Tulevaisuutta ennustaessa

 

Tulevaisuuden haasteet ja nykyhetken velvollisuudet

 

Ihmisten toiminta suuntautuu aina tulevaisuuteen ja sen sisältämiä mahdollisuuksia ja vaaroja pyritään aina mahdollisimman pätevästi ennakoimaan.

Me, ihmiskunta, luomme oman tulevaisuutemme ja pyrimme tekemään sen mahdollisimman rationaalisesti. Valitettavaa on, että saamme yhä uudelleen havaita käsittäneemme kaiken aivan väärin ihan perusasioita myöten.

Tulevaisuudesta meillä ei ole eikä voikaan olla varsinaista tietoa, vaikka on asioita, joiden muuttumisen rajat ovat tiedossamme. Esimerkiksi syntyvyyden ylärajan määrää joksikin aikaa eteenpäin hedelmällisessä iässä olevien naisten määrä. Silti sen muutokset ovat yhä uudelleen yllättäneet.

Tulevaisuus herättää nyt koko maailmassa yhä enemmän huolta. Ilmastonmuutos koetaan suurimpana ongelmana ja sen torjumiseen halutaan mobilisoida koko maailma, lukuun ottamatta päiväntasaajan takaista Afrikkaa.

Ihmiskunnan räjähdysmäinen kasvu on suurimassa osassa maailmaa jo taittunut ja on alkanut väheneminen, joka erityisesti Euroopassa ja Japanissa on vuorostaan muodostunut ongelmaksi.

Väestökasvu on läheisessä suhteessa luonnonvarojen käyttöön ja ilmastonmuutokseen. Se sekä edistää maapallon lämpenemistä että aiheuttaa paineita siirtolaisuuteen. Ne alueet, joissa väestönkasvu nyt on suurinta, ovat myös suurmassa vaarassa tulla elinkelvottomiksi ilmaston lämpenemisen takia.

Aivan hiljattain kertoi ilmastonmuutoksen ammattilainen Petteri Taalas omana, hyvin perusteltuna käsityksenään, että ilmastonmuutoksessa ei itse lämpeneminen sellaisenaan ole suurin ongelma, vaan sen aiheuttamat muuttoliikkeet, joita voimme nimittää kansainvaelluksiksi.

On todennäköistä, ettei hillittömästi kasvavan väestön ongelmia voida ratkaista edes millään muuttoliikkeellä, mutta paineet siihen saattavat tulla ylivoimaisiksi. Toisin kuin antiikin aikana, kansainvaellukset saattavat nykyoloissa kehittyä hyvinkin nopeiksi prosesseiksi ja ovat kyllä jo sellaisia olleetkin.  Loppua ongelmalle ei ole näkyvissä.

Mutta emmehän me oikeasti tunne tulevaisuutta. Ymmärtääksemme omat rajoituksemme meidän kannattaa välillä vilkaista, millä tavalla ja miten nopeasti käsityksemme tulevaisuudesta ovat muuttuneet.

Niin sanotut julkiset intellektuellit (public intellectuals) ovat kiinnostava instituutio, joka on etenkin anglosaksisessa maailmassa ollut merkittävä ja on yhäkin.

Tällaisilla älyköillä on usein kyky suuriin visioihin ja synteeseihin, joita he tekevät parhaan köytettävissä olevan tiedon pohjalta. Olen aina ollut kiinnostunut näistä visioista, joita esimerkiksi Thomas Carlylen, Mihail Bakuninin, Wilhelm Fucksin, Ian Buruman, Paul Kennedyn, Niall Fergusonin tai Max Jakobsonin kaltaiset näkijät ovat esittäneet.

 Kokemus on osoittanut, että niihin kannattaa yhä uudelleen palata. Ne ovat tuskin koskaan toteutuneet, mikä on ymmärrettävää. Kiinnostavampaa on, miten nopeasti ne ovat vanhentuneet ja miten suuria olennaisia virheitä niihin sisältyy.

Esitän seuraavassa joitakin perusasioita Paul Kennedyn taannoin (vuonna 1994) esittämästä suuresta tulevaisuudenskenaariosta.

