Ihmisarvoa käytettäessä

 

Arvo ja arvokkuus

 

Muuan poliitikko, jonka nimeä en juuri nyt muista, totesi aikoinaan, ettei ihmisten arvoa riidattomasti voida mitata muulla kuin rahalla.

En ollut tarpeeksi tyhmä kuvitellakseni, että hän olisi tarkoittanut, ettei ihmisillä muuta arvoa olekaan. Se asia kävi erinomaisesti ilmi hänen muusta ajattelustaan, jossa esille nousivat muun muassa kulttuurit arvoina sinänsä (ei siis itseisarvona. Sehän on aivan eri asia, kuten jokainen keskikoulun matematiikan pohjalta ymmärtää).

Seurasi hirvittävän falski pöyristymisen aalto, jossa eturintamassa olivat ne, jotka käsittivät asiat tahallaan väärin ja heitä seurasi ääretön tyhmyrien lammaslauma, joka ei itse ajatellut yhtään mitään, mutta näki tässä  tilaisuuden osoittaa moraalista erinomaisuuttaan vertaisilleen.

Taashan tämä sama näytelmä on sitten saapunut katsottavaksemme. ”Ihmisarvolla” perustellaan taas mitä tahansa, vaikkapa maamme velvollisuutta ottaa elätettäväkseen kaikki ne maailman ihmiset, jotka jostakin syystä haluavat tänne tulla.

Tällainen typeryys on niin syvää, ettei sitä jaksa eikä viitsi kommentoida. Pelkään pahoin, että se on myös suureksi osaksi ihan aitoa eikä teeskenneltyä. Sen pahempi.

Sanat on syytä tietenkin aina erottaa käsitteistä. Eri kielissä samalla tavoin suomeksi kääntyvät sanat saattavat viitata varsin paljonkin toisistaan eroaviin käsitteisiin. Tästä voi vakuuttua käyttämällä google-kääntäjää, joka tarjoaa ehtymättömästi naurun aiheita sille, joka ymmärtää, mitä se oikein sanoo.

Nyt on sitten taas perusteltavana tuo ”arvo” ja inhimillinen ”arvokkuus”. Ajallemme tyypillistä on, että kaikki käsitetään englannin kielen kautta, ikään kuin se olisi jokin Jumalan äidinkieli ja kaiken ylin tuomari. Itse asiassa sen rajoittuneisuuden ja erityisyyden tarkastelu esimerkiksi juuri ”arvoihin” liittyvien sanojen ja käsitteiden kannalta olisi hyvin tärkeää ja opettavaista.

Toinen kummallisuus on dogmaattinen usko poliittisten julistusten essentiaaliseen ikuiseen totuuteen, vaikka hyvinkin vähäisellä ajatustyöllä voi havaita sellaisen johtavan välittömästi niin sanoakseni dostojevskilaiseen loukkuun, jossa koko maailma olisi ehdottomasti järjestettävä uudelleen, jos sillä vitaisiin estää pienen lapsen kärsimykset.

En kuitenkaan jaksa kirjoittaa kaikesta uudelleen nyt, vaan viittaan pariin aiempaan blogiin, joissa ole hieman hahmotellut asiaa:

 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Arvokkuus

 

Arvokkuuden vaatimus

 

Latinan sana dignitas tarkoittaa muun muassa arvokkuutta, ansiokkuutta, kuntoisuutta, komeutta ja jaloutta eli tuo sana siis voidaan kääntää näillä suomenkielen sanoilla. Lisäksi se tarkoittaa arvonantoa ja arvoasemaa.

Englannissahan tämä, kuten niin monet muutkin sanat on säilynyt alkuperäisen näköisenä, mikä ei tietenkään lainkaan tarkoita sitä, että myös merkitykset olisivat säilyneet.

Vaikka kyllähän nekin ovat. Human dignity tai lyhyesti vain dignity sisältää samat merkitykset kuin latinalainen kantasanakin. Sekä syvällisempi merkitys ominaisuutena että sen näyttäminen oivat mahdollisia tulkintoja. Adjektiivi dignified on toisin englantilaisin sanoin samaa kuin, controlled, serious and calm and therefore deserving respect sanoo Cambridge Advanced Dictionary. Oxfordilainen puolestaan sanoo: Having or showing a composed or serious manner that is worthy of respect. Esimerkiksi: ‘she maintained a dignified silence’, ‘a dignified old lady’.

Mutta nyt aiheena ei tässä ole sana, vaan itse tuo inhimillinen arvokkuus, jota sanalla dignity englannissa kuvataan. Suomen ihmisarvokin on yksi sen synonyymi. Venäjässä käytetään sanaa dostojnstvo, jota tutkimuksissa on ihmisten havaittu hyvin korkealle arvostavan. Saksan Menschenwürde on ytimeltään sama asia.

Erityisesti Saksassa ja Venäjällä näitä asioita on valtion toimesta syvästi loukattu, joten voimme olettaa, että ihmisillä näissä maissa on asiaan erityissuhde. Niin se saattaa ollakin.

Mutta kyllä ongelma on läsnä kaikkialla, missä ihmisiä on. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, sanotaan jossakin kirjassa. Hänellä täytyy olla myös tietoisuus omasta arviostaan eikä se synny siitä, että hänet suggeroidaan tuntemaan itsensä maailman navaksi. Arthur B. Brooks -niminen kirjoittaja Foreign Affairs-lehdessä käyttää termiä ”neededness”. Ihmisen on oltava tarpeellinen.

Miten sitten ylijäämäväestöstä tehdään tarpeellista? Muinaisessa Roomassa proletaarien tehtävänä pidettiin jälkeläisten tuottamista armeijan tarpeisiin. Siksi heitä ravittiin leivällä ja sirkushuveilla. Viljelyksen ja teollisuuden palvelukseen heitä ei tarvittu, sillä kansainvälinen työnjako huolehti siitä, että nuo hommat hoidettiin muualla halvemmalla.

Ikävä kyllä, sotakin on nykyään niin mekanisoitua, että olisi täyttä mielettömyyttä pukea enää miljoonia miehiä valtion vaatteisiin ja lähettää heitä sankaritekoja tekemään. Muutama kymmenen tuhatta riittää.

Tosin tällainen rooli varmastikin tarjoaisi tietyssä mielessä arvokkaan roolin ja motivaatio sen kuin kasvaisi sitä mukaa, kuin yhä uudet verityöt vaatisivat kostoa, oikeuden toteutumista ja historiallisten vääryyksien oikaisemista. Joku neuvostokansalainen yllätit kerran New York Timesin maineikkaan toimittajan Hedrick Smithin sanomalla että sota oli venäläisten parasta aikaa. Silloin kaikella oli tarkoitus.

Mutta tuskin tässä mitään kovin kummallista oli. Tuntuu selvältä, että näin oli myös Amerikassa, jossa miehet pääsivät vastuunalaiseen ja jaloon tehtävään siitä turhautumisen noidankehästä, jonka suuri lamakausi oli tuottanut.

Vasili Grossman keskittyy romaanissaan Elämä ja kohtalo kuvaamaan juuri ihmisarvon polkemista Stalingradin rintamalinjan molemmin puolin. Kuuluisassa ”Pyhä sota”-laulussa kommunismi ja natsismi esitettiin kahtena vastakkaisena napana, mutta yhtä ja samaa ne viime kädessä olivat. Otettakoon huomioon, että tämän sanoi Stalingradin rintamalla reportterina toiminut juutalainen, joka tunsi myös saksalaisten tuhoamisleirien todellisuuden ja kuvasi sitä.

Mitäpä ihmisarvosta jäi jäljelle, kun miehet molemmin puolin kuukaudesta toiseen rypivät liejussa ja loassa ja käyttivät lihamyllyä, joka kirjaimellisesti jauhoi molemmat paskaksi?

Vai jäikö sittenkin? On sanottu, että mennyt vuosisata erosi aiemmista siinä, että ihminen opittiin totaalisesti riisumaan arvokkuudestaan. Terroria ja teloituksia oli historiaan kuulunut maailman sivu, mutta aikoinaan kulttuuri ainakin pyrki eroamaan raakalaisuudesta edes siten, että asioihin liittyi rituaalisuus ja jopa tiettyjä huomionosoituksia uhreille.

Nyt kaikki kävi kuin tehtaassa. Kuten raha, konkreettisesta todellisuudesta vieraantunut puhdas kvantiteetti oli hävittänyt ja sulkenut sisäänsä kaikki muut arvot, samoin yleinen tehokkuusvaatimus edellytti hävittämisen rationaalisuutta ja riisumista kaikista turhista koristeista. Tämähän nähtiin jo ensimmäisessä maailmansodassa. Nyt kvantiteetti merkitsi kaikkea, yksilö oli merkittävä vain sen kannalta. Uusi maailma oli ruma kuin sitä symbolisoiva funkistalo.

Uskonnollisesta perspektiivistä kaikki oli tietysti toisin. Kristinuskoon kuului olennaisena osana yksilön metafyysinen merkittävyys, mutta uudenaikaisessa sodassa aseiden siunaamisesta ja sankarikultin pönkittämisestä tuli vain irvokas koriste asialle, joka oli syvästi barbaarinen eikä siitä puhumalla muuksi muuttunut.

Armeija ja sota siis tuskin enää voivat olla keino antaa inhimilliselle elämälle arvokkuutta. Muutkin keinot ovat vähissä, mikäli ajatellaan sitä joukkoa, jota voisi nimittää liikaväestöksi. Se tarkoittaa niitä, joita ei voida työllistää ja jotka elävät yhteiskunnan avun varassa.

Yhdysvalloissa tämä joukko näyttää käsittävän suunnilleen 15 prosenttia väestöstä. Tämä ainakin on se osuus, joka on jäänyt köyhyysrajan alapuolelle. Tilanne oli tätä vuonna 1966 ja se on sama tänäänkin. Työvoiman ulkopuolella olevien ja työtä etsimättömien miesten osuus väestöstä on kuitenkin samaan aikaan kolminkertaistunut ja on nyt 11,6 prosenttia.

Tästä aiheesta Foreign Affairsissa kirjoittava Arthur C. Brooks näyttää uskovan, että tämän joukon hyväksi vuosikymmenien mittaan kaadetut miljardit oivat menneet enemmän tai vähemmän hukkaan, koska tilanne ei ole parantunut vaan huonontunut. Tosin köyhillä on nyt autot ja läppärit, mutta parasta puuttuu.

On kuitenkin syytä kysyä, onko asia yleensä rahalla muutettavissa. Brooks itse on sitä mieltä, että ruokakuponkien ja muun sosiaalituen sijaan ihmiset olisi kerta kaikkiaan pantava ansaitsemaan elantonsa ja siten tulemaan hyödyllisiksi kansalaisiksi, jotka voisivat kunnioittaa itseään. Perimmäinen ongelma ei näet ole köyhyys sinänsä, vaan ihmisarvon riisto tai puute, Dignity Deficit.

Mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaisi? On selvää, että tällaisista lääkkeistä puhuminen saa liberaalien niskakarvat nousemaan. Eikö tässä yksinkertaisesti haluta rahastaa ihmisten kurjuudella? Lisätäänkö nöyryytykseen vielä uusi kaupan päällisiksi?

Kirjoittaja ymmärtää argumentin, mutta väittää, että todellinen ongelma on kuin onkin tuo ihmisarvon polkeminen, mitä elätettäväksi joutuminen merkitsee. Siitä sikiävät sosiaaliset ongelmat aviottomista lapsista itsemurhiin, huumeisiin ja juoppouteen. Tilastoja löytyy.

Kyseessä ei ole mikään pehmeä kuvitelma, vaan kova tosiasia. Juuri tämä digniteetin puute potkaisi vaaleissa Clintonia ja vei Trumpin voittoon. Kukaties Trump ei kykene asiaa muuttamaan, mutta hän ainakin osoitti välittävänsä siitä, mikä on köyhien todellinen ongelma. Sitä paitsi ammattitaidottoman maahanmuuton suitsiminen voi todella parantaa köyhimpien tilannetta.

Toinen keino olisi ammatillisen koulutuksen lisääminen. Amerikkalaiselta teollisuudelta puuttuu ammattitaitoisia hitsareita ja monia muitakin taitavia tekijöitä, vaikka töitä itse asiassa olisi ja lisää lienee tulossa. Sen sijaan panostetaan kalliiseen college-tason koulutukseen ajattelematta työmarkkinoiden tarpeita.

Samassa Foreign Affairsin numerossa March/April 2017 kirjoitetaan uskonnollisuuden noususta Kiinassa. Asiaa tutkineen kirjoittajan mielestä myös siellä on kyse inhimillisestä arvokkuudesta: Vielä äsken oltiin köyhiä ja onnettomia ja luultiin, että tilanne paranee köyhyyden poistuessa, mutta nyt nähdään, ettei se auttanutkaan.

Kiinassa uskontoa vastaan hyökkäsi ensin modernisaatioliike ja sitten kommunismi. Nyt raaka kapitalismi polkee ihmisarvoa, jota on alettu etsiä uskonnosta. Tämä tarina muistuttanee jossakin määrin Venäjällä tapahtunutta kehitystä.

Onko Kiina nyt itse asiassa uuden, maailmanlaajuisen arvojen etsinnän eturintamassa kysyy kirjoittaja. Epäilemättä näkökulma on ainakin tuore ja siihen pitänee palata vielä erikseen.

Joka tapauksessa se, mitä Amerikassa ja Euroopassa on viime aikoina tapahtunut antaa aihetta punnita asioita muutenkin kuin talouden kannalta. Ihmisen tarve löytää elämälleen tarkoitus on selvästi vakavasti otettava tekijä jopa maailmanpolitiikassa.

Ihminen toki on, kuten Saarnaaja sanoo, kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa ja illalla uuniin heitetään. Hän on kuitenkin ajatteleva ruoko, kuten Pascal sanoi ja tässä saattaa olla tekijä, joka sisältää mahdollisuuden niin hyvään kuin pahaan. Joka tapauksessa se on todellinen ja nyt sen merkitys näyttää nousevan pinnalle.

