Teneriffaa

 

 

Makaronesiassa

 

Kun eläkeläinen lomailee, se on kuin panisi voita läskin päälle, mutta meneehän se näinkin. Itse asiassa on ihan mukavaa vaihtaa maisemia, kun vielä voi. Ei täällä nyt enää kovin kauan olla eläkerahastoja kuluttamassa.

Makaronesian (Koirasaaret, Islas Canarias, ks. Vihavainen: Haun koirasaarilla tulokset)) saaret ovat yleisesti ottaen varsin karuja ja jopa ankeita. Joillakin, kuten Teneriffalla ja eritysesti sen pohjoisosassa kuitenkin vallitsee paratiisimainen vihreys, mikä aiheuttavat usein toistuvat sateet, jotka pysäyttävät pilvet lepäilemään vuorten rinteille.

Tulee ihan mieleen Mihail Lermontovin runo kultaisesta pilvestä, joka yöpyi Kaukasuksen vuorten sylissä. Tuon nimenhän antoi sittemmin myös Anatoli Pristavkin liikuttavalle kirjalleen. Tässä nyt Ukrainan sodasta huolimatta linkki tuohon runoon lausuttuna: Видео Bing. No mutta…! Lausujahan on nimeltään Pavel (Pavlik) Morozov… runoillakin on kohtalonsa.

Mutta nyt ollaan Espanjan yliherruuden alaisessa paikassa ja on syytä muistella pikemmin sitä. Teneriffahan oli myös se paikka, jossa Nelson vuonna 1797 yritti maihinnousua, mutta maihinnousujoukko joutui antautumaan ja Nelson menetti käsivartensa tykinkuulan satuttamana.

Tämän kunniaksi on Santa Cruzin sotamuseossa, tuolla kolmenkymmenen kilometrin päässä komea maalaus ”Englantilaisten antautuminen”, jossa englantilaiset, lahjoittavat espanjalaisille oluttynnyrin ja jälkimmäiset puolestaan kestitsevät tappion kärsineitä suurella sammiollisella lohtujuomaa, punaviiniä. Näinhän herrasmiehet menettelevät. Siinä on mallia nykyajallekin.

Mutta tavat rappeutuvat ja kun sodasta tulee koko kansan asia, käy myös demagogia välttämättömäksi: kansaa kiihotetaan villiyteen saakka ja se alkaa primitiivisessä tilassaan huohottaa verenhimoisesti ja kiristelee hampaitaan. Kuolema ei silloin epää pelota, vaan päin vastoin houkuttelee, kun siihen liittyy narsistinen ajatus vihollisen tappiosta oman uhrautumisen hinnalla.

Tällaista oli ilmassa silloin, kun Espanjan sisällissota syttyi. Intohimot loimusivat korkealla ja viha oli voittamaton.

Kaikki ei alkanut Teneriffalta, mutta juuri täältä lähti matkaan se mies, joka nousi Espanjan mahtavimmaksi, vaikka hänellä oli tuskin mitään suurmiehen ominaisuuksia ja vaikka hän itse asiasta tuli syrjästä mukaan eikä oikeastaan edustanut espanjalaisten kiistojen osapuolten kumpaakaan valtavirtaa.

Sen sijaan hänellä oli komennossaan marokkolaiset sotilaat, jotka onnistuttiin vastoin odotuksia laivaamaan mantereelle.

Tässä nyt jo vanhempi blogi, jossa asiaa käsitellään:

tiistai 30. tammikuuta 2024

 

Mielipuolisuuden kronikka

 

Juan Eslava Galán, Una historia de la guerra civil, que no va a gustar a nadie. Planeta 2023 (2005), 400 s.

 

Ihmismieli on niin typerä ja rajoittunut, että se tuntuu aina pyrkivän mahdollisimman simppeleihin kaavoihin saadakseen niin sanotun intellektuaalisen tyydytyksen. Kyseessä on, kuten Seppo Oikkonen aina durkheimilaisittain muistuttaa, ”ymmärryksen noituminen yleiskäsitteillä”.

Toki kaikki tiede pyrkii yleistyksiin (vaikka eihän sitä saa yleistää, kuten muistamme yksityistapausten kohdalla) ja suurin mahdollinen yksinkertaisuus, joka mahdollistaa jopa kalkyylin, tuottanee teoreettisesti ajattelevalle suurimman mielihyvän, sopipa se tosiasioihin tai ei.

Mutta tämä on jo keskustelu, joka vaatii huomattavan tilan ja mielellään kirjankin tullakseen kunnolla käydyksi. ”Älkää ymmärtäkö minua liian nopeasti” sanoi kiteytyksen mestari Nietzsche, jonka äärimmäisen simppelit paradoksit kuulostivat monen korvaan erityisen hyviltä.

Mutta tässä nyt on sen sijaan aiheena Galánin kirja, josta riittää jutun juurta ja oivallista on, että se haastaa yhä uudelleen liian helpoksi pyrkivän ymmärryksen. Tietenkin on aina syytä pyrkiä jotenkin ymmärtämään eli käsitteillä ympäröimään/syleilemään ne asiat, joita maailmassa kohtaa.

Olisi kuitenkin helppohintaista kuitata niitä liian yleisillä ”lainomaisuuksilla” ja paralleeleilla. Jokaisella historiallisella eli inhimillisellä tapahtumasarjalla on oikeutensa mielenkiintoomme ihan sellaisenaan.

Tätä kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy muutamiin paradokseihin ja asioihin, joista sekä ajan politiikka että jälkikäteisviisaus ovat muovanneet kovin toisenlaisiksi kuin ne aikoinaan olivat.

Espanjan sisällissota/kansalaissota oli taistelua laillisen hallituksen ja kapinallisten välillä. Laillista hallitusta edustivat tässä tapauksessa ainekset, jotka kannattivat ja usein myös toteuttivat vallankumouksellista ideologiaa, jopa sen primitiivisimmissä muodoissa.

Kapinallisarmeijaa alettiin jossakin vaiheessa kutsua nationalisteiksi, mikä epäilemättä kuulostaa kunnioitettavammalta kuin puhuminen kapinallisista/vallankaappaajista. Oli asialle toki perusteitakin, millepä ei olisi.

Kuitenkin kapinallisten varsinainen iskuvoima koostui Afrikan joukoista, joista merkittävimpiä olivat Espanjan Marokosta värvätyt maurit. Papiston piirissä julistettiin pyhää sotaa, ristiretkeä ja uutta reconquistaa, jonka kärjessä nyt kulkivatkin aavikon primitiiviset muslimit, joiden taipumus ryöstöön ja raiskauksiin oli notorinen.

Papit eivät ainoastaan siunanneet aseita, vaan myös heiluttelivat niitä suurella innolla ja tappoivat vihollisia jopa kirkossa, kuten toki pyhään sotaan kuuluukin.

Nunnat eivät edes ilmaisseet paheksuvansa haavoittuneiden vihollisten ampumista ja muutenkin hengen riistosta tuli hyvin arkipäiväistä, kuten se on ollut muissakin sodissa ja erityisesti sisällissodissa sitten Peloponnesolaissotien ja tietenkin jo sitä ennen.

Älymystö oli enimmäkseen hallituksen puolella. Salamancan yliopiston rehtorina toiminut Miguel de Unamuno joutui pitämään puheen kapinallisille vallanpitäjille, mutta vimmastutti paikalla olleen ja sodassa haavoittuneen kenraalin muistettavaan repliikkiin: Kuolema älymystölle: Muera la inteligencia!

Unamuno, kristillinen eksistentialisti ei suinkaan salannut inhoaan kapinallisten kyynistä typeryyttä ja raakuutta kohtaan ja taisi sen takia itsekin joutua hengenvaaraan. Ainakin hän oli kotiarestissa ja joutui puheensa jälkeen käytännössä pakenemaan salista saatettuna.

 Runoilija ja julkihomo Federico Garcia Lorca murhattiin jo sodan alkumetreillä ja siinä yhteydessä huomioitiin myös hänen homoutensa, kuten vimmaisesti perinteisen elämänmuodon kannattajien mukaan kuuluikin.

Mainittakoon, että homous 1930-luvun alussa kirjoittaneen Stalinin kirjallisuuspaavin Maksim Gorkin mielestä homous kuului kapitalismiin ja oli yksi sen rappeutumisilmiöistä. Neuvostoliitossa sitä ei ollut lainkaan.

Joka tapauksessa, muuan Unamunon pilkkaamista asioista oli kapinallisten piirissä syntynyt tunnus ja sotahuuto Eläköön kuolema! Viva la muerte! Se on nekrofiilinen ja mieletön tunnus, julisti filosofi. Asiaa on myöhemmin pohdiskellut psykoanalyytikko Erich Fromm.

Kenraali Millan Astráy oli salissa jo huutanut kuolemaa intelligentsijalle, mutta muuan sovitteleva ääni halusi muuttaa sen siedettävämpään muotoon Eläköön älymystö! Kuolkoot huonot älyköt! Asianmukaisen radikaalia puhetta toki sekin oli.

Unamuno joka tapauksessa tuomitsi kapinalliset ja varoitti, että jos he voittavat, tulee Espanjasta imbesillien maa. Hän sanoi kapinalisten tosiasiassa edustavan antikristillisyyttä ja henkistä sairautta. Taistelussa olisi pitänyt noudattaa järkeä ja oikeutta, mutta sen sijaan siellä vain sokeasti tuhottiin. Sellainen joukko saattaa voittaa, mutta ei vakuuttaa: venceréis, pero no conveceréis.

Kirjeessään ABC-lehdelle Unamuno käytti jopa sangen raflaavaa seksuaalista terminologiaa: Älymystön vihaaminen ilmenee homoutena, kuppatautisuutena ja eunukkien masturbointina!

Kristillistä mystiikkaa kauniisti kuvannut Unamuno (ks. Vihavainen: Haun unamuno tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuoli vuoden 1936 lopulla luonnollisen kuoleman.

Muuten, mitä tulee niihin vaaleihin, joissa kansanrintama sai vallan, menivät äänet miltei tasan: kansanrintamalle tuli 4,654,116 ääntä ja oikeistolle 4, 503,524 ääntä, mutta edustajia parlamenttiin sai vasemmisto 278 ja oikeisto vain 130. Tilanne oli epäilemättä oikeistolle turhauttava ja epäreilu.

Sotilasvallankaappaus, pronunciamento on ollut erityisesti monessa espanjankielisessä maassa kauan suorastaan kansanperinnettä ja vuonna 1936 tietenkin aiottiin jälleen vain kaapata valta.

Eri syistä sitten vain päädyttiinkin pitkään sisällissotaan ja paradoksaalisesti hallituksen kannattajien tekemään vallankumoukseenkin niiden hallitsemilla alueilla. Tuo ”vallankumous” ilmeni erityisesti kristillisyyden häpäisynä, hautojen, kirkkojen ja luostarien vandalisointina ja pappien murhaamisena.

Hallitus oli periaatteessa vahvempi kuin ne kenraalit, jotka ryhtyivät kapinoimaan ja joista Franco oli vain yksi ja joka aluksi haluttiin pitää vallan kahvasta erossakin. Hallituksen puolelle voitiin laskea peräti 80% sotilaista ja ¾ kaarteista (Guardo de Asalto ja Guardia Civil), 303 lentokoneesta 207 oli hallituksella ja 97 kapinallisilla. Lähes kaikki sotalaivat olivat hallituksella.

Franco oli sikäli vahva kapinakenraali, että hänen käytettävissään olivat nuo afrikkalaiset värvätyt, mutta kun hallituksen laivasto hallitsi merta, ei pääsyä mantereelle aluksi voitu järjestää. Kollegat myös ihmettelivät Francon saamatonta koketeerausta Teneriffalla ja joku pilkkasi häntä nimityksellä Miss Teneriffa 1936.

Henkilönä Francolla ei ollut samanlaista karismaa kuin Mussolinilla tai Hitlerillä. Hän oli kylmä ja kyyninen tyyppi, joka laskelmoi kuin Stalin ja syrjäytti ja tuhosi kilpailijoitaan omastakin leiristään, kuten myös Stalin teki.

Vasta kun Saksa alkoi ottaa kapinalliset vakavasti ja antoi kolmimoottorisia Junkers-koneitaan Francon käyttöön, saattoi ilmasilta toimittaa Francon joukkoja mantereelle. Vahva mies siellä oli kuitenkin kenraali Mola pohjoisessa. Ulkomaat olivat aluksi kovin haluttomia puuttumaan Espanjan asioihin, mutta sitten kun se tapahtui, se tapahtui varsin tehokkaasti.

