Ryysyläiset

 

Lumpen

Александр Яковлев, Омут памяти. Вагриус 2001, 602 с. (Aleksandr Jakovlev, Omut pamjati)

 

Neuvostojärjestelmän romahtaessa näkyi venäläisissä julkaisuissa yhä useammin sana ”ljumpen” (люмпен).

Sillä viitattiin Marxin käsitteeseen ”ryysyköyhälistö” (Lumpenproletariat), joka kyllä koostui köyhistä ja jopa kaikkein köyhimmistä ihmisistä, mutta joka sosiaalisen vallankumouksen ja siis ihmiskunnan edistyksen kannalta oli aivan hyödytön ja jopa vahingollinen aines.

Ryysyköyhälistö ei kuulunut siihen teollisuusproletariaattiin, joka lainomaisesti tulisi kasvamaan yhteiskunnan suurimmaksi voimaksi ja ottamaan vallan itselleen.

Päinvastoin, ryysyköyhälistö oli psykologialtaan pikkuporvarillista ja ajatteli vain oman mahansa täyttämistä. Ludvig Napoleonin oli helppoa houkutella se kansalliskaartiinsa lupaamalla komea uniformu ja valkosipulimakkaraa.

 Tällä ryhmällä ei ollut sitä luokkasolidaarisuutta ja tietoisuutta, joka saavutettiin ”kiehumalla tehtaan kattilassa”. Näin järkeili Marx, varmasti aavistamatta, että hänen melko vähäpätöiset lehtiartikkelinsa joskus korotettaisiin pyhiksi kirjoituksiksi, joiden ehdottoman totuuden epäileminen saattoi viedä vaikka hengen.

Joka tapauksessa siis Neuvostoliitossa heräsi perestroikan aikana sellainenkin aavistus, että koko suureksi sosialistiseksi Lokakuun vallankumoukseksi nimitetty vallanotto oli itse asiassa ollut diktatuurin pysyttämistä ryysyköyhälistöön tukeutuen. Itse asiassa tuo luokka taisi yhä olla olemassa.

Havainnollisesti tämän asian toi esille Valentin Rasputin romaanissaan ”Tulipalo” (Požar). Neuvostoliiton työväenluokkaa oli ollut tapana kuvata aina ehdottoman mallikelpoiseksi joukoksi, jota elähdytti itsensä uhraava aatteellisuus, kuten asia esitettiin Fjodor Gladkovin kulttiromaanissa ”Sementti”.

Edes oman lapsensa uhraaminen ei noille luokkatietoisille sankareille ollut liikaa, kun tehdas oli saatava käyntiin kansalaissodan rappion jäljiltä. Vasta silloin alkoi kaikua se työn laulu, joka kasvatti proletaarista tietoisuutta kaikkialla ympärillään ja vei koko ihmiskuntaa kohti uutta onnen valtakuntaa. Näin siis Gladkov romaanissaan.

Rasputin sen sijaan kuvasi sen sortin työläisiä, jotka itse asiassa muodostuivat joukosta vihoviimeisiä juoppoja. Nuo hylkiöt eivät välittäneet työn tekemisestä tai sen laadusta tuon taivaallista, vaan ajattelivat koko ajan vain sitä, mistä taas saisi viinaa seuraavan päivän humalaan.

Kun kauppapuoti syttyi tuleen ja paloi, olivat nuo lurjukset heti vain besorkkaamassa sieltä tavaraa omiin taskuihinsa ja samalla paljastui myös myymälänhoitajan keinottelu: kaupassa oli kuin olikin ollut piilotettuna ”Ural”-moottoripyörä, joka kauppiaalla oli ollut tarkoituksena myydä pimeästi ylihintaan.

Olennaista joka tapauksessa oli kuvattujen työläisten todellinen psykologia, joka kuului ryysyköyhälistölle. Yleensähän sen oli jo Marxista lähtien katsottu muodostuvan irtolaisaineksista, jotka olivat taipuvaisia pikkurikollisuuteen, kerjäläisyyteen, laiskotteluun ja opportunismiin.

Että sellaista saattoi olla neuvostotyöläisten keskuudessa, oli hirvittävä solvaus ja isku vasten sosialistisen yhteiskunnan pyhimpiä arvoja. Roskaa tietenkin. Mutta totta, täytyi monen lukijan tunnustaa. Näkihän tuon ympärillään.

Se neuvostoihminen, eräänlainen yli-ihminen, jonka vuonna 1978 julistettiin virallisestikin syntyneen (kansa hihitteli, kertoo Aleksandr Jakovlev), muistutti aivan liikaa Aleksander Zinovjevin huikeaa kuvausta uudesta lajista ”Homo Sovjeticus”, joka saattoi olla parodia tai sitten ei. Loogikot ovat jotenkin arvaamattomia johdonmukaisuudessaan.

Aleksandr Jakovlev, perestroikan kenties keskeisin arkkitehti (ks. Vihavainen: Haun jakovlev tulokset ) käytti ahkerasti ryysyköyhälistön käsitettä selittäessään, miten ja miksi Neuvostoliitto ja sen järjestelmä syntyivät ja mitä niistä tuli.

Hän kuvasi ryysyläisjoukkoa, joka muitta mutkitta poltti talonpojan ladon lämmitelläkseen sen loimussa ja paistaakseen siinä varastamansa kanan. Mitään vastuuta tuo joukko ei ottanut mistään ja juuri sen Lenin mobilisoi niin sanottuun vallankumoukseensa.

Kun lukee siitä, miten kansanjoukot ryöstivät, polttivat ja murhasivat niin vuosien 1905-1907 ”vallankumouksessa”, kun sittemmin myös vuoden 1917 mellakoissa ja kansalaissodan ryöstelyorgioissa, tulee kyllä mieleen, että tulkinnalle on vahvat perusteet. Kollektivisoinnissa toimi sama ryöstämisen logiikka.

Eihän Venäjällä edes ollut mainittavaa teollisuusproletariaattia tuon vallankumouksen toteutuessa. Sitäkin enemmän oli ryysyläisiä, joiden tietenkin teki mieli varastaa niiltä, joilla oli jotakin varastettavaa ja Lenin ei ainoastaan julistanut asiaa sallituksi, vaan suorastaan siihen kehotti.

Maksim Gorki, joka tuohon aikaan vielä oli kriittinen ja omaperäinen ajattelija, julisti, että Lenin sai Venäjän kansan puolelleen, antaessaan sille kuvan käyttäytyä häpeällisesti. Tämähän on yleensäkin varma tapa saada joukot mukaansa. Ei tuijoteta siinä venäläisyyteen.

Niin teki Hitler Saksassa ja niin näyttävät tekevän kaikenkarvaiset ”identiteettipoliitikot” Amerikassa. Se konsti taitaa toimia aina ja kaikkialla. Sellainen historia tulee luultavasti jatkumaan ja tuottaa ehkä sitten itsensä näköisiä yhteiskuntia muuallakin.

Aleksandr Jakovlev, joka puoluehierarkiassa nousi aikoinaan korkeimmalle tasolle ja sitten käytti asemaansa vapauttaakseen kansansa Leninin luoman systeemin ikeestä, on kiinnostava ja asiantunteva ajattelija, jonka kirjoja olisi ehdottomasti saatava myös suomeksi.

Hänen suhdettaan Leniniin ja Staliniin ja Venäjän historiallisen tien sisältämiin mahdollisuuksiin on kuvattu jo aiemmissa blogeissa, joten ei niistä tässä sen enempää.

Nyt, neljännesvuosisadan kuluttua tuolla vuoden 2001 analyysillä on kiinnostavuutta myös sen kannalta, miten Jakovlev näkee tulevaisuuden ja Venäjän nykyisyyteen kätkeytyvät mahdollisuudet, kun uusi presidentti Putin on aloittelemassa uraansa.

Tarkoitus oli itse asiassa kirjoittaa enemmänkin tuosta Jakovlevin kirjasta, mutta jo pelkkä esipuhe vei enemmän tilaa kuin useimmat jaksavat lukea. Ryysyköyhälistö on kuitenkin tärkeä käsite myös tässä kirjassa ja ansaitsee oman lukunsa.

Palaan tuohon Jakovlevin kirjaan myöhemmin.

Rotuoppia ja sionismia

 

Max Nordau, unohdettu kulttuurikriitikko

 

Max Nordau (1849-1923, vuoteen 1873 saakka Südfeld) oli unkarilaissyntyinen, saksankielinen, juutalainen lääkäri.

Tutustuin häneen tutkiessani venäläisiä kulttuurikeskusteluja 1800-luvun lopulla. Nordau oli lyhytaikainen tähdenlento, jonka ajatukset olivat muuallakin Euroopassa suosittuja argumentteja ”rappiotaidetta” (Entartete Kunst) vastaan. Itse asiassa hän oli ilmeisesti ensimmäinen, jokasovelsi tuota termiä kulttuuriin. Natseillehan siitä sittemmin tuli muuan ideologian kulmakivi.

Nordau oli Theodor Herzlin ohella toinen keskeinen sionismin ideologi ja alkuunpanija. Hänet herätti tuohon aatteeseen se antisemitismi, joka purkautui Dreyfus’n jutussa ja Venäjän pogromeissa vuosisadan vaihteessa. Nordu oli ollut uskonnollisesti välinpitämätön agnostikko ja täysin saksalaistunut juutalainen, mutta ryhtyi nyt aktivistiksi.

Kuuluisuuteen Nordau oli noussut vuosina 1892-1893 julkaistulla laajalla teoksellaan ”rappio”(Entartung), jossa koko moderni taide leimattiin moraalisesti ala-arvoiseksi ja sitä selitettiin sairaalloisuudella, jopa suorastaan fyysisellä rappiolla.

Filippiikin kohteiksi eivät joutuneet vain Oscar Wilden tai Charles Baudelairen tapaiset kirjoittajat, vaan koko etummainen kulttuurin kärkijoukko laidasta laitaan, Tolstoista ja Wagnerista prerafaeliittoihin ja symbolisteihin, Nietzschestä puhumatta.

Asiaan kuului, että Nordaun kritiikki lähti nimenomaan fyysisestä antropologiasta ja rotuteorioista. Hän oli innostunut Cesare Lombroson fysionomiatieteestä, jonka avulla tämä pyrki etsimään synnynnäisiä rikollistyyppejä, joiden kieroontuminen oli jo fyysisesti määräytynyttä. Lääkärin silmällä katsoen koko moderni kulttuuri näytti sairaalloiselta ja syitä löytyi jo fysiikasta.