 

Toinen blogi, joka liittyy päivän teemaan, koskee Jeremy Benthamin, erään historian suurimman filantroopin arvokäsityksiä: Vihavainen: Haun humpuuki tulokset

 

 

Starovierot

 

Vanhauskoiset

 

Vasili Peskov, Taigan erakot. Suuri suomalainen kirjakerho 1993, s. 233-390

 

Venäjällä ei ollut uskonpuhdistusta samassa mielessä kuin Länsi-Euroopassa, mutta jonkinlainen reformaatio sentään.

Tsaari Aleksein (tsaarina 1645-1676) aikana patriarkka Nikon uudisti venäläistä riittiä vastaamaan kreikkalaista, joka oli säilynyt alkuperäisempänä. Kyseessä olivat puhtaasti muodolliset seikat, kuten se, että ristinmerkki oli tehtävä kolmella eikä kahdella sormella, kirkkoa kierrettävä vastapäivään eikä myötäpäivään, sana ”halleluja” oli lausuttava kolmasti eikä kahdesti ja niin edelleen.

Kun riiteillä oli vahva maaginen lataus, alkoivat monet hurskaat ihmiset Venäjällä pitää Nikonia itse paholaisen agenttina ja kun valtio pani mahtinsa peliin uudistusten puolelle, tuli siitäkin uskovaisten silmissä kirottu.

Aivan omaa luokkaansa oli sitten Aleksein poika, Pietari Suuri, joka valtaistuimelle päästyään alkoi merkitä rekryyttejä polttomerkillä (Pedon merkki!), leikata partoja ja polttaa tupakkaa. Vanhauskoiset eivät hyväksyneet koko valtiota, vaan pakenivat syvälle metsiin. Heitä nimitettiin vanhauskoisiksi (starovery) tai skismaatikoiksi (raskolniki).

Tuhannet tekivät suurin joukoin polttoitsemurhia (Vihavainen: Haun pulkin tulokset ), joista etenkin Karjala tuli kuuluisaksi. Moni piti parempana jäädä eloon, mutta pysyä kaukana saastaisesta valtiosta ja nikonilaisesta kirkosta.

Neuvostovallan aikana valtio pyrki tunkeutumaan kaikkialle ja jäljitti vanhauskoisia myös syvälle asumattomaan taigaan. Jotkut onnistuivat kuitenkin välttämään viranomaiset pakenemalla yhä syvemmälle luoksepääsemättömiin erämaihin, jossa elettiin omavaraista ja primitiivistä elämää välttäen syntiä ja valtiota.

Muuan harvinaisen hyvin onnistunut tapaus oli Lykovien perhe, joka muutti erämaihin jo ”sosialismin toteutumisen” vuonna 1936. Kun sitten sotilasosasto huomasi heidät karkureita etsiessään vuonna 1945, perhe jatkoi matkaansa yhä syvemmälle korpeen, sille seudulle, joka nykyään tunnetaan Länsi-Sajanin rajonina Hakassian alueella.

Perhe eristäytyi kokonaan ulkomaailmasta kymmeniksi vuosiksi, kunnes geologit löysivät sen sattumalta 1970- ja 1980-lukujen taitteessa.

Perheessä oli vanhempien lisäksi kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Lapsista kaksi ei ollut koskaan nähnyt muita ihmisiä, saati kyliä ja kaupunkeja.

Perhe noudatti elämässään ankarasti vanhauskoisten perinnäistapoja, joihin kuului lukemattomia tabuja. Esimerkiksi kaupasta ostettua ja pakattua tavaraa ei saanut käyttää eikä vastaanottaa, eikä vieraan käyttämästä astiasta saanut juoda tai syödä.

Saastaisia olivat tietyt eläimet ja ruuat ja jopa tulitikut, joita geologit halusivat heille antaa. Hyvin moniin tarjouksiin ja ehdotuksiin Lykovit vastasivat aina lakonisesti ”me emme saa”.

Lykovit pyrkivät suurimpaan mahdolliseen hurskauteen, mikä heistä merkitsi elämistä poissa maailmasta, ”mierosta” (mir), kuten asia Krjalassa päin ilmaistiin. Kun oltiin uskossa eli ”vierossa” (vera), pysyttiin kaukana vääräuskoisista ja sellaisiksi osoittautuivat sitten tutustuttaessa jopa toiset vanhauskoiset ja nunnatkin.

Ravinnokseen perhe viljeli perunaa, mikä itse asiassa kyllä oli kirotun tsaari Pietarin Venäjälle tuoma kasvi, mutta osoittautui välttämättömäksi. Viljaa saatiin viljellyksi vain aivan vähän, eikä oikeata leipää tunnettu. Sen sijaan oli paljon juureksia, nauriita, herneitä ja kalaakin. Ansakuopat antoivat joskus saaliiksi maraali-kauriin.

Geologit hankkivat perheelle kutun ja pukin ja myöhemmin tyttärelle vielä kukon ja kanoja, jolloin ravitsemustilanne parani olennaisesti. Myös vaatteita suostuttiin vastaanottamaan ja siirryttiin tehdasvalmisteiseen kankaaseen ja kumisaappaisiin. Taskulamppu ja patterit otettiin ilolla vastaan eikä lentäminen helikopterissa pelottanut.

Lykoveista tuli perestroikan aikana Neuvostoliiton julkkiksia ja viimeiseksi henkiin jäänyttä Agagfja-tytärtä tultiin katsomaan kaukaakin, kun hän vieraili asutuskeskuksissa. Hän myös kävi sukulaisten luona, kun sellaisia löydettiin.

Vuonna 1944 syntynyt Agafja oli itse asiassa tuolloin aika nuori ja vahvansitkeä. Hän meni jopa vähäksi aikaa naimisiin, mutta kauhistui heti liiton lihallista puolta ja erosi miehestään.

Pari muutakin ihmistä halusi muuttaa Lykovien luo, mutta ne kokeilut jäivät lyhytaikaisiksi. Kun Vasili Peskov vuonna 1990 päiväsi kirjansa, oli hengissä vain Agafja, joka itsepäisesti oli muuttanut takaisin taigaan ja halusi elää siellä yksin omaa elämäänsä. Geologien apu tosin monessa tapauksessa kelpasi, mutta hekin olivat jo muuttamassa pois alueelta.

Lykovien tarina on lähes uskomaton kertomus ikään kuin elävänä löydetystä mammutista, ihmisistä, jotka henkisesti elivät yhä 1600-lukua ja uskon sankareina osoittivat käsittämätöntä sitkeyttä taistelussaan luonnonvoimia vastaan.

Venäjällä heidän nimensä tunnetaan yhä. Agafja taitaa elää tänäkin päivänä, ellen erehdy: Агафья Лыкова - биография, личная жизнь, фото, интересные факты, семья, история, достижения .

Kenties Venäjällä ei koskaan ollut sellaista uskonpuhdistusta kuin lännessä, mutta uskon sankareista ei ollut puutetta. Saksasta ei kannattane enää etsiä Thomas Münzerin seuraajia, mutta Venäjällä on esipappi Avvakumilla yhä runsas seuraajakuntansa.

Suomen suvea

 

Jekyll, Hydet ja kesä

 

F.E. Sillanpää, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Otava 1945, 282 s.

 

Elämme outoja aikoja, ystävät hyvät. Tällainen nykyaikainen kirjoituskone on kyllä sinänsä aika mukava. Muistan, kun saimme töihin hakattavien masiinoiden tilalle suuret ja punaiset, sähköllä käyvät pallokoneet, jotka ylläpitivät jatkuvaa hurinaa. Pöydätkin tärisivät jatkuvasti. Kirjoitusnopeus kasvoi melkoiseksi ja virheitä tuli entistä enemmän, mutta korjauslakalla tai liuskoilla ne sai jotenkin hoidettua.

Joka tapauksessa se, joka koneella kirjoitti, oli aina ja ehdottomasti isäntä talossaan, vaikka pienessäkin. Kone oli täysin nöyrä ja tahdoton apulainen, joka ei olisi osannut minkäänlaista mielipidettä sanoa, vaikka olisi kuinka kysytty.

Nyt sen sijaan joku helvetin Könnin kuokkamies huohottaa heti vastassa, kun koneen avaa ja kyselee, voisiko ”luonnostaa” jotakin. Tuolle luonnottomalle olennolle en antaisi edes kissan ruokkimista hoidettavaksi, jos minulla sellainen olisi. Hiirten takia voisin kyllä sen kasin hankkiakin.

Jos tuo koneen kummitus osaisi jahdata hiiriä, voisin uskoa edes sen tehtävän sille, jolloin voisin keskittyä itseäni kiinnostavampiin asioihin, mutta että nyt antaa muka sille henkisen työn alaan kuuluvia tehtäviä… Elämme outoja aikoja, ystävä hyvä.

Jokainen aikakausi mahtanee lukea omalla tavallaan klassikoita, eli kirjoja, joiden ytimessä on sen verran totuutta, että ne kestävät aikaa. Itse luin tässä taas uudelleen tämän Sillanpään romaanin, jonka hämärästi muistin jo 1970-luvulta.

Itselleni huviksi ja kenties opiksi luonnostelen nyt tässä kevyellä kädellä niitä vaikutelmia, joita kirja antaa juuri minulle juuri nyt, tässä ajassa ja pari päivää lukemisen jälkeen. En ”luonnosta” mitään, enkä kuvittele voivani saada mitään hyötyä siitä, jos joku kone tekisi tämän vähäisen työn tai huvin puolestani.

Kirjailijahan se F.E.S. se on itse tämänkin kirjan pääosassa. Itse asiassa hän taitaa olla siinä jopa kolmena persoonana. Hän on huvilassa asuva, puoleksi kansanomainen hahmo, poroporvariksi pakotettu taiteilija, jota ahdistaa elämä kylmän vaimon rinnalla. Se, että vaimo on kaunotar, vain pahentaa asiaa.

Taiteilijasielun vangitsee kesäyön lumo ja hän lähtee vaeltamaan ilman päämäärää ja päätyy piankin vanhan rakkautensa luo, jossa eroottinen suhde avautuu jälleen koko herkässä kauneudessaan.

Mutta sellaisellehan ei ole enää tilaa arkisessa todellisuudessa. Nyt tulee tuon saman, ajasta aikaan aina uudelleen syntyvän sukupuolten keskisen rakkauden kokemaan jo lasten sukupolvi ja se on jo vahvasti läsnä kaikessa siinä, mitä nuoret tekevät.

Kirjailija jatkaa sen sijaan Tampereelle, jossa uudessa ja mahtavassa hotellirakennuksessa istuu alkoholinhuuruinen seurue, joka myös on paennut arkisen poroporvarillisen elämän sietämättömyyttä.

Kyseessä on aikakaudelle ja maalle tyypillinen outo šamanistinen rituaali, jossa ihmiset heittävät hyvästit kaikille normaalin, sivistyneen elämän estoille ja hillikkeille ja hankkiutuvat järjettömyyden tilaan vuorokausien ajaksi. Sen vallitessa he suoltavat suustaan pelkkiä järjettömyyksiä, jotka kokevat suurina ja vapauttavina totuuksina.

Herkkä runoilija solahtaa kuin huomaamatta tuohon samaan dipsomaanien joukkoon, josta hänet on käytävä puoliväkisin hakemassa. Omasta vapaasta tahdostaan ei taikapiiiristä pääse juuri irtautumaan. Hienosta tohtori Jekyllistä syntyy alkukantainen herra Hyde, joka edustaa joka sortin siivottomuutta ja on kotoisin jostakin sivistyksen takaa.

Kirjailija ei kuitenkaan edusta sitä ihmisyyden alinta astetta, jonka sitten vielä tapaamme eräällä ökytilalla, jonka muuan moukka on keplotellut itselleen. Siellä šamanistinen rituaali vie alimpaan rumuuteen ja kurjuuteen, kunnes kuolema korjaa isännän kauneimpana kesäyönä, lasinsirpaleiden ja oman verensä keskellä.

Eihän kirjassa mitään kovin kummallista tapahdu. Syistä, joita en tässä pohdi, nuo dipsomaaniset piirit olivat menneisyyden Suomessa kovin tavallinen ilmiö, suorastaan maan tapa. Erotiikka ja sukupuolten välinen vetovoima hallitsivat maailmaa silloin samoin kuin nytkin. Vai kuinka?

Arkipäivä ja hyveellisen tohtori Jekyllin elämä saattoi myös silloin käydä sietämättömäksi sille, joka janosi elämältä enemmän, vaikka ei välttämättä edes ymmärtänyt mitä.

Mestari kuvaa hienosti ja osoittelematta niitä luonnon voimia, jotka vaikuttavat kaiken taustalla. Eivätkö ne ole yhtä ikuisia ja häviämättömiä kuin aurinko ja sade, jotka hedelmöittävät sen elämän, joka niiden pinnalla kasvaa ja yhä uudelleen puhkeaa kukkaan.

Vai voisiko jotakin muuta tulla kaiken tämän tilalle? Ehkäpä ihmiset voisivatkin yksinkertaisesti ruveta hakemaan selittämättömälle metafyysiselle levottomuudelleen ulospääsyä alkoholia hienostuneemmista aineista? Ehkäpä sukupuolten väliselle vetovoimallekin on olemassa vaihtoehto?

Siihen suuntaan on taidettu mennäkin. Mistäpä enää löytyy noita dipsomaanien tolkuttomasti ryyppääviä jengejä? Ei ainakaan niistä hienoimmista hotelleista.

Ehkä otetaan eri aineitakin? Jauhot antavat ehkä jopa kovemman kännin, mutta niin taitaa olla krapulankin kanssa.

Ja entäs se Eros ja sukupuolten välinen mystinen vetovoima? Sillanpäästä olisi saattanut tuntua oudolta, jos hän olisi aikoinaan saanut kuulla, että Tampereen kaupunginjohtajanakin on miesoletettu, joka on naimisissa toisen miehen kanssa ja että pariskunta haaveilee yhteisestä (!) lapsesta.