Saksan ja Italian ilmavoimat ja laivastot olivat kapinallisten eli ”kansallisten” keskeinen tuki ja hallitus eli tasavaltalaiset (”republikaanit”) saivat puolestaan Venäjältä uusimpia ja erittäin tehokkaita aseita, kuten moderneja lentokoneita ja panssarivaunuja. Niiden vaikutus muutti koko sodan luonteen ja suurvallat alkoivat käydä Espanjassa eräänlaista valtakirjasotaa, joka tuo mieleen nykypäivän Ukrainan.

Amatöörisotilaista leivottiin nyt armeijoita, mitä kyllä haittasi muun muassa väestön oppimattomuus. 40% espanjalaisista oli vielä lukutaidottomia…

Kun sota viimein saatiin päätökseen, oli raakuudessa päästy uusiin ennätyksiin ja molemminpuolisten lahjojen sijasta kiehuttiin kostonhalua. Pelastiko Franco Espanjan ja jos, niin miltä, on kiinnostava kysymys.

Yhä vahvemmaksi sodan kukuessa oli käynyt stalinistinen suuntaus, joka suvaitsi vain omaa puhdasoppisuuttaan ja taisteli parhaansa mukaan muun muassa Kataloniassa hyvin suosittua anarkismia vastaan.

Tästähän mukana ollut George Orwell on mieliinpainuvasti kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun valiente tulokset).

Pelastuiko Iberian niemimaa ja ehkä koko Eurooppa lopultakin stalinistiselta herruudelta tuossa sodassa? Yritys oli ainakin sekä Neuvostoliiton että Saksan ja Italian taholta kovaa, kun taas Englanti ja Ranska taipuivat pikemmin legalismiin ja laillisen hallituksen hyväksymiseen.

Vapaaehtoisia kyllä tuli kaikista maista. Suomestakin, lähinnä tasavallan puolelle, mistä muistona baskerista tuli eräänlainen symbolinen päähine meilläkin. Ehkäpä sillä on yhäkin tuo merkitys, ellei sitä sitten assosioida Ranskaan. Olen käyttänyt omaani vain hyvin harvoin, vaikka se kulkee kätevästi mukana.

 

Saimaalta merelle

Vielä vähän merenkulkua

 

Lohikoski on kylä Sulkavalla, Saimaan rannalla ja siellä oli aikoinaan suuri vientisaha, jonka omistivat Paul Wahl ja sittemmin Hackman.

Kun Saimaan kanava avasi vuonna 1856 tien Saimaalta merelle, rakensivat monet Saimaan rannalla, aina Joensuuta myöten merelle sopivia laivoja ja veivät ne sitten lastattuina kanavan kautta Viipuriin ja sieltä suurille merille.

Wahlin rakennuttamat kaksi kuunaria kävivät yleensä Englannissa ja Ranskassa, mutta myös Etelä-Amerikassa hakemassa kahvia. Tuo pahe oli silloin voittamassa talonpojatkin puolelleen ja kahvia ja sokeria juotiin monessa talossa päivittäin. Kuunari Lohikoski kävi Etelä-Amerikassa kaksikin kertaa.

Muutoin kuunarit seikkailivat yleensä Itämeren, Pohjameren ja Välimeren reiteillä harjoittaen kolmiokauppaa viemällä lankkuja Englantiin ja sieltä kivihiiltä Ranskaan, josta taas tuotiin suolaa Someen.

Lohikosken tarina päättyi syysmyrskyssä Suurupin niemen lähellä, Tallinnan länsipuolella vuonna 1866 eikä sen suolalasti koskaan päässyt nälästä kärsivään Suomeen.

Tässä hieman välähdyksiä siitä, mitä laivan lokikirjat kertovat: torstai 13. marraskuuta 2014

Kuunarin matka

 

Muuan kuunari Lohikosken matka vuonna 1861

 

Kuunari Lohikoski oli Sulkavan sahapaikkakunnalla, Lohikoskella (Lohilahdella?) rakennettu alus, joka kulki vasta avatun Saimaan kanavan läpi merelle ja harjoitti siellä sekä Itämeren purjehdusta että pitempiäkin matkoja, aina Etelä-Amerikkaan saakka.

Jyväskylän maakunta-arkistossa säilytettävän lokikirjan mukaan aluksen omistaja oli viipurilainen Paul Wahl, joka omisti Itä-Suomessa erinäisiä sahalaitoksia ja ruukkeja sekä mm- Varkauden telakan ja konepajan. Viipurista käsin hän myös laivasi sahatavaraa ulkomaille ja juuri tätä liikennettä hoiti myös kuunari Lohikoski.

Paul Wahlin arkistossa säilytettävästä lokikirjasta saa kaikki olennaiset tiedot merimatkan vaiheista ja sen kuluessa tehdyistä navigointia, turvallisuutta ja vastuita koskevista tai kuluja aiheuttavista päätöksistä. Sen sijaan siitä puuttuvat monet mielenkiintoiset tiedot alkaen päällikön ja miehistön nimistä. Lastin määrä ja laatu käyvät esille lokikirjassa annetuista lastaus- ja purkausselostuksista, mutta eivät täydellisesti, kuten eivät myöskään myyjien ja ostajien nimet, tavaran alkuperä, hinta ja laatu ja niin edelleen.

Näitä asioita pitäisi asiasta kiinnostuneiden etsiä muista arkistoista, Paul Wahlin liikekirjanpidosta sekä Viipurin merimieshuoneen arkistosta, joka sijaitsee tälläkin hetkellä Viipurissa.

Merimiehiä saatiin Suomesta halvalla mistä vain ja Viipurin-Koiviston suunnalla oli paljon tottuneita merenkävijöitä. Kova työ, vaarallinen ammatti ja huono palkka riittivät kyllä varmaan monelle sisämaan miehellekin houkuttimeksi pestautua, saihan siinä ainakin nähdä maailmaa. Tuohon aikaan, kun ei vielä ollut siirtolaisuutta Amerikkaan, oli merimiehen ura rahvaalle käytännössä ainoa mahdollisuus päästä kiertämään muutakin kuin tahkoa.

Muistettakoon, että kun elettiin vuotta 1861, oli Krimin sota vain muutaman vuoden päässä takanapäin. Keski-ikäiset ihmiset olivat syntyneet 1800-luvun alussa ja vanhimmat muistivat hyvin Napoleonin sodat ja jopa Suomen sodan. Aleksanteri II:n vapaamieliset uudistukset eivät vielä olleet päässeet Suomessa kunnolla alkamaan, vaikka toki juuri tämä vuosi 1861 oli Venäjällä suuren reformin vuosi: maaorjuus lakkautettiin.

Mutta Suomessa elettiin yhä patriarkaalisen vanhan yhteiskunnan aikoja, jossa virkavalta oli kunniassa ja kansalaisen toimenkuvaan kuului totteleminen eikä paljon muuta. Virallinen kieli oli ruotsi ja niinpä myös lokikirjat kirjoitettiin sillä kielellä. Tosin paineita suomen käyttämiselle alkoi olla, kun surullisen kuuluisa sensuuriasetuskin oli virallisesti kumottu ja suomenkieliset lehdet saattoivat ihan luvan perästä kirjoittaa myös muusta kuin uskonnosta ja taloudesta.

Tuskin politiikka seiloreita kiinnostikaan. Heille olennaista oli pitää laiva pinnalla ja kurssissa ja löytää ja tunnistaa määräsatamat. ”Heilu, huoju, ole terästä/ yritä viikkojen perästä/ löytää sataman suu/ turhuutta viisaus muu!” Runoilija lienee kiteyttänyt merenkulkijan tehtävän muuten osuvasti, mutta Lohikosken tapauksessa laiva oli kyllä puuta, kuten vastaavat alukset tuohon aikaan yleisesti. Sen rakentamiseen oli jouduttu etsimään sadoittain niin sanottuja ”juurikaspuita”, jotka muodostivat aluksen kestävän rungon perustan.

 Puiden käyryyttä ja haaroja ei strategisissa kohdissa perustettu liitosten varaan, vaan etsittiin sellaiset puut, joissa tämä muoto oli jo valmiina. Voidaan arvata, että tätä tavaraa löytyi Sulkavalta ja yleensä Saimaan alueelta helpommin kuin rannikolta, jossa laivoja jouduttiin nyt rakentamaan kovasti, jotta korvattaisiin Krimin sodassa kärsityt menetykset.

Kuunari oli yleensä kaksimastoinen alus ja tässä tapauksessa sen kokoa rajoitti Saimaan kanavan sulkujen koko. Metrimääräisesti sulun pituus oli vähän alle 30 m, leveys hieman yli 7 m ja syvyys noin 2 m. Purjelaivaan kuuluva keulapuomi, klyyvaripuomi eli puksprööti voitiin tarvittaessa irrottaa, joten sulkuun mahtuva hyötykuorma tuli suuremmaksi. Kun vanha kanava oli niin kapea ja matala kuin oli, ei laivojen koko päässyt kovin suureksi muodostumaan ja tässä tapauksessa voisi arvioida sen olleen 100 (bruttorekisteri) tonnin tienoilla, tarkoittaen siis laivan uppoamaa eli sen kokonaispainoa nykymitoissa.

Tähän aikaan laivojen kokoa ja kuormaa kyllä mitattiin lästeissä, joka oli hyvin problemaattinen mittayksikkö, sillä kun tarkoitettiin miltei joka satamassa eri asioita. Sama kyllä koski muitakin ajan mittayksiköitä. Ranskan vallankumouksessa voittanut rationaalisuus oli lahjoittanut ihmiskunnalle metriset mitat, mutta ne tulivat käyttöön Suomen suuriruhtinaskunnassa vasta 1800-luvun lopulla (1886) eivätkä anglosaksit ole niitä vieläkään omaksuneet…

Yhtä kaikki, syyskuun lopulla, 23.9. eli siihen aikaan kun huvipurjehtijat jo ovat panneet pillit pussiin ja peitelleet veneensä, lähtivät Lohikosken meripurakat vasta laivaan lähteäkseen pian Viipurista vuoden viimeiselle matkalle kohti Hullia (Hull on Humber), joka oli Suomen Englannin liikenteen tavallisin pääteasema.

Lohikoski oli lastattu lankuilla ja makasi ankkurissa Uuraan satamassa, kun miehistö saapui siihen ja teki muutaman päivän ajan ”tarpeellista työtä”, kunnes aamulla 27.9. puoli kuuden aikaan irrotettiin köydet. Ankkuri, jota siis ilmeisesti oli käytetty köysien lisäksi, nostettiin klo 7, luotsin saavuttua laivaan. Sen jälkeen höyrylaiva hinasi kuunarin Teikarinsaaren taa. 28.9. kello 12 luotsi jätti laivan ja suunnattiin avomerelle.

Seuraavana päivänä suunnittiin eli ”peilattiin” jo Suursaaren pohjoinen majakka luoteen suunnalla ja puskettiin kohti lounasta ja etelää. 5.10. eli viikon seilaamisen jälkeen suunnittiin jo Hoburg, tuo legendaarinen niemi, jonka sivuuttaminen on merenkävijöille ollut eräänlainen maaginen raja suureen maailmaan siirtymiselle, melkeinpä päiväntasaajan ylittämiseen verrattava.

Jyllannin pohjoisin niemi, Skagen saatiin näkyviin 11.10. eli lähes viikon päästä Hoburgin ukon maisemista lähdettyä ja saavuttiin näin Skagerrakiin ja siitä pian Pohjanmerelle, joka on kuuluisa jyrkistä aalloistaan ja suuren vuorovesivaihtelun aiheuttamista merivirroista.

Tuultakin riitti näin syysmyrskyjen aikaan noin kotitarpeiksi ja samanlaiset matalapaineet, jotka hyvin tänäänkin tunnemme tuolta alueelta, ajoivat sadepilviä ankean lyijynharmaan meren yli ja piiskasivat kuunaria ja sen ruorimiestä, joka öljykangastakissaan ja sydvesti päässään otti vastaan laidan yli lentäviä pärskeitä.

Miehistö mittasi myös jatkuvasti lokilla laivan nopeuksia, koska sijainnin selvittäminen olisi muutoin voinut pian käydä mahdottomaksi, kun peilattavia kohteita ei näkynyt etäisyyden tai sumun takia. Vaihtelevassa tuulessa jouduttiin myös luovimaan ja oli tärkeä tietää, mille pituuspiirille oli milloinkin päädytty. Kapteeni mittasi myös silloin tällöin leveyspiirin, ilmeisesti sekstantilla, mutta kovassa merenkäynnissä jouduttiin silloin tällöin toteamaan, että tulos oli ”osäker”, epävarma.

