Rakastuminen
Kullervo Rainio, As-duurivalssi
ja runoilijan sielunelämä. Muistikuvia 1945-1950. WSOY 1996, 300s.
Kullervo Rainio
on kirjoittanut ehkä parhaat suomenkieliset lapsuusmuistelmat (Liikana syntynyt,
1991). Eläytyminen lapselliseen sielunelämään ja lempeä huumori tekevät kirjasta
todellisen lukunautinnon.
Kun Rainio (1924-2020)
kuului siihen ikäluokkaan, joka mobilisoitiin vuoden 1944 koviin
torjuntataisteluihin, hänen nuoruuteensa kuului myös sota, josta hän on
kirjoittanut sangen vangitsevan kirjan ”Tytöt, tykit ja runot” (1994).
Aika oli ankaraa ja raakaa, mutta kirjoittaja
taisi päästä siitä läpi ilman sen kummempia traumoja. Ajan pompöösistä hengestä
hän onnistui pysymään erillään, mikä tietenkään ei ollut aiheuttamatta tiettyjä
ympäristön aggressioita.
Sodan jälkeen
nuori sotaveteraani etsiskeli itseään pari vuotta ja jatkoi kirjallisia
harrastuksiaan myös alaa Helsingissä opiskellen. Selvää tietenkin oli, että tuossa
iässä tytöistä tuli elämän jonkinlainen keskipiste.
Kuolemaa oli uhmattu
(Valkeasaaren) rintamalla yhä uudelleen, mutta rohkeutta tehdä aloitteita tyttöjen
kanssa oli tavattoman vaikea saada löydetyksi. Eri asiahan siinä oli kyseessä:
rintamalla saattoi mennä vain henki, mutta kauniimman sukupuolen kanssa
kyseessä oli koko ihmisarvonsa tarjoaminen arvioitavaksi.
Löytyihän se
muusakin pian, todellinen koulutyttökuningatar, jota runoilija palvoi vuosikaudet
saamatta muuta vastarakkautta, kuin satunnaisen hymyn ja yhden ainoan
suudelman. Ylivertaiseksi ja maailmassa ainoaksi nostettu rakastettu oli itse
asiassa varin kehittymätön koulutyttö (tämä on minun tekstiäni), jonka runoilijan
elämässä saamaa statusta ulkopuolisen on mahdotonta ymmärtää.
Joka tapauksessa
tuo ilmaisen narsistinen olento salli mielellään itsestään kirjoitettavan
kauniita runoja, joita sitten julkaistiin jopa kirjana. Onneton kosija oli kuin
kanarialintukoiras, joka lauloi ikäväänsä. Kerran, huomattuaan petoksen, hän jo
tosissaan valmisteli itsemurhaa.
Rainio, myöhempi
sosiaalipsykologian professori, varoo käsittelemästä kokemuksiaan psykologisin
termein, mutta arvaan, että tilanne oli hänellekin lopulta käsittämätön ja
ainakin osaltaan ajoi juuri psykologian opiskelijaksi.
Kulttuurihistorialliselta
kannalta luulisin Rainion tässä kirjoittaneen dokumentin ajasta, joka on jäänyt
taa ja tuskin tulee toistumaan.
Toki kansarunous
ja maailmankirjallisuus ovat täynnä tätä teemaa: la belle dame sans merci/armoton
kaunotar. Kaunotar houkuttelee jo pelkällä olemuksellaan valtavasti kosijoita,
joista kaikki heitetään kuoleman kitaan, lukuun ottamatta sitä yhtä prinssiä,
joka viimein suorittaa vaaditun urotyön ja valloittaa linnoituksen.
Kyseessä on pohjimmiltaan
tietenkin luonnonvalinnan perustapahtuma. Portinvartijana toimiva naaras
säätelee sitä, miten laji kehittyy. Hän on ihmislajilla yksiavioinen ja etsii
geeneilleen parasta mahdollista ja yhtä ainoaa turvaajaa. Homma kilpailutetaan.
Samaa tapahtuu
nykyäänkin, mutta tuo vetäytyminen erilleen jokaisesta syleilystä ja
suudelmasta, saati yhdynnästä olisi vaikeasti kuviteltavissa nykyään. Toki se
naisen puolelta on luontevaa ja jopa väistämätöntä käytöstä yhäkin, mutta olisi
turha odottaa, että palvova rakastaja jaksaisi nykyään vuosikaudet sietää
torjuntaa.
Joka tapauksessa
Rainio julkaisi tässä vaiheessa useampiakin runokokoelmia, joiden aiheet usein
tulivat aivan suoraan niistä rakastumisen elämyksistä, joita tavoiteltu neito
tarjosi. Tekijä on huippulahjakas myös tällä alalla, kuten monet esitetyt
esimerkit osoittavat, mutta nuo rakkausrunot ovat kyllä ainakin minusta
kokoelmien kehnointa ja käsittämättömintä antia.