Mikäli mestari olisi moista uskaltanut ihmetellä (ja olisihan hän), hänet olisi yritetty murskata moraalisella ylenkatseella: kuka sen pystyy toisten puolesta sanomaan, millainen seksi tuo hänelle enemmän tyydytystä? Mitä itse lisääntymiseen tulee, ei se ole mikään ihmisiä sitova luonnonlaki. Tässä maassa se on juuri lopetettu.

Suomen suven dramatiikka, jossa siitoksen, kasvun ja kuolemisen voi ymmärtää tapahtuvan koko luomakuntaa käsittävänä ilmiönä, oli vain yhden mestarin kuvitelma. Nyt se on jo vanhanaikainen, sillä me olemme sangen edistyksellisiksi tulleet, emmekä ole tuollaisista asioista edes kiinnostuneita.

Pitäisikö meidän olla? Itse asiassa se olisi vastoin aikamme eetosta. Turhaan yrittävät jotkut häpeämättömät todenpuhujat tarjota aritmetiikkaansa osoittaakseen, että olemme kansana kuolemassa. Mikä on kansa? Mikä on kuolema? Mitä niillä on väliä?

Tämän ajan näkökulmasta tärkeintä ovat uudet tunteet, jotka ovat paitsi suuria, myös oikeita. Meidän aikamme vastine Sillanpään kuvaukselle olisi ideaalisessa muodossaan ehkä kuvaus ns. vahvoista naisista, jotka murtavat rajoja ja särkevät lasikattoja pyrkiessään takaisin lesbosuhteeseen, joka tarjoaa päivittäin loputtomia ja aivan ihania orgasmeja.

Siinä matkalla murskataan kuolleiden valkoisten miesten luoman taiteen ympärille rakennetut kultit ja palataan takaisin luontoon, siis äiti Gaian luo sen todellisilla ehdoilla, jotka ovat kirjan sankarittarelle paljastuneet noitapiirin sisarten retriitissä tuomiokirkossa.

Tätä vanhaa taata-vainaan teosta me emme voi enää korjata. On tehtävä kokonaan uusi ja ehkäpä tekoäly voisi meille luoda juuri tuon kaltaisen uuden vision Suomen kesäisestä yöstä ja sen tummasta vaeltajattaresta.

Katariina ja Kustaan sota II

 

Pietarista katsoen ja kuunnellen

 

Kun Napoleon tarjosi Suomea Aleksanteri I:lle, hän perusteli asiaa sillä, ettei Pietarin kaunottarien sitten tarvitsisi suloisista unistaan herätä ruotsalaisten tykkien jyrinään.

Kustaa III ei koskaan päässyt Pietariin, vaikka suurellisessa mielikuvituksessaan siitä haaveilikin, mutta ruotsalaisten laivatykkien jyrinä kyllä kuului Pietariin asti ja siellä saakka ilmeisesti haisi ruutikin kesällä 1790.

Katariinalla oli syytä huoleen, kun armeija oli lähetetty Turkkia vastaan ja Puolan suunnalla pidettyjä joukkoja näytti uhkaavan vaara Preussin taholta.

Venäjän laivasto epäonnistui Ruotsin laivaston tuhoamisessa Viipurinlahdella ja Nassau-Siegenin prinssin komentama saaristolaivasto kärsi vielä pian sen jälkeen Ruotsille rökäletappion.

Kesällä 1790 niin Ruotsi kuin Venäjäkin olivat kypsyneet rauhaan, vaikka sen solmiminen näytti aina välillä jäävän toteutumatta, kun toinen Värälässä neuvotteleva osapuoli jo pakkasi tavaransa ja aloitti poistumisen paikalta.

Rauha saatiin sentään syntymään, vieläpä ilman rajanmuutoksia ja Venäjän nöyryyttävää roolia Ruotsin hallitusmuodon takaajana, joka oli ollut kuulunut Turun rauhan asiakirjassa sovittuihin asioihin.

Sitä ennen tapahtui kaikenlaista ja niin keisarinna Katariina kuin hänen suosikkinsa ruhtinas Potjomkin vaihtoivat usein mielipiteitä Ruotsin rintamasta. Jälkimaalilman onneksi mielipiteiden vaihto tapahtui kirjeitse.

 

Tähän tapaan kirjoiteltiin:

Katariina ja Savo II

 

Katariina ja Potjomkin Kustaan sodasta II

 

Keisarinna Katariina huolehti kovin ruhtinas Potjomkinin terveydestä, eikä hänen omansakaan ollut aina oikein hyvä Kustaa III:n sodan aikana.

Potjomkin lopetti aina välillä kirjeensä sanoen olevansa yhä hengissä. Hänhän kuoli sitten vuonna 1791. Häntä vaivasi muun muassa kivulias kihti -kipeä varvas. Katariina epäli, että häneltä kätketään totuus ja kysyi, eikö ruhtinas itse asiassa ollutkin saanut varpaaseensa kuulan. Hänen vieressään ollut upseerihan oli hiljattain haavoittunut ja silloinhan sekin olisi voinut tapahtua.

Varmuuden vuoksi Katariina lähetti koko apteekkinsa, kuten hän asian ilmaisi, Potjomkinille. Itse Katariina joutui välillä vuoteenomaksi sappikivikohtauksen takia ja kärsi myös Pietaria koettelevasta helleaallosta, kun lämpötila nousi aina 40 asteeseen.

Ruotsalaisten laivojen tullessa Kronstadtin luo tulittamaan venäläisiä, haisi ruuti Pietarissa saakka ja Katariina sai aiheen todeta: Minäkin olen sitten haistanut ruutia! Myös Viipurin läpimurron aikoihin vuonna 1790 käytiin taisteluja sen verran lähellä, että ikkunat helisivät Kronstadtissa ja Oranienbaumissa, joissa keisarinna vieraili.

Serkkuunsa Kustaaseen Katariina oli sodan alkuvaiheissa niin suuttunut, ettei koskaan nimittänyt tätä korrektisti, vaan puhui ”kääpiösankarista” (fuflyg). Vasta sodan loppupuolella hän alkoi puhua Ruotsin kuninkaasta.

Vuonna 1788 Katariina kirjoitti, että Kustaan typeryydet ovat sanoin kuvaamattomia ja hänen valheensa ja parjauksensa loputtomia. Idioottimainen Ruotsin sota (duratskaja švedskaja vojna) tarjosi kyllä naurettavia kohtauksia ja se loppuisi ilmeisesti pian Ruotsin ja Suomen valtiopäivien ansiosta.

Venäjällä kansa oli yleisesti hyvin suutuksissaan Kustaalle, tiesi Katariina ja satoja vapaaehtoisia pyrki armeijaan päästäkseen tätä kurittamaan. Kuningasta haluttiin ruoskia (bit knutom).

Potjomkin oleskeli näinä vuosina etelässä, lähinnä Krimillä. Turkin kanssa käytävä sota oli suurimittaista, eikä sieltä liiennyt väkeä Suomen rintamalle. Myös Mustalla merellä toimi suuri laivasto, mutta syksyllä vuonna 1788 Katariina vielä haaveili siitä, että saisi Suomessa tilanteen hallintaansa ja voisi lähettää Itämeren laivaston Turkin vesille vielä samana syksynä.

Potjomkin kirjoitti merkille pantavasti Katariinalle 18.7. (vanhaa lukua), että hän oli aina sanonut, vaikka sitä kenties oli pidetty vitsinä, että kaikki suomalaiset (Venäjän puolella) oli hajotettava pitkin valtakuntaa ja koko alue tehtävä murroksin läpipääsemättömäksi. Silloin pääkaupunki olisi turvassa.

Tämä järjestely olisi Potjomkinin mielestä ollut vaihtoehto kalliille linnoituksille, jotka imivät paljon väkeä, mutta olivat tehottomia. Kuten tiedämme, Potjomkin puhui asiasta myöhemminkin Savonlinnan seudun osalta ja saamme kiittää luojaamme siitä, ettei Katariina innostunut asiasta. Kyseessä ei siis tosiaankaan ollut mikään vitsi.

Mitä tulee Anjalan liittoon ja Liikkalan kirjeeseen, ne tietenkin ilahduttivat Katariinaa, mutta hän halusi toimia varovasti ollakseen pilaamatta lupaavaa asiaa. Suomessa ja Ruotsissa oli saatava valtiopäivät kokoon ja niiden kanssa voitaisiin sitten solmia rauha. Mikäli tukeuduttaisiin vain aatelistoon, saisivat kuningas ja aatelittomat siitä vain syyn käydä sen kimppuun ja syyttää epäisänmaallisuudesta. Niinhän siinä juuri kävikin.

Muuten suomalaisiin tuli suhtautua huomaavaisesti ja sotavankeja piti kohdella mahdollisimman hyvin ja päästää sitten takaisin kertomaan kokemastaan. Suomi piti yrittää eristää Ruotsista laivaston avulla ja keskittää kaikki voimat sen valloittamiseen. Sen jälkeen sille piti antaa uusi hallitusmuoto säilyttäen kaikki nykyiset edut. Sen lisäksi piti antaa uusia, jotta kaikki säädyt vakuuttuisivat uuden tilanteen edullisuudesta. Kaikki piti aluksi pitää salassa ja sitten vasta antaa manifesti, jonka sisällöstä Katariina lupasi kertoa myöhemmin.

Vuoden 1789 keväällä Potjomkin neuvoi lähettämään Suomeen kasakkakenraali Denisovin kasakoineen, ruotsalaisille kovin vihastuneet kasakat tekisivät siellä vaikutuksen. Katariina piti neuvoa erinomaisena. Denisov toimisi Sprengtportenin neuvojen mukaan, selitti Potjomkin.

Michelsonin sotaretki, joka tunnetusti suuntautui Kyyrön kautta Mikkeliin ja sieltä eteenpäin ja jota täydensivät Savonlinnasta ja Puumalasta tunkeutuvat osastot, alkoi hyvin, tiedotettiin Katariinalle.

Mikkelissä jokin meni pieleen, mutta pian asia korjaantui, kertoi Katariina Potjomkinille. Sanaa Porrassalmi ei tässä yhteydessä tullut esille eikä sitä muutenkaan mainita suppeissa venäläisissä tämän sodan esityksissä. Sen sijaan niissä aina mainitaan Kärnäkosken (Kernikoski) taistelu.

Myöskään Parkumäki ei esiinnyt Katariinan ja Potjomkinin kirjeissä, vaikka tuo taistelu hyvinkin ansaitsee venäjänkielisen nimen sraženije tai bitva, joilla kutsutaan suuria taisteluita. Kyseessä ei ollut vain paikallinen kahakka -stytška tai shvatka. Ruotsin kaikissa kirkoissa laulettiin tuon voiton kunniaksi Te Deum laudamus.

Sulkavan vallannut Schultz mainitaan sen sijaan kyllä ja hänen kerrotaan saaneen saaliiksi kuormaston ja vallanneen kenttävarustuksen ilmeisesti juuri Sulkavalla. Sittemminhän hän kärsi tappion Parkumäellä, jossa haavoittui. Hänet korvasi Savonlinnaan tukeutuvien joukkojen päällikkönä Rimski-Korsakov, mutta ei Schultz potkuja saanut, vaan ylennyksen ja kunniamerkin ja siirtyi pian Viipurin varuskunnan komentajaksi.

Loppuvuodesta 1789 haluttiin Suomessa olevien joukkojen komentajaa ehdottomasti vaihtaa, ettei sama junnaaminen jatkuisi loputtomiin. Musin-Puškin oli kelvoton vetelys eivätkä muut juuri sen parempia. Kuitenkin päätettiin kunnioittaa virkaikää ja ylipäälliköksi tuli Kubanilta saakka Saltykov ja hänen alaisikseen kenraaliluutnantit Igelström ja Anhaltin prinssi. Jälkimmäisestä Katariina piti kovasti ja oli murheissaan, kun tämä sitten Valkealassa haavoittui kuolettavasti.

Hyviä kenraalimajureita Katariina pyysi myös lähettämään ja toivoi, että niiden joukossa olisi muitakin kuin saksalaisia.

Suomessa vallitsevaa epäjärjestystä kuvasi Katariinan mielestä se, että hän oli itse joutunut lähettämään Savonlinnaan suolaa Pietarista. Hän oli lähettänyt myös lihaa, mutta se sijoitettiin Viipuriin, jossa se hyödyttömästi mätäni. Nykyisen komentajan alaisuudessa kenraalitkin hulinoivat ja juonittelivat vapaasti.

Keväällä 1790 Potjomkin arveli, että Suomesta voitaisiin hyvin irrottaa jalkaväkirykmenttejä ja palauttaa sinne Valko-Venäjältä tuodut. Väkeä Suomessa riittävästi, jos sitä vain osattiin käyttää. Katariina oli samaa mieltä: Suomessa olevat komentajat eivät osanneet sotia eikä Katariinakaan pystynyt heistä niin sanotusti uusia leipomaan kuin taikinasta.

Vuonna 1790 havaittiin, että kuningas Kustaa oli hyvin toimelias. Katarinan kuvauksen mukaan hän poukkoili kuin tuleen sytytetty kissa. Tallinnassa Ruotsin laivasto kuitenkin kärsi tappion alivoimaisia venäläisiä vastaan. Samaa vertausta Katariina käytti myös Kustaasta tämän ollessa laivastonsa mukana saarrettuna Viipurin edustalla: ruotsalaiset eivät levänneet, vaan tekivät maihinnousuja ja yrittivät saada muonaa ja vettä, mutta huonostihan se sujui ja kovasti karkailtiin.

Kun Ruotsin molemmat laivastot jäivät Viipurinlahden ”hiirenloukkuun” kesällä 1790, Katariina riemuitsi. Ruotsalaiset murtautuivat sieltä sieltä pois suurin tappioin, joita aiheutti muun muassa omien polttolaivojen kanssa toheloiminen. Kuningas kuitenkin hävisi venäläisten näkyviltä oudosti. Kun hänen laivansa vallattiin, hän olikin jo siirtynyt toiseen ja sama toistui vielä uudelleen.