Lokilukemista päätelleen vauhti ei yleensä ollut päätähuimaava. Tyypillisesti solmuja minuutissa saatiin vain 3-4 ja vain poikkeuksellisesti 6-7 tai jopa hieman yli. Silloin kerrotaan myös tuulen olleen kovaa ja tietenkin myös oikeansuuntaista. Etenemisvauhti oli siis parhaimmillaankin vain vajaat 10 kilometriä tunnissa, mikäli ei tarvinnut luovia. Mikäli tarvittiin, sai luvun jakaa ainakin kolmella.

Viipurista Pohjois-Englantiin kuluikin siis lähes kuukausi, mutta eihän tuolloin tiedetty, että luoja olisi kiirettä luonut, jos kohta laivan pääoman kuoletukset ja miehistön kuluttama proviantti merkitsivät lisäkuluja. Palkat eivät päätä huimanneet.

Ruokana lienee ollut laivakorppuja eli kuivattua leipää höystettynä suolasilavalla, jota voitiin käyttää myös plokien rasvaukseen. Palanpainikkeeksi oli ainakin vettä, ja varmaankin myös soppaa, ehkä teetä tai kahviakin, olivathan suomalaiset jo tuolloin kovia kahvinjuojia, ainakin maissa olevat.

Silloin kun tiedettiin oltavan Wattimeren matalan rannikon tienoilla, suoritettiin koko ajan myös luotausta. Merenpohja on täällä hyvin tasaista ja luotauksen tuloksista syntyi usein kauniisti etenevä käyrä. Jos lukemat alkoivat käydä liian mataliksi, oli kurssia muutettava. Yhdessä reunakirjoituksessa eräältä toiselta matkalta kapteeni mainitsee, että syvyys oli pienimmillään ollut vain 6 syltä, jolloin hän oli ottanut ruorin ja kääntänyt aluksen suunnan luoteeseen. Oli näet ilmeistä, että virta oli vienyt sen Hollannin rannikolle, vaikka maata ei ollutkaan näkyvissä ”horisontin paksuuden” takia.

Laivan takilasta voi tehdä päätelmiä sen perusteella, mitä kerrotaan purjeiden käytöstä. Tuon ajan kielenkäytössähän kuunarimastolla tarkoitettiin kaksiosaista mastoa, jonka yläosaa nimitettiin märssytangoksi. Sen yhdisti alempaan maston osaan märssy, johon kiinnittyivät vantit ja jossa saattoi sijaita märssykori tähystämistä varten. Mastoja oli luultavasti kaksi ja etummaisessa oli myös raakapurjeet. Raakapurjeen etu matkapurjehduksessa on sen rauhallisuus, sehän ei rupea koskaan villisti heilumaan, kuten kahvelipurje, josta englannissa käytetäänkin nimitystä spanker. Isonpurjeen lisäksi paatissa mainitaan olleen sekä märssypurje, että prammipurje. Jälkimmäinen on hieman yllättävää ja näyttäisi viittaavan siihen, että isomasto olikin kolmiosainen ja siinä oli ylhäällä myös prammitanko. Silloin kyseessä ei olisikaan ollut kuunarimasto, vaan prikimasto. Kukapas sitä olisi kieltänyt.

Molemmissa mastoissa oli joka tapauksessa myös kahvelipurjeet, joiden etuna oli hyvä tuuleennousukyky. Niitä ei myöskään tarvinnut kiivetä ylös reivaamaan, mikä kovassa merenkäynnissä on arvattavasti epämiellyttävää ja vaarallistakin. Lisäksi purjevarustukseen kuului tietenkin keulapuomiin kiinnittyviä haruspurjeita: jaakari, klyyvari ja fokka. Päiväkirjassa puhutaan myös staagifokasta ja mellanstag- purjeesta. Kyseessä lienevät mastojen välissä sijainneet haruspurjeet.

Purjeita tietenkin lisättiin ja vähennettiin tarpeen mukaan. Tuohon aikaanhan puhuttiin mm. prammi- ja märssytuulesta eli sellaisesta tuulesta, jossa kulloinkin voitiin pitää noita purjeita ylhäällä. Vastuunalainen kapteeni tietenkin vähensi ja lisäsi purjeita aina tulevan tilanteen ennakoiden, liika purjeiden määrähän ei edes lisää nopeutta, kuten jokainen purjehtija tietää. Yleensä vähentäminen aloitettiin pienistä purjeista, mikä lienee ollut helpointa. Joitakin purjeita voitiin myös reivata.

Matkalla koettiin tyyntä ja tuulta ja 15.10. jouduttiin kirjoittamaan, että oltiin ilman ohjausvauhtia, siis pläkässä, stiltje, utan styrmakt.

Joka tapauksessa Humber-joen suulle päästiin 18.10. ja alukseen saapui Grimsbyn luotsi. Seuraavana päivänä kapteeni meni maihin saamaan ohjeita, joita ilmeisesti toimitettiin lennättimellä. Sen jälkeen höyrylaiva hinasi Lohikosken Hulliin, purkauspaikalle. Nyt oli kulunutkin lähes kuukausi siitä kun miehistö oli saapunut laivaan, monen kävely on saattanut olla aluksi keinuvaa satamakortteleissa jo ennen kapakkaan menoa.

Purkausta tehtiin useita päiviä ja vasta 25.10. oli paitsi lankut, myös paarlasti purettu ja valmistettu ruuma vastaanottamaan kivihiiltä. 29.10. oli saatu hiilet laivaan, haalattu sinne makeavesi ja naulattu lastiluukku kiinni ja laivavene kannelle. 30.10. miehistö herätettiin (purat ut) tavalliseen tapaan klo 5 ja höyrylaiva hinasi kuunarin avomerelle, jossa luotsi jätettiin klo 8 aikaan. Lossaus ja lastaus ei ollut vienyt kahtakaan viikkoa.

Paluumatka Viipuriin osoittautui juuri niin hauskaksi, kuin tuohon vuodenaikaan purjehtiminen näillä leveysasteilla yleensäkin on. 5.11. suunnittiin Anholtin saari Kattegatissa ja pian tuli näkyviin myös jokaisen turistin tuntema Kronoborg, juutintullin tuloilla aikoinaan rakennettu mahtava ja prameileva linna. Luotsin johdolla savuttiin samana päivänä vielä Kööpenhaminan satamaan redille. Miksi siellä pysähdytiin, ei ole aivan selvää. juutintulliakin oli lakattu perimästä muutama vuosi sitten, 1857.

Joka tapauksessa Kööpenhaminassa ei kauan vanhennuttu ja syntiseksi mainittu Nyhavn lienee jäänyt useimmilta kokematta, mikä ehkä terveyden kannalta olikin hyvä asia. Niinpä jatkettiin pian pitkin Itämerta hyvässä laitamyötäisessä ja päästiin suuntimaan Naissaaren vilkkumajakka jo 14.11. Siellä, siis tässä Tallinnan ja Helsingin välissä, keli olikin muuttunut hurjaksi ja kahvelifokan eli ilmeisesti keulamaston kahvelipurjeen yläosan mainittiin rikkoutuneen. Isopurje ja märssy laskettiin ja käännettiin kurssi pohjoiseen. Tilanne oli tukala, pienin purjein laiva kulki vaivalloisesti ja sen yli löivät korkeat aallot.

Suuntaa saatiin muuttaa vielä jokusen kerran, sillä sitkeä myrsky jatkui useita päiviä, keulapurjettakaan ei kyetty nostamaan kaikista ponnistuksista huolimatta. 19.11. suunnittiin taas Naissaari etelälounaassa ja Rönnskär luoteessa, eli oltiin aika lähellä Tallinnan laivojen reittiä. Näillä tienoin olikin jo viihdytty viisi päivää rantaan menemättä. Kello puoli 4 päätettiin suunnata kohti Helsinkiä, jotta voitaisiin korjata purje ja selvittää, oliko matkan jatkaminen mahdollista. Förstång, keulatanko särkyi käännöksessä ja ilmeisesti tarkoitti maston ylintä osaa eikä puomia, jonka voisi kyllä kuvitella helpoimmin siinä operaatiossa särkyvän.

Joka tapauksessa päästiin samaisena 19.11. Kustaanmiekan salmeen, missä pumpattiin ja kuurattiin kansi sekä laskettiin särkynyt tanko alas 24.11., minkä jälkeen vietettiin pyhää. Salmihan on melko suojainen, mutta puhuri sen kuin yltyi ja niinpä laskettiin ankkurikettinkiä paapuurin ankkurille 60 syltä ja lisäksi styyrpuurin ankkurille 25 syltä.

Tuulen viimein tyynnyttyä päästiin sitten purkamaan kivihiiltä Helsinkiin eikä Viipuriin kuten tarkoitus alun perin oli. 3.12. purettiin 404 tynnyriä, seuraavana päivänä 300 tynnyriä ja 5.12. vielä 130 tynnyriä. 7.12. miehistö siirtyi kapteenin luvalla maihin ja mönsträttiin ulos laivasta.

Sen jälkeen Lohikoski jäi odottelemaan talvea ja jatkoi matkaa Viipuriin vasta vuonna 1862 jäittenlähdön jälkeen, 16.5. alkaen.

Lisää laivan seikkailuista ks. Vihavainen: Haun lohikoski tulokset .

 

Kun laivat olivat puuta

 

Entisajan ongelmia

 

Kun asuu Helsingissä, on Tallinnassa käynti helpompaa ja halvempaa kuin vaikkapa Savonlinnassa pistäytyminen.

Valtavat uivat hotelli-ravintolan ja supermarketin ristisiitokset tekevät matkan parissa tunnissa ja toimivat kellon tarkkuudella. Matkustajia kosiskellaan kyytiin puoli-ilmaiseksi ja sinne kannattaa mennä, vaikka ei olisi asiaakaan. Päiväseltään voi käydä vaikka syömässä tai kulauttaa tuopin -pari.

Toista se oli ennen. Kun höyrylaivat tulivat, saattoi jo puhua säännöllisestä liikenteestä aikatauluineen. Sitä ennen mentiin luonnon ehdoilla.

Tosin Tallinnaan tuskin oli Helsingistä paljon asiaakaan. Se oli kilpaileva kaupunki ja sekä Hansakaudella, että taas Uudenkaupungin rauhasta läntien kuului toisen yliherruuden alle, kunnes vuonna 1809 päästiin taas saman kruunun alaisuuteen.

Kun laivat lähtivät Helsingistä, ne menivät 1700-luvulta lähtien yleensä kauas länteen ja syvän meren kautta etelään, Cadiziin, Sèteen ja Malagaan, harvemmin lähinaapuriin, josta ei ollut paljon tuotavaa tai vietävää, kun asuttiin liki samoilla leveyspiireillä. Kyllä sieltä silti ainakin Loviisaan tuotiin joskus myös jauhoja, viinejä ja viinaksia.

Talonpojat kyllä puolestaan etenkin Suursaaren -Lavansaaren tasalla kävivät innolla ns. seprakauppaa, jossa erikoista kyllä, myytiin ja vaihdettiin muun muassa kalaa ja tietenkin naapurista tuotiin kuuluisia Viron pottuja.

Mutta purjehtiminen isolla aluksella esimerkiksi juuri Helsingistä Tallinnaan ei välttämättä ollut niin yksinkertainen juttu kuin voisi kuvitella. Nykyihminen laskee helposti keskimääräisiä nopeuksia ja arvioi ajan käyttöä sen mukaan, mutta käytännössä kaikki oli paljon sattumanvaraisempaa.

Se, joka on purjehtinut kevyellä nykyaikaisella sluupilla, kuten vaikkapa H-veneellä, tietää, että sillä pääsee eteenpäin tuulella kuin tuulella ja se luovii ketterästi vastatuuleen kapeillakin väylillä. Rantautuminen ja lähtö ilman moottoria ovat helppoja ja pikemmin poikkeus kuin sääntö.

Toista se oli suurilla purjealuksilla ennen hinaajien ja apukoneiden tuloa. Sellainen laiva, sanotaan nyt vaikkapa sadan lästin (1 lästi= n.2,5 tonnia) kantoinen kuunari tai priki kiihtyi hitaasti ohjausvauhtiin ja sortui siinä samalla alas tuuleen muutaman kaapelinmitan (1 kaapelinmitta= 1/10 meripeninkulmaa, 182 m) verran.