Kennedy oli juhlittu intellektuelli, jonka terävä analyysi imperiumien historiasta The Rise and Fall of Great Powers herätti tuomiota kaikkialla. Kennedyn tulevaisuudenskenaarioiden saattoi siis olettaa ainakin perustuvan syvälliselle historian tuntemukselle.

Nykypäivän näkökulmasta se joka tapauksessa on suorastaan hätkähdyttävän outo. Kennedyn epäonnistumiselle ei ole mitään syytä naureskella. Päinvastoin, se antaa vakavaa aihetta suhtautua skeptisesti myös omiin skenaarioihimme ja kysyä, miten suuria virheitä niihin oikeastaan mahtaakaan sisältyä.

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Kansainvälisen tason yllätys

 

Kehitys edistyy

 

Paul Kennedy, Uuden vuosituhannen haasteet. Suomentanut Heikki Eskelinen, Otava 1994, 448 s.

 

Joillekin aikakausille on ominaista hyppäyksenomainen kehitys. Joskus taas tuntuu siltä, ettei mitään laadullisesti uutta ilmaannu vuosikymmeniin, vaan kaikki on lähinnä vanhan kertausta ja muutos korkeintaan määrällistä.

Se, joka varttui nuoreksi 1950-luvun hevosvetoisessa Suomessa, jossa televisiota ei vielä tunnettu, jossa asuttiin maaseudulla ja työskenneltiin maatalouden palveluksessa kansakoulupohjalta, ymmärtää hyvin, mitä hyppäyksellinen kehitys tarkoittaa.

Sellainen tapahtui 1960-luvulla, jolloin koettiin urbanisoitumisen, koulutuksen ja kulttuurin vallankumous ja koko kansakunta siirtyi ”yhtäkkiä” kyläkuntien ahtaista ympyröistä uuteen, joukkoviestimien, kansainvälisen populaarikulttuurin, palkkatyön, vapaan alkoholin ja seksin maailmaan.

Siihen verrattuna ei mikään myöhempi ajanjakso ole tuottanut yhtä perustavanlaatuista irtiottoa. Toki noiden tuossa murrosvaiheessa läpilyöneiden uusien elementtien vaikutus on koko ajan vahvistunut ja syventynyt ja uusien sukupolvien myötä yhä muuntunut, mutta muutos ei ole enää ollut laadullinen.

Nykyään moni näyttää kuvittelevan, että esimerkiksi huoli ympäristön kohtalosta olisi hyvinkin uusi asia, mutta eihän se tietenkään ole. Kyllä se on ollut esillä jo 1960-luvulta lähtien ja paljonhan on tehtykin. Paul Kennedyllekin se on keskeinen huolen aihe.

Kun ajattelemme ajanjaksoa 1990-luvulta nykyaikaan, tuntuu helposti siltä, ettei oikeastaan mitään maininnan arvoista uutta ole maailmaan tullut. Poikkeuksena voi tietenkin mainita internetin, mutta kyllä länsimainen elämänmuoto myös meillä oli hyvin samanlainen niin ennen internetin tuloa kuin sen jälkeen.

Pikkuhiljaa on kuitenkin maailman tasapaino muuttunut tavalla, jota on ollut vaikea huomata. Monet nykyajan itsestäänselvyydet tuntuivat kolme vuosikymmentä sitten joko mahdottomilta tai ainakin pelottavilta mahdollisuuksilta.

Paul Kennedy, joka oli julkaissut paljon huomiota herättäneen kirjan suurvaltojen noususta ja tuhosta (The Rise and Fall of Great Powers, 1987), kirjoitti sen jatkoksi nyt käsillä olevan kirjan tulevaisuuden megatrendeistä ja transnationaalisista muutoksista, joita oli silloin odotettavissa 2000-luvun puoliväliin mennessä.

Nykyajan suurvaltoina Kennedy näki Yhdysvallat, Euroopan ja Japanin. Neuvostoliiton hajottua sitä ei voinut laskea joukkoon, vaikka sen seuraajaksi uumoiltiinkin jonkinlaista liittoa, jollaisena aluksi IVY koetti esiintyä.