Saatiin kuitenkin kaapattua jopa kuninkaan aamiainen, joka käsitti kuusi korppua, savustettua hanhea ja kaksi ryyppylasillista vodkaa. Kuninkaan veli, Södermanlannin herttua pakeni runneltuine laivoineen Viaporiin.

Voitto Viipurin taistelussa oli suurenmoinen, totesi Katariina ja oli oikeassa. Itse asiassa taistelua voi jopa pitää suurempanakin, kuin sen pian seurannutta jälkinäytöstä, joka oli Ruotsinsalmen toinen meritaistelu. Siinähän Nassau-Siegenin prinssin johtama Venäjän saaristolaivasto tuhottiin täysin.

Katariinan mielialaan uusi taistelu tietenkin vaikutti masentavasti ja pahimmaksi asiaksi hän mainitsi suuret ihmismenetykset. Sen jälkeen kun myrsky tuhosi Venäjän Mustanmeren laivaston, ei mikään ollut niin pahoin murtanut keisarinnan sydäntä.

Ruotsinsalmen taistelun jälkeen tehtiin pian Värälässä ilman rajanmuutoksia rauha, jonka siellä allekirjoittivat paroni Igelström ja kamarijunkkari Armfelt, siellä taistelleita kenraaleita molemmat.

 Katariina arveli, että vain hänen oman tiukkuutensa takia ei siellä tehty mitään myönnytyksiä turkkilaisten hyväksi. ”Prrr! ne polutšili” (prrr! eivät saaneet) kirjoittaa Katariina hieman kryptisesti, kuvaten ilmeisesti voimasanaa kyseisellä kirjainyhdistelmällä.

Rauhalla oli kansainvälistä merkitystä myös sikäli, että se Katariinan arvion mukaan myös kaiketi harmitti Preussin kuningasta, joka oli Katariinan kanssa samoilla apajilla jakamassa Puolaa. Siellähän kohdattiin jatkuvasti vastarintaa. Nyt Venäjällä oli kädet vapaana pohjolasta ja valmius puhua kovemmalla äänellä Puolassa.

Tässä kirjeenvaihdossa, joka sinänsä on hyvin kiinnostava, eivät toki monet Katariinan mielenkiinnon kohteet tai kaikki muutkaan tärkeät asiat tule lainkaan mainituiksi. Yksi sellainen on Katariinan masennus Kärnäkosken-Partakosken-Valkealan epäonnisten operaatioiden takia.

Venäläisten epäonnistunut hyökkäys Puumalan Pirttimäellä, jonka Katariina tiettävästi itse käski tekemään, oli kosto ruotsalaisille keisarinnan kaukaisen sukulaisen ja ystävän, Anhaltin prinssin kuolemasta Kärnäkosken taistelussa. Prinssin kuolema kyllä mainitaan kirjeenvaihdossa.

 

Olavinlinna, 550 vuotta

 

Pyhän Olavin linna, Arx Nova

 

Tanskalainen ritari Erik Akselinpoika Tott, Viipurin linnanherra, aloitti vuonna 1475 eli 550 vuotta sitten rakennuttaa Suomen koillisiin erämaihin linnaa, joka nimettiin Pyhälle Olaville (alun perin norjalainen Olavi Paksu, ks. Vihavainen: Haun olavi pyhä tulokset).

Linnaa voi pitää, ainakin juhlapuheissa, yhteispohjoismaisena ilmiönä: se oli suomalaisten rakentama suomalaisella maaperällä ja Ruotsin vallan alainen, tanskalaisen rakennuttama ja norjalaiselle pyhimykselle omistettu.

Historia on yleensä monimutkaisempaa kuin hyvätkin juhlapuheet. Itse asiassa linna rakennettiin kasvavan ruotsalais-tanskalaisen vihamielisyyden aikana ja ennen pitkää tanskalaiset jo lupasivat sen venäläisille, jos nämä auttaisivat heitä taistelussa ruotsalaisia vastaan.Hi

Sitä paitsi linna rakennettiin vastoin Pähkinäsaaren rauhansopimuksen määräyksiä vieraalle alueelle.

Olivatko moiseen syynä ennen muuta puolustuksen intressit, kun odotettiin Moskovan suuriruhtinaskunnan laajenemista hallitsemaan rajantakaisia karjalaisiakin alueita, vai pyrittiinkö pikemminkin aluevaltausten ja tulevankin laajenemisen turvaamiseen, lienee mahdotonta kiistattomasti selvittää.

Preventiivisestä toimesta on ainakin puhuttava. Naapuri (Novgorod) oli nyt heikkoudentilassa ja Erik Akselinpoika teki vielä suurisuuntaisen hävitysretkenkin sen alueelle.  Ei siinä pelkästään hyökkäystä odotellessa kyyristelty.

Rajasopimuksia tehtiin ja joskus pidettiinkin, mutta en oikein usko, että kummallakaan puolella olisi vielä voitu puhua arvopohjaisesta realismista sanan nykyisessä merkityksessä. Nuo molemmat elementit olivat kyllä kansainvälisten suhteiden perustyökaluja: arvoja julistettiin ehtimiseen ja sotajoukkoja komennettiin hyökkäämään, jos tarvetta katsottiin olevan.

Kun huomenna klo 10 alkaa Savonlinnassa Olavinlinnan 550-vuotiselle historialle omistettu seminaari, julkaisen ohessa siihen liittyvän oman alustukseni, jota en suinkaan aio seminaarissa kokonaan lukea. Puheenvuorot on siellä rajattu 20 minuuttiin.

Tässä versiossa oli aiemmin myös lähdeviitteet, mutta nykyaikaisen tekniikan ansiosta ne ovat hävinneet, enkä näköjään niitä kaikkia enää pysty edes löytämään.

Tässä nyt joka tapauksessa se laajempi versio, jonka pohjalta huomenna lyhyesti puhun:

 

 

 

Timo Vihavainen

Olavinlinnan tarina. Linnan historiografiaa

Esitelmä Olavinlinnan 550-vuotisjuhlaseminaarissa 5.9.2025. Pitkä versio

 

I Keskiaika ja uuden ajan alku 1475-1535

Linnan perustaminen rajalinjan itäpuolelle ja siihen liittyvät kiistat

Olavinlinnan historiallisten vaiheiden tutkija Helge Pohjolan-Pirhonen on katsonut, että linnan merkitys oli epäilemättä suurimmillaan keskiajalla.

Keskiaika taas tarkoittaa linnan historiassa luontevimmin aikaa sen perustamisesta, vuodesta 1475 vuoteen 1535. Jälkimmäisenä vuonna Olavinlinna erotettiin pysyvästi yhteydestään Viipurin linnaan. Yhdessä ne olivat muodostaneet saman linnaläänin, jonka käskynhaltija oli Viipurissa.

Linnan perustaja, syntyjään tanskalainenErik Akselinpoika Tott antoi hakata uuden linnansa muuriin seuraavat sanat:

”Anno Domini 1475 leth iagh Erik Axelson, riddare i Lagnö, byggia thette slåt, Gud till loff, Christum, helga christna tro til styrkielse, och tho heet min hustro Elin Gotztaffsdotter i Lagmansöö”.

Linna rakennettiin siis perustajansa seremoniallisen vakuutuksen mukaan Jumalan kunniaksi ja Kristuksen sekä pyhän kristillisen uskon vahvistukseksi (turvaksi) silloin, kun perustajan puolisona oli Elin Gustavsdotter Lagmansöstä.

Tässä yhteydessä kannattaa huomioida ennen muuta tuo ”vahvistaminen”, tai turvaaminen, tekstihän antaa ymmärtää, että itse pyhä kristillinen usko oli vaarassa. Ilmeisesti vaaran täytyi tulla skismaattisten venäläisten taholta.

Rajarauha oli herkkä rikkoutumaan ja se vahvistettiin aika ajoin. Ennen vuotta 1468 tämä oli tapahtunut jo kahdeksan kertaa. Rauhaa oli rikottu molemmin puolin ja syynä olivat riidat nautinnasta ja asutuksesta.

Linnan rakentaminen aloitettiin vuonna 1475. Se sijoittui Pähkinäsaaressa vuonna 1323 sovitun rajalinjan itäpuolelle eli Venäjän alueelle, mikä oli ilmeisen tietoista politiikkaa, kun toinen osapuoli ei sitä koskaan hyväksynyt. 

Linnan ensisijaisena tehtävänä oli ilmeisesti rajalinjan taakse jo syntyneen savolaisen asutuksen turvaaminen. Sitä varten valittiin strategiselta kannalta paras paikka. Rauhansopimuksen mukaan linnojen rakentaminen alueelle oli kuitenkin kiellettyä.

Koska linna rakennettiin naapurimaan alueelle, on sen tarkoitukseksi ymmärrettävä jo tapahtuneen ekspansion tukeminen eikä vain passiivinen turvan hakeminen idästä käsin uhkaavalta vaaralta.

Heikki Kirkinen kiteyttää asian seuraavasti: Olavinlinnan rakentamisella Viipurin linnanherra rikkoi avoimesti vuoden 1323 rauhansopimusta vastaan… Novgorodin puolelta katsoen uuden linnan perustamisen Savoon…oli selvästi rauhansopimuksen vastainen hyökkäysteko.

Erik Akselinpoika ei myöskään politiikassaan rajoittunut puolustukseen, vaan teki talvella 1479 hyökkäyksen noin 120 kilometrin päähän Venäjän alueelle ja tuotti, kuten kerrotaan, venäläisille suuria tappioita.

Akselinpoika pyrki liittoutumaan myös Liettuan kanssa, mutta unionimaa Tanskasta ei sen sijaan näytä olleen toivoa, vaikka karjalaisille ja norjalaisillakin oli ollut keskinäisiä kahnauksia.

Kun Olavinlinnaa rakennettiin, kävi Novgorod ”kuolinkamppailuaan”, joten akuuttia uhkaa sieltä käsin ei ollut. Päinvastoin, karjalaiset yrittivät sillooin taistella ylivoimaista ruotsalaista ekspansiota vastaan, selittää Heikki Kirkinen.

Kirkisen mielestä Olavinlinnan rakentaminen ei enää perustunutkaan muodollisiin sopimuksiin, vaan Ruotsiin kuuluvan laajentuneen karjalais-savolaisen asutuksen suojelemiseen Venäjän karjalaisten vaatimuksilta, jotka kosivat heidän entisten oikeuksiensa palauttamista.

Kirkisen mukaan linnan olennainen tehtävä oli katkaista karjalaisten vesitie Pihlajavedeltä Haukivedelle, jotta Savon asutusvaltaus voitiin tehokkaasti turvata. Linnaa ei sijoitettu juridisten, vaan strategisten perusteiden mukaan.

 

Rajalinjan ongelma

 

 Venäläisten vaatimuksiin niin linnan, kuin rajan itäpuolelle levinneen asutuksen pois vetämisestä ja hävittämisestä ei suostuttu eivätkä karjalaisten vuodesta toiseen toistuvat hävitysretketkään tuottaneet lopullista tulosta, vaikka tuhoisia olivatkin.

Linnan perustamisesta v. 1475 aina vuoteen 1595 saakka riideltiin Ruotsin ja Venäjän välillä koko ajan tuon, vuonna 1323 solmitun ”ikuisen rauhan” rajalinjasta. 

Tuota ”ikuista” rauhantekoa edeltänyt kausi oli ollut varsin sotainen ja katolinen, niin sanottu ristiretkeläisaggressio (venäläisten käyttämä termi) oli 1200-luvulla tunkeutunut uskonnollisten tunnusten alla kohti itää niin Suomenlahden eteläpuolelta (saksalainen ritarikunta) kuin pohjoispuolelta (Ruotsi).

Idän suunnalta oli taas tehty hyökkäyksiä, jotka olivat tunkeutuneet Suomen niemen länsiosiin saakka (Varsinais-Suomeen).

Rauhankirjan mukaan Novgorodin suuriruhtinas Juri antoi Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin kuninkaalle Maunulle ”ystävyyden vuoksi” kolme kihlakuntaa (pogostaa): Savon, Jääsken ja Äyräpään. 

Sen jälkeen seurasi rajamerkkiluettelo, joka alkoi Siestarjoelta eli Rajajoelta ja päättyi Siiitinselän (nykyisen Varkauden alueella) kautta ”Helsingin mereen”, jonka on tulkittu tarkoittavan sekä Pohjanlahtea että Pohjoista jäämerta. 

Sitä ennen Pihlajaveden Särkilahden jälkeen mainitaan seuraavana ja Olavinlinnan kannalta tärkeimpänä paikkana Samusalo, jonka merkityksestä on erimielisyyttä. Mahdollisesti oli kyseessä Sääminginsalo, joka voisi olla nykyisen Savonlinnan Talvisalo. On myös esitetty näkemys, että kyseessä olisi paljon laajempi alue, Kerimäen saarento.

Edellisessä tapauksessa Olavinlinna oli rakennettu rajan itäpuolelle, jälkimmäisen tulkinnan mukaan se saattoi olla myös sen länsipuolella. Huomionarvoista on, että ruotsalainen osapuoli karttoi aina uutta rajankäyntiä, josta kuitenkin aina sovittiin rauhaa uudistettaessa.

Rauhankirjan selkeä määräys joka tapauksessa oli, ettei linnoja saanut rakentaa Karjalaan eivätkä ruotsalaiset saaneet ostaa maata tai vettä karjalaisilta. Karjalaan suuntautuvaa kaupankäyntiä ei myöskään saanut häiritä.

Jarl Gallén ja John Lind esittävät sopimuksessa mainitun rajan viittaavan yhteisnautinta-alueeseen, jolloin voitiin olettaa, että ”Savon” pogosta/kihlakunta olisi sisältänyt myös sen nautintaan kuuluvat erämaat.

Alkuperäistä rauhankirjan tekstiä ei ole säilynyt ja Jukka Korpela on esittänyt uuden näkemyksen, jonka mukaan sopimus olisikin ollut alun perin suullinen. Ajatus rajan täsmentämisestä aktualisoitui vasta 1400-luvulla ja molemmin puolin alettiin tuottaa täsmällisempiä versioita rajasta. Olavinlinnan rakentaminen oli osa tätä prosessia.