Sellaisilla luoviminen kapeissa väylissä ja satama-alueilla saattoi olla mahdotonta ja ainakin uskallettua. Jos tuuli sattuikin lopahtamaan, ei auttanut muu kuin ankkuroitua ja eihän sitäkään voinut väylällä tehdä. Alus oli ehkä varpattava pois.

Varppaaminen tarkoitti sitä, että laivaveneellä vietiin pieni ankkuri laivan eteen, ehkä noin kaapelinmitan päähän ja sitä sitten kierrettiin miesvoimalla laivassa olevan kapstaanin ympärille, jolloin laiva pikkuhiljaa eteni ja varppiankkuri voitiin siirtää taas eteenpäin.

Voin kuvitella, ettei tämä homma onnistunut kovalla tuulella ja vaati muutenkin ripeää ja valpasta toimintaa, ettei laiva karannut käsistä. Sitä joka tapauksessa käytettiin esimerkiksi kun laiva tuotiin laituriin rediltä.

Ajatellaanpa nyt, että tuollainen sadan lästin laiva on lähdössä Helsingistä Tallinnaan. Tuuli on ihanteellisen voimakas eli noin neljä bofooria, 6-8 m/s ja suunta on se, mikä se yleensäkin täällä on: lounainen.

Kun laiva lähtee Eteläsatamasta, sen keula käännetään tuuleen köysien avulla. Tuulen suunnasta johtuen sen on käytännössä pakko suunnata itään, Kruunuvuoren selälle.

Sieltä se jatkaa Hevossalmen läpi ja pääsee Trutholmin jälkeen kääntymään hieman etelää kohti, mutta suunnan on pakko jäädä noin 45 astetta tuulen silmästä paapuuriin eli eteläkaakkoon. Jos se yrittäisi päästä ylemmäs tuuleen, purjeet sakkaisivat ja se alkaisi ajelehtia holtittomasti alas tuuleen.

Matkalla on runsaasti kareja ja kapteenin täytyy tuntea seutu hyvin niitä välttääkseen. Sitä paitsi näkyvyyden on oltava riittävä. Jos merikartat jo ovat kunnollisia pärjää kompassin, lokin ja kellon avulla pitkälle, mutta ei kovin pitkälle.

Ehkäpä sentään on viisainta tehdä taas yksi käännös eli vetää venda styyrpuuriin ja purjehtia jonnekin Husunkiven tienoille, josta voi sitten kääntyä kaakkoon.

 Tarkka paikannus on teoriaa eikä käytäntöä. Itse asiassa lokia tuskin tarvitsee, kun kokenut kapteeni pystyy arvioimaan vauhdin keulan kohinan ja laivan kallistuksen perusteella. Muutaman avomerellä tehdyn vendan jälkeen saattaa kuitenkin olla aika eksyksissä, ellei pidä merkintää suunnista ja matkoista.

Jos ja kun päästään onnellisesti avomerelle, kannattaa vetää samaa eteläkaakkoista legiä ainakin lahden puoliväliin saakka, käännöksissä tuhraantuu aikaa ja matkaa. Kun vauhti hidastuu, se on saatava jälleen nousemaan laskemalla aluksen kurssia alas tuuleen.

Tuollainen laiva kyllä menee aika kovaa suotuisissa oloissa. Sen runkonopeus lienee ainakin kahdeksan solmua, mutta luoviessa hieman vähemmän. Kun tullaan laitamyötäisessä Tallinnasta Helsinkiin, saatetaan tuo noin 45 merimailin matka mennä alle kymmenessä tunnissa, ehkäpä kahdeksassa.

Mutta nyt joudutaan luovimaan ja kareja väistelemään ja matkaa kertyy jopa kaksi kertaa enemmän kuin suoraan tullessa. Sitä paitsi ei voida noudattaa mitään selkeitä väyliä, vaan on mentävä aika kauaskin niiltä. Kun paikantautuminen on epäluotettavaa, tuvallisuusmarginaalien on oltava suuria.

Idässä, jossakin Pranglin koillispuolella tehdään käännös ja seilataan nyt Naissaaren kärjen pohjoispuolelle. Matkalla on pari karia, jotka on huomioitava, Kuradimuna ja Tallinna madal esimerkiksi.

Onneksi väylä Aegnan ja Naissaaren välistä Tallinnan satamaan ei ole suoraan   etelään, vaan kääntyy kaksikymmentä astetta eteläkaakkoon, joten saatetaan päästä suoraan satamaan ilman luoveja. Varmaa se ei suinkaan ole. Luonto on oikullinen. Luultavasti on otettava vielä yksi kryssi länteen jossakin Naissaaren matalan eteläpuolella.

Kun päästään Tallinnan redille on aikaa Helsingistä lähdöstä kulunut ehkäpä noin 12-16 tuntia tai enemmän. Voi siinä mennä vaikkapa 24 tuntia. Jos on kesä, ei tämä ole ongelma. Syyspimeällä saattaa karmaista jo purjehtiminen Naissaaren matalan ja Aegnan välistä, jossa sinänsä on reilusti tilaa, mutta kun ei näe, niin ei näe.

Mikäli on lähdetty aamutuulen herättyä klo 8, ollaan siis puoliyön jälkeen perillä, ellei jääty karille tai Naissaaren kärjen taa ankkuriin odottamaan auringon nousua. Tuo jälkimmäinen mahdollisuus tulee kyllä mieleen ajatellessa kallista laivaa ja lastia. Miehistä ei ole niin väliä, mutta matkustajissa saattaa olla naisiakin.

Miksei kuunari sitten mennyt suoraan Kustaanmiekasta tai vaikkapa Särkänsalmesta? Se johtuu tuosta lounaistuulesta. Pohjoistuulella tai länsituulella Kustaanmiekka olisi ihan hyvä vaihtoehto, mutta niitä odotellessa saattaa mennä viikkoja. Kuninkaansalmi ja Merisataman reitti ovat nekin hankalia, joskin jälkimmäinen olisi ehkä mahdollisuuksien rajoissa ja ehkä ei.

Ja voihan laivaa varpatakin, mutta siinäkin menee aikaa ja voi olla omat riskinsäkin.

En tiedä, miten kapteenit käytännössä tekivät. Varmaankin on sellaisiakin lokikirjoja ja meriselityspapereita, joissa nämä detaljit kerrotaan tarkoin. Edellinen perustuu vain tiettyyn kokemukseen ilman moottoria olevan raskaan veneen hallitsemisesta, jossa on aivan omat ongelmansa.

Ja syytä on muistaa, että navigointivälineillä ja kartografian kehityksellä on suuri merkitys myös ja nimenomaan näissä kotikaislikoissa. Moni syvän meren purjehtija on pitkien merimatkojen jälkeen ajanut laivansa karille juuri täällä Itämeren karikoissa.

Itämeri on monessa suhteessa hankala meri, mutta siellä ei kuitenkaan ole vuorovesiä, mikä yhä uudelleen hämmästyttää vaikkapa englantilaista, kun hän saa moisesta ihmeestä kuulla. Se on kyllä meille helpotus.

Vuorovesialueilla on aivan omat ongelmansa ja ellei tunne ja noudata vuorivesikalenteria, saattaa joutua nopeasti vaikeisiin ja jopa mahdottomiin tilanteisiin.

Toisaalta vuorovesivirtoja voi myös hyödyntää. Kun jaksaa hieman odottaa, voi päästä hyvää kyytiä jopa vastatuuleen. Itämerelläkin jouduttiin odottelemaan, mutta se koski vain tuuliolosuhteita ja näkyvyyttä. Joka tapauksessa se saattoi venyä varsin pitkäksikin.

Ja kun lähtemään viimein päästiin, saattoi oikullinen tuuli panna etenkin länteen, vallitsevia tuulia vastaan ponnistelevat laivat luovimaan viikkkokaupalla pääsemättä juuri lainkaan eteenpäin.

Sellaista sattui esimerkiksi kylmien syysmyrskyjen raivotessa, kun laivoja juuri samaan aikaan lähetettiin Välimerelle, jotta ne saapuisivat sinne hyvissä ajoin ja mielellään ennen kilpailijoita. Goretex-vaatteita ja merinovillaisia kerrastoja ei vielä ollut.

 

Herrasmiehen elämää

 

Säädyllinen mies kurjana aikana (Pepysin päiväkirja II)

 

Samuel Pepys oli ehdottomasti kelpo mies ja luulen, että hänestä käytettiin myös nimitystä ”gentleman”, vaikka suku ei ollutkaan suurta. Päärien ja herttuoiden keskuudessa hän ainakin seurusteli ja joskus sai aiheen todeta, että vaikkapa Oxfordin herttua saattoi käyttäytyä hyvin kehnosti ja elää ja pukeutua siivottomasti.

Pepys ei kuitenkaan näytä olleen mikään silmänpalvoja tekopyhyyden mielessä, kauneutta ja erityisesti naiskauneutta hän kyllä palvoi aivan kohtuuttomastikin, kuten itsekin joutui tunnustamaan.

Henki on nimittäin altis, mutta liha on heikko, kuten sanassa sanotaan. Pepys ei malttanut pitää näppejään erossa kauniimman sukupuolen edustajista edes kirkossa ja hänen kätensä löysivät yhä uudelleen tiensä naisellisten sulojen luokse, Aina tilaisuuden tullen hän vähintään suuteli ihailemansa naista.

Joskus naiset olivat vastahakoisia ja kirkossa sattui sellaistakin, että joku otti jo esille neuloja käpälöintiesteiksi. Ne havaittuaan Pepys keskittyi sen sijaan saarnan kuunteluun. Yleensä hän oli hyvin ahkera kirkossa kävijä ja kauhistui esimerkiksi kortinpeluuta sunnuntaisin.

Useimmiten naiset olivat eroottisessa pelissä  mukana ainakin tiettyyn pisteeseen saakka ja sen perusteella liehittelijä sai aiheen arvioida, miten suurta kauneuteen yhdistyvä  hyveellisyys kussakin tapauksessa oli.

Hänen oma hyveellisyytensä oli vajavainen, minkä hän hyvin ymmärsi, mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa. Vaimoaan hän rakasti hyvin hellästi ja avioliiton alkuaikoina mukana oli suuri määrä eroottista jännitettä. Aamuinen loikoilu samassa vuoteessa oli onnen aikaa.

Vaimo joutui aluksi tekemään taloustöitä, kuten pyykkäämistä ja ruuanlaittoa, mutta varallisuuden kasvaessa saattoi jäädä joutilaaksi ja alkoi ottaa tunteja tanssissa, musiikissa, laulussa ja maalaamisessa, joissa edistyikin hyvin ja aivan ilmeisesti nautti suuresti myös miespuolisten opettajien seurasta kahden kesken.

Pepys piti vaimoaan hyvänä mahdollisuuksiensa mukaan ja hankki tälle koruja ja vaatteita ja jopa seuraneidinkin. Pari piikaa ja palveluspoika kuuluivat myös herrasmiehen talouteen. Omista vaunuista ja hevosista en huomannut mainintaa. Tuskin niitä Cityssä tarvitsikaan.

Kiihkeä suhde avioliitossa johti aina joskus kärhämiin ja kerran Pepys löi vaimonsa silmän mustaksi ja kerran väänsi tätä nenästä. Vaimo vastasi parhaansa mukaan puremalla ja raapimalla.

Kun oli vähän aikaa murjotettu, palasi rakkaus entistä auvoisampana, kunnes tunteet näyttävät vuosien mittaan hieman jäähtyneen ja etualalle tulevat taloudelliset asiat. Tietenkin edustava vaimo oli kaupungilla myös miehen kunnia.

Pepysin suhde seksuaalisuuteen on ilman muuta myönteinen. Toinen juttu ovat siten ne rajat, joissa sitä on hyväksyttävää julkisesti esittää. Itse kirjoittaja suutelee ja kopeloi naisia alinomaa ja kai myös enemmän tai vähemmän julkisesti, luultavasti sentään aina hieman näkymättömissä. Kuninkaan ja hovin keskittyminen irstailuun ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin sen sijaan herättää hänessä närkästystä.

Närkästyminen on sitäkin ymmärrettävämpää, kun maan talous on kuralla ja se häviää taas sodan Hollantia vastaan. Kuningas kuitenkin näyttää olevan kiinnostunein naisistaan ja omasta loistostaan, vaikka palkkaansa vaille jäänet merimiehet ovat avoimessa kapinassa.