Mainittakoon, että G.B. Shaw leimasi Nordaun kulttuuridiagnoosit ”sairaan ihmisen sairaalloisiksi houreiksi”.

Nordau uskoi ihmisrotujen olevan päälajimme alalajeja ja usein yhtä kaukana toisistaan, kuin eräät vastaavat eläinten alalajit keskenään:

„Ich glaube allerdings nicht an die Einheit des Menschengeschlechts; ich glaube, daß die verschiedenen Hauptrassen Unterarten unserer Gattung darstellen und daß ihre Verschiedenheiten der anatomischen Bildung und Hautfarbe nicht bloße Anpassungs-Erscheinungen und Folgen der Umbildung eines ursprünglich einheitlichen Typus durch örtliche Einwirkungen sind, sondern sich durch Verschiedenheit des Ursprungs erklären; es scheint mir, daß zwischen einem Weißen und einem Neger, einem Papua und einem Indianer die Verwandtschaft nicht größer ist als zwischen einem afrikanischen und indischen Elefanten, einem Hausrinde und Buckelochsen.“

– Nordau: Paradoxe

Tämä edellä oleva lainaus on sitten tehty saksankielisen Wikipedian kautta ja sen siteeraamisen ainoa tarkoitus on tässä osoittaa kaikille (hölmöillekin, anteeksi sana), millaisia näkymiä historia avaa älylliselle tarkastelulle.

Moinen rotuajattelu on tietenkin nykyajalle mahdollisimman vierasta, mutta Nordaun ja koko hänen aikakautensa ajattelun ymmärtäminen nimenomaan vaatii kykyä irtaantua oman aikamme käsityksistä ja ”poliittisista korrektisuuksista” edes ajattelun tasolla.

Sekä ihmisiä, että eläimiä voitiin tietenkin myös jalostaa ja kehittää. Juutalaisvastaisuuden noustessa Venäjällä ja muuallakin Euroopassa Nordau innostui sionistisesta liikkeestä ja ”juutalaisen rodun” kehittämisestä myös fyysisesti vahvaksi ja kilpailukykyiseksi (Muskuljudentum).

Juutalaisten piirissä levisikin ”makkabealainen” urheiluharrastus, joka jatkuu yhä, eivätkä juutalaiset enää monestakaan syystä leimaudu ruumiillisista ponnistuksista vieraantuneiksi ja effeminoituneiksi kamarioppineiksi ja kauppiaiksi.

Jostakin lähteestä, jota nyt en muista, sain sen käsityksen, että Nordaulla olisi ollut myös ajatus varsinaisesta juutalaisten rodunjalostuksesta tarkoituksella kehittää fyysisesti ylivertainen supermies.

Asia olisi ainakin ollut Nordaun peruskäsitysten kanssa sopusoinnussa. Kyseessä olisi voinut olla vaikkapa positiivinen rotuhygienia, sehän oli vielä 1960-luvulle saakka suosittua myös länsimaissa. Kuten sanottu, mitään konkreettisempaa en asiasta tiedä.

Nordau oli se, joka laati sionistien ensimmäisen, ns. Baselin ohjelman, joka esitettiin ensimmäisessä sionistikongressissa vuonna 1897. Nordau oli sittemmin usein noiden kongressien puheenjohtajana tai varapuheenjohtajana.

Hän tutki aluksi myös mahdollisuutta perustaa juutalaisten kansallinen koti Ugandaan Englannin suosiollisella myötävaikutuksella, mikä ei miellyttänyt kaikkia ja muuan juutalainen aktivisti yrittikin tappaa Nordaun. Nordaun kerrotaan olleen suuri englantilaisen imperialismin ystävä.

Juutalaiset rahavaltiaat eivät kuitenkaan miellyttäneet häntä ja hän, kuten myös Herzl arvostelivat kirpeästi esimerkiksi Rotschildien ”loismaista” rahaimperiumia.

Balfour-julistuksen mahdollistama juutalaisten muutto Palestiinaan oli kuitenkin sionismin varsinainen toteutuma, vaikka Nordau näyttää pahoitelleen sitä, että siellä jo asui toinen kansa.

Erikieliset Wikipediat esittelevät Nordauta ja hänen tuotantoaan sangen vaihtelevasti. Paras on mielestäni saksalainen, mutta myös hepreankielisen version voi koneella helposti käännättää suomeksi. Ei se tosin erityisen paljon edelliseen versioon lisää.

Nordaun tuotnnon monipuolisuudesta saa käsityksen vilkaisemalla hänen bibliografiaansa. Olen itse tutustunut muutamaan kirjaan, mutta esimerkiksi ”Drohnenschlacht” kuulostaa kovin kiinnostavalta…

Werkliste (Auswahl)

• Aus dem wahren Milliardenlande. Pariser Studien und Bilder. 2 Bände. Leipzig 1878.
• Seifenblasen. Federzeichnungen und Geschichten. Philipp Reclam, Leipzig 1879. 92 S. (Reclams Universal – Bibliothek, Nr. 1187)
• Vom Kreml zur Alhambra. Kulturstudien. 2 Bände. Schlicke, Leipzig 1880–1881.
• Paris unter der dritten Republik, neue Bilder. Leipzig 1880 (4. Aufl. 1890).
• De la castration de la femme, 1882.
• Die conventionellen Lügen der Kulturmenschheit, 1883 (71. Auflage 1927).
• Die conventionellen Lügen der Kulturmenschheit. Mit Illustrationen. 62. und 63. Tsd. Elischer, Leipzig 1913, VIII, 350 S.
• Paradoxe, 1885 (29. Auflage 1927).
• Ausgewählte Pariser Briefe. 2. Auflage. 1887.
• Die Krankheit des Jahrhunderts, 1889 (2 Bde.; 6. Aufl. 1902).
• Gefühlskomödie. Roman. Breslau 1891.
• Entartung, 1892–1893 (2 Bde.). (Digitalisat)^[8]
• Seelenanalysen. Novellen. 1892.
• Seelenanalysen. Novellen. 2. Auflage. Berlin 1903.
• Entartung und Genie, 1894.
• Drohnenschlacht. Roman, 2 Bände. Duncker, Berlin 1898. (unter Max Simon Nordau)
• La batalla de los zánganos. Trad. de M. Machado. Illustr. de J. Pedraza. La Novela ilustr., Madrid (um 1910). 272 S. (span.:Dronenschlacht)
• Der Zionismus und seine Gegner. Vortrag. Glitscher, Mülheim am Rhein, 1898.
• Zeitgenössische Franzosen, literaturgeschichtliche Essays, 1901.
• Was bedeutet das Turnen für uns Juden? In: Jüdische Turnzeitung, Juli 1902.
• Morganatisch, Berlin 1904.
• Von Kunst und Künstlern, 1905.
• Mahá Rôg, Berlin 1905.
• Gefühls – Komödie. Roman. 4. Tsd. S. Schottlaender, Berlin – Breslau 1907, 262 S.
• Zur linken Hand: Roman. Illustriert von Stroff. Bd. 1, 2. Buchverlag fürs Deutsche Haus, Berlin & Leipzig 1908. (Die Bücher des Deutschen Hauses, Nr. 46/47)
• Der Sinn der Geschichte. 1. und 2. Tsd. C. Duncker, Berlin 1909. 475 S.
• Max Nordau’s zionistische Schriften. Hrsg. vom Zionistischen Aktionskomitee (anlässlich Nordaus 60. Geburtstag). Jüdischer Verlag, Köln & Leipzig 1909, 3 Bl.,402, V S.
• Das Judentum im 19. und 20. Jahrhundert. Vortrag gehalten in Hamburg 1909. Jüdischer Verlag, Köln & Leipzig 1910, 24 S.
• Das Judentum im 19. und 20. Jahrhundert. Vortrag gehalten in Hamburg am 29. Dez. 1909. 2. Auflage. Jüdischer Verlag, Köln & Leipzig 1910, 22 S.
• Märchen. Seiner Maxa von ihrem vierten bis zu ihrem siebenten Jahre erzählt. Mit 10 kolorierten und vier schwarzen Vollbildern sowie vielen Textillustr. von Hans Neumann. Hendel, Halle an der Saale 1910, 188 S.
• Der Zionismus. Vollständig umgearbeitete und bis zur Gegenwart fortgeführt. 2. Auflage. Wiener Zionistische Vereinigung, Wien 1913. 16 S.
• Menschen und Menschliches von heute. Skizzen und Glossen. Verein der Bücherfreunde, Berlin 1915. 393 S. (Verein der Bücherfreunde, Nr. 189)
• Die Biologie der Ethik, 1916.
• Französische Staatsmänner, Ullstein, 1916
• Neuauflage 2017, Musaicum Books, ISBN 978-8-07583-357-0
• Rahab, 1922 (nicht publiziert).
• Erinnerungen (Zyklus von zehn Aufsätzen, postum 1928 in Leipzig erschienen).

Bühnenwerke (Auswahl)

• Die neuen Journalisten. Lustspiel in vier Akten von Ferdinand Groß und Max Nordau. O. Mutze, Leipzig 1880. 90 S.
• Der Krieg der Millionen. Schauspiel in fünf Aufzügen. B. Schlicke, Leipzig 1882, IV, 146 S. (unter Pseudonym: Max Suedfeld)
• Der Krieg der Millionen. Schauspiel in fünf Aufzügen. 2. Auflage. Elischer, Leipzig 1904. (unter Max Simon Nordau)
• Das Recht zu lieben. Schauspiel. Berlin 1892.
• Die Kugel. Schauspiel in fünf Aufzügen. 2. Auflage. Hofmann, Berlin 1895.
• Doctor Kohn. Bürgerliches Trauerspiel aus der Gegenwart. 1898 (3. Aufl. 1902).

 

Tyhmyydellä keinottelusta

 

Politiikan teon juurilla

 

Politiikassa menestykseen pyrkijälle on aina ollut tärkeämpää se, miltä asiat näyttävät, kuin se, miten ne ovat.

Mikäli vallitsevat kuvitelmat näyttävät suosivan omia pyrkimyksiä vaikkapa vain vahingoittamalla kilpailijaa, on viisautta pitää suunsa kiinni siitä, miten ne asiat oikeasti ovat.