Nykyajan näkökulmasta on merkittävää, että joukosta olivat poissa myös Kiina ja Intia. Ne olivat liian syvällä alikehityksensä suossa, jotta ne olisi edes kohtuullisella todennäköisyydellä voinut arvioida tuleviksi suurvalloiksi.

Kennedy näki siis tulevaisuuden suurina ongelmina sekä ympäristöuhat, että alikehityksen ja suursodan vaaran.

Maailman väestömäärä oli jo paisunut 5 miljardiksi eikä voitu kuvitellakaan, että maapallo voisi elättää 10 miljardia ihmistä, jotka käyttäisivät yhtä paljon luonnonvaroja, kuin rikkaiden yhteiskuntien jäsenet nykyään -tai edes puolta siitä…

Maailman oli huolehdittava ennen muuta kolmesta ongelmasta: koulutuksesta, naisten asemasta ja poliittisesta johtajuudesta. Naisten koulutus vähensi syntyvyyttä, joten siinä voitiin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mutta kysymys johtajuudesta oli tietenkin vaikeampi.

Keskeiseksi ongelmaksi nousi siis joka tapauksessa väestönkasvu. Kiinan BKT henkeä kohti oli 300-350 dollaria. Mikäli se voitaisiin nostaa 1000 dollariin, olisi muutos jo olennainen ja Meksikon tasoinen 1825 dollaria merkitsisi valtavaa muutosta.

Mutta samalla myös vaikutus ympäristöön olisi valtava. Kennedy lainaakin jotakuta nimeämätöntä journalistia, joka kirjoitti, että Kiinan pyrkimykset kehittää teollisuuttaan ovat vaaraksi koko planeetalle.

Kukaties onneksi voitiinkin todeta, että Kiinan mahdollisuudet nousta suurvallaksi olivat monesta varsin painavasta syystä kovin huteralla pohjalla. Saastuminen esimerkiksi Pekingin kaupunki-ilmassa oli 35-kertainen Lontooseen verrattuna ja joka vuosi maassa menetettiin 5 miljardia tonnia ruokamultaa. Maatalousmaata oli myös aivan riittämättömästi.

Monihan muisti Kiinan 50-luvun nälänhädän, joka oli suurin tunnetuista ja teki Kiinasta pitkäksi aikaa kurjuuden symbolin. Nyt arvioitiin, että Kiina pystyisi elättämään 750-950 miljoonaa ihmistä, mutta siellä ennustettiin olevan puolitoista miljardia ihmistä 2000-luvun puolivälissä.

Kiina oli Tienanmenin verilöylyn jälkeen valinnut autoritaarisen tien, mutta pystyikö se eristymään maapallon kulttuurista, joka levisi sinne sähköpostin, satelliittien ja TV:n välityksellä? Entä miten voitaisiin kestää ne suuret jännitykset, jotka syntyisivät hyvinvointiin nousevien saarekkeiden ja suurten, köyhien alueiden välillä?

Oliko ylipäätään järkevää, että Kiina tai Intia yrittivät jäljitellä eurooppalaisten valtioiden tietä ja kehittää huipputekniikkaa? Entä, kun toiveet pettäisivät, kun joka vuosi syntyi miljoonia uusia lapsia? Pystyisikö köyhä Kiina sijoittamaan mainittavasti varoja tutkimukseen ja tuotekehittelyyn?

Nyt Kiina oli suunnilleen 14. sijalla maailman suurimpien kauppamaiden joukossa, mikä kyllä oli herättänyt ajatuksia siitä, että maan BKT voisi jopa nelinkertaistua 2000-luvun alkupuoleen mennessä.

Kennedy oli varsin rohkea ajattelija, mutta pyrki pitämään jalat maassa. Suurvallaksi nouseminen ei ollut niinkään yksinkertainen asia. Tosin saksalainen Wilhelm Fucks oli jo 1960-luvulla ilmestyneessä ja suomennetussakin teoksessaan Tulevaisuuden voimasuhteet ennustanut Kiinan mahdin 2000-luvulla kasvavan suuremmaksi kuin muiden valtioiden mahti (talous x sotavoima) yhteensä, mutta kaikkeahan sitä saa kirjoitella, se uskoo, joka tahtoo.