Raja lienee ”ikuista” rauhaa vuonna 1323 solmittaessa vastannut sen ajan talonpoikaisen, harvan asutuksen tarpeita ja rajoja, mutta 1400-luvulla se jo tosiasiallisesti jäi kiistanalaiseksi laajenevan savolaisen asutuksen keskelle, sen ulottuessa yhä kauemmas itään ja pohjoiseen. 

Tätä ekspansiota Ruotsin vallan edustajat, kuten Savonlinnan isännät, Klemetti-kirjuri ja Kustaa Fincke sittemmin vielä aktiivisesti tukivat 1500-luvulla Kustaa Vaasan valtakaudella. Myös Kustaa Vaasa edisti aktiivisesti suomalaisen asutuksen leviämistä kannaksen ns. riitamaalle.

Raja näyttää olleen molempiin suuntiin ”vuotava” linja, joka ei periaatteessa estänyt toimintaa sen toisella puolella.

Kuitenkin siitä katsottiin olevan syytä kiistellä ja siitä taistella ja sitä jopa vartioitiin 1500-luvulla.  Täyssinän rauhan (1595) rajaa jopa merkittiin hakkaamalla maastoon neljän sylen levyinen linja.

Kuten todettiin, tanskalaissyntyinen feodaaliherra ja ainakin ajoittain unioni-Ruotsin mahtavin mies, Erik Akselinpoika Tott, joka kuului Akselinpoikien mahtavaan klaaniin, alkoi rakentaa Kyrönsalmeen Pyhälle Olaville nimettyä ”uutta” linnaa vuonna 1475, mikä siis joka tapauksessa oli vastoin Pähkinäsaaren rauhan nimenomaista määräystä.

Tämä oli myös venäläisten tulkinta ja linnan rakentaminen oli koko ajan suoritettava rajantakaisten hyökkäyksiltä puolustautuen.

Kalmarin unionista ei ollut ruotsalaisen ekspansion tukijaksi, vaan se toimi käytännössä sitä vastaan. Tanskan kuningas Hannu, joka liittoutui venäläisten kanssa lupasi näille vuoden 1493 liittosopimuksessa Äyräpään, Jääsken, Savon ja ”Kainuun joet”, eli kaikki Pähkinäsaaren rauhankirjassa Ruotsille ”luovutetuiksi” mainitut alueet. Niitä tsaari Vasili sitten todella vaati sodalla uhaten 1500-luvun alussa unionikuninkaan kanssa tehdyn sopimuksen perusteella.

Itse asiassa Moskovan suuriruhtinas ja sittemmin tsaari ei näytä olleen Suomen suunnalla varsinaisesti aggressiivinen, vaan pikemminkin pitkämielinen suostuessaan yhä uudelleen, rajaerimielisyyksistä huolimatta, vahvistamaan Ruotsin kanssa rauhan, pisimmillään jopa 60 vuodeksi, mikä ei toki sotia ja hävitysretkiä estänyt. 

Moakovan suuriruhtinaan, sittemmin tsaarin tiedettii kyllä vaativan kaikkia vanhoja venäläisiä maita alaisuuteensa, joten Savonlinna ja mahdollisesti jopa Viipuri, Jääski ja Äyräpää tulivat kyseeseen.

Rajan käynnistä uudelleen ”Pähkinäsaaren rauhan ehtojen mukaisesti” tietyn ajan kuluttua sopimuksen vahvistamisesta sovittiin nimittäin joka kerta välirauhaa solmittaessa, mutta sitä ei koskaan tehty. Kysymys oli kuitenkin vain välirauhoista, ei uudesta ”ikuisesta rauhasta”.

”Ikuista rauhaa” ei näet venäläisten mielestä voitu tehdä ennen kuin raja olisi käyty uudelleen. Kun sovittu rajankäynti aina vain viivästyi, kävivät venäläiset vuonna 1500 yksipuolisesti panemassa uudet rajamerkit. Olavinlinna jäi silloin merkityn rajan itäpuolelle.

Erityisesti Olavinlinnasta käsin tuettu muuttoliike itään ja pohjoiseen, Oulujärven rannoille saakka, oli jopa ”miltei pakonomaisi keinoin” tapahtuvaa ja sen tueksi perustettiin myös Tavinsalmen kuninkaankartano, mitä venäläiset paheksuivat.

Ruotsalaiset, joiden puolelta asutus siis oli levinnyt jo Kyrönsalmesta itäänkin, hävittivät omistamansa alkuperäisen rajakirjan ja tekivät uuden, jossa raja oli siirtynyt Raikuuseen saakka. Alkuperäistä asiakirjaa venäläisetkään eivät pystyneet esittämään ennen 1500-lukua.

Vasta Täyssinän rauhassa 1595 väärennetty Pähkinäsaaren rauhan rajalinja lopulta hyväksyttiin virallisestikin Ruotsin ja Venäjän valtakuntien rajaksi. Samalla päättyivät venäläisten vaatimukset käydä raja uudelleen Pähkinäsaaren rauhan eli ”herttua Maunun ja ruhtinas Jurin sopimuksen” mukaisesti.

Helge Pohjolan-Pirhonen katsoo, että tämän tuloksena oli alueellisesti yhtenäinen Suomi viimein syntynyt. Asutusvaltauksilla luotin edellytykset Täyssinän ja Stolbovan rauhojen aluelaajennuksille.

Olavinlinnan suuri rooli Suomen historiassa oli, että että suomalainen uudisasutus oli sieltä käsin tuettuna siirtynyt sekä itään, että pohjoiseen venäläisten sitkeästä vastarinnasta huolimatta.

Heikki Kirkinen tavallaan vetää yhteen asiaa koskevan historiankirjoituksen tekemällä suora an sen johtopäätöksen, että Olavinlinnan perustaminen naapurin alueelle oli tarkoitettu tukemaan Ruotsin itälaajenemista. Se oli selvästi rauhansopimuksen vastainen hyökkäysteko

Moskovan suuriruhtinaskunnan laajeneminen todella merkitsi ajan mittaan itäisen vaaran voimistumista, mutta hyökkäys -ellei oteta lukuun talonpoikaisia rajakahakoita- tuli kuitenkin vasta 20 vuoden kuluttua linnan perustamisesta.

Tässä yhteydessä on huomionarvoista, että suuremmanpuoleinen hyökkäys ennen Venäjän-sotaa tuli Suomen suunnalta, kun Eerik Akselinpika Tott hyökkäsi Venäjän alueelle ja hävitti sitä yli sadan kilometrin syvyydeltä ja tuhosi suuren määrän vihollisia.

Moskova hyväksyi vanhaan tapaan myös rajankäynnin lykkäämisen yhä uudelleen. Asia selittyy siitä, että sillä oli suurempia ongelmia sekä tataarien että Puolan suunnalla. Koko Suomen valtaamista Iivana III ei edes havitellut

 

Uskonnollisen tekijän merkitys

Uskonto erotti tehokkaasti Moskovan Venäjää katolisesta maailmasta, jossa vieraileminenkin oli ajoittain valtion tiukasti rajoittamaa. Sama koski ”nemtsien” vierailuja Venäjällä. Sana tarkoittaa varsinaisesti saksalaisia, mutta myös ruotsalaisia nimitettiin nemtseiksi eli mykiksi.

Moskovan suuriruhtinaskunnan vallan leviäminen länteen (Moskova valtasi Novgorodin vuonna 1478 ja Pihkovan 1510) jyrkensi perinnäistä vastakkainasettelua ja synnytti kauhua ainakin Liivinmaalla, jossa on arvioitu syntyneen ns. russofobian alkeismuoto. Siinä venäläiset leimattiin merkittävästi ”normaaleja” ihmisiä julmemmiksi ja kelvottomammiksi olioiksi.

Moskovan valta merkitsi myös Venäjällä entistä suurempaa oman suuruuden ja hallitsijan ylhäisyyden korostamista ja samalla suurempaa antagonismia länteen nähden.

Vuonna 1487 paavi Innocentius VIII anti ristiretkibullan, jossa hän pyyri Ruotsin, Pressin ja Liivinmaan kansoja yhdistämään voimansa ristiretkeen uskottomia venäläisiä vastaan.

 Teorialla kolmannesta Roomasta, joka esitettiin jo Iivana III:n aikana, oli luultavasti oma vaikutuksensa sekä paaviin että venäläisten itsetietoisuuteen, joka ilmeni kaiken länsimaisen väheksymisenä ja kammoamisena.

 Moskovan suuriruhtinaan joukoissa oli mukana lännessä ennen tuntemattomia ja kauhua herättäviä tataareja ja kalmukkeja ja myös Novgorodin aiempi side länteen, hansakonttori suljettiin -tosin väliaikaisesti- vuonna 1494, mikä symbolisoi Venäjän ja lännen välisen eristyksen lisääntymistä.

Uskonnollisen tekijän merkitys tuli ajan lähteissä esille usein. Esimerkiksi vuonna 1502 kirjoitti Viipurin- ja Olavinlinnojen käskynhaltija Eerik Tuurenpoika Tanskan (ja Unionin) kuningas Hannulle olevansa yksin ”pakanoiden ja venäläisten, kristikunnan vihollisten edessä”. Vuonna 1512 kirjoitetussa, linnaa koskevassa kirjeessä puhutaan välttämättömyydestä säilyttää se ”kristikunnalle”.

Kuitenkin samainen Hannu-kuningas oli solminut Moskovan suuriruhtinaan Iivana III:n kanssa vuonna 1493 liiton, joka suuntautui Tanskan herruutta vastaan niskoittelevan Ruotsin kukistamiseksi. Liitto vielä uusittiin Iivanan seuraajan, tsaari Vasilin kanssa vuonna 1506.

Itäistä uhkaa merkittävämpi oli ilmeisesti läntinen uhka Ruotsille Tanskan taholta, joka ei siis myöskään kaihtanut liittoutumista venäläisten kanssa.

Ajatus siitä, etteivät skismaattiset venäläiset olisi varsinaisesti kristittyjä vaikutti kyllä varmasti myös suhteisiin. Käsitys eli pitkään, ainakin 1600-luvulle saakka. Vuonna 1496 Sten Sture hankki paavilta ristiretkibullan venäläisiä vastaan ja vuonna 1505 paavi antoi vielä uudelleen bullan Venäjälle tehtävästä ristiretkestä ja salli aneiden myynnin Liivinmaalla sitä varten.

Vuonna 1602 Ruotsissa puolustettiin väitöskirjaa siitä, olivatko venäläiset kristittyjä vai ei. Myönteinen johtopäätös helpotti suuresti Ruotsin valtakunnan itäisten asioiden hoitoa, kun uusia ortodoksisia alamaisia ei tarvinnut enää kastaa uudelleen.

Tämä uskonnollinen ristiriita ei varmasti ollut vailla merkitystä ja se on syytä pitää mielessä myös Ruotsin Itämaan (Suomen) itärajasta puhuttaessa, vaikka se ei estänytkään poliittista yhteistyötä myös uskontorajan yli. Vastaavahan oli tilanne ollut Euroopassa vanhastaan myös muhamettilaisten tataarien suhteen. Hekin kelpasivat kristityille liittolaisiksi jo ristiretkien aikana.

Huomattakoon tässä myös se, että Juhana III solmi vuonna 1579 yhteistyösopimuksen Krimin tataarien kanssa Venäjää vastaan. Ruotsin ja Turkin yhteistyöllä Venäjää vastaan oli kautta 1700-luvun huomattava merkitys, sekä Suuressa Pohjan sodassa (1700-1721) että vielä Kustaa III:n sodassa (1788-1790).

Valtiollinen politiikka ja reaalipoliittinen näkökulma

Valtioiden välisissä kiistoissa olivat tähänkin aikaan kyseessä pikemmin alueiden hallintaan sisältyvät valtapoliittiset intressit kuin uskonnolliset motiivit.

Ruotsin itärajan molemmin puolin puhuttiin enimmäkseen samaa kieltä, mutta identiteetti määräytyi uskonnon ja hallitsijaan tai hänen edustajaansa kohdistuvan solidaarisuuden mukaan.

Talonpojilla ja myös heiltä verotulonsa saavalla kruunulla olivat omat intressinsä erämaiden, kalastamojen ja kaskimaiden suhteen. Ne törmäsivät rajaseudulla, jolla käytiin lähes jatkuvaa molemminpuolista hävityssotaa, jossa poltettiin taloja ja vietiin jopa väestöä orjiksi.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa tapahtui merkittäviä poliittisia muutoksia: Pohjoismaat, Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhdistävä Kalmarin unioni syntyi vuonna 1397 ja jatkui aina vuoteen 1523 saakka. Se ei kuitenkaan muodostunut yhtenäiseksi voimakeskukseksi, vaan päinvastoin keskinäisten sotien syyksi, joissa Ruotsi ja Tanska olivat jatkuvasti vastakkain.

Etelämpänä Saksalaisen ritarikunnan hallitsema ritarikuntavaltio hajosi 1500-luvulla ja joutui pian naapuriensa jakamaksi. 

Venäjällä Moskovan suuriruhtinaskunta, jonka suuriruhtinas alkoi 1400-luvun lopulla käyttää itsestään tsaarin titteliä, nousi sen sijaan mongolivallan alaisuudesta ja liitti itseensä hajanaiset venäläiset ruhtinaskunnat.

Moskovan suuriruhtinaskunnan ekspansio länteen ja pohjoiseen oli linnaa perustettaessa jo havaittavissa ja vuonna 1478 se liitti itseensä Novgorodin ja vuonna 1510 Pihkovan. Toiminnassaan Moskovan suuriruhtinaat osoittivat merkittävää häikäilemättömyyttä ja raakuutta, mikä ilmeni valloitettujen kaupunkien eliittien tuhoamisena.