Sellainenhan saattaisi useinkin merkitä märkää rättiä päin pläsiä niille, jotka on juuri saatu mölisemään oikealla tavalla ”oikeasta” (vaikka sitten läpeensä valheellisesta) syystä.

Vaikka tyhmyys on aivan normaali ominaisuus ja täysin sallittu tässä yhteiskunnassa, ei poliitikon kannata mennä sanomaan: ”Veli hyvä, miten sinä nyt tällaista uskot? Sehän on pelkkää tyhmyyttä?” Sen sijaan kannattaa itsekin teeskennellä tyhmää ja esittää suurta pöyristymistä kilpailijan muka osoittamasta moraalittomuudesta ja kieroudesta.

O.W.Kuusinen sai joskus vihat niskoilleen sanoessaan joskus tuolla Neuvostoliiton puolella, että Suomessa saa kaikin mokomin sanoa ihmistä tyhmäksi, mutta mikäli epäilee hänen rehellisyyttään, on syytä varautua suureen suuttumukseen. Venäjällä taas asia oli päinvastoin.

Toki ihminen voi olla myös rehellisesti tyhmä, mutta poliitikkojen piirissä tällainen näyttää olevan varsin harvinaista tai ainakin harvinaisempaa kuin päältä katsoen näyttäisi. Tyhmäksi tekeytyminen näet on usein kaikkein paras poseeraus, etenkin kun siihen liittää mahdollisimman uskotttavan tarinan moraalisesta suuttumuksesta.

Tyhmyys taitaa meillä tosiaan olla suhteellisen arvostettu tai ainakin siedetty ominaisuus, ainakin siinä tapauksessa, että samaan aikaan onnistuneesti teeskennellään rehellisyyttä.

Kokonaiset puolueet ja median näkyvin osa ovat nykyään keskittyneet poseerauspolitiikkaan, jossa ensin kyhätään tyhjästä ja paisutellaan valtaviin mittoihin joki sensaatio ja sitten teeskennellään paheksumista moisen hirvityksen johdosta.

Tyhmyydellähän tässä pelataan ja se näyttää toimivan hyvin yhä uudelleen. Tässä vanhempi blogi, jonka voisi aina silloin tällöin julkaista uudelleen.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Muuan symbioottinen suhde

 

Tyhmyys ja roskajournalismi

 

Historian ilmiöitä ei kannata kauhistella, mikäli niitä haluaa ymmärtää. ei niitä tietenkään pidä myöskään ihastella ja juhlia välttämättöminä.

Hedelmällisin tapa lienee koettaa jäljittää asioiden välttämättömät ehdot. Niiden syitä ei aina ole mahdollista vakuuttavasti selittää, mutta voihan sitä ainakin seurata sitä tarinaa, joka on johtanut niiden kohtaamiseen tämän tai tuon ainutkertaisen tai vähemmän ainutkertaisen tapauksen kohdalla.

Noitavainot, bolševismin voitto, vuosi 1968, #metoo-kampanja ja lukemattomat muut bisarrit ilmiöt herättävät enemmän kysymyksiä, kuin normaali, tasapainoinen mieli löytää vakuuttavia vastauksia. Helppo ja luonnollinen yleisavain on tietenkin jokin sellainen korkean yleistävä käsite kuin tyhmyys.

Siinä kuitenkin päästää helposti kehäpäätelmään. Tyhmyyshän on se, mitä juuri pitäisi selittää. Paralleellina tulee mieleen erään kirjallisen henkilön syvällisyyttä tavoitteleva analyysi siitä, miksi tietyn seudun asukkaat olivat niin köyhiä.

Pohdiskeltuaan asiaa joka puolelta, hän päätyi siihen tulokseen, että syynä on ”die allgemeine Pauwreteh” eli siis yleinen köyhyys.

Kun nyt ajatellaan mitä tahansa viime aikojen massahysterian ilmentymää, löytyy luonnollinen syy kuin itsestään: yleinen tyhmyys.

Vai mitä voi sanoa siitä, että kun nostetaan esille jonkin henkilön haastattelijalle siihen kehoitettuna lausuma mielipide, joka sitten esitetään yhteyksistään irrotettuna ja ikään kuin haasteena koko suvaitsevaiselle kulttuurimme etujoukolle, alkaa valtava keskustelu, joka käsittelee kaikkea muuta kuin itse asian oleellista puolta eli sitä, miten ja miksi moinen mielipidevaino oikein järjestettiin ja kenellä siitä on vastuu.

Paralleelina tulee mieleen se tapaus, kun muuan naistenlehti pyysi autokauppiasta vertaamaan naista autoon. Kun asianmukainen haastattelu sitten tehtiin, seurasivat valtavat raakkujaiset, joiden tuloksena mies sai potkut töistään.

En muista, että itse lehti olisi inahtanutkaan siitä roolista, joka sillä tässä asiassa oli. Eihän sen arvoihin kuulunut verrata naista autoon, eihän toki.

Tyhmyyden menestyksellinen hyödyntäminen on siis mahdollista, etenkin epärehellisyyteen yhdistäen. Asian suosio vaatii kuitenkin vielä selittämistä tai ainakin tiettyä elaborointia tullakseen konkreettisissa tapauksissa koko merkitykseltään ymmärretyksi.

Tiedämme esimerkiksi, että tyhmyydellä on voimakas taipumus kumuloitua joukossa. Tutkijoille voisi olla kiintoisa, joskin kukaties vähemmän houkutteleva tehtävä käydä läpi niitä ns. paskamyrskyjä, joita sosiaalisessa ja muussakin mediassa on viime vuosina syntynyt.

Silloin voitaisiin tutkia vaikkapa sitä, mistä koko asiassa oikeastaan oli alun perin kyse, miten mediamylläkkä alkoi ja kenen toimesta sitä paisutettiin ja mihin painopiste sitten siirtyi ja mikä oli koko asian suhde sen alkukohtaan.

Kiinnostaviin kysymyksiin kuuluu mielestäni myös raakkujien koulutuksellinen ja poliittinen tausta. Luulen, joskaan en tietysti tiedä, että mikäli tätä asiaa olisi mahdollista selvittää, voitaisiin todeta, että typerimpien ja mauttomimpien esiintymisten ylädesiilissä olisivat yliedustettuina ns. älyllisen eliitin piiriin itsensä lukevat henkilöt.

On mielestäni myös hyvin mahdollista, että tämän joukon ÄO ei suinkaan lähene heidän kengännumeroaan, vaan ylittää reilusti sen normaalimäärän eli 100.

Sen sijaan se enemmistö, joka aina on keskimääräistä tyhmempää mittausten perusteella, on luultavasti keskimääräistä useammin myös hiljaa mielipiteestään, joka ehkä, siis ehkä lähenee arvojen suhteen sovinnaisia ja ylisukupolvisia, normaaleina pidettyjä malleja ja on siis tosiasiassa paremmin ns. terveen järjen kanssa sopusoinnussa.

Tämä voisi liittyä siihen, että normaali, tervejärkinen ajattelu on älylliseen eliittiin pyrkivän aineksen mielestä aivan liian banaalia ja saattaisi yhdistää sen siihen massaan, josta erottautuminen on sen elinehto.

Tämä nyt on tietenkin vain hypoteesi. Asian tutkiminen kuitenkin olisi kulttuurimme itseymmärryksen kannalta tarpeellista.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että lehdistön nykyinen taipumus roskajournalismiin ei ole sattuma, vaan ruokkii tärkeää osaa tietyn yhteiskunnan ryhmän tarpeista. Lehdistö elää läheisessä symbioosissa myös älylliseksi eliitiksi itsensä mieltävän joukon massahysteriataipumuksen kanssa.

Tässä lienee taustalla myös aika banaaleja taloudelliseen kilpailuun liittyviä syitä.

Perinteinen lehdistö joutuu nyt etsimään rooliaan vaikeassa tilanteessa, kun some on se, jossa ihmiset viihtyvät ja firmat mainostavat. Sen vuoksi se turvautuu epärehellisiin temppuihin saadakseen näkyvyyttä. Niihin kuuluvat erilaisten skandaalien lavastaminen yleisesti hyväksyttyjä maalitauluja vastaan.

Sen sijaan, että kohuja vältettäisiin kertomalla asioiden relevantit taustat, sitä herätellään ja paistutellaan, sen todelliset taustat salataan ja niistä vihjaillaan. Asian todellista laitaa peittelemään kasataan vielä erilaisia haastatteluja ja ”kolumneja” asian vierestä. Itse tuo synnytetty kohu ei useinkaan ole missään suhteessa edes sen alkuperäiseen aiheeseen.

Viittaan tässä nyt vain kahteen konkreettiseen asiaan, joiden skandaalimaisuus on lehdistön kannalta erityisen selvä ja raskauttava. Tarkoitan ns. hihamerkkijuttua ja Pori-Jazz-tapausta. Muitakin toki löytyy ja paljon. Vai luuleeko joku, että ns. #metoo-ilmiössä pysyttiin edes lähellä asiallisuutta ja kohtuutta, saati rehellisyyttä?

Koska lehdistö on näissä tapauksissa törkeästi laiminlyönyt tehtävänsä ja ilmeisen tietoisesti väärinkäyttänyt asemaansa, olisi paikallaan pitää tieteellisesti uskottava seminaari, jossa asioita selvitettäisiin ja annettaisiin syyllisille tilaisuus katumukseen ja maineensa puhdistamiseen, sikäli kuin se on mahdollista.

Näyttää siltä, ettei Julkisen sanan neuvostolla ole kykyä eikä halua hoitaa sitä tehtävää, jota varten se on aluin perin kai perustettu.

Mutta olisiko sellaisen seminaarin järjestäminen mahdollista? Kuka sen tekisi ja millä lehdellä olisi tarpeeksi rehellisyyttä, jotta se suostuisi tulemaan mukaan?

Tämä tilanne on murheellinen ja näyttää kuvaavan erästä aikakautemme varsin merkittävää ilmiötä. Kuvaavaa on, että niistä, kuten monista muistakin varsin epäilyttävistä asioista kerta kaikkiaan kieltäydytään tuntemasta syyllisyyttä ja ottamasta vastuuta. Ylpeileminen sen sijaan on muodissa, vaikka siihen on vaikea nähdä mitään asiallisia perusteita, ainakaan rehellisyyteen nähden.