Joka tapauksessa katselemme nyt toisenlaista maailmaa kuin 1990-luvun alussa. Silloin Japani oli talouden ja tekniikan suurvalta ja jopa supervalta. Mutta sillä oli takanaan jo toistasataa vuotta ”eurooppalaistumista” eikä väestöräjähdys uhannut sen kehitystä.

Kiinan pelätty taloudellinen kukoistus on nyt tosiasia. Sen BKT/asukas on ostovoimakorjatuin luvuin yli 8000 dollaria eikä kehittyneiden länsimaiden ole tarvinnut keskittää ponnistuksiaan sen köyhien auttamiseksi, kuten Kennedy jo visioi. Sitä paitsi kehitysapu ei ole koskaan auttanut ketään kehittymään.

Kennedyn huolet eivät olleet turhia. Väestönkasvu on ympäristön saastumisen kannalta keskeinen ongelma, eikä ole nähtävissä, että se saataisiin aisoihin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ennen kuin syntyy katastrofi.

Toki syntyvyyskäyrät taittuvat kaikkialla sitä mukaa, kun yhteiskunnallinen hyvinvointi ja modernisaatio, erityisesti naisten koulutustaso kehittyvät. Tämä näyttää kuitenkin tapahtuvan sen verran hitaasti, että vahinko ehtii jo tapahtua.

Uutta kolmenkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna on, ettei tämä asia nyt näytäkään enää huolettavan ketään. Politiikassa ja hallinnossa on kehittyneissä maissa ja hieman muuallakin tapahtunut samaan aikaan liki vallankumouksellinen naisistuminen, jonka merkitystä on kuitenkin ollut vaikea havaita.

Ehkäpä yksi sellainen voisi olla myötäsukainen suhtautuminen väestönkasvuun kaikkialla muualla, paitsi omassa maassa? Kysyn vaan, ilman sen kummempia todisteita.

 

Mies tekstien takana

 

Kielinero

Eero Ojanen & Timo Jantunen, Neron tie. J.A. Hollon elämä. Avain 2024, 301 s.

Kun joskus nuorena luin filosofian historiaa ja erinäisten filosofien suomennettuja teoksia, huomasin, että suomentajaksi oli poikkeuksetta mainittu J.A. Hollo, olivatpa nuo kirjat sitten millä tahansa kielellä kirjoitettuja.

Sama toistui sitten yhä uusien kaunokirjallisuuden klassikoiden kanssa ja täytyy sanoa, että kunnioitus tuota salaperäistä miestä kohtaan kasvoi. Kuka merkillinen henkilö oli pystynyt tekemään kaikki nuo työt?

Kyseessä oli laihialaisen puuseppämestarin poika, joka jo nuorena oli havaittu varsin omituiseksi. Hän oppi varhain lukemaan ja jopa kirjoitti lähes painokelpoisen tarinan, kun sai kynän ja paperia. Koskaan ennen hän ei olut kirjoittanut.

Lapsinerojahan ilmestyy maailmaan aina silloin tällöin. Heidän poikkeuksellinen suorituskykynsä ällistyttää ja näyttää uhmaavan luonnonlakeja, kun maitopartainen vesseli osaa tehdä jotakin, mihin aikuiset eivät pysty. Musiikissa tällaisia tapauksia taitaa ilmetä useimmin.

Mitä varsinaiseen nerouteen tulee, oletetaan sellaisen henkilön yleensä poikkeavan normaalista muutenkin kuin vain suorituskyvltään. Hän yleensä ajattelee jotenkin kummallisesti, toisin kuin muut, eli epänormaalisti.

Egon Friedell nerokkaassa Uuden ajan kulttuurihistoriassaan esittää vertauksen nerosta vesipäänä. Ymmärrän hänen tarkoittavan, että neroa ajaa eteenpäin jonkinlainen sisäinen paine, jota normaalisti kehittyneellä ihmisellä ei ole. Hän ajattelee ja ehkä muutenkin käyttäytyy tavalla, jota normaali sosiaalistunut kansalainen ei tunne omakseen. Hän on se, joka luo uutta.