Ihan pelkkää
platonista rakkautta ei nuoren veteraanin elämä sentään ollut. Opiskelu tarjosi
kiinnostavia tuttavuuksia ja seuraa, vaikka opettajat yleensä olivat kurjia, pateettista
(suomalaisittain, ei englantilaisittain) Eino Kailaa lukuun ottamatta.
Täysi-ikäiseksi
(21 vuotta) vihdoin tultuaan kirjoittaja pääsi myös ihan oikeaan sukupuoliyhteyteen,
joka tosin tuntui lähinnä poliklinikkakäynniltä.
Politiikka ei vielä
kuulunut päiväjärjestykseen. Myöhemmin Rainio kunnostautui asettumalla omaa
vallankumoustaan niin politiikassa kuin tiedotuksessa yrittävien taistolaisten
tielle. Ansioluetteloon voidaan ylpeänä kirjata pääsy tappolistassa kakkoseksi
heti sietämättömän ystävällisen ja henkistä ylemmyttään huokuvan, joskaan ei
korostavan sosiologi Paavo Seppäsen jälkeen.
Rainiosta tuli noiden
yhtä tyhmien kuin radikaalien opiskelijoiden ”sylkykuppi”, jota pidettiin
-kuinkas muuten- suorastaan fasistina ja jonka puheet ”informaatiosodasta”
leimattiin äärioikeistolaiseksi salaliittoteoriaksi. Majesteettirikos oli
tietenkin asettuminen vastustamaan Kekkosen nimittämistä presidentiksi poikkeuslailla.
Rainion psykologisista
teoksista olen lukenut vain bestsellerin ”Käytännön psykologiaa I-II”, jonka
hankin jo lukiolaisena ja joka itse asiassa vaikutti hieman puisevalta ja mitäänsanomattomalta.
Joka tapauksessa sen suosio näyttää kuvastavan
tuon ajan erityistä tarvetta ymmärtää omaa itseä. Tuolloinhan myytiin myös
sanomalehtien sivuilla psykologian kursseja, joiden mainostettiin tekevän
ihmiselle mahdolliseksi hallita omia emootioitaan.
Siitäpä taisi
olla puutetta nuorella Rainiollakin, jolle ”Nuoren Wertherin kärsimykset”
olivat totisinta totta, vaikka hän muuten ei kuvia kumarrellut ja uskalsi
julistaa Goethen Faustin kakkososan mitättömäksi kirjallisuudeksi.
Joka tapauksessa
saamme olla kiitollisia siitä, että maassamme oli yleisen vasemmistohysterian
aikana myös sellaisia Rainion kaltaisia miehiä, jotka uskalsivat ajatella
omilla aivoillaan ja myös nousta kertomaan muillekin ajatuksistaan.
Viettien ja tunteiden
hallinta onkin sitten toinen juttu.
Runoudella on - jopa metafyysinen - kosketus ihmisen sielunelämään: runous ikäänkuin, faktat sivuuttaen kertoo totuudesta, ehkä juuri tunteen kautta.
VastaaPoistaVergiliuksesta Eino Leinoon, etc. ovat merkityksellisiä.
Itseäni kosketti, kun nuorena miehenä, Herculaneumissa (Ercolano), näin seinätekstin, joka latinasta jotakuinkin käännettynä oli: "Mikään ei voi jatkua loputtomasti. Kun aurinko on loistanut mitä kirkkaimmin, se palaa mereen ja kuu vieroittaa meidät siltä, mikä juuri oli täyttä. Niinpä myös rakkauden intohimo usein hiipuu kuin vieno tuuli".
Hyvin sanottu, noin ne antiikin aikana osasivat. Asiaa auttoi tiivis latinan kieli.
Poista"la belle dame sans merci/armoton kaunotar. Kaunotar houkuttelee jo pelkällä olemuksellaan valtavasti kosijoita, joista kaikki heitetään kuoleman kitaan, lukuun ottamatta sitä yhtä prinssiä, joka viimein suorittaa vaaditun urotyön ja valloittaa linnoituksen.
VastaaPoistaKyseessä on pohjimmiltaan tietenkin luonnonvalinnan perustapahtuma. Portinvartijana toimiva naaras säätelee sitä, miten laji kehittyy. Hän on ihmislajilla yksiavioinen ja etsii geeneilleen parasta mahdollista ja yhtä ainoaa turvaajaa. Homma kilpailutetaan."
Tässäpä se on tiivistetty koko parinvalinnan ydinolemus, jossa kumpikin pelaa niillä resursseilla, joita on.
Onneksi Rainio pääsi noista nuoruuden kuohuistaan ja pääsi täyttämään toiseksi viimeisestä kappaleesta ilmenevää elämäntehtäväänsä.