Tällä asenteella voidaan päästä vielä pitkälle, kuten on syytä pelätä. Suunta on nimittäin sangen kummallinen. Kun tyhymyyttä lietsotaan ja ihannoidaan ja heittäydytään siihen mukaan, sen merkitys saattaa kasvaa hallitsemattomaksi.

Omituinen mestari

 

Suuren saatanan roolissa

 

Markku Heikilä, Jussi Halla-aho. Elämäkerta. Readme.fi 2025, 448

 

Suurista suomalaisista vaikuttajista on tapana tehdä aina elämäkerta. Joistakin, kuten Tannerista ja Mannerheimista on tehty useitakin moniosaisia elämäkertoja, vieläpä tieteellisellä otteella ja runsaiden lähdeviitteiden kera.

Hyvä elämäkerta on samalla ikkuna aikakauteensa ja luulen, että suuri enemmistö historiaa harrastavista kansalaisista hankkiikin tietonsa menneistä ajoista lähinnä tätä reittiä. Ei se hullumpi tapa olekaan.

Hieman toinen juttu ovat sitten aikalaiselämäkerrat ja varsinkin ns. vaalikirjat, joissa sankari esittelee näkemyksiään. Usein ne ovat aivan kevyttä tavaraa ja silkkaa panegyriikkaa. Toisaalta ilmestyy joskus myös sellaisia ”elämäkertoja”, joiden missiona on nimenomaan kohteensa tuhoaminen ja häpäisy. Keinojahan aina löytyy, kun tahtoa riittää.

Jussi Halla-aho on suunnilleen samaa ikäluokkaa lasteni kanssa ja tässäkin mielessä tuntui hieman omituiselta lukea hänestä tehtyä elämäkertaa. Sitä paitsi hän on yhä aktiivisesti mukana politiikassa, joten pyrkimystä puolueettomuuteen ei ole syytä odottaa.

Joka tapauksessa pidin kiinnostavana tutustua tähänkin politiikkamme hahmoon, joka sentään on arvioitu niin merkittäväksi, että muuan toimittaja oli ennen tätä kirjaa vaivautunut kirjoittamaan hänestä kirjan itse kohdetta edes haastattelematta.

Jo pikaisen silmäilyn perusteella tuo kyhäys osoittautui läpeensä typeräksi hyökkäykseksi, jossa poliittisesti tarkoituksenmukaiset vihjailut oltiin ottavinaan täydestä todesta.

Koska tuon lajin propagandaa oli jo riittävästi tarjolla mediamme hihamerkkiosaston taholta, oli sen informaatioarvoa pidettävä olemattomana. Heikkilä sen sijaan on ainakin haastatellut sekä kohdettaan että muita tämän uraan ja elämään läheisesti liittyviä henkilöitä. Asianmukaisen kritiikin kera nautittuna siinä näytti olevan tarjolla ainakin mahdollisuus oppia jotakin uutta.

Melko kiinnostavaa tietoa kirjasta löytyykin koskien sekä päähenkilön arvioita erilaisista asioista, että politiikan toimijoista. Puolueen sisäiset henkilösuhteet ja suuntaukset saavat valaistusta ainakin yhdeltä suunnalta ja myös Halla-ahon persoonallisuus saa uutta valoa.

Ilmeistä on, että tässä tapauksessa kyseessä päähenkilöllä on jonkinasteinen taipumus autismiin, joka ei ole niinkään harvinainen itsenäistä ajattelua edustavien ihmisten keskuudessa. Pikemminkin päinvastoin.

Politiikka on mahdollisen taidetta, mikä käytännössä merkitsee sitä, että periaatekysymykset yhä uudelleen madaltuvat taktisiksi kysymyksiksi ja kiinnostus itse totuuteen ja aatteeseen peittyy niiden alle tai häviää kokonaan.

Näinhän jossakin määrin tapahtui ns. suomettumisen aikana, jolloin ”isänmaallisuus”, sikäli kuin sanaa siedettiin, alkoi tarkoittaa samaa kuin toimiminen niissä rajoissa, jotka Moskovasta käsin asetettiin. Kuten J.K. Paasikivi kirjoitti, meidän oletettiin asettuvan mahalleen maahan syntejämme katumaan ja ottavan päällemme syyn kaikista maalle koituneista onnettomuuksista.

Sellainen tuhoaisi kanamme sielun, pohdiskeli tuo vanhasuomalaisuuteen uskonut valtiomies ja politiikan veteraani. Totuus oli kuitenkin eri asia kuin sellainen versio siitä, joka parhaiten meni kaupaksi vaalikarjalle ja imarteli sen itsetuntoa. Se oli pidettävä mielessä.

Jotain autismikirjon tapaista näyttäisi olevan yleensäkin takana niiden henkilöiden käytöksessä, jotka eivät halua elää valheessa ja töksäyttävät suoraan, miten asiat heidän mielestään ovat. Halla-ahoa vielä selvempänä esimerkkinä asiasta näyttäisi olevan Teemu Keskisarja, todellinen älykkö ja erinomainen historian tuntija, jonka ”rahvaanomaisia” ilmauksia itsensä hienommaksi tunteva väki ei voi sietää ja pelkää niiden tarttuvan imagoonsa.

Politiikkaa ei normaalisti tehdä rehellisyys edellä. Menestyäkseen on puolueiden laadittava sellainen poliittinen paketti, jonka mahdollisimman suuri yleisö haluaa ostaa. Kyseessä on ennen muuta imago, se, miltä puolue haluaa näyttää ja millaiseen joukkoon sen kannattaja haluaa samaistua.

Asian seurauksiin kuuluu muun muassa se, että yli puolet kansasta ilmoittaa kannattavansa oikeistolaisia arvoja, mutta suurin osa äänestää niiden vastaisesti. Tietenkin asiaa voidaan selittää myös tyhmyydellä, mutta se on kovin laaja käsite ja sen käsittäminen syyksi olisi hankalaa. Kyseessä on lähinnä ns. välttämätön edellytys. (ks. Vihavainen: Haun tyhmyys tulokset ).

Tässäkin tietysti toimii se vanha totuus, että ihmisistä vain pari prosenttia ajattelee itsenäisesti ja reilusti yli 90 prosenttia yksinkertaisesti seuraa kellokkaitaan kuin mäkättävä lammaslauma. Itsenäisesti ajattelevat ja vieläpä ajatuksistaan suoraan kertovat ihmiset ovat tässä joukossa kummajaisia, joita sekä pelätään, että inhotaan.

Halla-aho on tämän kirjan valossa introvertti, joka on yleensä jäänyt syrjään joukkokokemuksista ja viihtyy erinomaisesti yksinään. Tunnen tyypin aika läheisestikin. Politiikassa vastustajille sellainen tarjoaa loputtomasti aiheita, joihin tarttua ja joita yhä uudelleen esille nostamalla voidaan yrittää niin sanottua luonnemurhaa. Esimerkkejä lienee tarpeetonta taas kerran esittää.

Entä Halla-ahon omat mielipiteet? Maahmmuuttokriittisyys on tunnetusti hänen omin alueensa, jonka hän nosti esille jo silloin, kun se oli mitä epämuodokkain ja tarjosi tyhmille ja epärehellisille toimittajille runsaasti tilaisuuksia syyttää kuulumisesta itsensä saatanan leiriin eli ”fasisteihin”.

Lehdistön ala-arvoista roolia näissä yhteyksissä olen käsitellyt niin monta kertaa, etten viitsi siihen enää puuttua. Totean vain, että itsekin, ”hommaforumista” mitään edes tietämättä kirjoitin valikoimattoman maahanmuuton vaaroista jo kirjassani ”Länsimaiden tuho” (2009).

Siitä sai heti vihat niskaansa ja erilaiset akateemiset ääliöt jopa lakkasivat tervehtimästä, mikä ei toki erityisemmin haitannut. Asia kyllä ihmetytti, sillä olin kuvitellut yliopistomaailman olevan aivan toisella älyllisellä tasolla. Mutta tämä nyt oli vain oire uudesta ajattelusta pienessä piirissä.

Halla-aho julkisuuden henkilönä sen sijaan vedettiin yhä uudelleen valtakunnan korkeimmilla forumeilla tilille kaikista vähäpätöisimmistä ja yksityisimmistä nuoruuden blogikirjoituksistaan ja hänestä leivottiin suuri saatana ja periaatteeton populisti, jonka ajama maahanmuuttopolitiikka perustui tietenkin vain rasismiin, mihinlkäs muuhunkaan.

Kansan keskuudessa edes jonkinlaiselle valtion maahanmuuttopolitiikalle oli paljon tilausta, mitä ei kannata ihmetellä. Vielä 10-15 vuotta sitten elimme etsikkoaikaa, jolloin olisi ehdottomasti vaadittu maamme maahanmuuttopolitiikan tavoitteiden ja keinojen linjaamista. Kehitykseen olisi myös vlitu vielä tahokkaasti vaikuttaa.

Sen sijaan täytettiin asiaan liittyvä keskustelu demagogialla ja kummallisella hyvesignaloinnilla, jossa ei millään tavoin otettu huomioon sitä, että kyseessä olivat peruuntumattomat prosessit, joiden maksajiksi joutuisivat tulevat sukupolvet vuosisadasta toiseen.

Mutta demagogia lähti siitä, että jos asiassa ei saanut olla ongelmia, niin sinä ei ollut ongelmia. Sellaisia olivat vain omat, pahat ihmisemme.

Nyt tässäkin asiassa on saatettu jo ylittää keikahduspiste ja olemme saaneet nopeasti kasvavan rinnakkaisyhteiskunnan, jonka integrointi omaan kulttuurimme on tuskin enää mahdollista.

Tällaisen epäilyksen esittää kirjassa myös Halla-aho, joka pohti masentuneena sitä, ettei kenties ollut enää rehellistä ainakaan luvata kansalle olennaisia muutoksia, koska ne eivät ole realistisia.

Joka tapauksessa on ainakin mahdollista yrittää pitää ongelmaa aisoissa ja hidastaa sen pahenemista. Sitähän nyt yritetäänkin.