Pepys on kirjamiehiä ja lukee ainakin ranskaa. Kerran hän saa käsiinsä aivan merkillisen kirjan, tuntemattoman tekijän kirjoittaman ”Tyttöjen koulun” (L’escole des filles). Kyseessä oli ensimmäinen eroottinen romaani, joka ilmestyi Pariisissa vuonna 1755.

Pepys närkästyy sitä silmäillessään, mutta palaa myöhemmin ostamaan nidotun laitoksen, jonka polttaa luettuaan. Kirja oli ”perin rietas”, mutta sopihan se nyt kuitenkin vakavamielisenkin miehen sellainen kertaalleen lukea ”oppiakseen tuntemaan tämän maailman pahuutta”.

Asia kuulostaa nyt huvittavalta, mutta on ymmärrettävä, että todellisen elämän ja siitä esitetyn kulttuurisen tuotteen sallittujen rajojen suhde on aina ollut merkittävä kulttuurinen instituutio ja sen tilan indikaattori.

Kirjoitettuina asiat, jotka sinänsä olivat jokapäiväisiä, saattoivat herättää rajuja reaktioita. Muistan aina, miten jotkut venäläiset vieraani olivat neuvostoaikana tukehtua nauruun lukiessaan Flegonin kokoelmaa venäjän kielen sanakirjojen ulkopuolisista ilmauksista (кс. Книга За пределами русских словарей — А. Флегон).

Ja ne, jotka muistavat omat kirjasotamme, ymmärtävät, että kyse oli nimenomaan niistä rajoista, joissa oli sallittua esittää kirjoitettuna sinänsä hyvin tunnettuja asioita, jotka kuitenkin kuuluivat kirjallisen kulttuurin ulkopuolelle.

Nythän kaikki vastaavat rajat ovat hävinneet ja ihmiset sen sijaan oppivat nimenomaan tiedotusvälineistä kaiken maailman perversioita, jollaisia heidän kokemuspiiriinsä ei ole koskaan kuulunut.

Ulkomaat ovat kirjassa esillä aina silloin tällöin ja asia koskee tietenkin esimerkiksi Hollantia, jota vastaan käytiin sota, mutta myös muita maita, joista kirjoittaja kuulee kaikenlaisia juttuja. Königsbergissä esimerkiksi kuulemma kaloja pyydetään jään alta ja ne säilyvät jäätyneinä herätäkseen taas henkiin sulatettaessa.

Kuten tunnettua, pääskyset talvehtivat järvien pohjassa ja Königsbergissä niitä tarttuu usein nuottaan talvisin.

Algerissa taas kristityillä orjilla on ankeat olot, vaikka sitä paremmat, mitä köyhempi isäntä. Kun heidät ostetaan vapaaksi, he joutuvat maksamaan juomastaan vedestä. Leivästä ei sen sijaan oteta eri maksua.

Lontoossa nähtiin myös Venäjän lähetystö. Venäjäänhän oli Arkangelin kautta solmittu suhteet jo 1500-luvulla. Miehet oli puettu turkiksiin ja hellä oli  mukanaan lahjaksi tarkoitettuja metsästyshaukkoja. Pepysiä harmitti nähdessään, miten moukkamaisesti englantilaiset suhtautuivat kaikkeen sellaiseen, mikä oli heille outoa ja tekivät siitä pilkkaa.

Ruoka oli naisten ohella Pepysin toinen suuri intohimo, eikä hän näytä tunteneen synnintuntoa mässäyksien takia, juopottelu oli taas  eri juttu ja hän piti pitkiäkin raittiuskuureja vannottuaan krapulassa niin tekevänsä.

Joka tapauksessa parhaisiin herkkuihin kuuluivat nuoret kanat. Sikaa ja nautaa eri muodoisaan ei ouuttunue ja kaloista mainitaan esimerkiksi sampi ja karppi. Molvaa kehutaan erityisesti.

Riistapiirakkaa ja monenmoista muuta herkkua oli pöydässä jatkuvasti, mistä kirjoittaja kiitti Jumalaa. Viinejä riitti sektistä ja Kanarian ja Malagan viineistä reininviiheihin ja kirjoittaja hankki itselleen melkoisen oman viinikellarin. Olutta tietenkin siemailtiin ja joskus tuli maisteltua myös brandya ja viinaa.

Tuli jo mainittua, että Pepys joskus hairahtui hiukan pahoinpitelemään vaimoparkaansa (the poor wretch), mitä hän myöhemmin syvästi suri ja häpesi. Sen sijaan lasten pahoinpitelyä hän näyttää pitäneen kunniatehtävänään ja velvollisuutenaan.

Kerrankin hän valitteli kätensä kipeytymistä jouduttuaan aivan uskomattomasti pieksämään apupoikaansa, joka itsepäisesti kieltäytyi tunnustamasta syyllisyyttään sinänsä aivan vähäiseen asiaan (heran juominen).

Ns. syytä epäillä perusteilla voinemme ajatella, että poika oli väärän ilmiannon uhri. Pepysillä ei sen sijaan näy olleen asiasta mitään epäilyksiä, vaikka ei ollut  mitään todisteitakaan.

Pepysin päiväkirjojen originaalit käsittävät kuusi nahkaselkäistä nidosta ja yli miljoona sanaa. Niiden salakirjoitus selvitettiin vasta sadan vuoden kuluttua kirjoittajan kuolemasta.

Päiväkirjat ovat, kuten sanottu, verraton lähde ajan elämästä tietyn yhteiskuntaluokan näkökulmasta katsoen ja antavat paljon tietoa myös poliittisesta historiasta. Kirjoittaja oli jatkuvasti tekemisissä esimerkiksi William Penn vanhemman kanssa ja hänellä oli muutenkin laaja tuttavapiiiri.

Suomalainen laitos on valitettavasti vailla hakemistoa ja muutenkin suppea, mutta ehdottomasti lukemisen väärtti.

Ja ainahan voi mennä halutessa alkuperäislähteille. Nykyään se on helppoa: All diary entries (The Diary of Samuel Pepys).

 

Kokovartalokuva 1600-luvulta

 

Kelpo mies Englannista

 

Samuel Pepys, Päiväkirja. Henry B. Wheatleyn toimittavasta laitoksesta valikoinut ja suomentanut Jouko Linturi. Tammi 1966, 355 s.

Everybody´s Pepys. The Diary of Samuel Pepys 1660-1669. Abridged from the complete copyright text and edited by O.F. Morshead. G. Bell and Sons MCMXXVI (1936) 570 s.

 

Samuel Pepysin päiväkirja on maailman kuuluisimpia. Se ei johdu henkilön asemasta ja merkityksestä, sillä vaikka hän oli kyllä korkea amiraliteetin virkamies, ei hän ollut sellaisessa asemassa, että olisi voinut ratkaisevasti vaikuttaa olennaisiin päätöksiin.

Ei teoksen tyylikään niin erityistä ole, että sitä esikuvallisuutensa vuoksi kannattaisi lukea. Sen sijaan siitä henkii luottavainen autenttisuus, siitä voimme nähdä, miten enemmän tai vähemmän tavallinen ihminen aidosti koki aikakautensa suuret tapatumat, kuten restauraation, kun tasavaltaisen Englannin tarina päättyi ja kuningasvalta palasi takaisin.

Kertomukset kavaljeerien kostosta keropäille, alituisista hirttäjäisistä ja fanaatikkojen kapinasta uutta valtaa vastaan ovat kiinnostavia ja samoin Lontoon suuren palon kuvaus vuodelta 1666. Pepys oli hierarkiassa myös kylin korkealla päästäkseen useinkin näkemään kuninkaan ja kuullakseen kaikki hovin juorut, mutta ei kuulunut Kaarlen lähipiiriin.

Kiinnostavampia ovatkin ne tavat ja tottumukset ja koko se maailmankuva ja ajattelutapa, jonka läpitunkema koko kirja on. Kirjoittaja on uskollisesti kirjannut kaikki merkittävimmät mielenliikkeensä ja sisäiset taistelunsa ja sen ohella myös tiedot siitä, mitä milloinkin syötiin ja juotiin, milloin pestiin pyykkiä ja tehtiin muita taloustöitä, millaista oli lähteä merelle ja nähdä Hollanti ja niin edelleen ja niin edelleen.

Heti kun mainittu kirjan laitos ilmestyi suomeksi, kehotti Eino E. (Nenno) Suoahti proseminaarilaisiaan lukemaan sen. Minäkin tein työtä käskettyä, mutta siitä on nyt tosiaan jo pian kuusikymmentä vuotta, joten muistikuvat ovat hämärtyneet, vaikka törmään kirjassa aina silloin tällöin tuttuihin asioihin ja sanontoihin.

Kirja sijoittuu Lontoon Cityyn, jota voisin sanoa rakastavani, ellei se olisi kovin epäsuomalaista. Ainakin menen sinne mielelläni aina uudelleen ja hommaan sieltä hotellinkin, jos satun edullisesti saamaan. Vaikka seutu on arkkitehtonisesti toivottoman sotkuinen ja joka suhteessa mieletön kokoelma eri aikakausien tuotteita, on siellä säiunyt aivan omanlaisensa paikan henki, genius loci.

City ei ole mikään menopaikka, vaan päin vastoin etenkin pyhäisin erittäin rauhallinen ja siellä hiljaisuuden keskellä seisovat uljaina Paavalin kirkko (St. Paul’s), Tower, London Wall, The Monument, Barbican Centre ja paljon muuta.

Samat nykyiset kadun nimet, Fleet Street, Ludgate Hill, Cheapside, Chancery Lane, tulevat koko ajan vastaan jo Pepysin muistiinpanoista, vaikka ymmärrän, ettei tuon ajan rakennuksista ole mitään jäljellä. 1700-luvulta sentään on Samuel Johnsonin kantapaikka Ye Olde Cheshire Cheese.

Mutta itse ennen mahtava Fleet Streetkin on nyt tyhjä sanomalehdistä, jotka sieltä käsin vielä äsken levisivät kaikkialle neljännen valtiomahdin itsetietoisina edustajina.

Kun oma suomenkielinen kappaleeni Pepysin kirjaa sattui juuri nyt olemaan hankalasti saatavilla, lainasin toisen kirjastosta, jossa se, merkittävää kyllä, oli sijoitettu teologian osastoon. Englantilaiset versiot olivat kyllä Britannian kirjallisuudessa.

Pepysin päiväkirja ei ole mikään tunnustuskirja ja sen raikkautta lisää suuresti kaiken ekshibitionismin puute. Prkimystä syvällisyyteen ja sillä keikailuun ei myöskään  ole. Muistiinpanot kirjoitettiin aikoinaan pikakirjoituksella ja ilmeistä on, ettei niitä tarkoitettu kenenkään luettavaksi.

Kirjoittajan suhde Jumalaan ei ole mitenkään selkeä eikä hän suinkaan kuulu niihin fanaatikkoihin, jotka hiljattain Englannissa tappoivat toisiaan uskonasioiden takia. Hän käy kyllä kirkossa ja manailee typeriä saarnoja ja irstaita ja vallanhimoisia kirkonmiehiä. Omantunnonarka hän kyllä on vaelluksessaan, mutta ei omista ajatustakaan helvetille.

 Itse asiassa hän kuului kyllä jossakin vaiheessa keropäihin ja pelkäsi restauraation aikana suuresti, että muuan lörpöttelijä ryhtyisi sitä juuri nyt muistelemaan. Onneksi lustraatio jäi vielä puolitiehen. Test Act, jolla seulottiin salakatoliset, tuli voimaan vasta vuonna 1673.

Kuten sanottu, hirttäjäisistä, mestauksista ja ruumiiden paloittelusta tuli Kaarle II:n noustua vuonna 1660 valtaistuimelle hetkeksi arkipäivää ja myös Pepys osti usein lipun katsomoon päästäkseen seuraamaan näytelmää. Katsojia saattoi kertyä tuhansia.

Joskus katsojan valtasi sääli kelpo miehen puolesta ja Pepys uskoo, ettei kuningaskaan, joka tiettävästi oli hellämielinen, suorituttaisi teloituksia, ellei laki siihen velvoittaisi. Joka tapauksessa erikoista oli, että mestattujen päät ja jäsenet korostivat kauan monia julkisia paikkoja ja jopa Cromwellin ruumis kaivettiin haudastaan häpäistäväksi.