Ruotsin suunnalla asia ei kuitenkaan näytä herättäneen suurtakaan pelkoa. Unionikuningas Kristoffer Baijerilainen (Ruotsin kuninkaana 1441-1448)  joutui hallitsijanvakuutuksessaan hyväksymään sen, että mikäli onnistuttaisiin saamaan valtakunnan haltuun osia esimerkiksi Venäjästä, ne tulisivat ikuisiksi ajoisi Ruotsin alamaisiksi.

Huolimatta ristiretkipropagandasta Venäjää vastaan, ei myöskään mitään yhtenäistä läntistä liittoutumaa tähän tarkoitukseen syntynyt, vaan sen kanssa jopa liittouduttiin.

Moskova oli paljon Novgorodia suurempi ja aggressiivisempi ja sen ekspansion voitiin pelätä uhkaavan myös Ruotsin Itämaata eli Suomea, kuten 1400-luvulla jo tuli tavaksi sanoa. On kuitenkin vaikea sanoa, missä määrin tätä voi pitää syynä Olavinlinnan perustamiselle, joka tapahtui jo ennen Moskovan laajenemista Suomen itärajan taa.

Suurimittainen hyökkäys Suomeen kyllä tapahtui, 20 vuotta Olavinlinnan perustamisen jälkeen. Niin sanotun Vanhan vihan (1495-1497) aikana sekä Knut Possen johtama Viipurin linnan puolustus, että Pietari Kylliäisen johtama Olavinlinnan puolustus pitivät. 

Maata hävitettiin laajalti molemmin puolin rajaa. Pietari Kylliäinen ylpeili hävittäneensä Venäjän puolella jopa 800 taloa.

 

Linnan rooli ja merkitys keskiajalla ja uuden ajan alussa

Vuodesta 1475 vuoteen 1535 saakka, Viipurin linna ja Kyrönsalmeen rakennettu ”Uusi linna”, Pyhän Olavin linna, Olofsborg eli Arx nova kuuluivat samaan kokonaisuuteen ja samalle linnaläänin haltijalle. Molemmat oli myös nimetty Skandinavian suosituimmalle pyhimykselle, pyhälle Olaville (ent. Olavi Paksulle).

Yhdessä ne antoivat haltijalleen vahvan selkänojan, mutta myös Olavinlinnaan kohdistuvan periytyvän rajariidan venäläisten kanssa. Olavinlinna palveli ensisijaisesti Ruotsin ekspansiota itään, jota oli jo ennen sen perustamista tapahtunut talonpoikaisen uudisasutuksen merkeissä.

Rajalla sijaitsevat linnat olivat haluttuja, sillä ne annettiin linnanherroille palveluslääneinä, mikä merkitsi tililääneihin verrattuna aivan toisenlaisia valtuuksia, joita voitiin käyttää niin verojen ja miesten kokoamisessa puolustuksen hyväksi, kuin diplomatiassakin. Linnojen päälliköt pitivät yleensä suoria yhteyksiä Venäjälle.

Viipurin- ja Olavinlinnojen haltijoiksi oli suurta halukkuutta. Linnaläänin herroina olivat monet keskiajan Ruotsin mahtavimmista suurmiehistä: Olavinlinnan ja Viipurin muurien rakennuttaja Erik Akselinpoika Tott ja hänen veljensä Ivar ja Laurens olivat aikanaan Ruotsin mahtavimpia suurmiehiä, kuten myös sitten heidän jälkeensä linnojen isännäksi tullut ja Ruotsin valtionhoitajanakin toiminut Sten Sture.

 Muistettakoon, että Viipurin linnan isäntänä oli ennen Olavinlinnan rakentamista ollut myös Kaarle Knuutinpoika Bonde, joka oli kolmasti Ruotsin kuninkaana. Sten Sturen jälkeen linnoja hallitsi myös Erik Tuurenpoika Bielke, joka toimi myös koko Suomen käskynhaltijana.

 Vielä 1530-luvulla Viipurin ja Olavinlinnan herraksi pääsi vielä omapäinen feodaaliruhtinas Hoijan kreivi, jota vastaan Kustaa Vaasa joutui käymään niin sanotun kreivisodan.

Viipurin ja Savonlinnan yhdistetyn linnaläänin herruutta pidettiin hyvin arvokkaana ja tavoiteltuna ja matka Viipurista Tukholmaan näyttää olleen kuvaannollisesti sanoen hyvin lyhyt. 

Viipurista voitiin myös helposti hyökätä Narvaan (Iivananlinnaan) ja Nevalle ja sieltä voitiin matkustaa komeasti Tukholmaan kuninkaanvaaliin, kuten Kaarle Knuutinpoika teki. Se kuului myös kansainvälisen kaupan keskuksiin ja piti yhteyttä Lyypekkiin ja Tallinnaan.

Olavinlinna oli toisenlainen. Se oli tietenkin Viipuriin verrattuna paljon vähäpätöisempi, kun sen ympärillä ei ollut kaupunkia eikä se sijainnut suurten kauppareittien varrella. 

Olavinlinna oli ennen muuta eteen työnnetty sotavarustus ja Viipurin linnan apulinna, mutta tämä asema toi väistämättä kuitenkin mukanaan erämaiden keskelle myös jotakin siitä loistosta ja suuresta maailmasta, joka liittyi Viipuria hallinneiden ja tämän linnan rakennuttaneiden feodaaliruhtinaiden elämään.

Linna oli myös kruunun koura, joka rankaisi rikollisia ja niskoittelijoita ja pelotti myös omia alamaisia. Sinne teljettiin myös vangit.

Voimme vain kuvitella tilannetta, jossa linnaa ei olisi ollut tai se olisi venäläisten vaatimusten mukaisesti purettu tai luovutettu. 

Silloin olisi ainakin yksi selkeä kiistanaihe naapurivaltioiden välillä puuttunut.

Silloin olisi rajaa ylittänyt ja asutuksen sijaintia muuttanut kenties savolaisen, katolisen ekspansion sijasta rajantakainen, ortodoksisen väestön ekspansio ja naapurivaltioiden raja olisi työntynyt kohti länttä ja pois Vuoksen vesistön piiristä.

Karjalaiset olivat 1400-luvulle saakka vain löyhästi Novgorodin alaisuudessa ja ne lukuisat raja-alueella tapahtuneet ryöstöretket, joista molemmin puolin kärsittiin, eivät usein suinkaan olleet venäläisten tekemiä. Suurimmassa osassa Karjalaa asui tuskin lainkaan venäläisiä.

Linnan puuttuessa olisi ympäristön talonpojilta keskiajan lopulla puuttunut linnan nihtien ja huovien ja sen ampuma-aseiden ja muidenkin aseiden luoma tietty turva ja pelote rajantakaisten hyökkäilyjä vastaan, mukaan lukien linnaan keskitetyt aseet, joukot ja varastot. 

Poissa olisivat toisaalta olleet myös alituiset linnan rakennus- ja korjaustyöt ja vakituiset ja erityiset verovaatimukset, linnaleirit, kyyditykset sekä talonpoikien elätettäviin kuuluneet, usein ulkomaalaiset linnan ammattisotilaat, herrat ja palvelijat naisineen ja perheineen.

Seudulta olisivat kenties puuttuneet tai kehittyneet heikommin myös sellaiset, talonpojille rasituksina tunnetut linnan verottajan vaatimat hyödylliset taidot kuin sahaaminen ja jauhatus vesimyllyllä, suurten veneiden valmistus, kalkinpoltto, tervan ja raudan valmistus ja luultavasti myös erinäiset aseiden käyttöön liittyvät taidot. 

Mahdollista kuitenkin myös on, että linnan rakentamatta jättäminen ja pysytteleminen riidattomasti Pähkinäsaaressa sovitun rajalinjan takana olisi ainakin vähentänyt rajantakaisten tuhoisia hyökkäyksiä kiistanalaisille alueille ja tehnyt siten kostoretketkin tarpeettomiksi. 

Kuten Hannu Kujanen asian muotoilee: ” Karjalaiset lähtivät hävittämään ikimuistoisille nautinta-alueilleen asettunutta väestöä ja tämä puolestaan lähti rajan taakse kostamaan tehdyt hävitykset”.

Noita molemminpuolisia ryöstöretkiä rajan yli linnakaan ei voinut estää. Sen muodostama pelote lienee niitä ainakin jossain määrin lähiseudulla hillinnyt, mutta toisaalta linnasta käsin myös järjestettiin suuriakin tuhoamisretkiä rajan taakse.

 Lena Huldén esittää, että linnan perustamisen jälkeen lähiympäristö muuttui talonpojille paljon vaarallisemmaksi, kun hävitysretkien vaara lisääntyi.

Huldén toteaa myös, että linnan perustaminen antoi esivallalle huomattavasti paremmat mahdollisuudet ryöstää talonpoikia ja pakottaa heitä maksamaan veroja ja maksuja.

Linnan rakentaminen merkitsi joka tapauksessa keskiajan suurten feodaaliherrojen ja sittemmin Ruotsin mahtivaltion vallan symbolin ja välineen pystyttämistä keskelle erämaata, kauas tuon aikaisen kulttuurin ja kaupan keskuksista ja samalla niiden eräänlaiseksi etäispäätteeksi.

Itäiselle naapurille linna oli keskiajalla ja uuden ajan alussa haaste ja ympäristön talonpojille sekä rasite että turva, käytännössä ehkä ennen muuta juuri rasite, jonka vaikutus tunnettiin päivittäin.

Varmasti se oli myös pelote, joka myös tarvittaessa turvasi ainakin lähiseutua ja linnaan asettuneita valtaherroja ja heidän edustajiaan sekä rajantakaisilta että tämän puolisilta kapinallisilta silloin, kun tarvetta oli.

Linnan valloittaminen ei keskiajalla ja uuden ajan alussa viholliselta koskaan onnistunut, vaikka hyökkäyksiä sitä vastaan tehtiin useampaan otteeseen, jo sen rakentamisajoista alkaen.

 

II Suurvaltakausi: niukkuutta, nälkää ja kapinaa. Olavinlinna ”pienen jääkauden” oloissa kruunun sotapolitiikan välineenä 1500- luvulta Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721

 

Aikakauden yleinen luonne

1500-luvulta 1700-luvulle ulottuvaa ilmaston kylmenemistä on nimitetty pieneksi jääkaudeksi. Se heikensi myös Suomessa ja Savossa maatalouden muutenkin heikkoa tuottavuutta ja usein toistuvien katovuosien aikana kuolleisuus etenkin 1600-luvulla nousi jyrkästi.

Kauko Pirisen laskelmien mukaan Savon veronmaksukyky romahti 1570-luvulta 1600-luvun alkuun niin, että vuonna 1603 se oli enää 36% vuoden 1571 tasosta. Asiaan vaikuttivat sekä katovuodet että vihollisen hävitykset. Tämä tilanne jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.

Hyvin huono tilanne oli sittemmin erityisesti myös 1600-luvun viimeisinä vuosina ja 1700-luvun ensi vuosikymmeninä.

Katovuosia on Suomessa tuohon aikaan katsottu olleen jopa joka kolmas vuosi ja yhdessä verojen ja sotilasrasituksen kanssa tämä johti laajaan tilojen autioitumiseen ja siirtymiseen kruunulle ja aatelisille. Kuninkaankartanot pyrkivät edistämään tehokkaampaa maanviljelystä, mutta se ei voinut estää katovuosia.

Linna harjoitti myös monenlaista taitoa vaativaa teollista toimintaa tiilenlyönnistä salpietarin keittämiseen. Sillä oli myös sahoja, myllyjä, rautahyttejä ja kalastamoita.

Olosuhteet lisäsivät painetta uudisasutukseen, joka suuntautui itärajan taa ja sitä edistettiin linnasta käsin aktiivisesti jo 1540-luvulla linnanisännän, Klemetti Kirjurin toimesta.

Klemetti-kirjurin seuraaja Kustaa Fincke edisti asutusta vieläkin pontevammin. Asutus levisi nyt myös pohjoiseen, Oulujärvelle saakka.

Tämä johti protesteihin Venäjän taholta ja myös rajan yli suuntautuneisiin tuhoamisretkiin puolin ja toisin. Vuosien 1555-1557 suuri venäläissota oli ennen muuta Ruotsin ja Venäjän rajaerimielisyyksien aiheuttama.  Hannu Kujanen arvioi, että kyseessä ei ollut venäläisten puolelta valloitussota. Tarkoitus oli kostaa rajaloukkaukset ja painostaa Ruotsi noudattamaan vanhaa rajalinjaa.

Samaan aikaan Ruotsin omaksuma suurvaltapolitiikka lisäsi paineita verotukseen ja sotilaiden ylläpitoon, mikä usein kävi talonpojille ylivoimaiseksi ja johti myös Savossa avoimeen kapinaan Nuijasodan aikana. 

Verorasitus myös aiheutti paineita itään, koilliseen ja kaakkoon siirtyvälle uudisasutukselle, jossa oli tarjona verovapaus ainakin väliaikaisesti.

Pitkä viha 1570-1595 merkitsi runsaita molemminpuolisia hävitysretkiä Olavinlinnan rajaseudulla ja samaan aikaan runsaita väenottoja ja veroja Baltiassa ja Puolassa käytyihin sotiin.

Olavinlinnan ja sen sinänsä pienen varuskunnan ylläpitäminen tuli maatalouden heikon tuottavuuden ja toistuvien katovuosien takia Savon vähäiselle väestölle yhä raskaammaksi ja välillä suorastaan ylivoimaiseksi.

Rajan ylittävät ryöstöretket puolin ja toisin ruokkivat 1500-luvulla loputonta koston kierrettä eivätkä tietenkään tuoneet ainakaan pysyvää parannusta vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen.

Täyssinän rauha (1595) vei rajan viimein ruotsalaisten väärennetyn rauhankirjan mukaisesti Pohjoiseen Jäämereen ja jätti Olavinlinnan rajan länsipuolelle. Rajalinjaa peräti raivattiin varmemmaksi vakuudeksi.

Samaan aikaan Ruotsin suurelliset ulkopoliittiset tavoitteet etenkin Baltiassa vaativat myös Savosta yhä enemmän miehiä, hevosia ja muonitusta.