On vaikea sanoa, millaista maahanmuuton kehitys olisi ollut ilman Halla-ahoa. Syystä tai toisesta meidän tilanteemme ei joka tapauksessa ole vielä yhtä paha kuin monien muiden Euroopan maiden.

Ongelmien tunnustaminen ongelmiksi näyttää kuitenkin jo alkavan tulla yhä normaalimmaksi, vaikka esimerkiksi Tanskan politiikka kuulostaisi jostakin syystä tässä maassa vielä kovin radikaalilta.

Mutta kehitys menee eteenpäin ja suurelta osin saamme siitä kiittää poikkeusihmisiä, jotka eivät ole joka paikassa noukkimassa irtopisteitä epärehellisin keinoin tai kerjäämässä aplodeja hyväuskoisilta hölmöiltä.

 

Kirjavia vaiheita

 

Tuhat vuotta, eikä suotta

 

Paavo Hohti, Bysantti. Tuhat draaman vuotta. WSOY 2021, 621 s.

 

Paavo Hohdin toimittamasta Mikael Pselloksen historiasta on tullut kirjoitettuakin (Vihavainen: Haun psellos tulokset ). Kirja on aivan uskomattoman kiinnostava ja niinpä otin lukeakseni myös Hohdin Bysantti-kirjan.

Bysanttilaisuushan on Euroopassa saanut jo muutaman sadan vuoden ajan symbolisoida pystyyn kuollutta ja hedelmätöntä rappiota ja loputonta juonittelua. Koulukurssissa se sivuutetaan melko vähällä, kuten niin monet muutkin asiat ja käsitykset sen merkityksestä tuppaavat olemaan aika yksitotisia, ikään kuin tuo valtakunta tosiaan olisi onnistuttu kehityksessään pysäyttämään.

”Tuhat draaman vuotta” kertoo siitä, miten Itä-Rooma poiki aikoinaan Bysantin ja se kehittyi imperiumista valtioksi muiden joukossa, vaikka se aina säilytti ja halusi säilyttää Rooman imperiumin sädekehän.

Suomalaiset tuntevat Bysanttia varmaan parhaiten Mika Waltarin teoksista ja sen lisäksi erilaisista ”kolmatta Roomaa” koskevista venäläisistä spekulaatioista, jotka eivät asiallisesti koskaan tuottaneet aitoa Bysantin perinnön jatkoa. Vaikutteita sieltä toki saatiin, uskonnon lisäksi vaikkapa kaksipäinen kotka, joka on peräisin 1300-luvulta, valtakunnan loppuvaiheesta.

Bysantti, josta on syytä puhua vasta 600-luvulla, kun se alkoi suuntautua entistä enemmän itään ja latinan taitokin siellä hupeni, oli todellakin omalaatuinen kokonaisuus. Sen historiassa vaihtelivat kukoistuksen ja rappion kaudet, taloudellinen hyvinvointi ja kurjuus, sotilaalliset voitot ja tappiot.

Antiikin perintö sentään säilyi, vaikka uskonnollisesti keskityttiin intohimoisiin kiistoihin, jotka koskivat pyhän hengen tulemista ja olemusta (homoousion vs. homoiusion), ehtoollisleivän happamattomuutta ja muuta vastaavaa. Ikonoklastit eli kuvainraastajat ja ikonofiilit olivat vuoroin vallassa ja idän kirkkojen yhteisyys oli yhtä vaikea saavuttaa kuin idän ja lännen kirkkojen yhdistyminen.

Itse asiassa kumpikaan ei toteutunut. Kuuluisa filioque (-ja pojasta) kiista kuuluu nykyään olevan jollakin tapaa soviteltu, mutta uskontunnustukset ovat yhä ortodokseilla ja katolisilla erilaiset, eikä kirkkojen yhtyminen ole näköpiirissä, vaikka siitä on aikoinaan jo monet kerrat sovittu. Asia on ollut ja on poliittisesti liian vaikea.

Bysantilla oli yleensä omistuksia myös lännessä, kuten Sisilia ja Ravenna. Paavin kanssa jouduttiin joskus myös aseelliseen taisteluun, mutta toisinaan oltiin samalla puolella ja sama koski Mustanmeren ja Aegean meren tärkeimpiä läntisiä voimatekijöitä, Venetsiaa ja Genovaa.

Idän ja lännen kirkkojen ero vuonna 1054, johon kuului molemminpuolinen kirkonkirous, ei ollut se todellinen tapahtuma, joka syvensi skisman todelliseksi vihaksi. Se tapahtui neljännen ristiretken aikana, jolloin latinalaiset jakoivat Bysantin maat keskenään ja pakottivat ne omaksumaan oman kirkkonsa opit ja yliherruuden. Tämä kausi kesti kuusi vuosikymmentä.

Muuten, kuten saamme lukea, Bysantti ja sen kirkko eivät hyväksyneet pyhiä sotia, jollaisia ristiretket olivat ja suhteet ei-kristillisiin kansoihin luotiin siellä asiapohjalta. Toki kristinusko levisi slaavien keskuuteen juuri Bysantista, vaikka varsinaista lähetyskiihkoa ei ollutkaan.

Rusien ja Bysantin suhteet ovat yksi juonne valtakunnan historiassa ja varjagien (varangien) henkivartiokaarti oli nimenomaan skandinaavinen. Viinkingithän retkeilivät kauemmaskin Välimeren alueelle ja muualle Eurooppaan.

Bysantin yhteiskunta oli ajan oloissa yllättävän ”tasa-arvoinen”, eikä ylimystö saavuttanut samanlaista asemaa kuin lännessä. Keisariksikin saattoi nousta yhteiskunnan alakerroksista ja naisetkin toimivat hallitsijoina useaan otteeseen.

Hovijuonittelu oli joka tapauksessa Bysantin todellinen erikoisuus ainakin joissakin suhteissa. Mahdollisia keisarivallan tavoittelijoita eliminoitiin yhä uudelleen sokaisemalla tai kuohitsemalla heidät. Jopa vanhemmat saattoivat antaa kuohita lapsensa.

Eunukkien asema saattoi kyllä olla varsin korkeakin ja heitä oli hyvin usein hovin varsinaisilla mahtipaikoilla ja jopa patriarkkoina. Vastaavaahan oli myös muiden kansojen keskuudessa, esimerkiksi turkkilaisten, jotka saapuivat Anatoliaan vasta toisella vuosituhannella.

Kullakin hallitsijalla oli omat ansionsa ja syntinsä ja ulkopolitiikassa oli yhä uudelleen liittouduttava milloin pohjoisesta, milloin lännestä ja milloin idästä uhkaavaa vaaraa vastaan. Ulkopolitiikassa ei nirsoiltu liittolaisen tunnustaman uskonnon suhteen ja tarvittaessa yhteistyötä tehtiin niin pakanoiden kuin muhamettilaisten kanssa ja tietenkin myös katolisten.

Myöskään suhde paaviin ei ollut yksinomaan aina kielteinen, vaikka paavin ylivaltapyrkimyksiä ei tunnustettu muutoin kuin pahimman ahdingon aikana ja silloin aina tilapäisesti.

Bysantti katsoi aina olevansa Rooman valtakunta ja sen keisarin titteli houkutteli niin kristittyjä kuin muitakin valtiaita. Moskovan suuriruhtinaan omaksuma tsar-titteli ei itse asiassa ollut kovinkaan poikkeuksellinen. Myös esimerkiksi Bulgarian ja Trapezuntin hallitsijat käyttivät samaa arvonimeä.

Kuten Jaakko Lehtovirta väitöskirjassaan on osoittanut, munkki Filofein kirjeessään Iivana III:lle esittämä idea Moskovasta kolmantena Roomana ei johtanut vaatimuksiin Moskova-johtoisesta universaalimonarkiasta, mihin suuriruhtinaskunnan resurssit tietenkään eivät olisi riittäneet.

Kun Pietari Suuri otti vuonna 1721 käyttöön keisarin (imperator) -tittelin, ei Rooman perillisenä itseään pitänyt Saksan keisari sitä aluksi hyväksynyt. Venäjällä oli kuitenkin tässä vaiheessa hallussaan myös perinteisiä eurooppalaisia alueita, kuten Vanha Suomi ja Baltia ja sitä sopi pitää rakenteeltaan imperiumina.

Venäjän keisarin titteli tuli ennen pitkää hyväksytyksi ja sitähän on perusteltu nimenomaan Bysantin perinnöllä. Kuten tunnettua, Katariina II suunnitteli myös Konstantinopolin valloittamista ja pääkaupungin siirtämistä Pietarista sinne. H.G. Porthan kohdisti toivonsa tähän asiaan.

Siitähän ei sitten mitään tullut, enempää kuin Aleksanteri II:n yrityksestä, joka vei Suomen kaartinkin aivan Konstantinopolin porteille. Vielä ensimmäisessä maailmansodassa Konstantinopoli oli Venäjän tavoitteena ja eräät venäläiset obskurantit spekuloivat yhä sen perustavalla ”hengellisellä” merkityksellä Venäjälle.

Ehkäpä Žirinovski jo jää viimeiseksi tässä oudossa seurassa?

Hyviä tyyppejä

 

Stereotyyppistä

 

1600-luvulla oli erityisen suosittua laatia Euroopan kansoista kuvastoja, joissa kutakin kansallisuutta edusti tyypillisessä kansallisessa puvussaan ainakin mies tai sitten mies ja nainen. Kuvaan liittyvässä tekstissä kerrottiin kunkin kansallisuuden hyveet ja paheet, tyypilliset sairaudet ja kuolinsyyt(!) ja muuta kuhunkin yleisesti liitettyä aineistoa.

Nämä galleriat ovat kiinnostavia, sillä kansallisuuksien tyypillisinä pidetyt ominaisuudet ovat aikojen saatossa usein myös muuttuneet. Esimerkiksi ruotsalaisten paheeksi mainittiin ainakin eräässä kuvastossa erityinen julmuus, joka ei nykyään heistä puhuttaessa tule erityisesti mieleen.

Ehkäpä skoonelaisen snapphane-liikkeen johtajiin 1600-luvulla sovellettu seivästäminen oli tällaisen käsityksen takana tai ehkäpä Vanhan Testamentin soveltaminen yleisenä lakikirjana oli jo niissäkin oloissa hieman erikoista? Joka tapauksessa ihmisten rääkkääminen esimerkiksi Englannissa ja Ranskassa oli kyllä myös jo viety sille asteelle, ettei siitä juuri ollut mahdollista raaemmaksi tulla.