Missä määrin Juho Hollo oli nero juuri tällaisessa mielessä, en oikein tiedä. Niin sanottu kielinero hän ehdottomasti oli ja myös omalla alallaan eli kasvatusopissa (myöh. kasvatustiede) hän epäilemättä esitti hedelmällisiä ja omintakeisiakin ajatuksia, mutta ei itse asiassa harrastanut tämän alan teoriaa kovinkaan paljon.

Sen sijaan kääntäjänä hän on Suomen oloissa lyömätön. Hänen kielitaitonsa oli hyvin laaja ja hän käänsi ainakin 15 kielestä ja opiskeli niiden lisäksi monia muitakin, ainakin sanskriittia, bengalia, hindiä, persiaa ja turkkia sekä japania.

Käännösten yhteinen sivumäärä on jopa 65000. Kirjoja kertyy pari sataa ja mukana on hyvinkin laajoja opuksia, kuten Cervantesin Don Quijote sekä Tolstoin ja Dostojevskin teoksia.

Kaunokirjallisuutta ja asiaproosaa, kuten filosofiaa ja sen historiaa kertyi suunnilleen yhtä paljon. Hollon lempikieliä olivat romaaniset kielet ja etenkin ranska. Englannista hän käänsi paljon, muttei erityisemmin pitänyt kielestä. Runoudesta hän piti, mutta ei sitä kääntänyt.

Hollo näyttää kääntäneen tai ehkä mieluummin suomentaneen tekstiä suhteellisen suurina kokonaisuuksina ja ajatelleen tekstin ensin toisella ja sitten toisella kielellä. Hänen metodiinsa kuului lukea kirja ensin tarkasti ja merkitä hankalat kohdat etukäteen.

Kustantajat eivät aina olleet valmiita ottamaan ohjelmaansa Hollon suosittelemia kirjoja. Dostojevski ei kiinnostanut 1920-luvun alussa ja -mikä ehkä kummallisempaa- Nietzsche jäi odottamaan kustantamon pöydälle jatkosodan aikana. Jostakin syystä Hollo ei myöskään halunnut suomentaa Thomas Mannia, josta oli nuorena pitänyt.

Hollo ei pelkästään kääntänyt, vaan myös hoiti kauan työlästä ordinarius-professorin virkaa ja opetti myös ahkerasti kesäyliopistoissa ja piti radioesitelmiä ja kirjoitti esseitä ja arvosteluja. Hänet mainitaan erinomaisena luennoitsijana.

Kasvatusoppi oli lähellä filosofiaa, kun Hollo ryhtyi sitä opiskelemaan ja opettamaan. Holloa näyttää erityisesti kiinnostaneen psykologiaan rajautuva flosofia saksalaisen hengentieteen (Geisteswissenschaft) merkityksessä.

 Fenomenologia Diltheyn ja Sprangerin hengessä eroaa merkittävästi siitä positivistishenkisestä anglosaksisesta perinteestä, joka meilläkin näyttää joksikin aikaa myös psykologiassa ja kasvatusopissa jättäneen varjoonsa tämän tradition.

Hollon kasvatusoppi näyttää sangen käytännönläheiseltä. Hän korostaa mielikuvituksen ja sen kasvattamisen perustavaa merkitystä, esteettistä kasvatusta ja käytännön toimintaa. Kasvatus ei ole opettamista, dresseeraamista, vaan kasvamaan saattamista.

Hollo kehitti myös omintakeisia käsitteitä, mistä malliksi ote Timo Jantusen tekstistä: kehittynyt esteettinen elämä on myös muiden arvoalueiden viljelemiselle edullinen, koska mielikuvituksen kasvu ja tunne-elämän rikastuminen merkitsevät yleistä, kaikessa ihanteellisessa suuntautumisessa välttämätöntä mielenpohjan kuohkeutumista.

En ole lainkaan varma, mitä kaikki nuo käsitteet merkitsevät. Myös mielikuvituksen Hollo näyttää ymmärtäneen varsin omaperäisellä tavalla.

 Ymmärrän Hollon joka tapauksessa koostaneen intuition ja tunteen, myös sympatian ja empatian kehittämisen tärkeyttä. Pelkkä teoreettisilla käsitteillä pelaaminen tappaa ihmisen henkisen kasvun jo nupussaan.