Suurvaltakauden päätteeksi köyhdyttivät sitten 1600-luvun suuret kuolovuodet ja taudit alueen perusteellisesti ja tappoivat suuren osan asukkaita. Vuonna 1714 venäläiset myös valtasivat linnan, mutta jo sitä ennen pahat katovuodet ja taudit olivat tehneet tuhojaan.

Sen jälkeen rasitusta lisäsi Isonvihan miehitysaika ankarine veroineen. Linnoitukseen tuli nyt paljon entistä suurempi varusväki, joka ympäristön oli elätettävä. 

Väkeä vaadittiin myös Pietarin kaupungin rakentamiseen. Verot oli nyt suoritettava yhteisvastuullisesti ja maksunsa laiminlyöneet määrättiin tuotaviksi linnaan ruoskittaviksi. Tämä koski myös nimismiehiä, kirkkoherroja ja staarostoja (kylän vanhimpia).

Ulkopolitiikka

1500-luvun jälkipuoliskolla alkoi Ruotsin valtakunnan voimakas ekspansio etelään ja itään, Liivinmaalle, Inkerinmaalle ja Karjalaan.  Juhana III:n tavoitteena oli Venäjän eristäminen merestä sekä hallitsemalla Suomenlahtea että myös valtaamalla Itä-Karjala ja Kuola, mikä antaisi mahdollisuuden hallita myös Arkangelin kauppaa.

Iivana Julma aloitti myös omasta puolestaan hyökkäävän politiikan Baltiassa, mutta joutui ennen pitkää perääntymään. Hänen jälkeensä, Venäjän suuren sekasorron (Smuta) aikana ruotsalaiset joukot samosivat Moskovaan saakka ja Ruotsin valtakuntaan liitettiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa.

Olavinlinnan kannalta tämä merkitsi aseman muuttumista. Se ei enää ollut rajalinnoitus ja sen strateginen merkitys väheni.

Se ei kuitenkaan merkinnyt talonpoikien rasitusten vähenemistä. Nyt he joutuivat kotiseudun puolustamisen sijasta osallistumaan kauempana käytyihin sotiin niin veroja maksamalla ja kyytejä järjestämällä kuin sotamiehiä asettamalla.

Etelässä Ruotsi saavutti 1560-luvulta lähtien vähitellen Liivinmaan herruuden taisteluissa Venäjää ja Puolaa vastaan, mikä aloitti Ruotsin suurvaltakauden. Itäraja rauhoittui, mutta Baltian suunta vaati nyt paljon miehiä ja veroja myös Savosta.

Uuden itärajan siirtyessä kauas Olavinlinnasta, sen merkitys rajavarustuksena hävisi, mutta sen rooli vallan keskuksena korostui. Sieltä käsin rankaistiin ankarasti ja näyttävästi kapinoivia talonpoikia Nuijasodan (1596) aikana. 

Helge Pohjolan-Pirhonen on arvioinut, ettei Olavinlinnaa ”voitane leimata sorto- ja pakotekeskukseksi ainakaan Gödik Fincken aikana”. Se rooli sillä kuitenkin myös nuijamiehiin nähden oli.

Linna myös tarjosi turvaa uhatussa asemassa oleville hallintomiehille niin Nuijasodan kuin Ruptuurisodan (1656-58) aikana.

Karjalaisia muutti ruptuurisodan jälkeen runsaasti Venäjän alueelle, muun muassa Tverin alueelle, jonne muodostui suuri karjalaiskeskus.

Tutkimus ei kuitenkaan ole pitänyt karjalaisten poismuuton ylivoimaisena syynä karjalaisten kokemaa uhkaa tai uskonnollista vainoa, vaan on korostettu myös venäläisten alueiden vetovoimaa.

Suuri Pohjan sota (1700-1721) oli Venäjän ja muiden Ruotsin naapurien, Tanskan ja Saksi-Puolan hyökkäyssota, jonka tarkoituksena oli Ruotsin jakaminen.

Venäjän kannalta se oli revanssi sitä Itämereltä sulkemista vastaan, mitä Stolbovan rauha (1617) oli merkinnyt.

Olavinlinnan venäläiset valloittivat vuonna 1714 sen jälkeen, kun linnan varuskunta oli puolustanut sitä sitkeästi ja suurin uhrauksin. Sen jälkeen linnaan sijoitettiin huomattava venäläinen varuskunta, joka sitten osallistui Kajaanin linnan valtaukseen.

Uudenkaupungin rauhassa (1721) linna, kuten suurin osa Suomeakin, palautui jälleen Ruotsin kruunulle. Nyt se oli jälleen rajalinnoituksen roolissa, vaikka ei enää aivan rajalla, saati sen takana.

 

III  Revanssisodasta venäläiskauteen. Olavinlinna Uudenkaupungin rauhasta 1800-luvulle

Ulkopolitiikka

Hattujen sodassa (1741-1743) Ruotsi pyrki revanssiin Suuresta Pohjan sodasta ja aloitti hyökkäyssodan tarkoituksella palauttaa Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 palautetut alueet.

Olavinlinna antautui venäläisille vuonna 1742 ilman taistelua, mikä oli koko tässä sodassa vallinneen hengen mukaista. Siitä tuli nyt venäläinen rajalinnoitus.

Kustaa III:n sota 1788-1790 oli jälleen uusi revanssisota, jonka tavoitteena oli Venäjälle vuosina 1721 ja 1743 menetettyjen alueiden palauttaminen.

 Itse asiassa Kustaa III:n kunnianhimo oli vieläkin suurempi ja hän halusi samalla kunnostautua jopa Aasian ja Afrikan sankarina, Turkin valtakunnan pelastajana. 

Turkki kävi tähän aikaan sotaa Venäjää vastaan ja tuki Ruotsia rahallisesti korvauksena siitä, että tämä piti Venäjän laivastoa sidottuna Itämerelle.

Kustaa III:n hyökkäyssotaa edelsi kuninkaan itsensä järjestämä vähäpätöinen välikohtaus Vuolteensalmella Puumalassa. Sen perusteella kuningas väitti olevansa oikeutettu lähettämään Savon prikaatin valloittamaan Olavinlinnaa. Tämän jälkeen oli tarkoitus edetä Lappeenrantaan ja valloittaa Pietari laivaston ja jalkaväen yhteisoperaatiolla.

Sotaa ei vielä ollut julistettu, mutta Kustaa-kuningas varmisti sen alkamisen esittämällä keisarinnalle mielettömän ultimaatumin, johon tämä ei missään tapauksessa voisi suostua. Siinä vaadittiin muun muassa kaikkien Venäjän Ruotsilta valloittamien alueiden palauttamista, Turkin sodan lopettamista ja Krimin palauttamista Turkille, Venäjän laivaston aseistariisumista ja Ruotsin sotakulujen korvaamista.

Kuitenkin Katariina noudatti aluksi kärsivällistä taktiikkaa ja halusi tehdä ruotsalaiset naurettaviksi olemalla vastaamatta heidän provokaatioihinsa.

Ensimmäinen sotatoimi, hyökkäys Olavinlinnaa vastaan alkoi jo ennen sodanjulistusta, mikä sai hyökkääjän toimimaan arasti ja päättämättömästi. Kun kuninkaan nimissä esitetty vaatimus linnan luovuttamisesta torjuttiin, alkoi vajaan kahden kuukauden mittainen piiritys, joka sitten lopetettiin tuloksettomana.

Usein esitetään linnan komentajan, majuri Kuzminin sanoneen, että hän ilolla avaisi portin, mutta hänellä oli vain yksi käsi, jossa on miekka.

Tämä sanamuoto ei kuitenkaan saa vahvistusta siitä kirjeestä, jonka Kuzmin antoi ruotsalaisille vastauksena kuninkaan nimessä annettuun vaatimukseen portin avaamisesta. Siinä sen sijaan annetaan kuninkaan tehtäväksi avata se.

Kustaa III sai Katariina II:n joka tapauksessa julistamaan sodan, mikä oli hänen tavoitteensakin. Ratkaiseva askel sotaan oli ilmeisesti juuri hyökkäys Olavinlinnaan, jota Katariina nimitti sivistyskansoille sopimattomaksi rosvomaiseksi toiminnaksi.

Katariina kauhisteli, että ruotsalaiset joukot olivat jo neljä päivää piirittäneet Olavinlinnaa, vaikka sotaa ei ollut julistettu: ”… Eurooppa on tekevä minulle oikeutta. Koskaan ei ole ollut oikeudenmukaisempaa asiaa kuin tämä minun… annan rohkeasti asiani minkä tahansa maailman yliopiston ratkaistavaksi”.

Katariina ei edes odottanut Kustaan ultimaatumia. ”Valapattoisen vihollisen odottamaton hyökkäys” aiheutti Venäjällä suuren patriotismin aallon, havaitsi keisarinna.

Voimme katsoa nimenomaan Olavinlinnan piirityksen olleen se provokaatio, joka sodan lopullisesti laukaisi. Toki kuningas Kustaa oli päättänyt sen saada aikaan hinnalla millä tahansa, mutta Vuolteensalmen veretön farssi oli aivan liian vähäpätöinen sodan syyksi, vaikka Kustaa katsoi sen oikeuttavan hänet antamaan ultimaatumin, koska hän ei muka ollut rauhan rikkoja.

Kuningas Kustaan skenaariossa Ruotsin ylivoimaisen armeijan ja laivaston oli määrä valloittaa hyvin vähäisten joukkojen puolustama Pietari nopealla iskulla. Kaupunki oli lähes suojaton, kun Venäjän armeija oli taistelemassa turkkilaisia vastaan. Arvioitiin, että venäläisiä joukkoja oli tuolloin Pietarissa korkeintaan vain puolet ruotsalaisten Suomeen mobilisoimasta määrästä.

Joutuessaan palvelemaan sodan aloittamisen syynä Olavinlinnasta tuli nyt eurooppalaisen politiikan yksi polttopiste. Taisteluna se kuitenkin jäi aivan vähäpätöiseksi ja sen valtaaminenkin epäonnistui, kun eversti Hastfehr lopetti piirityksen vajaan kahden kuukauden kuluttua juuri ennen kuin se olisi alkanut käydä puolustajille raskaaksi. Upseerien kerrotaan itkeneen harmista.

Keisarinna Katariina kirjoitti Olavinlinnan piirityksen johdosta libreton suuren suosion saaneeseen satiiriseen oopperaan, jossa ”kääpiösankari” yrittää valloittaa mökin, mutta yksikätinen vanhus karkottaa hänet hiilikoukulla. Palattuaan kotiin ”sankari” väittää kukistaneensa monilukuisen vihollisen.

On arvioitu, että piirityksen jatkaminen vielä kuukaudella olisi pakottanut linnan antautumaan.

Eversti Hastfehrin päätös joka tapauksessa lopetti operaation maineettomalla tavalla. Hänen esittämänsä perustelut eivät yleensä ole vakuuttaneet asiasta kirjoittaneita.

 Hastfehr piti myös yhteyttä venäläisiin ja sai heiltä suuren rahasumman 10000 ruplaa. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta myöhemmin armahdettiin. Loppuikänsä hän asui Venäjällä

Sodan ensimmäinen suuri operaatio, Suursaaren meritaistelu päättyi tasapeliin, eikä laivasto kyennyt enää ratkaisevaan iskuun Pietaria vastaan.

Maarintamalla upseeriston kapina, Anjalan liitto (liittokirjan allekirjoittaminen13.8.1788), halvaannutti toiminnan. Upseerit ilmoittivat kuninkaalle ymmärtävänsä, ettei kyseessä ollut Venäjän hyökkäys ja ehdottivat paluuta rauhaan. Kustaa oli myös ylittänyt perustuslailliset oikeutensa aloittamalla hyökkäyssodan.

Jo ennen Anjalan liittokirjan allekirjoittamista keisarinna Katariinalle oli lähetetty 9.8.1788 ns. Liikkalan nootti, jossa ehdotettiin sotatoimien lopettamista ja luvattiin vetäytyä rajan taa. Samalla pyydettiin takaisin Suomelta Turun rauhassa riistettyjä alueita, Lappeenrantaa ja Savonlinnaa ystävyyden merkiksi.

Näissä olosuhteissa määrätietoiselle sodankäynnille ei Olavinlinnankaan suunnalla ollut välttämättömiä edellytyksiä ja Anjalan liitto sinetöi piirityksen lopettamisen.

Anjalan liitto oli verrattavissa Puolan konfederaatioihin ja venäläiset myös kutsuivat sitä tuolla nimityksellä. Konfederaation ”kansalaishengestä” mainitaan ja Suomen itsenäistymistä tarkoittavista suunnitelmista, jotka olisivat vaatineet alueluovutusten (Savonlinna, Lappeenranta, Hamina) ohella Venäjältä suuria rahallisiakin panostuksia.

Suomalainen rahvas paheksui ”herrojen ”juonia ja pysyi uskollisena kuninkaalle, kute myös ajan arkkiveisut todistavat.

M.M. Borodkin nimittää Sprengtportenia aikakaudelle tyypilliseksi seikkailjaksi, jonka tärkein motiivi oli henkilökohtainen kunnianhimo ja kosto, johon Kustaa III ei edes antanut aihetta. Hastferin maanpetosta Borodkin kuvailee poikkeuksellisen törkeäksi.

Itse keisarinnakin oli moisesta periaatteettomuudesta kauhistunut, kun eversti jopa luovutti venäläisille kuninkaan hänelle antamia kirjeitä.

Briknerin mielestä Olavinlinnan piirityksen lopetti Hastferin saama rahasumma, 10000 ruplaa. Hän antoi asiaa koskevan käskyn, eikä suomea osaamattomalla Stedingkillä ollut mahdollista turvata sen jatkamista.

Olavinlinnan jääminen venäläisille antoi näille strategisen edun eikä ollut sodan kestäessä enää korvattavissa. Taistelut jäivät vuonna 1788 jäivät muistakin syistä alun jälkeen hyvin vähiin ja Ruotsin armeija menetti siinä aloitteensa ja sen yllätysmomentin, joka olisi ollut menestykselle välttämätön.