Mutta kaikilla kansoilla oli myös hyveensä. Toki hyveen ja paheen välinen ero on aina ollut ennen muuta aste-ero: ylpeys voi olla tyhmänylpeyttä tai sitten tervettä itsetuntoa, taipumus nautintoihin voi olla tolkutonta irstailua ja juopottelua tai sitten jaloa epikurolaista hyvien asioiden arvostamista, lempeys voi olla pelkuruutta tai sitten suurisieluisuutta ja niin edelleen.

Jokaisella kansalla on lurjuksensa ja sankarinsa, joita se ihailee tai halveksii. Puhuminen jonkun kansakunnan hyveistä ja paheista on tietenkin lähinnä intuitioon perustuvaa ja emootioille rakentavaa toimintaa, jonka takana on tarkkailijan oma kokemusmaailma ja se toki kertoo ennen muuta itse tuosta puhujasta ja hänen viiteryhmästään.

Historia osoittaa, että on ollut mahdollista vihata sellaisiakin kokonaisia kansoja, joiden yhtään edustajaa vihaaja ei ole edes tavannut. Toki mielikuvat usein syntyvät aivan irrationaalisella tasolla, vaikka olisi outoa väittää, ettei niille mitään perusteita ole.

Ainahan sellaisia on ja ne ovat usein osa kansanperinnettä, joka omaksutaan ilman omaa kokemusta, saati ajattelua, kuten niin moni muukin asia. Oman kansallisuuden poliittinen asema suhteessa tuohon toiseen vaikuttaa usein taustalla.

Tässä takavuosina (2018) oli facebookissa liikkeellä haaste, jossa kutsuttiin nimeämään vaihteeksi kymmenen myönteistä asiaa erilaisista ryhmistä. Kansallisuuksien ohella olivat mukana ainakin naiset. En enää muista, oliko miehet jostakin syystä unohdettu. Asianhan voi korjata, jos henki siihen kehottaa.

Itse ainakin sain tuolloin kokoon seuraavanlaista:

(26.12.2018): Ei tainnut kukaan provosoitua haasteestani. Tässä sitten oma kontribuutioni malliksi:10 syytä tykätä saksalaisista:

-musiikki (es gibt Musik und es gibt deutsche Musik)

-Gemütlichkeit (lupsakkuus)

-Eisbein

-Reinheitsgebot ja sen seuraukset

-preussilainen paraatimarssi (passo romano)

-Tüchtigkeit

-osaavat laulaa äänissä

-tykkäävät suomalaisista

-filosofeja löytyy

-Luther

 

10 syytä tykätä naisista:

-ovat naisellisia

-ihminen tarvitsee avun (Jahve, Genesis)

-luonnostaan huikeat muodot

-ääni kuulostaa hauskalta

-lisääntyvät

-pehmeys

-oppivat hyvin kaikenlaista

-ystävällisiä

-niitä on mukava auttaa

-ihania (ovat ehkä tämänkin sanan keksineet)

 

Kiinalaiset:

-hymyilevät aina

-syödessä maiskuttelu

-putonghua (yleiskiinan kieli) kuulostaa hauskalta

-kalligrafia

-ruoka ja siitä nauttiminen

-nätit tytöt punaisissa leningeissään

-mukavia seurassa

-huumorintaju

-ahkeruus

-vaatimattomuus

 

En huomannut, oliko jo kirjoittanut ruotsalaisista, mutta tässä nyt ainakin niitä kaivattuja hyviä asioita:

-ystävällisiä

-siistejä

-vauraita

-hyvä ruoka

-kaunis maa

-kauniit ihmiset

-hyviä kirjailijoita (Strindberg, Lindgren)

-ahkeria

-ylpeitä

-rehellisiä

 

Tietysti jokainen noista asioista, sikäli kuin ne koskevat ihmisiä, on mahdollista myös kehittää irvikuvakseen ja sitä myös tapahtuu. Mutta tässä nyt tosiaankin puhutaan vain niitä myönteisiä asioita koskevista assosiaatioista. Anteeksi, maanmiehet.

Entäpäs venäläiset? Viime aikoina heidän imagonsa, joka oli meillä jo sangen hyvä ja läheisenä pidetty, on äkkiä muuttunut hyvin vahvasti kielteiseksi. Mutta kaivetaan nyt sentään vaihteeksi esille myös sitä myönteistä, vaikka ihan urheilun vuoksi:

-näyttävät suomalaisilta

-osaavat ryypätä kunnolla

-pitävät pohjoisesta luonnosta

-kalastuksen, metsästyksen ja sienestyksen harrastus

-heilläkin on sauna

-kauniit ja naiselliset naiset

-eivät suotta kursaile

-hieno ja kaunis kieli

-osaavat kaveerata ja juhlia

-maailman paras kirjallisuus

 

Anteeksi vielä kerran. Tuon kansan paheet ovat sietämättömät ja sen synnit veriruskeat, mutta onhan siinä nyt srntään paljon hyvääkin, silloin kun sitä on. Ja siitähän nyt oli tarkoitus puhua, ihan vain siitä.

 

Entäpä se kaikkein vaikein arvioitava: suomalaiset. Tämän kansan tyhmyys on ollut eri historian vaiheissa pohjatonta ja niin voidaan nytkin sanoa. Mutta kaiken hevonpaskan alla on ehkä hiomaton timantti. Esimerkiksi tällaista:

-rehellisyys

-konstailemattomuus

-vaatimattomuus

-ahkeruus

-sitkeys

-Veikko Huovinen

-Aleksis Kivi

-suorasukaiset naiset

-uskollisuus

-savolainen huumori (ja hämäläinen)

 

Ja hetkinen. Onhan miehilläkin oikeus saada omat myönteiset stereotypiansa. Esimerkiksi näin:

 

-luomakunnan viisain ja jaloin olento (kruunu)

-rohkeus, myös moraalinen ja intellektuaalinen

-innovatiivisuus

-aatteellisuus ja uhrautuvuus

-kaiken edistyksen moottori

-vaurauden ja onnen luoja

-luotettavuus ja uskollisuus

-heikkojen turva ja osattomien tuki

-kyky oikeamielisyyteen ja tasapuolisuuteen

-kyky ajatella ilman kaunaa ja agendaa

 

Kaikkia mahdollisia paheita löytyy tietenkin paitsi ryhmien lukemattomista yksilöistä toki myös itse ryhmistä loputtomasti ja monet niistä niin sanoakseni jopa koko ajan lilluvat pinnalla.

Ne ansaitsisivat oman ruotimisensa, jonka voisi kaikin mokomin tehdä jopa tuiman suuttumuksen hengessä, kuten typeryksillä aina on tapana. Joillekin se tuntuu olevan vastustamaton kiusaus ja antavan jonkinlaista tyydytystä. Sekin sallittakoon.

Mutta tässä siis nyt on esille nostettu vain sellaista, joka voidaan ryhmän erityisominaisuuksien joukosta löytää hyvällä tahdolla tulkita nimenomaan myönteisesti. Voihan sitä nyt tehdä kerrankin myös niin.

Vai kuinka?

 

 

 

 

 

Totuuksien arvot

 

Oikea totuus

 

Talvisodan aikana englantilainen kommunistilehti Daily Worker julisti kertovansa lukijoilleen, mikä oli ”oikea totuus” (the real truth) koko sodasta.

Kyseessä oli siis hieman samanlainen idea ylivertaisesta totuuden lajista kuin ”kansan demokratia” oli ylivertainen laji demokratiaa. Itse Lenin kertoi jo aivan 1920-luvun alussa, että neuvostosysteemi oli ”miljoona kertaa demokraattisempi” kuin porvarilliset systeemit. Asia oli vain oikein ymmärrettävä.

Olen huomannut, että nykyään jokainen arvelee tietävänsä, että venäjän kielen omituisuuksiin kuuluu kaksi totuutta merkitsevää sanaa,” pravda” ja”istina” ja että edellinen voi olla jokaisella erilainen, eikä varsinaisesti tarkoita samaa kuin meikäläinen ”totuus”.

Tämä on asian yksinkertaistamista, eikä sen pohjalta kannata yrittää tehdä mitään johtopäätöksiä, saati suuria tulkintoja. Toki noilla sanoilla on hiukan erilainen merkitys ja käyttöalue (vrt. Vihavainen: Haun istina tulokset ).

Minusta kiinnostavampi asia on totuuden ja valheen välinen suhde, joka logiikan termejä käyttääkseni voi olla kontradiktorista eli vain sisältää ristiriidan tai sitten peräti konträäristä eli varsinaisten (äärimmäisten) vastakohtien välistä.

Sota-ajan neuvostoliittolaisessa laulussa ”Pyhä sota” julistettiin, että taistelevat osapuolet olivat kaikessa yhtä erilaisia (ääripäitä) kuin kaksi (magneettista) napaa (poljus).

Kun ympäri mennään, niin yhteen tullaan ja on tietenkin helppo havaita, että niin kommunismi kuin natsismi kohtasivat sisaruksina totalitarismissa. Totuudeksi korotettu valhe oli molemmille olennaisen tärkeä työkalu, jolle annettiin tavallista totuutta korkeamman luokan arvo.

Venäjällä näyttää alkaneen uusi TV-sarja, joka kertoo Brežnevistä. Trailerissa pääsihteeri sanoo ”Luin Solženitsyniä. Roskaahan se tietenkin on. Mutta totta”.

Venäjäksi loppu kuuluu: ”Vranjo, konetšno. No pravda.” Siis oikeastaan sanatarkasti sanotaan, että se on tietenkin valetta, mutta totta. Vitsikästä se venäjäksikin on, ilman muuta. Luulen, että siinä joka tapauksessa kiteytyy se ajatus totuudesta, joka oli Neuvostoliiton koko systeemin kannalta olennaisen tärkeä.

Ideologisessa valtiossa sen virallinen tarina oli pyhä ja kaikki sellaiset lauseet, jotka esittivät sen (yhteiskuntajärjestelmän tai ulkopolitiikan tai syntyhistorian tai nykytodellisuuden) jossakin muussa kuin oikeaoppisessa, harrasta kunnioitusta herättävässä valossa, olivat rienausta ja siis valhetta (vrano, rvat-valehdella) sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä. Ne saattoivat kontekstista riippuen olla neuvostovastaista propagandaa tai agitaatiota. Niiden ajatteleminenkin oli rikos ja mikäli sellaista havaittiin, oli kansalaisluottamus mennyttä.