Hollon kasvatusopillisista ideoista kirjottava Jantunen esittää yksin tein kritiikkiä myös nykyistä koulua kohtaan. Se hyvä maine, jonka koululaitoksemme hetkeksi saavutti, oli hänen mielestään Hollon ajatusten seuraamisen ansiota.

Nykyään sen sijaan opetus nähdään ennen muuta taloudellisena asiana ja sitä koskevat päätökset tehdään virkamiestyönä. Niinpä on päädytty rakentamaan jättiläiskouluja, jotka ovat kasvatuksen kannalta tuhoisia.

 Uusi kouluarkkitehtuuri höperöine (minun käyttämäni termi) innovaatioineen, joihin kuuluu kotiluokkien hävittäminen ja jopa seinien poistaminen, kuuluu myös kasvatuksen tuhoamisen kategoriaan. Mistä koulumme rappio johtuu, on kuitenkin kokonaisuudessaan hankalampi kysymys, toteaa Jantunen.

Hollosta se ei ainakaan johdu. Hän oli ihanteellisen kasvatuksen puolustaja, jonka ajatukset ovat tänäkin päivänä ajankohtaisia ja ilmeisesti myös vaikuttavat elävinä alan tutkijoiden ja ehkä muidenkin alan ammattilaisten keskuudessa.

Vuosituhansien rajalla

 Ihmiskunnan etujoukoissa

Me uskomme tulevaisuuteen. Ja nykyisyyteenkin

 

Suuri megatrendi on naisellistanut länsimaisen kulttuurin hämmästyttävän lyhyessä ajassa, muutamassa vuosikymmenessä.

Kulttuurin syvärakenteissa on yleensä oletettu tapahtuvan muutoksia vasta pitkällä aikavälillä, ehkäpä pikemmin vuosisatojen kuin vuosikymmenten mittaan. Toki antiikissakin väitettiin joskus, että yksi ja sama sotajoukko saattoi ”rappeutua” hyvinkin nopeasti päästessään nautintojen ja joutilaisuuden makuun.

Tätä voi toki pitää jonakin muuna kuin varsinaisena kulttuurin muutoksena. Ilmeisesti siinä vain päästettiin irti sellaiset prosessit, joihin oli jo vahvoja valmiuksia olemassa.

Ajatelkaamme vaikkapa Venäjän keisarillisen armeijan muuttumista kurittomaksi roskajoukoksi muutamassa kuukaudessa sen jälkeen, kun sitä vuoden 1917  Helmikuun vallankumouksessa alettiin ”demokratisoida” (vt. Vihavainen: Haun kirpitšnikov tulokset).

Bolševistinen tihutyö viimeisteli nopeasti prosessin ja Leninin oli pakko pian valtaan päästyään sanoa, ettei tuosta armeijasta koskaan olisi mihinkään: oli luotava kokonaan uusi.

Kokonaisen jättiläisarmeijan murskannut taikasana oli ”vapaus” -svoboda. Itse asiassa kyseessä oli rajoittamattoman hillittömyyden idea, jota olisi ollut asianmukaisempaa nimittä venäläisellä sanalla ”volja”, kuten Jemeljan Pugatšov teki 1700-luvun lopulla.

Suurten murrosten aikoina syntyneet prosessit saattavat olla täysin odottamattomia: kukapa olisi etukäteen uskonut maailmansotien kaltaista mielettömyyttä mahdolliseksi? Eihän kukaan sellaiseen pyrkinyt. Ei tiettävästi pyri nytkään.

Järkytys eurooppalaisen kulttuurin äkillisen barbarisoitumisen takia oli syvää ja ravisteli itse perusasioita: tätäkö siis oli se maailmanhistoriallinen edistys, tuohonko johti kulttuuri, jonka piti muuttaa koko maailma tiedon, onnen ja oikeudenmukaisuuden paratiisiksi?

1800-luku oli valkoisen, eurooppalaisen miehen ja hänen luomansa kulttuurin suuri vuosisata. 1900-luku näki sen romahtamisen villi-ihmisen barbariaksi uusin ja entistä paljon tehokkaammin asein varustettuna.