 Venäläiset saivat nyt aikaa koota omia joukkoja ja vuoden 1789 heidän armeijansa oli jo ruotsalaista selvästi suurempi.

Vuonna 1789 Venäjän armeija hyökkäsi Savoon kolmesta suunnasta, etelästä käsin, jossa se hetkeksi pysäytettiin Porrassalmella, toinen isku tuli idästä, jossa se pakotti Ruotsin järvilaivaston poistumaan Puumalasta. Kolmas kolonna saapui koillisesta, Olavinlinnasta käsin.

Olavinlinnaan tukeutuvat joukot, parituhatta miestä, olivat saapuneet paikalle Saimaan itäpuolelta lähinnä Viipurista ja ne keskitettiin Savonlinnaan. 

Ruotsin armeijan Savon joukot oli tarkoitus saartaa Juvalla ja kenraali Schultzin joukot hyökkäsivät sitä tarkoitusta varten Savonlinnasta Sulkavan kautta Juvalle.

Operaation koordinointi kuitenkin epäonnistui ja Savon prikaati onnistui perääntymään Joroisiin ja Rantasalmelle ilman suuria menetyksiä, mistä venäläiset antoivat Stedingkille tunnustusta.

Kun Ruotsin armeija sen jälkeen pian hyökkäsi Kymenlaaksossa, luoden uhan sikäläisiä venäläisiä joukkoja vastaan, vetivät venäläiset päävoimansa jälleen pois Savosta ja riensivät sinne avuksi. 

Schultzin joukot jäivät Parkumäelle ja von Stedingkin joukot löivät ne siellä yllätyshyökkäyksellä 21.7.1789. Venäläiset pakenivat Laitaatsalmen taakse, Olavinlinnan suojiin jättäen kuitenkin myös Laitaatsalmen valvontaansa.

Laitaatsalmi, samoin kuin Olavinlinna jäivät siis joka tapauksessa koko sodan ajaksi venäläisten haltuun ja eristivät Ruotsin järvilaivaston sen maajoukkojen päävoimista. Venäjän laivasto pysyi Saimaan herrana Lappeenrannasta Savonlinnaan.

Vuosina 1789 ja 1790 Olavinlinna ja venäläisten vastarannalta hallitsema Laitaatsalmi estivät Ruotsin järvilaivaston pääsyn etelään, jossa sitä olisi tarvittu operaatiossa venäläisten valtamaa Puumalaa vastaan tien aukaisemiseksi Lappeenrantaan, Ruotsin maa-armeijan aiotun hyökkäyksen tueksi.

Vaivalloiset yritykset siirtää laivoja kannasten yli maata pitkin Aholahden ja Pihlajaniemen kautta eivät tuottaneet tulosta, kun Venäjän vahva järvilaivasto oli aina valmiina ottamaan tulijat vastaan. 

Koko Kustaa III:n sodan aloittanut hyökkäys Olavinlinnaa vastaan oli siis jo pian alkamisensa jälkeen kärsinyt lopulliseksi jääneen fiaskon ja sen seuraukset vaikuttivat Ruotsin armeijan tilanteeseen sodan loppuun saakka.

 

Värälän rauha ja kiista Savonlinnasta

Rauha solmittiin 14.8.1790 Värälän kylässä, nykyisessä Kouvolassa. Neuvotteluissa Ruotsia edustanut Kustaa Mauri Armfelt yritti vielä toimeksiantonsa mukaisesti saada ainakin Olavinlinnan ympäristöineen Ruotsille. Ruotsin alkuperäisistä ehdoista, jotka sisälsivät myös etuja Turkille, oli luovuttava jo neuvottelujen alkuvaiheessa.

Olavinlinna ja Кärnäkoski olivat alueita, joita Kustaa III aluksi piti välttämättöminä saada Ruotsille ja kieltäytyi ajattelemasta rauhaa ilman niitä.

Mihinkään alueluovutuksiin Venäjä ei kuitenkaan suostunut ja neuvottelujen katkeaminen näytti välillä jo ilmeiseltä.

Rauha tehtiin ilman alueluovutuksia, mutta vielä sen jälkeen Ruotsin Pietarin-lähettiläs, kenraali Curt von Stedingk ehdotti ruhtinas Potjomkinille Savonlinnan mahdollista luovuttamista Ruotsille.

Venäjän mahtavin mies, Potjomkin ihmetteli, että kuningas arvosti Savonlinnaa niin paljon ja sanoi, ettei se Venäjälle ollut tarpeen ja että kaikki siellä olivat samaa mieltä paitsi keisarinna itse: tämä pelkäsi luovutuksella loukkaavansa Pietari Suuren (!) tomua.

Myös kreivi Vorontsov tiedotti Lontoosta vuonna 1791 Ruotsin lähettilään, kreivi Nolckenin sanoneen, että Ruotsista tulisi Venäjälle ikuisiksi ajoiksi hyvä naapuri, jos sille palautettaisiin Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna. Lähettiläs löi tämän leikiksi ja ihmetteli ruotsalaisten vaatimattomuutta, kuin nämä eivät pyytäneet myös Käkisalmea ja Viipuria.

Keisarinna puolestaan pohdiskeli, että ”Taivaan armosta” hänen ei koskaan ollut tarvinnut luovuttaa tuumaakaan maata eikä hän tiennyt, miten se tehtäisiin. ”Tuhotun” (срытый) Savonlinnan sijaan hän haluaisi Puumalan salmen ja kappaleen Karjalaan rajoittuvaa maata.

 Jo vuonna 1788 Potjomkin oli selittänyt kirjeessään Katariinalle, että hänen mielestään linnoitukset olivat kalliita ja tehottomia. Sen sijaan koko Olavinlinna ja Venäjän puoleinen Ruotsiin rajoittuva alue olisi muutettava autiomaaksi, tiet suljettava murroksin ja sen väki siirrettävä Venäjälle. Silloin Pietari olisi turvassa. Tätä hän oli aiemminkin ehdottanut, mutta siihen ei ollut suhtauduttu vakavasti

Tämä olisi tietenkin ollut täysin mahdollista ja jopa tyypillistä ajankohdan politiikkaa. Venäjä siirsi tuolloin mm. Virosta uudisasukkaita vasta vallattuun Novorossijaan ja Krimille ja myös houkutteli sinne asukkaita ulkomailtakin. Potjomkin oli suuri siirtelijä.

Tämä ei ollut mitään huulenheittoa. On syytä uskoa Potjomkinin olleen tosissaan, kuten hän itse vakuuttikin. Syystä tai toisesta keisarinna ei tässä tapauksessa innostunut asiasta tai ainakaan ratkaissut sitä ruhtinaan ehdottamalla tavalla.

Itse asiassa Olavinlinnaa, joka vuosina 1788-1790 oli osoittanut strategisen tärkeytensä myös Venäjän kannalta, vahvistettiin sodan jälkeen suuresti, kuten koko Venäjän Ruotsin-vastaista rajaa.

Venäjän maineikkaimman kenraalin, Aleksandr Suvorovin johdolla vahvistettiin Pietarin turvaksi suurta, kaksiportaista linnoitusketjua, joka ulottui Ruotsinsalmesta (Kotkasta) Savonlinnaan. 

Saimaalla vahvistettiin järvilaivastoa, jonka päätukikohta oli Lappeenrannassa ja joka uusien kanavien kautta oli yhteydessä Savonlinnaan.

Olavinlinnaa modernisoitiin ja sen nykyinen ulkomuoto on suureksi osaksi peräisin venäläisajan uudistuksista.

Venäjällä oli ollut Vanhassa Suomessa jo poikkeuksellisen paljon sotilaita ennen Kustaa III:n sotaa, mutta sodan jälkeen määrät kasvoivat entisestään. Yrjö Kaukiainen aervioi, että siellä olisi noin vuonna 1808 ollut yhteensä peräti 39700 miestä ja 1860 tykkiä. Niistä Savonlinnassa oli 1000 miestä ja 110 tykkiä.

 

1800-luku ja Suomen liittäminen Venäjän keisarikuntaan

Suomen sota vuosina 1808-1809 mullisti koko Suomen kohtalon, kun se irrotettiin Ruotsista ja liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Olavinlinna oli Suomen sodassa jälleen yksi helmikuussa vuonna1808 alkaneen hyökkäyksen tukikohdista. Savon prikaati uhkasi jäädä saarroksiin ja perääntyi nopeasti Mikkelistä Joroisiin ja sieltä edelleen Kuopioon.

Olavinlinnasta ei enää tullut taistelujen näyttämöä, vaikka eversti Sandels hyökkäsikin keväällä takaisin Savoon ja jopa Karjalaan. Pälkjärvelle tehtiin menestyksellinen partioretki.

Ruotsin armeijan edelleen perääntyessä Olavinlinna jäi vuoden 1808 lopulla jo kauas sotatoimialueesta ja valtioiden välisestä rajasta.

Olavinlinnan uuden aseman viimeisteli vielä ns. Vanhan Suomen liittäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812.

Näiden tapahtumien seurauksena Olavinlinna ei enää sijainnut rajalla, vaan oli nyt kokonaan Suomen suuriruhtinaskunnan sisällä.

Linna ei kuitenkaan tullut suomalaisen siviilihallinnon alaiseksi, vaan säilyi venäläisenä varuskuntana aina vuoteen 1845 saakka. Vuodesta 1855 linnoitus toimi vankilana ja sinne siirrettiin Viaporista 65 elinkautisvankia. Näiden lisäksi linnaan majoitettiin 130 invalidisotilasta ja vuonna 1865 linnaan perustettiin sairaala, jossa linnan väen lisäksi hoidettiin muitakin potilaita.

Vankien määrä nousi parissa vuodessa 120 henkeen, mutta koko vankila ja sitä vartioinut invalidikomennuskunta siirrettiin jo vuonna 1861 Käkisalmeen.

Linnassa syttyi sekä vuonna 1868 että vuonna 1869 tulipalo ohi ajaneiden laivojen kipinöistä. Linnan tuhoutumisen ehkäisemiseksi sitä ruvettiin jo vuosina 1872-1877 restauroimaan.

Vuonna 1890 Suomen senaatti vahvisti linnan aseman muinaismuistona ja se joutui Muinaistieteellisen toimikunnan valvontaan.

1900-luvulla linnasta tuli aktiivisessa käytössä oleva kansallinen kulttuurimuistomerkki, ja siellä pidetyt vuotuiset oopperajuhlat ovat kansainvälisen tason musiikkitapahtuma.

 

Yhteenveto

 

Olavinlinnalla voidaan sanoa sen perustamisesta alkaen olleen eteentyönnetyn sotilastukikohdan -place d’armes- tehtävä. 

Perustamisvaiheessa se rakennettiin tietoisesti vuonna 1323 sovitun rajan itäpuolelle eikä venäläinen osapuoli koskaan hyväksynyt sen sijaintia eikä edes sen rakentamista, mikä olikin Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa kielletty.

Linna oli riitakapulana kaikissa välirauhanneuvotteluissa Ruotsin ja Venäjän välillä vuodesta 1323 vuoteen 1595.

Linna tarjosi tukikohdan pienelle, mutta erämaaoloissa suhteellisen merkittävälle varuskunnalle, joka pystyi tietyssä määrin sekä turvaamaan uudisasukkaita rajantakaisten hävitysretkiä vastaan ja itsekin sellaisia vastapuolelle järjestämään.

Todellisuudessa linnan pelotevaikutus näyttää jääneen varsin paikalliseksi, mutta ainakin se edesauttoi suomalaisten talonpoikien kostoretkiä ja itse järjesti ajoittain suuriakin hävitysretkiä rajan yli ja auttoi niihin osallistuneita talonpoikia sekä aseita antamalla, että omalla väellään niihin osallistumalla.

Talonpojille linnan ylläpito oli suuri rasitus ja kun katovuosien määrä etenkin 1600- ja 1700-luvun alussa lisääntyi, se kävi ajoittain ylivoimaiseksi ja tilat autioituivat joukkomitassa.

Linnalla oli funktionsa myös hallinnon keskuksena ja niskuroivien alamaisten ja muiden rikollisten rankaisijana. Tätä tapahtui myös Olavinlinnan kohdalla erityisesti Nuijasodan aikana.

Niin sanotun ruptuurisodan aikana 1656-1658 uusien alueiden uudet ortodoksiset alamaiset nousivat kapinaan ruotsalaista esivaltaa vastaan ja silloin linna tarjosi myös suojaa vaarassa oleville esivallan edustajille. Samanlainen funktio sillä oli myös Nuijasodan aikana 1596.

Venäläisten vallattua linnan vuonna 1742, siitä tuli Venäjän rajalinnoitus lännestä uhkaavaa vaaraa vastaan. 

Ruotsin revanssisuunnitelmissa Olavinlinnalla oli merkittävä osuus ja koko Kustaa III:n hyökkäyssota alkoi sen piirityksestä vuonna 1788. Se puolusti sodassa menestyksellisesti keisarikunnan länsirajaa.

Kustaa III pyrki huomattavan tarmokkaasti saamaan linnan takaisin Ruotsille vielä sodan jälkeenkin, siinä kuitenkaan onnistumatta.

 Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809, mikä ei vielä muuttanut itärajan kulkua. Sen jälkeen, kun Vanha Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812, tilanne muuttui. Uudessa asemassaan linna menetti strategisen arvonsa. Kuten Suomen muutkin linnoitukset, se jäi kuitenkin venäläisten hallintaan.

Linnan sotilaallinen rooli hiipui vuosisadan puoliväliin mennessä. Se toimi vielä vuoteen 1861 saakka vankilana, mutta sen jälkeen se sai muinaismuiston roolin.

Mikäli arvioidaan Olavinlinnan merkitystä kokonaisuudessaan sen 550 vuoden aikana, lienee mahdollista kiteyttää sen toimineen keskiajalta lähtien Ruotsin valtakunnan itälaajenemisen keskeisenä välineenä ja jättäneen historiaan pysyvän jäljen vaikuttamalla Suomen valtioalueen muodostumiseen idän ja pohjoisen suunnalla.