Tavallaanhan tämä on jo nyt myös meille aivan tuttua ja liittyy ns. hevonpaskaproblematiikkaan (vrt. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ). Yksityisviestit saattavat meilläkin olla valtavan merkityksellisiä.

Ajatusrikoksilla on keskeinen osa edistyksellisten journalistien maailmankuvassa ja ellei itse ajatusta voida tai haluta tavoittaa, voidaan hyvin tyytyä yksittäisten kuvien ja sanojen hehkuttamiseen. Hitlerin synkkä varjohan se lepää kaiken oikeaoppisuudesta poikkeavan ajattelun päällä (ks. Vihavainen: Haun alec ryrie tulokset ).

Mutta mikäli vielä palataan Neuvostoliittoon, oli siellä niin sanoakseni todellisuuden adekvaatti eli asianmukainen kuvaaminen ehdottomasti mahdollista vain virallisen suuren maailmankuvan kautta.

Stalin nimitti 1930-luvun alussa ”arkistorotiksi” sellaisia tutkijoita, jotka uskalsivat tehdä johtopäätöksiä Leninin ajattelusta ”pelkkien paperisten dokumenttien” perusteella. Sellaisen hyväksyminen olisi johtanut hallitsemattomaan sekasotkuun, jossa jokainen olisi voinut luoda oman näkemyksensä kaikesta.

Sen sijaan kaikki oli Stalinin ilmoituksen mukaan nähtävä kaikkivoivan ”puolueen yleislinjan” (generalnaja linija) suhteen ja tämän suhteen selvittivät supertieteen, marxismi-leninismin asiantuntijat puolueen johdolla. Mitä puoluehistoriaan tuli, oli sillä omat instituuttinsa ja oppituolinsa, Se askarteli korkeimman totuuden parissa.

Asialla oli valtava merkitys. Ajatelkaamme vain tuota Solženitsynin Gulag-teosta: tokihan se kertoi todellisista asioista, mutta roskaahan se oli suhteutettuna maailmanhistorian suureen tarinaan, jossa puolueen yleislinjan avulla luodaan uusi ja korkeampi ihmissuvun aikakausi. Herra Solženitsyn saattoi vain haitata sitä

Olisiko koko suuri asia pitänyt riskeerata joidenkin leiritettyjen kansanvihollisten kärsimän kotalon takia? Tai edes niiden takia, jotka oli vahingossa tuomittu syyttmösti? Toki lastut aina lentelivät, kun metsää hakattiin. Sitäkö olisi pitänyt jäädä ruikuttamaan?

Itse elämä (sama žizn) oli todistanut puolueen politiikan oikeaksi, eivätkä sivuseikat sen totuutta muuttaneet. Vai olisiko miljoonien ja jopa satojen miljoonien ihmisten koko elämänsisältö julistettava mitättömäksi?

Roskaa tietenkin, vaikka totta olikin. Solženitsyn julisti, ettei saanut elää valheessa (žit ne po lži. lož=valhe). Mutta mikä oikeastaan oli totuus? Banaali tieto joistakin rikoksista vai? Paljon suurempaahan oli tehty ja vielä tekeillä…

Perestroikan aikana julkaistiin Literaturnaja Gazetassa pilakuva, jossa pikku Vova kysyi historianopettajalta: ”pitäisikö vastata, niin kuin kirjassa sanotaan, vai niin kuin todellisuudessa oli”?

(Skazat Vam kak v knige napisano, ili kak bylo po-nastojaštšemu?).

Tässä siis käytetään sanaa, joka tarkoittaa todellisuutta ja myös nykyaikaa (nastojaštšeje). Itse asiassa se tulee seisomista (stojat) tarkoittavasta sanasta. Voitaisiin käyttää myös sanaa dejstvitelnost, joka viittaa tekemiseen (dejstvovat). Nykyisyys ja toimiminen ovat epäilemättä intuitiivisesti totta. Vain filosofit voivat asiaa epäillä. Mutta ovatko ne korkeampaa totuutta?

Brežnevin keskeinen argumentti virallisen totuuden puolesta oli epäilemättä ennen muuta neuvostosysteemin suuruus ja mahtavuus. Kuten aikoinaan katolinen kirkko, se ei sietänyt kerettiläisyyttä eikä heikkouskoisuutta. Jälkimmäinen oli muuten asia, josta myös Stalin varoitti puokueen npyjässä kirjassa, sen historian ”lyhyessä kyrssissa” vuodelta 1938 (vrt. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset ).

 Kun systeemi sitten romahti, oli tie uusille tulkinnoille avoin. Tarve uudelle ortodoksialle ja korkeammalle totuudelle havaittiin kuitenkin taas ennen pitkää ja nyt siihen alettiin viitata termillä ”piar”. Vastaava verbi oli ”piarit” tehdä PR:ää. Itse asiassa kyse oli paluusta kohti uutta chauvinismille ja imperialismille perustavaa uutta ortodoksiaa (vrt. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

Ovatko meillä sitten asiat paremmin? Onhan meilläkin tuo oma bullshit-ortodoksiamme ja sitä palveleva papisto. Totuudella ei ole enää julkisessa sanassa paljoakaan käyttöä. Siihen viittaamistakin pidetään jo naiivina. Olennaista on oman agendan hyödyntäminen, bullshitillä tai ilman.

Ovat ne asiat sentään meillä paljonkin paremmin kun Venäjällä, vielä tähän saakka. Kehitys on kuitenkin mennyt aikamoista vauhtia pimeään suuntaan ja journalismin älyllisen taso on tasaisesti laskenut. Se paimentaa sitä yhä infantiilimpaa yleisöä, joka ajattelemisen sijasta reagoi ns. perstuntumalla siihen, mitä sille syötetään. Totuus ei enää kiinnosta.

Ja uusi, koulutettu yleisö uskoo horjumatta itseensä ja fiksuuteensa. Albert Einstein on sanonut, että vain kaksi prosenttia ihmisistä ajattelee. Lisäksi vielä kolme prosenttia luulee (ajattelee) ajattelevansa ja loput 95 prosenttia sitten tyytyvät sitten juoksemaan joukon mukana.

Menestyneen miehen ura

 

Viron historian murrosajoilta

 

Raimo Pullat, Mis mul meeles. Estopol 2025, 335 s.

 

Kerroin joskus oppilailleni, ettei Venäjän tutkimus tarkoita sitä, että käytäisiin vain venäläisissä arkistoissa ja kirjastoissa istumassa, niin tärkeää kuin se onkin.

Itse asiassa paras Venäjän tutkimus neuvostoaikana tapahtui muissa maissa, ennen muuta Amerikassa, mutta myös esimerkiksi Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Sinne oli kertynyt melko paljon dokumentteja ja myös syntynyt emigranttien perustamia koulukuntia.

Venäjälle matkustaminen ja kielen osaaminen sekä kulttuurin tunteminen olivat tietenkin välttämättömiä, mutta arkistojen sisältämä tieto kuului tiukimmin vartioituihin valtiosalaisuuksiin ja tutkijat joutuivat usein toimimaan sokkoina ja pitämään pimeässä myös lukijansa.

Sama koski niin ulkomaalaisia kuin venäläisiä ja muita neuvostoliittolaisiakin tutkijoita. Tutkija ei saanut nähdä arkistoluetteloita eikä siis päässyt ymmärtämään kokonaisuutta. Tietyissä arkistoissa, kuten Viron ulkoministeriön arkisto, ei ollut lähtökohtaisesti edes oikeutta tehdä muistiinpanoja tai viitata joihinkin nimenomaisiin lähteisiin. Voitiin vain mainita arkiston nimi.

 Mikäli tutkijalle annettiin joitakin dokumentteja ja hän jopa sai luvan tehdä muistiinpanoja, ne tallennettiin leimattuihin vihkoihin, joista ne saattoi lähtiessä uudelleen kopioida. Sen jälkeen leimatut vihot poltettiin, kuten Pullat kertoo.

Lähdeviitteissä annettiin aina vain signum, jonka avulla viitatun lähteen voi löytää arkistosta. Sen sijaan ei ollut tapana kertoa, minkä luontoisesta dokumentista oli kyse, joten koko viitteen todistusvoima jäi täysin hämärän peittoon. Siihen voitiin vain uskoa tai olla uskomatta. Asian tarkistaminen ei ollut realistista.

Jossakin määrin asia erikseen olivat vanhimman historian dokumentit, vaikka jopa keskiajan historian kirjoittamisen oli tapahduttava vallitsevan marxistis-leninistisen ortodoksian mukaisesti.

Paikallinen nationalismi, riistäjäluokkien ihailu ja muut vääristymät uhkasivat virallista totuutta kaikkialla. Moskova ja puolue keskuskomiteoineen olivat tutkijaan nähden samassa asemassa kuin Rooma ja paavi katolisille papeille. Tietenkin niillä oli myös paikalliset asiamiehensä ja uskovaisensa.

Raimo Pullat, (synt. 1935) sai uransa alussa kokea näitäkin ongelmia ja jopa hänen väitöksensä näytti olleen vaarassa. Kaiken kaikkiaan hänen voi kuitenkin havaita olleen melkoinen Hannu Hanhi virolaisten historiantutkijoiden joukossa. Hänen muistelmansa ovat täynnä lukemattomia kuvauksia kunnianosoituksista ja ulkomaanmatkoista, jotka alkoivat jo 1960-luvulla ja eri kansallisuuksia edustavien kollegoiden luettelo käsittää noin 1600 nimeä.

Pullat työskenteli aikanaan myös Viron tiedeakatemian historian laitoksen johtajana, joten edustusmatkojakin tarvittiin ja pääsy ulkomaille epäilemättä sen takia helpottui. Silti on merkillepantavaa, miten paljon tutkimustyötä ja muita matkoja ulkomaille siunaantui tutkimusaiheesta, joka keskittyi niinkin spesifiseen teemaan kuin Tallinnan asukkaisiin ja niiden elämään.