Mestausten ohella kukkotappelut olivat suuri englantilainen huvi, jota seurasi kirjava yleisö kerjäläisistä aina parlamentin jäseniin ja (muihin) ammatttimaisiin lurjuksiin. Pepysillä ei ollut niissä tapana käydä, mutta ainakin kerran hän pistäytyi.

Suurempi huvi olivat teatterinäytännöt, joissa Pepys kävi alituisesti ja häpesi sitä yhtä paljon in juopotteluaan. Hän vannoi useasti lopettavansa molemmat tavat, mutta sortui sitten taas.

Näytelmissä oli hyviä ja huonoja. Shakspearen Loppiaisaaatto ja Kesäyön unelma eivät saaneet armoa Pepysin silmissä: uskomatonta roskaa molemmat!

Pepys rakasti musiikkia ja on tunnetuimmassa muotokuvassaan (ks. Samuel Pepys - Wikipedia ) esitettykin itse säveltämänsä kappaleen nuotit kädessään. Joskus hän pyysi Jumalalta anteeksi sitä, että tarttui taas luuttuunsa, mutta yleensä hän näyttää nauttineen viulu ja luutun soitosta ilman omantunnon tuskia.

Pepysin suuri heikkous olivat kuitenkin naiset. Toki hän oli päiväkirjojensa kirjoittamisen aikaan kolmenkympin molemmin puolin ja niin naisten katselu ja pelmuilu heidän kanssaan veti vastustamattomasti puoleensa niin häntä kun kaikkia normaaleja ikätovereitaan.

Kaikki kauniit naiset ja hieman muutkin kelpasivat ja vaikka useimmiten naiset eivät laskeneet lähentelijäänsä aivan päämäärään saakka, tapahtui sitäkin sangen usein. Aviomiehet eivät olleet erityisen mustasukkaisia ja Pepys itsekin salli vaimolleen suuren vapauden oleskella vieraiden miesten kanssa, vaikka tunsikin suuria mustasukkaisuuden tuskia.

Itse asiassa naiset piirittivät koko ajan korkeaa virkamiestä ja pyrkivät yleensä saamaan miehilleen etuja, eritysesti laivaston kapteenit olivat Pepysin myötämielisyyden tarpeessa ja toimittivat kaikenlaisia lahjoja, oli vaikkapa tynnyreittäin sampia ja jopa suuria määriä kultarahoja.

Pepys otti lahjat vastaan, vaikka vannoikin itselleen, ettei hän koskaan niiden takia sortuisi tekemään majesteettinsa etujen vastaisia päätöksiä. Joskus sinänsä suhteellisen merkittävä lahja/lahjus oli hänestä kuitenkin niin pieni, että vaikka hän otti sen vastaan, hän päätti olla tekemättä lahjoittajalle mieliksi. -Kovin halvaksipa hänen kunniansa arvioitiin…

Kaiken kaikkiaan työnteko amiraliteetissa oli sitä luokkaa, että Pepys kauhisteli ajatusta sodan syttymisestä Hollannin kanssa. Jos pitäisi saada jotakin aikaan olisi koko joukko (”meidät”) ajettava pellolle ja otettava jostakin paremmat tilalle.

Töitäkin sentään virastossa tehtiin aina silloin tällöin ja joskus jopa ahkerasti. Toki viran hoitaminen ei ollutkaan mitään ojan kaivamista, vaan pitkälti käskemistä.

Kuitenkin raha-asioita työkseen hoitavan miehen piti osata matematiikkaa ja sitä Pepys ryhtyikin sinnikkäästi opiskelemaan. Suuriman vastuksen näyttää ainakin aluksi tuottaneen kertotaulu, jonka oppiminen tuntuu mahdottomalta.

Nämä päiväkirjat sisältävät liioittelematta tuhansia toinen toistaan kiinnostavampia yksityiskohtia omasta ajastaan ja kun nämä blogit ovat jonkinlainen oma (oppimis-) päiväkirjani, lopetan tämän teeman tältä päivältä tähän ja jatkan huomenna siitä, mitä tänään saan lukea. Olen nyt päässyt vasta suomenkielisen version puoliväliin.

Suomen ruotsalaisen suuriruhtinaskunnan loppuajoilta

 

Ennen kuin Suomi Venäjän alaisuuteen tuli

 

Valtakunnan vaihdos 1809. Ajan tuntoja Alopaeuksen pappissuvun papereissa. Toimittanut Kari Tarkiainen. SKS 2009, 243 s.

 

On erinomaista, että Suomessakin löytyy sentään yksi kustantamo, joka pystyy julkaisemaan myös sellaista aineistoa, joka ei tuota firmalle voittoa.

Sellainenhan on ja tuleekin olla Suomalaisen kirjallisuuden seuran, joka on perustettu aatteelliseksi ja tieteelliseksi yhdistykseksi. Tässä välillä se taisi yrittää kohentaa finanssejaan julkaisemalla jonkin naisnyrkkeilijän elämäkerran. Onneksi sille tielle ei liene vielä ihan tykkänään luisuttu.

Tämä käsillä oleva kirja on hyvä osoitus siitä, millaista julkaisutoimintaa maassa tarvitaan sen bisneksen ohella, joka tuottaa puhdasta tuloa firman kassaan.

Tämä kirja koostuu pääosin Alopaeus -sukuun kuuluneiden ihmisten dokumenteista. Kuten tavallista, tämäkin pappissuku oli alun perin suomenkielinen ja sen ensimmäinen tunnettu edustaja oli talonpoika Tuomas Kettunen Kerimäeltä. Hän eli jo 1500-luvulla.

Kun suvun jäseniä pääsi opintielle, tarvittiin tietysti uusi nimi ja sellaiseksi tuli aluksi Kettunius. Jostakin syystä se ei ajan oloon miellyttänyt ja niinpä johdettiin kreikan kielestä uusi nimi Alopaeus. Alopeks tarkoittaa kettua.

Kuten tunnettua, Venäjän ulkoasiainhallinnossa pisimmälle päässeet suomalaiset olivat tämän suvun jäseniä. Vanhan Suomen puolelle jääneillä oli lyhyt matka Pietariin ja keisarikunnassa luterilaisilla saksalaisilla oli yleensä erinomaiset mahdollisuudet virkauralle. Sekaan mahtui hyvin myös ruotsinkielisiä Viipurista, jossa saksaa myös osattiin.

David Alopaeus toimi ennen Suomen sotaa Venäjän lähettiläänä Tukholmassa ja nousi sitten Venäjän ulkoministeriksi. Yhdessä kreivi Rumjantsevin kanssa hän myös edusti Venäjää Haminan rauhanneuvotteluissa. Hänen vanhempi veljensä Magnus (Maksim Maksimovitš) toimi Venäjän lähettiläänä Preussissa ja Englannissa.

Nämä veljekset siis saattoivat tarkkailla aikakautensa historiaa sen ehdottomalta huipulta ja raportoivat suoraan keisarille. Tässä kirjassa ei kuitenkaan julkaista heidän papereitaan, vaan sen sijaan pappisuralle jääneen serkun, Porvoon piispaksi nousseen Magnus Jacob Alopaeuksen ja hänen lähipiirinsä dokumentteja.

Toki kytkentä Viipurin serkkuihin löytyy: kun tuomiorovasti Magnus Jacob Porvoon piispan varamiehenä esittäytyi keisarille tämän saapuessa Porvooseen, saattoi keisari heti todeta, että nimi onkin tuttu. Suuressa armossaan keisari lahjoitti Magnus Jacobille myös briljanttisormuksen.

Suuriruhtinaskunnan tultua liitetyksi Venäjään kirjoitti myös Magnus Jacob rakkaalle serkulleen Davidille kirjeen, jossa hän pyysi edistämään poikansa Per Johanin pääsyä tuomiorovastiksi. Ei ole tietoa, tekikö Stuttgartiin lähdössä ollut David asiassa jotakin. Ainakaan Magnus Jacobin havittelema vierailu ei enää onnistunut.

Tässä kirjassa julkaissut paperit eivät suinkaan rajoitu vuoteen 1809 tai edes vuosiin 1808-09. Mukana on niinkin varhainen dokumentti kuin muistopuhe Augustin Ehrensvärdistä (”Yxitotinen”) vuodelta 1773. Itse asiassa Ruotsin vallan aikuiset dokumentit ovatkin kiinnostavimmasta päästä.

Pappissuvun jäsenet olivat hyviä kuninkaan alamaisia kaikki tyynni, mutta samalla myös suomalaisia patriootteja, mikä näkyy monessa asiassa. Varsin kiinnostavia ovat puolustuspuhe -ja liki ylistyspuhe- suomen kielestä, jonka tilannetta kymnaasilehtori Magnus Jacob selostaa vuonna 1781.

Kiinnostavia ovat myös puheet Suomen kaartin lipun vihkiäisissä 1803 ja kruununprinssin syntymän kunniaksi vuonna 1799.

Viimeisten puolen vuosisadan mittaan meillä on tullut yhä yleisemmäksi harhaluuoksi se, ettei Suomea ennen vuotta 1809 kuvitella edes olleen vaan esimerkiksi viitataan siihen, että Ruotsi luovutti Venäjälle vain joukon läänejään.

Tuossa tapauksessa asian juridinen selkeys vaati tietysti viittaamista selkeästi määriteltyihin alueisiin, mutta ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettei Suomea olisi ollut. Myös kruununprinssi Carl Gustaf sai Suomen suuriruhtinaan arvon ja, kuten mainittu, myös Suomen henkikaartin rykmentti perustettiin.

Kelpo kansalaiset Suomessa tunsivat ehdottomasti olevansa suomalaisia sikäli kuin eivät olleet identiteettinsä puolesta jotakin muuta.

Ehkä suorastaan kokoelman kiintoisin on puhe kruununprinssin kuoleman johdosta vuonna 1805, jossa matematiikan ja logiikan lehtori Magnus esittää aika reippaan ja vapaalla kädellä piirretyn Ruotsin valtakunnan historian ja antaa muun muassa katolisen kirkon kuulla kunniansa.

Prinsessa Cecilian syntymän johdosta vuonna 1807 pidetty puhe ajoittuu vain pari kuukautta aiemmaksi kuin venäläisten hyökkäys Suomeen. Tapahtuma on antanut puhujalle tilaisuuden pohtia pitkään myös primitiivisten valtioiden olemusta ja muita tärkeitä asioita.

Oman lukunsa muodostavat ne moninaiset kuvaukset, joita papereissa on venäläisten saapumisesta Porvooseen ja Turkuun, sodan ajan tapahtumista ja huhuista, keisarin ja hänen saattueensa saapumisesta ja Porvoon valtiopäivistä (lantdag).

Useassa tapauksessa kuvaukset eivät sisällä mitään niin sanotusti arvokasta uutta tietoa, mutta kyllä sen sijaan tuoreita näkökulmia, joissa on huvittaviakin yksityiskohtia erilaisista kömmähdyksistä sekä detaljeja, jotka värittävät muutoin hieman valjuksi jäävää kuvaa.

Toki materiaalia löytyy Venäjänkin puolelta ja esimerkiksi ruhtinas Gagarinin kertomus Les treize journées ou la Finlande on alansa helmiä.

Gagarin muuten piti tuomiorovasti Magnus Jacobin maapäiväsaarnaa hyvin pitkästyttävänä ja arveli sen olleen suomenkielinen. Itse prelaatti puhui mielestään lyhyesti. Tekstiin voi tästä kirjasta tutustua ja täytyy sanoa, että kaikessa kuivuudessaan se oli yllättävän asiapitoinen ja uskallettukin. Tuskinpa tapana oli, että tuollaisessa yhteydessä ilmaistiin jopa ajatuksia. Kristillistä yksimielisyyttähän siinä toki teroitettiin kuulijoille, itse keisarin osoittaman epistolatekstin mukaan.

Ne tekstit, jotka liittyvät venäläisten joukkojen tuloon ja oleskeluun, todistavat operaation sujuneen yllättävän rauhallisesti, minkä johdosta venäläisten komentajia kohtaan tunnettiin suurta kiitollisuutta. Eräässä kohdassa mainitaankin, että olisi ollut suuri onnettomuus suomalaisille, mikäli kenraali Buxhoevden olisi joutunut ruotsalaisten vangiksi.

Buxhoevdenin ja muiden baltiansaksalaisten kanssa kommunikaatio sujui hyvin, eikä näytä siltä, että myöskään gruusialaisen ruhtinas Bagrationin kanssa olisi ollut ongelmia. Myöskään pahamaineisen sotaministeri Araktšejevin nimi ei tule huonossa yhteydessä esille.

