiskunnan kannalta tämä merkitsi kapinallisuutta, joka perustui ylpeyden syntiin. Evankeliumi tosin opetti, että ihmiset olivat Jumalan edessä yhtä arvokkaita syntyperästään riippumatta, mutta hänen edessään heidän arvonsa riippui siitä, tavoittelivatko he Jumalan tahdon toteuttamista vaiko sen sijaan omia päämääriään (”onni”).

En yritä ryhtyä ortodoksisen kirkon teologian ekspertiksi, mutta totean, että ainakin aatehistoriallisesti sen piirissä on ylpeyttä pidetty synneistä ensimmäisenä ja perustavimpana ja vastaavasti nöyryyttä hyveistä etummaisena.

Toki itse saatanakin edusti nimenomaan ylpeyttä. Hän nousi vastustamaan Herran tahtoa ja ne, jotka häntä seuraavat, jatkavat tuota traditiota.

Koko länsimaisen valistuksen perusidea oli siis saatanallinen venäläisten slavofiilien ensimmäisen, 1840-luvulla toimintansa aloittaneen sukupolven (Aksakovit, Homjakov, Kirejevskit) silmissä, kuten Nicholas Riasanovsky aatehistoriallisissa teoksissaan toteaa.

Aleksei Homjakovin historianfilosofiassa koko länsimainen (”kushilainen”) kulttuuri edustaa toista prinsiippiä kuin venäläinen (”iranilainen”). Sen nykyajassa ilmenevänä ytimenä on katolisuus, joka oli pesiytynyt myös Venäjän keisarikuntaan puolalaisuuden kautta.

Länsimaisuudelle ja siis myös puolalaisuudelle oli ominaista juuri tuo ihmisen ylpeydestä lähtevä kapinallisuus Luojaa ja hänen maanpäällisiä edustajiaan (keisaria) vastaan, mikä oli puolalaisuuden tunnus.

”Meidän ja teidän vapautenne puolesta” tuo puolalaisten iskulause nosti jumalallisen oikeudenmukaisuuden yläpuolelle ja niiden vastakohdaksi itse kuinkin yksilön pyyteet.

Kun kaikki riensivät niitä toteuttamaan, syntyi aito puolalaistyyppinen kaikkien sota kaikkia vastaan ja kun enemmistö voitti, se ei tarkoittanut sitä, että se olisi edustanut oikeudenmukaisuutta.

Enemmistövalta oli olemukseltaan pelkkää väkivaltaa, minkä Puolan valtiopäivät havainnollisesti osoittivat ”konfederaatioineen”.

Venäjällä ihmisten pyyteistä vapaa yksinvaltias sen sijaan saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa ja hyvät alamaiset alistuivat siihen silloinkin, kun se oli vastoin heidän henkilökohtaisia etujaan. Totuutta ja oikeutta ei voitu saada selville äänestämällä ja enemmistöpäätöksillä. Siihen oli alistuttava yksimielisesti (sobornost).

Slavofiilisessa perinteessä, joka nykyään on Venäjällä kenties vankempi kuin koskaan, on suhtautuminen demokratiaan siis ollut periaatteellisen tuomitsevaa. Demokratian ja sen moraalisen kelvottomuuden esimerkkimaaksi taas on vanhastaan nostettu Puola.

Puolan aatelisdemokratia ei toki aikoinaan täyttänyt nykyaikaisen demokratian kriteereitä, mutta asian ydin olikin sen edustamassa periaatteessa.

Kiinnostavasti epädemokraattisuuden periaate (joka verhottiin ”todellisen” kansanvaltaisuuden valepukuun) kukoisti Venäjällä myös kommunistivallan aikana. Politbyroo teki salaisten istuntojensa päätökset aina yksimielisesti, ikään kuin slavofiilisen ”sobornostin” hengessä.

Jotta paradoksi olisi täydellinen, selitti slavofiilien suuri historiosofi Aleksei Homjakov, että venäläisyyden edustama ”iranilainen” prinsiippi olennoi nimenomaan vapautta ja väkivallattomuutta.

Länsimainen ”kushilaisuus” taas merkitsi mekaanisuutta ja pakonalaisuutta. Väkivalta oli koko länsimaisen yhteiskunnan perusta. Se ilmeni jo keskiajan ritarilaitoksessa, oka oli Venäjälle vieras, mutta Puolassa keskeinen osa yhteiskuntaa.

Ergo: itsevaltius luo pohjan todelliselle vapaudelle ja väkivallattomuudelle, demokratia sen sijaan edustaa niiden vastakohtaa…

Tässä muuan vanha blogi, jossa olen näitäkin asioita käsitellyt:

 

torstai 12. tammikuuta 2017

Puolan valtiopäivät

 

Puolan valtiopäivät

 

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.