2000-luku on lähes koko maailmassa ja erityisesti sen kehittyneissä osissa mitä selvimmin naisen vuosisata. Valkoinen mies nosti naisen yhteiskunnan periferiasta sen hallitsijaksi ja loi uususkonnon, jossa vannotaan nimenomaan naisellisten arvojen nimeen ja kumarretaan niitä absurdiuteen saakka.

Muutamassa kymmenessä vuodessa olemme päätyneet varauksetta ja pidäkkeettä tunnustamaan nautinnon, hellämielisyyden, egoismin ja tasa-arvon olevan kiistattomasti arvoista suurimpia. Niiden kritisointi ei ainoastaan aiheuta sosiaalisia rangaistuksia, vaan saattaa jopa johtaa oikeuslaitoksen langettamaan tuomioon.

No, mitäs vikaa noissa arvoisa ja niille rakentuvassa kulttuurissa sitten muka on? Olisiko niiden vastakohta jollakin tapaa parempi asiain tila?

Lähes jokainen joutuu epäilemättä myöntämän, että niin ei ole. Niinpä keskiaikaisen käsiterealismin metodeja seuraileva älymystön kelpo jäsen saattaakin tyytyväisenä päätellä elävänsä sellaisen moraalin maailmassa, joka on paras mahdollinen ja jonka pitää (moraalinen imperatiivi, ”soll”) ja täytyykin (kehityksen välttämättömyys, ”muss”) ennemmin tai myöhemmin vallita koko maailmaa.

Asiaan kuuluu, ettei siinä tunnusteta mitään aristoteelista kohtuutta. Suurten perusarvojen toteuttamisessa ei tämän kulttuurin mittojen mukaan koskaan voida mennä liian pitkälle. Itse asiassa niiden toteutumisesta ei voi edes puhua, elleivät ne ole saavuttaneet äärimmäistä pistettä. Tämän nerokkaan johtopäätöksen olen omin silmin saanut nähdä.

Kyseessä on sangen merkittävä kulttuurinen murros julkisesti tunnustetun ja hyväksytyn moraalikoodeksin tasolla. Miten syvä tämä murros on, emme tiedä. Ehkäpä sekin hajoaa pirstaleiksi kova paikan tullen ja jopa yhtäkkisesti, kuten kävi Venäjän armeijan kurille ja taisteluhengelle vuonna 1917?

Elämme erittäin vaarallisia aikoja, eikä ole pois suljettua, että suurkaupunkien ihmismassat vielä piankin joutuvat taustelemaan olemassaolostaan eikä se yltäkylläisyys, joka mahdollisti uuden moraalin, äkkiä olekaan massojen ulottuvilla.

Nykyajan ihminen luulee likinäköisyydessään noudattavansa klassisia hyveitä täydellisemmin kuin hänen edeltäjänsä koskaan. Ellei näin ole, on vika noissa vanhentuneissa normeissa, jotka ansaitsevatkin tulla hylätyiksi.

Mutta millaisia ne oikeastaan olivat ja missä määrin aikakautemme pystyy niiden tasolle pääsemään?  Entä ovatko ne tosiaan edes tavoittelemisena arvoisia?

Ehkä kannattaa vilkaista paria esimerkkiä:

Julmuus ja sen vaihtoehdot

Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön. Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneet absurdiuteen asti.

Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

Tuo Liviuksen kuvaus oman aikansa Rooman moraalisesta tilasta on syventymisen arvoinen, mutta ei siitä nyt enempää. ”Halu tuhoutua” on merkille pantava asia.

Olisipa kiinnostavaa lukea, mitä tästä omasta ajastamme tullaan kirjoittamaan sadan vuoden tai tuhannen vuoden kuluttua. Ehkä sitä kuvataan ylimielisen rappion ajaksi ennen suurta katastrofia.

Toki kai kaikki sentään toivomme, että meissä sen sijaan nähtäisiin ylevyyttä, jolle oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja rohkeuden lisäksi ominaista oli myös lempeys, viisaus ja suuri humaanisuus.

Siitä sitten oli hyvä jatkaa ihmisoikeuksien, veganismin ja tasa-arvon kehittämistä kohti kulttuurin uusia huippuja, hemmotteluteollisuuden, tosi-TV:n ja Tik-tokin viitoittamalla tiellä.