Uskollisuuden valan suhteen kelpo tuomiorovastilla kuten monilla muillakin oli skruupeleita niin kauan kuin Kustaa IV Adolf oli valtaistuimella. Hänen syöksemiseensä vallasta osallistui tunnetusti myös kenraali Adlercreutz, joka sen takia menetti arvonsa Alopaeuksen silmissä.

Joka tapauksessa keisarin lempeyttä ja Suomea kohdannutta tavatonta onnenpotkua jaksetaan näissä dokumenteissa hehkuttaa ja syytä olikin. Sodanvaaran ja sotilasrasituksen poistuminen, verovarojen jääminen omaan maahan ja maatullien poistaminen, uusien vesireittien aukeaminen ja moni muu asia viittasi valoisaan tulevaisuuteen eikä tässä petyttykään.

Kari Tarkiaisen asiantunteva johdantoartikkeli on hyvä johdatus dokumenttien lukemiseen. Vain yksi dokumentti on suomenkielinen, mutta ajan oloon nähden sangen lukukelpoinen, vaikka sen ortografia on uskollisesti säilytetty originaalin mukaisena.

Maan mahtavat ja mahtailu

 Täydennystä edelliseen

torstai 19. heinäkuuta 2018

Maan mahtavat ja mahtailu

Majesteetit ja ylhäisyydet

Hallitsijan aseman erikoislaatu jumalallisen vallan haltijana ja siitä koituva valta ja vastuu –jälkimmäinen ainakin Kaikkivaltiaan edessä- asettivat ennen muinoin hänen persoonansa aivan erityiseen luokkaan. Trumpilla ja Putinillakin on vielä matkaa tähän asemaan.

Luulenpa, että demokratian syövyttämät aivomme nykyään yksinkertaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä hallitsijan asemaa aidossa monarkiassa. Meille nuo kruunupäät ovat vain yksilöitä, jotka kohtalo eli sattuma on asettanut paikalleen ilman omia ansioita.

Kun kiertelee Euroopan palatseja, on huomaavinaan paheksuvia ilmeitä ja kuulevinaan siltä täältä tuhahduksia sen loiston ja tolkuttomalta tuntuvan ylellisyyden johdosta, joka oli kerran kasaantunut muutaman onnen suosiman yksilön osaksi. Olipa kansalla syytä tyytymättömyyteen! Eipä ihme, että vallankumous tuli, täytyihän sen tulla.

Tämä ajattelutapa heijastaa kulttuurivallankumousta, joka meilläkin aikoinaan heijastui Helsingin Temppeliaukion kallioihin kirjoitetuissa teksteissä: Biafra!

No, Biafra oli yksi afrikkalainen maakunta, joka sodan vuoksi kärsi elin tarvikepulasta. Tekstin idea lienee ollut, ettei Suomen kirkolla ole oikeutta rakentaa Kaikkivaltiaalle uutta rakennusta niin kauan kuin Biafrassa on nälkäisiä ihmisiä, erityisesti lapsia.

Rakennusten aika tulisi, jos tulisi, sitten kun kansan aineelliset tarpeet olisi ensin tyydytetty. Rahat siis tasapuolisesti kaikille tarvitseville, missä maassa he nyt sattuivatkin olemaan.

Ajatusta ainakin sen esittäjät lienevät pitäneet kauniina, syvästi tolkuton se ainakin oli ja siis sopusoinnussa sen Pariisin barrikadeilla julistetun ajatuksen kansa, joka väitti realismin tarkoittavan mahdottoman vaatimista.

Samaa ajattelua huomasin tuohon aikaan esimerkiksi Drottningholmin linnassa, jonne joku omantunnonarka älyniekka oli kirjoittanut ankaran vuodatuksen sitä ihmistyön tuhlausta vastaan, jota tuokin palatsi ilmensi. Fy fan!

Nå, jokaisella aikakaudella on oma ajattelutapansa. Suurvalta-ajan Ruotsissa se korosti kuninkaan arvoa ja symbolista merkitystä koko maan ja kansan arvon osoittajana.

Jo keskiajan Ruotsin lait rakentuivat kuninkaan ja hänen vallantäyteytensä ympärille, vaikka takasivat myös vapaille eli aatelismiehille ja muillekin omat oikeutensa.

Kuninkaan verroille saati yläpuolelle asettuminen olisi kuitenkin jo merkinnyt sallimatonta hävyttömyyttä ja jumalallisen järjestyksen uhmaamista.

Niinpä jo keskiaikaiset Ruotsin lait rajoittivat suuraatelin mahtailua. Kuningas Kristofferin (Baijerilaisen) maanlaissa, Herra Martin suomentamana säädettiin rajoitukset niille, jotka matkustivat ylitse maan kuninkaansa tykö: Pijspa 30.hefvoisen canssa, ia ei wseamman. Kuningfan wircamiehet 30. heuoisen canssa ia ei wseammaqn. Riddarein ia Swennein kuingan Radhis 12. heuoisen cansa…

Kuninkaan neuvostoon kuulumattomille ritareille sallittiin 8 hevosta, Swennit, Riddarein kaldaiset saattoivat ajaa kuudella hevosella ja vähemmät miehet itse kukin kohdaltaan kolmella hevosella.

Se, joka rehvasteli ajamalla useammalla, oli vikapää rikokseen: nin maxakan 40 marcka ia se olkan kuningan oma sy. Sakkoraha kuului siis kokonaan kuninkaalle, jota tässä tapauksessa loukattiin.

Ruotsin valtakunnassa on kautta aikain ylpeilty ikimuistoisella pohjoismaisella vapaudella (du gamla, du fria…), eikä turhaan olekaan, mutta sekin on toki suhteellista.

Maaorjuutta meillä eli siis Ruotsissa ei tunnettu ja joskus esitetyt päättömät lausunnot siitä, että torpparilaitos olisi merkinnyt itse asiassa maaorjuutta, osoittavat vain, ettei asiaa ole lainkaan ymmärretty.

Vielä Venäjän keisari Nikolai I pohdiskeli, että hänellä oli alaisinaan 40000 poliisimestaria, millä hän tarkoitti tilanherroja. Maa-aateliston asema Ruotsissa oli toinen ja vaikka talonpoikien osa nykynäkökulmasta saattoi olla hyvinkin ankea, osattiin meillä vielä sentään pelätä joutumista venäläisen maaorjan asemaan. Sen kurjuus oli tunnettu koko Euroopassa.

Vuoden 1734 laki ei enää ollut kuningaskeskeinen ja siitä jopa puuttui kuninkaankaari. Vapauden ajan ”vapaus” otettiin tosissaan ja jopa Voltaire, joka oli ainakin mielestään perehtynyt Ruotsin historiaan, ihaili maan vapaita instituutioita.

Silti kuninkaan asemaa korostettiin suuresti. Toivo Nygård kertoo kirjassaan Kustaa III. Vallanomaava mutta alamaisilleen armollinen kuningas (SKS 2005, 263 s.), miten tuo teatterikuningas ja jo hänen edeltäjänsä korostivat kuninkaallista mahtiaan.

Ilotulitukset olivat tavallinen tapa juhlistaa kuninkaiden merkkipäiviä. Raketteja ja muita pyroteknisiä välineitä oli käytössä, mutta eniten ruutia taisi palaa kunnialaukauksissa.

Kun kruununperijä Carl Gustav syntyi vuonna 1782, pidettiin Turussa sekä ruotsin- että suomenkielinen jumalanpalvelus, joiden molempien yhteydessä maallinen valta osoitti kunnioitustaan 128 tykinlaukauksella. Tapausta juhlittiin tietenkin myös muissa kaupungeissa, Suomenkin puolella.

Vielä mahtavammin juhlistettiin kruununperillisen avioliittoa. Turussa ammuttiin aluksi kaksi kertaa 128 tykinlaukauksen sarja, mutta juhla jatkui vielä seuraavinakin päivinä, jolloin maljojen juomista tehostettiin kaksi kertaa 512 laukauksen sarjalla…

Tässä ei edes ollut kaikki: tykit jyskivät vielä seuraavinakin päivinä. Nygård ei mainitse laukausten määrää. Tykinputket tuskin kunnialaukauksista kuluivat, mutta käytetty ruutimäärä oli hirmuinen. Tonneistahan täytyi olla kyse, ainakin koko Ruotsin valtakuntaa ajatellen.

Tosin ruuti oli Ruotsissa ja osin suomessakin kotimaista tuotantoa. Puuhiiltä oli aina saatavissa ja Ruotsissa oli rikkiäkin, jota myös tuotiin Islannista.

Salpietaria, tuota keskeisen tärkeää hapetinta keitettiin tallien alusmullasta, jossa hevosten virtsaa käsittelemällä saatiin kelpo nitraattia. Sen kehittymistä edesautettiin sotkemalla multaan kaikenmoista mätänevää, teurasjätteitä myöten. Suomessakin olki useita salpietarinkeittämöitä, muun muassa Mikkelin lähellä Moisiossa.

Kun kuningas liikkui alamaisten keskuudessa, oli tärkeää tehdä heihin vaikutus. Ainakin teatterikuningas Kustaa III huolehti siitä asiasta. Ruudin polttamisen ohella panostettiin komeisiin valjakoihin ja vaunuihin ja suuriin saattueisiin.

Ylimysten rehentelyä saattueiden kokoamisessa oli, kuten todettu jo keskiajalla lain voimalla rajoitettu, mutta kuninkaan ei. Täysivaltaisuuttaan alleviivatessaan Kyöstä-kuningas (suomalainen muoto nimestä) ajoi kerrassaan komeasti.

Käydessään vuonna 1775 vanhaan tapaan Eriksgatalla Suomessa Kyöstä-kuninkaan seurueella oli 38 matkavaunua, joista 14 katettua. Vetämiseen tarvittiin 164 hevosta ja lisäksi 37 ratsua. Yhteensä siis liikkui noin kaksisataa hevosta.

Moinen retkue alkoi jo muistuttaa sotajoukkoa ja reitti oli suunniteltava sen mukaan. Hevosia vaihdettiin puolentoista peninkulman välein.

Vaikka Nygård jo kirjansa otsikossa puhuu Kyöstän armollisuudesta alamaisiaan kohtaan, oli se aika suhteellista, eivätkä kaikki valittajat suinkaan poistuneet kuninkaan luota tyytyväisinä. Herrojenkin kanssa oli tultava toimeen ja sehän lopulta muodostuikin kuninkaalle kompastuskiveksi.

Suurvaltojen johtajat osaavat tänäkin päivänä järjestää itselleen valtionsa mahtia koroswavat lavastukset ja sillä keinoin lisätä myös omaa suosiotaan. Kyseessähän ei ole tuhlailu tuhlailun vuoksi, vaan, ja aivan erityisesti, hallitsijan instituution ja hänen valtionsa korostaminen. Sille alamaisetkin ovat aina hurranneet.

Alamaisten ja Jumalan välissä

 

Ei mikään styränki, vaan yksi kuningas

 

Jostakin syystä naisväellä kaikissa maissa näyttää tänäkin päivänä riittävän loputonta kiinnostusta siihen, mitä kuningas ja hänen lähipiirinsä tekevät. Ellei omassa maassa ole kuningasta, niin fanitetaan sitten niiden maiden hallitsijoita ja kuningashuoneita, joissa moinen ihme on.

Monarkki ja siis normaalitapauksessa miespuolinen oli Euroopassakin sääntönä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana, vaikka politiikan megatrendi jo oli johtamassa kohti tasavaltalaista valtiomuotoa, olipa se käytännössä kansanvaltainen tai ei.

Niinpä oikeinajattelevat kansalaisemme kauhistelevat yhä kovin ylenpalttisesti sitä, että meidänkin maahamme vuonna 1918 valittiin kuningas. Asia oli jo tulossa kovin epämuodikkaaksi, mutta eihän se sellaisenaan merkinnyt itsenäisyyden menettämistä, kuten alkaa jo olla tapana olettaa. Ei Englantikaan koskaan ollut Saksan alusmaa, vaikka siellä hallitsi saksalainen ruhtinassuku.

Oikea kuningas oli kansan tuki ja turva pöyhkeitä herroja ja heidän pyyteitään vastaan. Kansa oli lähes aina kuningasmielistä, kun taas aateli ja etenkin ylhäisaateli suhtautui instituution nuivasti ja aina joskus kapinoikin. Meillähän niin tapahtui vielä vuonna 1788.