Kysymys oli osittain siitä, että saksalaiset olivat kaapanneet Tallinnan kaupunginarkiston ja vieneet sen sodan aikana Saksaan, jonne Pullatin oli matkustettava sitä käyttämään ja josta hän onnistui sen palauttamaan. Tätä on muuten pidetty hänen varsinaisena suurtyönään, jolla on ollut Viron historiankirjoitukselle olennainen merkitys.

Toinen suurta kansainvälistä liikkuvuutta edistävä seikka on ollut kielitaito. Viron ja venäjän lisäksi Pullat hallitsee myös erityisesti puolan ja suomen kielet ja tietenkin osaa myös saksaa ja englantia. Nuorena hän oli tekemässä myös Viron TV:n Suomi-lähetyksiä.

Avioliitto puolattaren kanssa lähensi tutkijaa Puolaan ja hän on julkaissut tutkimuksia myös Puolan ja Viron sekä Puolan ja Suomen suhteista maailmansotien välisenä aikana. Lisäksi hän on yhdessä poikansa kanssa tehnyt tutkimuksen Suomenlahden pirtukaupasta (ks. Vihavainen: Haun viinameri tulokset ).

Pullatin toiminta sijoittuu aikaan, jolloin kansainväliset suhteet Viroon ylipäätään tulivat mahdollisiksi. Suomi oli aluksi keskeisessä asemassa. 1970-luvulta lähtien järjestettiin joka toinen vuosi suomalais-neuvostoliittolaisia historiantutkijoiden symposiumeja, jotka toimivat erityisesti Helsingin ja Moskovan akselilla.

Sen lisäksi alettiin -ihme kyllä- järjestää joka toinen vuosi myös talous- ja sosiaalihistoriallisia seminaareja, joiden venäläinen pääpaikka oli Leningrad ja joihin osallistui tutkijoita Suomesta (pääpaikka Turku) ja joissa mukana olivat myös Viro ja Latvia, joskus oli vieras Liettuastakin.

Tallinnassa myös ilmestyi Neuvostoliiton skandinavistien julkaisu Skandinavski sbornik, jota Pullat joskin syystä ei edes mainitse. Noita ”skandinavisteja” oli 1980-luvulla useita kymmeniä ellei satoja, mukaan lukien myös filologit, etnologit, sosiologit ja niin edelleen.

Joka tapauksessa siis virolaisten tutkijoiden kansainvälinen yhteistyö kasvoi jo 1970-1980-luvuilla varsin merkittäväksi. Kommunistinen puolue pyrki kahlehtimaan ja suuntaamaan tutkimusta mieleisekseen, mutta onnistui vain osittain. Itse asiassa juuri virolainen Heino Arumäe ensimmäisenä Neuvostoliitossa julkaisi Molotovin-Ribbentropin paktin salaisen lisäpöytäkirjan Rahva hääl-lehdessä vuonna1988. Mutta se oli jo sitä murrosaikaa.

Olisi varsin kiinnostavaa lukea siitä, millaiseksi Viron historian kuvaa yritettiin pakottaa ja millä keinoin ja keiden toimesta se tapahtui. Johannes (Ivan) Käbinin lyhyt Viron historia kertoo, millainen neuvosto-Viron virallinen omakuva oli. Käbin oli Viron kommunistipuolueen pääsihteeri vuosina 1950-1978 ja sen jälkeen Viron korkeimman neuvoston puheenjohtaja vuosina 1978-1983.

Viron ”vallankumouksista” kirjoitettiin instituutissa monta vankkaa nidettä ja vanha akateemikko I.I. Mints innostui myös Baltian maiden vallankumouksen tutkimisesta. Hänhän kävi Suomessakin Kansallisarkiston Venäläisiä sotilasasiakirjoja tutkimassa ja innostui näkemästään. Täällä hänelle, jopa annettiin kaikkea materiaalia, mitä hän kiitteli. Moskovassa oli asia luultavasti toisin, niin alan johtava tutkija kujin hän olikin.

Tämä kirja kertoo kuitenkin vain yhden miehen komeasta urasta eikä Viron historian muuttumisesta perestroikan suuressa kriisissä. Pullatin tutkimukset keskittyivät keskiajalta 1800-luvulle ulottuvaan kauteen ja Tallinnaan. Niistä hän väittelikin peräti kaksi kertaa, toisen kerran Oulussa.

Todettakoon, että käsitykset eteläisen naapurimaan historiasta olivat Suomessakin tuohon aikaan hyvin erikoiset ja meillä ilmestyi siitä tuskin mitään kelvollisia tutkimuksia. Mainittu Käbinin sepustus oli itse asiassa kauan aikaa ainoa suomenkielinen kokonaisesitys aiheesta…

Toki vanhoja kirjoja, kuten Ants Oraksen ”Viron kohtalonvuodet”, saattoi jostakin löytää, mutta kyseessähän oli neuvostovastainen propaganda, kuten koko edistyksellinen älymystömme ymmärsi. Tilanne oli lyhyesti sanoen kauhea.  Mutta oliko se yhtä huono myös Virossa vai peräti vielä huonompi?

Pullatin kirja on, paitsi kirjoittajan oman toiminnan kronikka, vaikka tarjoaakin lukijalle myös kurkistuksen neuvosto- Viron akateemiseen maailmaan nimenomaan historiantutkimuksen alalla.

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon oli sellaisia tutkijoita, jotka akateemikko Gustav Naanin (fyysikko ja filosofi) tavoin hyvässä uskossa kannattivat virallisia neuvostotulkintoja. Ystäväni Enn Tarvel sanoi minulle jo neuvostoaikana, ettei niitä uskonut kukaan. Ehkä sentään ainakin Naan?

Viron laulavan vallankumouksen myötä monet paksut käsikirjoitukset menivätkin roskakoriin, kuten Pullat mainitsee, mutta niistä ja niiden kirjoittamisesta olisi kiinnostavaa tietää enemminkin.

Sille, joka ei tunne Neuvostoliiton ideologista kehitystä tuona aikana, saattaa monen asian merkitys jäädä hämäräksi.  Asia koskee esimerkiksi akateemikko Juhan Kahkin ristikseen saamaa sosiologista ja sosiaalihistoriallista tutkimusteemaa ”Yhtenäisen neuvostokansan synty, Viron esimerkkien perusteella”. Kirjassa se on muodossa ”Nõukogude rahva sünd Eestis”.

Tämä perustui ajatukseen, että eri kansallisuuksiin jakaantuneen väestön sijasta sosialistinen järjestelmä oli Neuvostoliitossa kehittynyt sille asteelle (kehittynyt eli kypsä sosialismi), että kansallisuutta pidettiin yksilön identiteetin kannalta toissijaisena.

Keskeistä ihmisille sen sijaan tässä uudessa sosialismin kehitysvaiheessa oli osallistuminen yhteiseen kommunistisen yhteiskunnan rakennustyöhön, yhteinen ”Neuvostolainen elämänmuoto” (образ жизни -Советский) ja jopa kansoja yhdistävä venäjän kieli.

Viron kansallisilla pyrinnöillä oli tässä asetelmassa lähinnä kielteinen ja toivottoman taantumuksellinen rooli. Tiedän, että virolaiset tutkijat suhtautuivat tähän suureen ideologiseen sapluunaan yleensä ironisesti, mutta sen oli pyhä ja sen kanssa oli jotenkin elettävä.

Jonkun oli asiat hoidettava myös miehityksen aikana. Se oli yritettävä pitää patrioottien käsissä, muuten tilalle tulisivat täysin pimeät voimat.

Juhan Kahk, joka kuulemma yritti saada pikavauhtia aikaan uuden Viron historian yleisen konseptin, joutuu tässä kirjassa kovin arveluttavaan valoon. Tunsin hänet itsekin ja sain sen käsityksen, ettei hän ollut opportunisti, vaan pikemminkin eräänlainen paasikiveläinen. Toki Pullat tunsi näitä asioita aivan toisella tasolla kuin minä.

Kirjoittaja ei erityisesti arvostele kollegoitaan, mutta Kahkin ja vuonna 1992 Pullatia seuranneen instituutin johtajan, Rein Helmen rooli kyllä esitetään kielteisinä.  Helmen aikana instituutti meni nopeasti konkurssiin ja sen peräti 150 työntekijästä erotettiin puolet.

Itse asiassa olisi ehkä tässä ollut kohtuullista mainita se tavattoman surkea tilanne, mihin Neuvostoliiton ja siis myös Viron talous oli tuohon aikaan joutunut.

Muistelmat ovat aina muistelmia ja niiden keskeinen aihe on muistelija itse. Pullatin kohdalla tarina kertoo yhä uusista menestyksistä ja onnellisesta elämästä, joka toki on se päämäärä, mihin meidän kaikkien on syytä pyrkiä ja sitä arvostaa. Hatunnosto siitä.

Haluaisin kyllä kuitenkin vielä lukea myös sen tarinan, jossa Viron todellinen historia katakombeissa säilytettiin ja viimein kaivettiin esiin sen valheen ja hevonpaskan alta, jonne se oli neuvostoaikana haudattu.

Miten tapahtui herääminen totuuden ymmärtämiseen, jos sitä oli ja miten ja missä rajoissa toimivat ne, jotka eivät halunneet elää valheessa? Oliko niitä, jotka uskoivat valheen välttämättömyyteen ja jopa siunauksellisuuteen? Miten heihin suhtauduttiin? Mikä oli Moskovan ja omien kommunistien roolin suhteellinen merkitys? Miten entiset kollaboraattorit sitten myöhemmin menestyivät ja mitä sanoivat?

Ehkä sellainen kirja onkin jo kirjoitettu?

Pukit ja piispat

 

Pukki tulee!

 

Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.

Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.

1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen, musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.

Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma.

Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä kohtalonsa täyttymistä. Jouluna mässättiin ja mässättiin ja ruoka oli pöydässä koko päivän.

Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti, kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.

Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa freskossa esitetään (ks. Vihavainen: Haun saturnalia tulokset ).

Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani se vasta sai Suomessakin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.

Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä kenkään…

Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.

Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:

 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Miten pukki risteytettiin?

 

Miten pukki risteytettiin

 

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?

 

Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen: Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.

Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!

Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!

Ja taatusti kotimaista pukkiin liittyvää mystiikkaa löytyy esimerkiksi osoitteesta Vihavainen: Haun kelola tulokset ja Vihavainen: Haun joulukertomus tulokset. Lienee sitä muuallakin.