Tätä kuninkaan ja kansan suhdetta kuvaa Topelius ”Välskärin kertomuksissaan” tarinassaan Aaron Perttilästä, Bertelskiöldin aatelissuvun kantaisästä.

Kuningas oli myös Suomessa hyvin suosittu, minkä saivat kokea sekä Kustaa III että Kustaa IV Adolf Suoneen tekemänsä Eriksgatan aikana. Molemmat puhuivat vähän suomeakin. Heidän edeltäjänsähän olivat yleensä tämän matkan meren taa laiminlyöneet, mihin laki antoikin mahdollisuuden.

Kun majesteetit sitten tulivat kyläilemään, merkitsi se valtavaa tapahtumaa ja satojen hevosten kulkue vaelsi ympäri maan kuin heinäsirkkaparvi (ks, Vihavainen: Haun majesteetit tulokset). Silti kansa oli riemuissaan. He saivat omakohtaisen kosketuksen johonkin olentoon, joka ei enää olut tavallinen kuolevainen, vaan lähellä Jumalaa ja hänestä seuraava.

Oikean kuninkaan vastakohta oli tyranni eli väärä valtias, joka ei pelkästään ollut huono hallitsija, vaan suoraan isästä perkeleestä käyttäessään Jumalalta saatua valtaansa ei Jumalan kunniaksi ja oikeuden ja totuuden hyväksi, vaan muiden päämäärien saavuttamiseksi.

Luen parhaillaan Samuel Pepysin päiväkirjaa, joka sijoittuu ns. restauraation aikaan 1600-luvun puolivälissä Englannissa. Siitäkin näkyy, miten valistunut, korkea amiraliteetin virkamies uskoo, kuten muutkin, että kunigas pystyy kosketuksellaan parantamaan risatautia. Uteliaana Pepys meni tuota katsomaankin.

Toisaalta Pepys kirjoittaa pettyneenä ja kenties ironisesti, että hänen kunnioituksensa kuningasta kohtaan kärsi, kun hän huomasi tämän purjehtivan muiden kuolevaisten tapaan tapaan sateisella Thamesilla, sen sijaan että olisi kyennyt sadetta estämään tai edes hillitsemään.

Kun kuninkaan koira tekee tarpeensa Pepysin veneeseen, oli kaikilla tavattoman hauskaa, kun he saivat kokea, että kuningas ja se, mitä hänelle kuuluu, eivät olekaan muita kuolevaisia kummempia.

Paitsi, että kuninkaalla oli myös niin sanottu” body politic” (ks. Vihavainen: Haun memento tulokset), joka oli muuta kuin hänen kuolevainen ruumiinsa.

Tämä tapahtui 1600-luvun puolivälissä, mutta keskiajalla kuninkaan merkitys oli ehkä suurempikin, vaikka hän ei olutkaan vielä itsevaltias Jumalan armosta.

 

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mikä oli kuningas?

Mikä mies oli kuningas

 

Nykyään tuntuu aivan luonnolliselta pitää hallitsijaa ihmisenä. Itse asiassa se taitaa tuntua yhdeltä kansalaisen perusoikeudelta. Kaikkihan me olemme ihmisiä eli siis eläimiä, nisäkkäitä par excellence.

Kun ihminen, kuten nyt juuri kuningas, on julkisessa asemassa, täytyy hänen kestää kaiken maailman räävittömyyksiä, toisin kuin tavallisen ihmisen, joka tänäkin päivänä voi kysyä kunniansa perään.

 Ja tavaksihan on tullut, että tällaisen kysymyksen vievät oikeuteen kaikkein herkimmin juuri ne, joista on syytä epäillä, ettei heillä mitään kunniaa olekaan.

Sokea oikeus saattaa tosiaan useinkin päätellä, että kenellä tahansa lurjuksella on yhtä suuri kunnia kuin kelpo ihmiselläkin. Se nyt kuuluu noihin juridiikan lähtökohtaisiin rajoituksiin. Eihän oikeudessa oikeutta saada, vaan luetaan lakia.

Esimerkkejä on turha luetella, itse kukin tietää, kenestä tai keistä on kysymys. Mutta nyt siis kuninkaasta.

Englannin hovi taisi olla uranuurtaja siinä monarkian alennustilassa, joka synnytti kokonaisen häväistysjuttujen sepittäjien elinkeinon. Tämän on mahdollistanut sellainen uusi ajattelu, ja kulttuuri jolle majesteettirikoksen ajatus on syvästi ja täydellisesti vieras.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ajatus on uusi ja liittyy yhtä tiiviisti kulttuurin rappioon kuin potkupallon korottaminen ykkösluokan prioriteetiksi kansakuntien elämässä.

Vielä noin kymmenen sukupolvea sitten ja myöhemminkin oli luonnollista kannattaa sellaista näkemystä, jota Matti Klinge on nimittänyt Aaron Perttilän valtio-opiksi Topeliuksen kertomusten mukaan.

Vanha Perttilä, Bertelskiöldien aatelissuvun talonpoikainen kantaisä ja todellinen patriarkka katsoi, että maailmassa tarpeellisia olivat kaksi: kuningas vallan haltijana ja talonpoika, joka kaikki elätti, hiirestä kuninkaaseen.

Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa. Talonpojan oli hallitsijaa puolustaminen ja samalla tuli hänen jumalaista oikeutta noudattaa ja sille alistua.

Sitä kohtaan oli luonnolliset velvollisuudet, siihen ei sen sijaan perustunut herrojen palveleminen, joka oli ihmiskeksintöä ja hänen paheistaan peräisin.

Vanhoissa Ruotsin valtakunnan laeissa on kuninkaankaari ensimmäisenä ja se kertoo havainnollisesti kuninkaan aseman ja hänen velvollisuutensa ja oikeutensa.

Herra Martti laati 1500-luvun lopulla Kuningas Kristofferin maanlain suomennoksen ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi vähän myöhemmin sekä maanlain että kaupunginlain.

(Martti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset I. Maanlain ja kaupunginlain teksti. SKS 1975, 270 s.; Kuningas Kristofferin maanlaki. Herra Martin suomentamana. Valtion painatuskeskus 1987, 216 s.).

Näiden lakien kuninkaankaaressa annetaan seikkaperäiset ohjeet kuninkaan valinnasta ja hänen Eriksgatastaan. Mainittakoon, että valinnassa mukana oli oltava myös Suomen kahden laamannikunnan edustajat. Eriksgataa ei sen sijaan kuninkaan tarvinnut henkilökohtaisesti Suomeen tehdä, vaan kuninkaan sijainen valtakunnan drotsi saattoi Turun piispan kanssa ottaa Suomen herroilta uskollisuudenvalan Turussa.

Joka tapauksessa kuninkaalle siis oli vannottava uskollisuutta, mutta olipa kuninkaankin puolestaan valalla sitouduttava palvelemaan alamaisiaan. Ja Kuninghalliset walat pitä ia ey yhtän rikkoa, wan paremmin hyffuydellä lisätä.

Kansa taas lupasi kuninkaalleen hänelle kohtulisen kwuliaisudhen osoittaman ia hänen käskyns täyttämän…erittäin sota ioukois, man raioille seurata, ia waldakunda hänen cansans wariella.

Mikäli valansa tehnyt alamainen sitten otti ja pakeni vihollista, hän oli vikapää kuolemaan, ellei kuningas siitä armahtanut.

Kuningas persoonallisesti oli myös ottanut itselleen oikeuden kostaa erinäisiä rikoksia, nimittäin koti- kirkko- ja käräjärauhan rikkomiset. Lakitekstissä mainitaan muuten myös Sawna rauha.

Niinpä se, joka vaikkapa väkivalloin tunkeutui toisen kotiin tai makasi väkisin naisen, oli rikkonut kuninkaan valan ja tämähän oli ottanut velvollisuudekseen tällaisen rikoksen kostaa. Mikäli alamainen kuitenkin otti koston itselleen, kapinoi hän kuninkaan oikeutta vastaan ja oli vikapää rangaistukseen.

Käytännössä toki harvoin itse kuningas tarttui toimeen valansa täyttääkseen, sen asian hoitivat hänen puolestaan käräjät. Kuninkaalle sopi joka tapauksessa mennä asiasta valittamaan, ellei oikeutta saanut muualta. Vielä Kustaa III 1700-luvun lopulla otti valittajia vastaan kolmasti viikossa tunnin kerrallaan. Kuka tahansa saattoi mennä asiaansa esittämään.

Joka tapauksessa tämä idea kuninkaan kosto-oikeudesta ja samalla myös velvollisuudesta oli erittäin tärkeä. Sitä ennen oli luonnonlain välttämättömyydellä luisuttu sukujen vihanpitoon ja verikostoon. Sellainenhan vallitsee yhä monilla seuduilla, Albaniasta ja Tšetšeniaan ja esimerkkejä löytyy lähempääkin. Luulen, että ne ovat vain lisääntymässä eikä vähenemässä. Keskiajankin parhaat saavutukset ovat vaarassa tulla menetetyiksi.

Vaikka Ruotsin kuningas vanhimpien lakien mukaan oli valittu tehtäväänsä ihmisten toimesta, ei hän asemaansa päästyään enää ollut tavallinen mies –tai nainen, mikäli kyse oli hallitsevasta kuningattaresta.

Kuningas oli jumalallisen oikeuden turvaaja ja toteuttaja, eikä minkään kuppikunnan edustaja ja asiamies. Vaikka hän oli ihminen, oli hänellä myös käytössään taivaallinen valta.

Englanninkielisessä maailmassa eli siis myös meillä tunnetaan käsite body politic, jota sivistyneissä piireissä yhä käytetään. Se viittasi siihen, että kuninkaalla oli sekä maallinen ruumiinsa, että myös taivaallinen. Hallitsijana ollessaan hän ei ollut yksityishenkilö eikä edes varsinaisesti henkilö, mitä hän tietenkin oli yksityisasioissaan.

Jo 1600-luvulla alkoi yhä voimakkaammin nousta esille ajatus luonnonoikeudesta, joka aikanaan synnytti opin yhteiskuntasopimuksesta ja kansansuvereniteetista. Kuningas saatettiin jopa mestata, kuten tapahtui sekä Englannissa että myöhemmin Ranskassa. Ruotsissahan Kustaa III murhattiin. Venäjälläkin keisarien murhaamisesta alkoi jo 1700-luvulla tulla jo eräänlainen maan tapa.

Tämä oli hirmuinen asia, sillä siinä samassa horjui jo koko oikeusjärjestys. Kuitenkin jo antiikin aikana oli erotettu toisistaan laillinen ja valansa pitävä hallitsija ja toisaalta tyranni ja väärä valtias, jollainen oli kauhistus oikean monarkin paikalla. Kuolema oli sellaiselle aivan oikea rangaistus.

Niinpä olikin äärimmäisen tärkeää, että Nikolai II:n aikoinaan selitettiin rikkoneen valansa, eli siis hallitsijanvakuutuksensa antaessaan kuuluisan Helmikuun manifestin. Se vapautti myös kansan omasta uskollisuuden valastaan.

Suomen kansan uskollisuutta oli jo 1700-luvulla pariinkin otteeseen koeteltu miehittäjän toimesta vaihtelevalla menestyksellä.

Suomen sodan aikana uskollisuudenvalaa sitten jo varsin yleisesti vannottiin ja pitäjittäiset puumerkkiluettelot valan vannojista ovat nykyään Kansallisarkistossa luettavissa.

Se oli aika vaikea asia. Suomen syöjät autonomian ajan lopulla käyttivät asiaa suomalaisia vastaan ja syyttivät koko kansaa opportunistiseksi ja periaatteettomaksi. Hyvä etteivät suomettumisesta syyttäneet.

Kohtuutontahan se oli. Itse asiassa suomalaisten uskollisuus kuningastaan kohtaan oli suorastaan uskomatonta sellaisina aikoina kuin Suuri Pohjan sota, jolloin palkkiona asiasta oli vain kärsimyksiä.

Kustaa III:n kohdalla vain aatelisto asettui kuningastaan vastaan ja syytti tätä oman valansa rikkomisesta. Kansa sen sijaan pysyi uskollisena ja siihen oli pätevät syynsä.

Kustaa IV Adolfin kohdalla tilanne oli vaikeampi. Sotajoukko taisteli moitteettoman urhoollisesti, mutta siviilit saivat nähdä, ettei kuningas yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan sitä roolia, joka hänelle kuului. Tässä tilanteessa sitten jopa ruotsalaisten herrojen mitta heidän omassa maassaan täyttyi ja Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija.

Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla.